Statovci Pajtim: Tiranan sydän

Statovci Pajtim
Tiranan sydän
Otava 2016
269 sivua

En pitänyt erityisemmin Statovcin edellisestä, palkitusta esikoiskirjasta Kissani Jugoslavia, jonka Seppo Puttonen ja Nadja Novak ovat valinneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 100 vuotta - 100 kirjaa -joukkoon. Ehkä minun pitäisi lukea se uudestaan nyt, kun olen lukenut Tiranan sydämen. Siihen tartuin empien ja nyt olen sitä luovuttamassa seuraavalle lukupiirin lukijalle empien, koska se kosketti, kouraisi syvältä.

Kirja kertoo Bujarista, albaialaisnuorukaisesta, jolla on perhe:äiti, isä ja sisko Ana. Isä kertoo tarinoita Albanian kunniakkaasta menneisyydestä, mutta kannattaa korruptoitunutta kommunistijohtoa. Poika imee isän viisautta pärjäämisen ohjenuoraksi.

"Riippuu täysin ihmisestä, miten sydämensä lyönnit haluaa käyttää", hän (isä) jatkoi ja hengitti syvään. "Jos ihminen kiihtyy, jos rakastuu, jos pillastuu tai pahoittaa mielensä, jos suree tai pelkää liiakseen, jos urheilee määrättömästi tai nauttii alkoholia kohtuuttomasti, jos välittää liikaa muiden sanomisista tai jos ei välitä muista ollenkaan, sydän rasittuu." s.54

Isän sairastuminen syöpään muuttaa perheen elämän.

Kaupungissa oli yhä levottomampaa, mutta minä en jaksanut välittää siitä vaan ripustauduin hänen (isän) ajattelemiseensa, valikoituihin hetkiin - sellaisiin, joissa hän oli täysin alaston, hänen inhimillisyytensä rippeisiin kun hän esimerkiksi sanoi viekää minut ulos heti olen koko päivän ollut täällä makaamassa, tai suutuksissaan sanoi äidilleni, että haen tupakkani itse jos et tuo minulle niitä nyt, vaikka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta s. 67

Isän kuolema suistaa perhe-elämän kokonaan raiteelta. Hänet haudataan sukunsa luo Kosovoon.

Kaikki olivat hyvin uskonnollisia ja puhuivat jatkuvasti jumalasta ja he katsoivat meitä kuin muukalaisia, erityisesti äitiäni, joka ei pukeutunut kuin musliminaiset, kuin he olisivat olleet isäni todellisia perheenjäseniä emmekä suinkaan me, ja kuin olisimme olleet vastuussa siitä, että yksi heidän omistaan oli päättänyt jättää heidät. s. 60

Äiti sulkeutuu makuuhuoneeseen itkemään eikä tule ulos silloinkaan, kun Ana katoaa.Vaikka Bujar kertoo katoamisesta äidille, ei tämä jaksa siitä välittää, vaan jättää pojan yksin pohtimaan sisaren kohtaloa.

En halunnut ajatella häntä, tai sitä miten hänet ehkä kuljetettiin pois Albaniasta metallisessa kontissa yhdessä muiden saman kohtalon jakavien kanssa, en halunnut ajatella sitä, miten helposti ihmissalakuljettajat saivat lahjottua sataman työntekijöitä, miten korruptoituneita poliisit olivat ja miten kaikki viranomaiset olivat mukana ihmisten myymisessä, matkatoimistot ja kuorma-autojen ja bussien kuljettajat, koska se ei auttanut mitään, vähiten siskoani. Jos on rikas, ei ole olemassa mitään mitä ei voisi saada, eikä ole mitään mitä riittävän köyhä ihminen ei olisi valmis rahasta antamaan. s.191

 Bujar lähtee jonkin ajan kuluttua kotoa ystävänsä Agimin kanssa etsimään parempaa elämää. Agim on ottanut isänsä säästörahat ja pojat elävät niillä aluksi leveästi, mutta köyhyys ja nälkä tavoittavat heidät pian. Bujaria vaivaa myös koti-ikävä, mutta Agimin sitkeä usko asioiden kääntymiseen paremmalle tolalle ajaa heitä eteenpäin, ensin rannikolle ja sitten veneellä kohti Italiaa. Väliin mahtuu varastelua, tilapäisiä töitä ja hyväksikäytetyksi joutumista, surkeita asumuksia ja jatkuvaa alemmuuden tunnetta, mutta kurjissakin loukoissa pojat sanailevat luonnehtien kansallisuuksien ominaisuuksia tähän tapaan: Mitä ajattelee aamuisin saksalainen- Ruokaa, ostoksia. Entä
ruotsalainen?  - Harmittelee, että täytyy tehdä kahdeksan tuntia töitä rahaa tienatakseen
Suomalainen taas murehtii illalla ennen nukahtamistaan, että on seitsemän tuntia aikaa herätykseen. Todellisuus iskee kuitenkin silmille

