Kettu Katja: Rose on poissa

Katja Kettu

Rose on poissa
Otava 2018
WSOY 2018
284 sivua lähdeluetteloineen
Päällyksen maalaus Manuela Bosco
Päällys: Matti Ruokonen

Upea,  vahva kirja! Tarina ojibwaintiaani Rosesta ja suomalaisesta Ettusta sekä heidän  tyttärestään Lempista, Pikku Käpälästä. Näkökulma tehdään Rosen kirjeistä tyttärelleen vuodelta 1973, juuri katoamisen jälkeen ja Lempin kirjeistä tai juttelusta, sisäisestä monologista lapsuuden toverilleen ja  rakastetulleen, tuolloin jo Vietnanmin sodan merkitsemälle Jim Harmaaturkille vuonna 2018., Lempi on palannut nykyisestä elämästään pastori Grantin luota muistamattoman isänsä luo reservaattiin Minnesotan, Michiganin ja Wisconsin lähelle lapsuusmaisemiinsa. Samalla palaa mieleen kaikki se, minkä hän on jättänyt taakseen ja selvittämättä.

 Katson hohkaluista, kalmon merkitsemää Ettua ja sudeksi muuttunutta, villiä äitiäni Rosea, ja samalla oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä., isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. Ymmärrän vihdoin, ettei suru pelkästään pahasta ole. Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. s.265

Avioliitto Rosen ja Ettun, intiaanin ja suomalaisen välillä ei ole sujunut ongelmitta. Oman lisänsä siihen tuovat anopit Helmi ja Patt, josita toinen ei opettele englantia ja toinen elättää itsensä kasinon hotellinpidolla. Suomalainen kommunistiappi Heinari Helminen on hirttäytynyt välttääkseen joutumasta FBI:n käsiin.

Niin mitäpä noista häistä sen enempää. Matt-enosi piti puheen, josta ei puuttunut pontta, mutta tolkkua kylläkin. Emäntiä kiiteltiin, ja nämä surkuttelivat tarjoiltaviensa surkeutta mielissään ja kaikki vastaväitteet evättiin.. Pee-Ween varastetulla Leicalla otetussa hääkuvassa kaikki suomalaiset kursailevat: Eikkait, menee kamera rikki jos tämmöisestä pärstästä ottaa, mutta kun meidän intiaaniheimomme asettui mukisematta ja vakavana aloilleen, kipittivät suomalaiset vilkkaan paikalle. Suomalaispelimannit soittavat haitarilla ja viululla polkkaa. Matt nappasi yhden raitahameisista kainaloonsa ja pyöritti tätä esiliina hulmuten ympäri kenttää. s. 86

Punatukkainen, taipeistaan hikoileva kyyppari opasti meidät pitkän käytävän päässä olevaan huoneeseen. Tuntui kuin olisi astunut menneeseen maailmaan. Poltetun seetrin ja kalliin sikarin sekoitus sai yskähtämään. Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi, mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero. s.51

Vaikka kirjan alussa jo tiedetään ja Ettukin sen silloin tällöin muistaa, on Rose poissa. Hän on kadonnut vuosikymmeniä sitten ja hänen katoamisensa on alku sekä Ettun että Lempin murheeseen. Isä ja tytär murehtivat eri tavoin. Lempillä on kuitenkin muistot äidistä ja tämän opetuksista.

Nyt sinun kanssasi siinä kalliolla maatessani tajusin, mitä äiti oli tarkoittanut. Pikkulapsena minulla oli ollut keho, joka oli kiihkeä ilossaan ja surussaan ja vielä siinä jossakin, jota en silloin osannut nimetä.Useimmiten se tapahtui vahingossa, Aito-Kiuas hevosella laukatessa , puisella pikkuautolla mäkeä huristaessa, mutta ensimmäisen kerran muistan tunteneeni tuon tunteen, kun minua tanssitettiin kehtolaudassa, ennen kuin opin kävelemään. Se oli ihmeellinen tunne, yhtäkkiä kaikki ajatukset keskittyivät yhteen pisteeseen jalkojeni välissä, yhteen nipukkaan joka sykki punaisena ja kosteana. Nyt tiesin että se oli laulu, joka minussa pääsi valloilleen.
Sinun linnullasi on vahva ja iloinen laulu Mutta nämä ovat niitä asioita jotka kätkemme muiden katseilta, varsinkin miesten, koska nämä eivät tätä asiaa ymmärtäisi. s.115