Mitä pidempään elimme sillä tavalla, sitä selvemmin käsitimme, mitä köyhyys todella tarkoittaa. Ihmiset suhtautuivat siihen kolmella tavalla. Oli niitä, jotka säälivät köyhiä ja saattoivat oikealla hetkellä luopua taskunpohjansa kolikoista saadakseen puhtaamman omantunnon - yleensä heitä kalvoi syyllisyys tehdystä rikoksesta tai jostakin anteeksiantamattomasta teosta. Sitten oli niitä, jotka pelkäsivät köyhiä ja saattoivat siksi käyttäytyä heitä kohtaan väkivaltaisesti.
Oma lukunsa oli se suuri massa, jolle emme olleet edes säälin arvoisia. Monet heistä saattoivat vetää hartiansa koholle, korjata laukkunsa asentoa tai työntää kädet taskuihinsa köyhiä ja kodittomia ohittaessaan. Joka kerta, kun huomasimme jonkun tekevän niin, meistä tuli merkityksettömämpiä..ss.158-159

Tapahtumapaikkoina on Tirana, Dürres, Rooma,Madrid, Berliini,New York, Helsinki ja kerronnan aikajaksot kulkevat 1990-luvulta nykypäiviin. Minäkertoja Bujar tulee vähitellen tietoiseksi omasta seksuaalisuudestaan ja pystyy myös rakastamaan ja tunnistamaan toisen vaikeudet minuuden löytämisessä.

..koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja  ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimisen jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä, miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi.s.96  

..... koska en vielä ymmärtäisi sitä, että minä päätän kuka minä olen ja millä tavalla, enkä vielä ymmärtäisi sitäkään, etten pukeudu tytön vaatteisiin ollakseni tyttö, vaan saadakseni pojalle tytön edut.
Enkä osaisi ajatella, että kaikkea ihmisen toimintaa motivoi toive tulla paremmaksi. s.219

..kyse ei ole siitä ettei Tanja pitäisi sisaruksistaan, vaan siitä ettei hän pidä itsestään heidän rinnallaan. s.256

Kasvaminen ja sosiaalistuminen ei ole kuitenkaan pelkkää teini-iän kipuilua, vaan ympäristön tyly viesti on alati läsnä, milloin missäkin.

.
Ajan myötä huomasin, etten enää tunne itseäni erityiseksi, ja minusta tuntuu, että se on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, sillä se jos mikään tekee intohimottomaksi, se jos mikä saa uskomaan jumalaan - sitä ripustautuu siihen oksaan johon pystyy ja tyytyy kohtaloonsa, ja sen jälkeen näkeekin valon; sen, miten harvoin oikeuksien ja mahdollisuuksien puute johtaa taisteluun niiden puolesta ss. 11-12

Kirjan lukeminen teki minut surulliseksi. Tuli olo, että asiat pitää saada muutettua, mutta häpeillen oli tunnistettava omassa käytöksessään asioita, jotka nyt näin toisesta näkökulmasta. Vaan tiedän kovin hyvin, ettei se vielä riitä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion. s. 104





.

Viikilä Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista

Viikilä Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 sivua

En olisi ehkä tarttunut kirjaan, jos se a) ei olisi ollut lukupiirikirjana tai jos se b) ei olisi voittanut Finlandia-palkintoa 2016. Nyt olen kirjan lukenut. Ihan helppo sitä oli lukea, sillä se oli hyvin kirjoitettu. Nopeasti luettu kirja ja saatan sen nopeasti unohtaakin. Joudun miettimään, jäikö lukemisesta muuta jälkeä kuin lisää sivistystä.