Vaikka intiaaniveri virtaa vahvana Lempissä, on hänessä myös suomalaista varovaisuutta ja pelkoa, joka tuntuu jatkuvasti asettuvan onnen tielle. Sekaverisyys, fintiaanina kasvaminen tekee hänestä päähänpotkitun, joka ei kelpaa mihnkään eikä kenellekään.

Ääni päässäni ilkkui, miten luulitkin että tämä voisi ollasinun tarinasi, rumarentukka, sammenperuna, tuskin koskaan itävä lemmenpähkylä. Musta, pyörivä kuilu avautui allani, sen hampaat haukkoivatsäärystinten nahkasäpsejä ja ymmärsin, että olen koko ajan luullut jäien lähtevän jossain ulapalla ja minun seuraavan sitä rannalta.Nyt ymmärsin seisovani huteralla jäätelillä ja että ohuen riitteen alla odottaisi tumma syvyys. s.209 

Ketun kieli on aivan uskomatonta ilotululitusta. Mistä tahansa kirjasta voi poimia upeita ilmaisuja ja sanoja, kuten.
Patti vaikutti uponneen jonnekin silmäkuoppiensa varjoihin s.54
Kukkivien mustikanvarpujen peittämät mättäät takana olivat imeneet polun... s.105
minua viilsikin kellavan aamun valjetessa s.137
Osa lojui silkkisohvilla jalat ketarallaan siroleikkauksisten nojien ylitse roikkuen, osa nuokkui tuoleilla, jotkut yrittivät pusata aamiaista. s.170

Luonto on vahvasti läsnä, tuoksut ja värit, koko metsä ja kaikki vuodenajat. Intiaanit polttavat puhdistavaa salviaa piipussa ja suomalaisisä etsii vaimolleen lumessa havuntuoksuista joulupuuta. Vahvana tulvahtaa myös intiaanijumalien, taikojenja uskomusten maailma, Weendigo, paha henki ja sen riivaama ihminen ovat yhtä todellisia kuin Korvapuoli Mike ja Intiaaniliikkeen karismaattinen johtaja Dennis. Kirjan lukuina seurataan seitsemää polkua, joille kulkija uskomuksen mukaan voi elämänsä aikan eksyä :Lähdön polku, Alistumisen polku, Rakastamisen polku, Sotapolku, Katkeruuden polku, Suden polku, Toivon polku.

Ihmettelen, jollei kirja ole Finlandia-ehdokkaana. Lukijansa se varmasti löytää - ja se on hyvä.

Swärd Anne:Vera

Anne Swärd

Vera
Otava 2018
Ruotsinkielinen alkuteos: Vera
Suomentanut Jaana Nikula
Kannen suunnittelu. Sara R. Acedo
373 sivua