Kirja perustuu Carl Ludvig Engelin kuvitteellisiin päiväkirjamerkintöihin Helsingin merkkirakennusten suunnittelijan elämästä ajanjaksolla 1816-1840. Vastentahtoisesti mies ja perhe asettuvat Helsinkiin, joka on heille tuulinen kylä kallioluodolla, josta kaikki asukkaatkin haluavat pois. Etenkin Charlotte-vaimo elättää koko ajan toivetta Berliiniin paluusta. Engel jää Helsinkiin, koska Berliini tarjoaa huomattavasti huonompia työtehtäviä kuin Johan Albrekt Ehrenström Helsingin uudisrakennuskomitean puheenjohtajana. Aluksi on rahastakin tiukkaa, mutta sittemmin Engel rakennuttaa itselleen talon ja puutarhan, jossa on komea, paikalleen hiukan liian suuri kasvihuone. Yksityiselämässään Engel palaa tämän tuosta henkilökohtaisiin murheisiinsa: Carl-pojan kuolemaan ja Emilie-tyttären vammaan, joka vaikeuttaa ainakin liikkumista. Perheen muut lapset jäävät päiväkirjamerkinnöissä melkein huomiotta. Työ klassismin hengessä on iso ilo ja tyydytys.

Helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? s.55

Vähitellen Engelin asema vahvistuu ja hänestä tulee yleisten rakennusten yli-intendentti. Päiväkirjamerkintä vuodelta 1823:
Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju. He luulevat kaltaiseni arkkitehdin olevan vain muutaman onnenpotkun päässä itsestään. s.84

Silti päivät alkavat joskus hyvin mutta päättyvät huonosti ja näille muutoksille arkkitehti on herkkä. Mies vaikuttaa sulkeutuneelta pohtijalta, joka välillä  tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja pelokkaaksikin.
:
Pidän asioista, jotka tunnen läpikotaisin. Kirja , johon en ole vielä tutustunut, on minulle kauhistus lukea. Mozartin sonaatti on nyt siihen asti soitettu, että voin kulkea sen musiikissa ilman instrumenttia, kävellessäni töihin tai syödessäni s.56

Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna väittää, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamointia ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita.
Tiedän että minun, tai kenenkään muunkaan, on mahdotonta saada ulkopuolisia vakuuttumaan tästä asiasta, ja siksi maailmassa tullaan jatkossakin hukkaamaan tavattomasti voimavaroja tyhjän tavoitteluun.
Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto ss.83-84

Kirjasta voi poimia loputtomiin  viisaita lauseita ja otteita, joita haluaa säilyttää muistissa. Vaan kuinka kauan kokonaisuus säilyy mielessä? Ei ole minun asiani arvioida, kuinka totta tarina on . Luin Parnassosta (5/2016) Sirpa Kähkösen tavoitteen historiallisiin tosiasioihin perustuvalle fiktiolle. Kähkönen kertoi haastattelussa haluavansa kertoa tarinoita, joita arkistolöydöt vankistavat. jos kertoo muuten oikein. Tällä tavalla 'oikein' kirjoitettu on Viikilän esikoisromaani - ja lisäksi vielä paljon muuta: kaunista kieltä, oivalluksia ja uskottava henkilökuva

Sandström Peter: Laudatur

Sandström Peter
Laudatur
S&S 2016
suom. Outi Menna
228 sivua

Kyllä kirjaan tarttumisen syynä täytyy olla kirja-arvostelu, jossa tätä kirjaa verrataan Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. Siitä luin viime kesänä ensimmäisen osan ja samalla pyörsin pyhät aikeeni olla tuon nimiseen kirjaan tarttumatta. Knausgårdin kirjan totesin hyväksi ja tämän - muistini mukaan - arvostelija sanoi olevan vielä parempi. Olihan Sandströmin kirja Finlandia-ehdokkaanakin 2016.

Kirjassa runoilija-kirjailija, nimeltään Peter, pelkää avioliittonsa loppuvan. Hänellä on kaksi lasta: teini-ikäiset Neo-poika ja tytär Bonnie sekä tutkijanuraa luova vaimo, joka kirjassa esiintyy nimellä Seepra. Vaimo käy vain kääntymässä kotona ja tuo mukanaan kassillisen vaatteita miehen pyykättäväksi. Enemmän aikaa vaimo viettää Mäkisen luona. 48-vuotias vaimo on ilmoittanut olevansa raskaana. Kirjassa on toinenkin pääasiassa sukunimellä esiintyvä henkilö: eläkkeellä oleva professori Tulijärv, joka on toiminut myös minä-kertojan esimiehenä tämän toimittaja-aikoina tieteellisessä julkaisussa yliopistolla. Tapahtumapaikkana on Turku, jossa Port Arthurin kaupunginosassa on avioparin koti ja tapahtuma-aikana vuosi 2010. Toinen tapahtumapaikka on Uusikaarlepyy, jossa on kertojan lapsuudenkoti. Takautumissa palataan  tapahtumiin vuonna tuhatyhhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan, jolloin äiti on lyönyt isää kuokalla päähän kotipihalla.

Aloitin kirjan kahdesti, kun en ensimmäisellä kerralla innostunut. Vaikeuksia tuotti yksityiskohtainen kerronta aamun voimisteluharjoituksista äidin puhelinsoittoihin ja mm. vuosilukujen kirjoittaminen numeroiden käytön sijaan. Vai oliko tuo edellinen vuosiluku helppo lukea? Eikö pitkät lukusanat voi ilmaista numeroin? Paikoin replikoinnissa on käytetty leveää pohjalaismurretta. Puhutaan äireestä, maistuusko kahavi, ny riitti pikkuunen ym. Suomentaja on käyttänyt murreasiantuntijana  Jorma Malista ja epäilemättä sekä murteen että kirjoitusasun käyttö vuosiluvuissa on harkittua. Näistä pikku vastuksista huolimatta olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun, koska vasta viimeisillä sivuilla kirjailija paljastaa tapahtumat kokonaisuudessaan ja henkilöt saavat merkityksensä ja käytös selityksensä.

Kertoja tuntee itsensä hetkittäin näkymättömäksi,  aivan kuin hahmoni olisi ollut vain hädin tuskin erottuva, vailla merkitystä. Ulkomuodossani oli jotain haalistunutta ja persoonatonta kuin vaatteessa, jota käyttivät monet eri ihmiset esimerkiksi sairaaloissa tai muissa laitoksissa, kuin paidoissa jotka viskattiin pyykkisäkkeihin, mistä ne kulkeutuivat eteenpäin läpi järjestelmän, jonka tehtävänä oli poistaa edellisen käyttäjän jäljet, se saattoi ajatuksena tuntua raskaalta ja ikävältä mutta lopputulos oli useimmiten toivotunlainen. s. 88

Kun kirjasin edellisen lauseen, huomaan, että kirjailijalla on oma kielioppi ja hieman hengästyttävä tapa jaksottaa kerrontaansa.Mutta se toimii - ja sen hän tietää itsekin:
Mutta osasin valita järjestyksen taitavasti, osasin rytmin ja sanavalintojen avulla rakentaa sumuverhoja, joiden ansiosta tekstin muoto asettui aina tärkeämmälle sijalle kuin asia, jota sen oli tarkoitus välittää. Kun kirjoitin, näin sieluni silmin, miltä tekstin olisi pitänyt näyttää, vähän kuin olisin juossut kivisessä ja juurakkoisessa rinteessä, maastossa jossa näin aina reitin joka minun kannattaisi valita päästäkseni eteenpäin; lainkaan ajattelematta saatoin kääntyä oikealle, vaikka tiesin olevani menossa vasemmalle, ja ajan mittaan siitä oli muodostunut minulle eräänlainen peli, jossa haasteena oli käyttää sanoja niin että ne palvelivat mahdollisimman paljon minua itseäni. Ajoittain tuntui kuin minä olisin palvellut sanoja. Antauduin kielen vietäväksi s 87

Voi ehkä aiheellisestikin kysyä, putoaako lukija matkasta, kun kirjoittaja kääntyy yllättäen kielen vietäväksi oikealle tai vasemmalle, mutta mielestäni niin ei käy. Muistikuvien vietäväksi antautuminen ei tapahdu perustelemattomasti, vaan henkilöt sitovat ne tarpeen mukaan kerrontaan ja tapahtuma-aikaa havannollistaa vuosilukujen lisäksi mm. seuraava määritys:
Voi olla hyvä muistaa, että tämä kaikki tapahtui aikana jolloin miltei kaiken oletettiin jatkuvan entiseen malliin. Valtioita ja kaupunkeja johtivat vanhat miehet; oli itä ja länsi, eivätkä ne koskaan yhtyisi, tämä ajatus antoi turvaa, koska oli helppo tietää mitä mieltä piti olla, ja oli helppo protestoida nuorekkaasti milloin mitäkin vastaan, koska tiesi, etteivät mielenosoitukset olleet kuin hetkellistä hupia, suunnilleen yhtä vaaratonta kuin paintball tai lautapelien pelaaminen kännissä, ne eivät heilauttaisi elämämme perustaa suuntaan eivätkä toiseen; jos hävisi, sai uuden mahdollisuuden ja sen jälkeen taas uuden, ja isä oli sotinut neljäkymmentäluvulla, ja tietoisuus sodasta jossa hän oli taistellut sekä hiljaisuus, johon kaikki siihen liittyvä oli haudattu, olivat luoneet perustan idän ja lännen väliselle rajalle, eikä meidän rajan tällä puolella elävien tarvinnut murehtia oikeastaan mistään, meillä oli cd-levyjä ja digitaalisia rannekelloja ja sateliittikanavia, meillä oli pitkä takatukka ja me saimme käyttää korvakoruja ja meikkiä ja ehkäisyä riippumatta siitä olimmeko miehiä vai naisia. ss.106-107