Nyppikää reunat kynttilöistä ja ruuvatkaa sydämet lyhyiksi tytöt. Äidin hyödyllisimmät ohjeet kaikuvat korvissani. Äiti osasi elää pelkällä ilmalla, ja vielä niin tyylikkäästi kuin kyseessä olisi ollut taito eikä nöyryytys. Koko lapsuusaikani jouduin harjoittelemaan tyhjällä selviytymistä ja äiti sai sen aina vaikuttamaan yksinkertaisemmalta kuin se olikaan. Tapahtui mitä tahansa, hän kohtasi sen kaiken tyynen rauhallisesti ja esiintyi urheasti ja vapautuneesti, vaikka olisi joutunut teeskentelmään. Emme nähneet mitä se varmastikin tuli hänelle maksamaan. Vain jokusen kerran epätoivo pyrki esiin, mutta hän nitisti sen yleensä niin nopeasti, että tuskin ehdimme huomata mitään. Turskanpää voitiin aina keittää toiseenkin kertaan, teepussit, ydinluut ja kahvinporot käytettiin nekin kahdesti. Äidille ei mikään ollut niin käytettyä, keitettyä tai pestyä, ettei siitä olisi voitu loihtia jotain mikä ainakin etäisesti muistutti sitä mitä se oli joskus ollut. "Jos sanomme tätä kalasopaksi, kahviksi tai pyhämekoksi, niin sehän se sitten on."....
...Me saimme eloonjäämisvaiston jo äidinmaidossa, vaikka kävikin niin, että ainoastaan minulla oli sille ajanoloon käyttöä. s.330

Tästä äärimmäisestä köyhyydestä kertoja tempaistaan sodan menetysten ja järkytysten sekä avioliiton kapean aukon kautta toiseen elämään Cederin perheeseen. Jo häät ovat poikkeukselliset, sillä sulhanen on perheen vanhin poika Ivan, lääkäri, jota kaikki kälyt ovat tavoitelleet, mutta tyytyneet sitten nuorempiin veljeksiin. Nyt hänet saa nuori tyttö, joka on tullut Ivanin taloudenhoitajaksi osaamatta taloudenhoitoa.Häät pidetään saaressa keskellä lumimyrskyä - ja morsian on viimeisillään raskaana.

..on niin kylmä, ettei hääkakkua pysty leikkaamaan, booli on jäistä hyhmää, sampanjan kuplat jäätyvät ja miesten pmadalla taaksepäin suitut hiukset jähmettyvät kiiltäväksi kypäräksi. Hääkimpun arat liljat tummuvat kylmästä ja hauras huntu repeilee kuin ohuin hämähäkinseitti astellessani hääportin alitse. s.23

 Nuori morsian synnyttää lapsen, jota on kykenemätön rakastamaan. Tytöstä pitää huolta Vanna, perheen luotettu ja kaiken hallitseva taloudenhoitaja, kun taas lapsen nuori äiti tikahtuu toimettomuuteensa.

Minut suljettiin näkymättömään toimettomuuden vankilaan... teen juontia, pasianssia, kirjo-ompelua ja lepoa. Sen piti olla hyväksi syntymättömälle lapselle, mutta minut sellainen teki vain levottomaksi. Joinakin päivinä tuntui kuin tuo pakotettu toimettomuus tekisi minut hulluksi. En ollut koskaan koko elämäni aikana ollut jouten, en osannut olla. Iltaisin kuuntelin kaiken aikaa taustalta kuuluvaa Vannan puuhailua. Olisin niin paljon mieluummin ollut hänen kanssaan. Kuulin hänen hoitavan kaikkia käytännön töitä. Askareet, joita joutui tekemällä tekemään, saivat elämän tuntumaan todelliselta, tuli rauhallinen olo, kun käsillä oli puuhaa ja illalla sai väsyneenä mennä nukkumaan. s. 45

Vähitellen kertojan mieleen palaavat kauhukokemukset sodan viimevaiheista. Äiti ja kolme tytärtä luulevat pakenevansa sotaa ranskalaisesta satamakaupungista, mutta joutuvat sen jalkoihin Zakopanen lähelle vuoristoon. Kylään tulleet saksalaiset tappavat äidin ja sisaret pakenevat. Upseerin itselleen valitsema kertoja elää tämän kanssa sodan loppuvaiheita.