Koskettavasti kirjailija kuvaa elämäntyön merkityksen arviointia:

Loppujen lopuksi menetämme kaiken, Tulijärv sanoi. Hän heilautti kättään kohti tyhjänä ammottavia seiniä. Neljätuhattakaksisataa nidettä, hän sanoi; kaiken saivat viedä.
Mietin, minne häipyisi lopulta kaikki se, minkä Tulijärvi oli lukenut ja painanut mieleensä, kaikki se tieto, jonka hän oli omaksunut. s. 154

Tai tunteiden merkitystä:
Kuolinsyynä saattoi olla särkynyt sydän tai kyllästyminen, viha joka oli levinnyt ja muuttunut pahanlaatuiseksi hänen hermostossaan, sammuttanut hänen ilonsa, syövyttänyt hänen halunsa jatkaa elämää ja haaveilla jännittävästä ja valoisasta tulevaisuudesta. ss. 210-211

Olen iloinen, että pääsen puhumaan kirjasta myös ääneen kirjallisuuspiirissä, sillä erityisesti tähän kirjaan täytyy palata ja sitä täytyy kerrata, maistella vähitellen. Jo tällaisena blogikirjoitelmana se avartui lukuelämystä suuremmaksi.

Tóibín Colm Äitejä ja poikia

Tóibín Colm
Äitejä ja poikia

Tammi, Keltainen kirjasto 2013

314 sivua

Alkuteos:Mothers and sons 2006
Suom. Kaijamar Sivill

Novellikokoelman nimi kertoo sisällöstä kaiken. Kirja käsittelee äitejä ja poikia, heidän suhdettaan toisiinsa tai sen suhteen täydellistä puuttumista. Kirjassa on yhdeksän novellia. Novelleissa on kelvottomia äitejä ja kelvottomia tai sairaita poikia, pystyviä äitejä ja kelpo poikia. Eikä näitä novelleja lukiessa jää kylmäksi yksikään äiti, veikkaan. Pojista en tiedä, kun en osaa asettua siihen rooliin.
Kokoelman aloittaa Järkimies -novelli, jossa täydellistä rikosta tavoitteleva, harkitseva mies joutuu juopon äitinsä uhon vuoksi kärsimään. Laulumies -novellin poika on kuuluisan laulajattaren lapsi, mutta äiti ei tiedä poikansa musiikkihaaveista, koska on elänyt muualla.Pelimies-novellin äiti perustaa miehensä kuoleman jälkeen grilliyrityksen ja selviää miehen jättämistä veloista Poika Gerard hoitaa yrityksen kirjanpitoa myöten ja kuvittelee saavansa sen jatkossa itselleen , vaikka äidin tavoitteena on kerätä riittävästi rahaa  Dubliniin muuttoa varten. Äitien joukkoon on päässyt yksi isoäitikin, joka palvoo tyttärensä Bill-poikaa. Poika ottaa aluksi suosion vastaan, mutta isoäidin vanhetessa poika haluaa aloittaa omaa elämäänsä. Aika koskettavasti kuvataan novellissa Matka (In Dublin) äidin tuntoja, kun tämä hakee aikuisen, masentuneen poikansa mielisairaalasta kotiin, jossa odottaa pojan halvaantunut isä.
Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat mielestäni Pappi suvussa ja Pitkä talvi. Edellisen aiheena on pedofilia ja tapahtumat kerrotaan pappispojan vanhan äidin kannalta. Pitkä talvi on kokoelman mittavin novelli ja ilmestynyt aiemmin erillisenä painoksena. Novellissa aikuiselle, Espanjan syrjäisellä maatilalla asuvalle pojalle paljastuu äidin alkoholismi, jota isä yrittää hillitä kovalla kädellä. Pojan herkkä pikkuveli suorittaa asepalvelusta eikä isä ole naapuruston kanssa lainkaan väleissä. Kun äiti katoaa lumimyrskyä edeltävänä päivänä, alkaa talvi, jonka aikana tutut asetelmat mullistuvat, kun odotetaan kevättä ja äidin ruumiin löytymistä.
Irlantilaista Colm Tóinbínia on verrattu nobelisti Alice Munroon. Jotain samaa heissä on. Kerronta lähtee arjesta, mutta eleettömästi kerrotut novellit sisältävät enemmän kuin rivit paljastavat. Etuliepeessä puhutaan kätketyistä tunteista ja ehkä siinä kertomatta jätetyssä onkin novellien koskettavin anti. Kyllä Tóinbín osaa ja kykenee vakuuttamaan ja ottamaan lukijansa. Pidin kovasti.
Olen aiemmin lukenut Tóinbín romaanin Nora Webster. Siinäkin käsitellään selviytyjä-äidin ja hänen lastensa elämää. Kirjailijat kirjoittavat usein samaa aihetta useammassa teoksessa. Ehkä luen vielä enemmänkin aiheesta ja Tóinbíltä nyt ainakin jotain. 

Rannela Terhi: Frau

Rannela Terhi
Frau
Karisto 2016
232 sivua

Natsiupseerin Reinhard Heydrichin leski Lina vaalii miehensä perintöä ja kunniaa tämän kuoleman jälkeen omaan kuolemaansa asti. Itse asiassa Lina tunnustaa olevansa enemmän kansallissosialistisen aatteen kannattaja kuin Himmlerin aivoina ja natsipyövelinä tunnettu miehensä. Mies on musikaalinen, tämän isä on säveltäjä ja hänet tunnetaan myös naistenmiehenä. Heydrich murhataan 1941 salaliiton tuloksena miehitetyssä Prahassa, missä hän on kovaotteisena käskynhaltijana ja saa ohjeet suoraan Führeriltä.  Lina odottaa tuolloin pariskunnan nuorinta lasta.
Tapahtumat sijoittuvat murhan aikoihin ja niitä kerrotaan sekä attentaattiin osallistuneiden, pakenevien henkilöiden ajattelemina että Linan valikoitujen muistojen kautta. Näitä muistoja käsittellään Erich Rihcterin haastattelujen aikana 1984. Lyhyehköjen lukujen otsikkona on tapahtumapaikka ja tapahtuma-aika ja teos koostuu katkelmista, joissa siirrytään haastatteluajasta sota-aikaan ja Linan muistoista muiden tapahtumissa osallisena olleiden tuntoihin. Lina ei tunne syyllisyyttä mistään, vaikka hän on kohdellut palveluskuntaansa ylimielisesti ja huonosti. Hän päinvastoin kokee kärsineensä suuren vääryyden ja vaatii miehensä murhaajia surmattavaksi. Attentaatti aiheuttaakin merkittävän takaa-ajon ja hävityksen, jossa tuhotaan paljon asiaan liittymättömiä sivullisia, jopa kokonainen kylä.
Romaani on katkelmallisuudestaan huolimatta helposti avautuva ja juoni paljastuu vähitellen, mutta tarpeeksi selkeästi. Romaani perustuu tosiasioihin ja lopussa on mittava lähdeluettelo. Mietin, olisiko kerronassa selvitty pienemmällä henkilömäärällä, kun keskiössä on kuitenkin Lina ja hänen rakkautensa sekä syyllisyys, jota hän ei itse tunne. Ehkä juuri syyllisyys ja hirmuteot vaativat paljastuakseen sivuhenkilökavalkaaeja ja mm. Lidicen kylässä asuvan nuoren Martan kokemukset.
Se onkin tämän historiallisen romaanin vaikuttavin anti: kuinka elää omassa valheessaan näkemättä tekojensa seurauksia ja kuinka jakaa ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, joita käsitellään joko laumana, vihollisena tai kumppaneina.

Lainauksia:
Keittiössä haisi vanhuus. Huoneen nurkassa oleva kaappikello muistutti joka sekuntti ajan kulumisesta.

Monet kansallissosialistien lapset ovat tulleet julkisuuteen ja pyytäneet uhreilta anteeksi, mutta perheenne on pysynyt täysin vaiti.

Heitä on kymmeniä, Vargaa iäkkäämpiä miehiä ja naisia, huonojalkaisia, väsyneitä. Pikkulapsia, jotka raahaavat mukanaan itseään suurempia nyyttejä. He näyttävät resuisilta ja neuvottomilta, yhteiskunnan vaarallisimmat jäsenet.