Päivät ovat vailla tulevaisuutta, sodassa on kyse siitä, että oppii odottamaan. He juovat tullakseen humalaan ja ottavat krapularyypyn vaikkei kukaan oikeastaan halua selvitä tähän todellisuuteen. Joskus he juovat päiväkausia kuin sotaa ei olisikaan, tai kuin edes he eivät kestäisi sitä, vaikka tämä on heidän sotansa. Sota jatkuu niin kauan kuin on jäljellä yksikin sotilas joka kestää, vain yksi, ja aina joku pirulainen kestää vaikka väkisin ja jos ei kestä, niin voi olla varma, että toinen samanmoinen seisoo takana, ja ottaa hänen paikkansa. s.175

 Muistoissa on juutalainen Levi, jonka kanssa on suunniteltu yhteistä tulevaisuutta, kun sota loppuisi. Päähenkilö häpeää pelastautumisyritystään ja elämistään takinkääntäjänä kunnes pakenee ja yrittää hukuttautua.

Yhtäkkiä maisema avautuu edessämme villinä ja häikäisevänä. Siinä se on - meri. Yhtä kauniina kuin muistinkin, tai vieläkin kauniimpana s. 320
On tulvavuoksen aika, vuorovesi kiihtyy, aaltojen vetovoima yltyy täysikuuta lähinnä olevina vuorokausina, kun aurinko ja kuu ja maa ovat samalla suoralla ja kamppailevat vetääkseen vettä omaan suuntaansa. Tunnen planetaarisen kamppailun vaikutuksen itsessänikin, se panee minussa jotain liikkeelle. s.325

Kirjan kieli on uskomattoman herkkää ja kaunista ja tempaa mukaansa heti kylmien häiden kuvauksessa Rakenne on trillerimäinen, Huolimatta henkilöiden asemoinnista ja tyypittelystä alkuvaiheessa, kaikista paljastuu uusia asioita ja piirteitä, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Mitään ei puhkiselitetä, kenenkään ajatuksiin ei upota, vaan kerronta perustuu havaintoihin ja toimintaan, oletuksiin ja paljastuviin erehdyksiin.

Minä- kertoja on vahvimmin kuvattu ja hänen kauttaan piirtyy joitakin muita henkilöhahmoja, kuten Ivan, jonka menneisyydessä on jotain peiteltävää, hänen ilkeä veljensä Maurits ja tämän kaunis ja rohkea vaimo Irene, joka kuitenkin on onneton avioliitossaan ja alistuu miehensä (tai suvun tai rahan?) tahtoon. Sekä tietysti Vanna, aina läsnäoleva palvelijatar, joka osaa, tekee ja pitää huolta. Sitten on vielä salvuri Jannik, mies toisesta säädystä ja Ivanin menneisyydestä, joka ilmestyy paikalle aina yllättäen.Vera, joka kasvaa ilman äitinsä rakkautta, mutta turvatussa ympäristössä kuusivuotiaaksi jää vain kirjan nimeksi. Muutoin hän on sivuhenkilö, jonka kautta muiden tunteet peilautuvat.

 Tällaista tarinaa on ihan mahdoton jättää kesken, vaikka tunteiden täydellinen puuttuminen ja kylmyys tarttuu lukijaankin. Swärdillä on ihan oma tyylinsä, joka kiehtoi jo aiemmin lukemassani Viimeiseen hengenvetoon (suom 2011). Siinä oli myös kyse menetetystä, hyvin nuorena koetusta rakkaudesta. "Vera" sopii monenlaisille lukijoille. Siihen kannattaa ehdottomasti tarttua.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin
Jään luoksesi

Into 2017
Koreankielinen alkuteos: Eodiseonga na-reol chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut koreasta Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
302 sivua

Uskon vakaasti kirjojen kykyyn avartaa maailmankuvaa ja edistää vieraiden kultturien ymmärtämistä. Siinä mielessä tartuin tähän eteläkorealaisen kirjailijan toiseen suomennettuun kirjaan. Olen lukenut myös hänen esikoisteoksensa  Pidä huolta äidistä (Into 2015). Molempien kirjojen lukemisen jälkeen en ole ihan varma ymmärrykseni lisääntymisestä. Maisema tuli tutummaksi, ehkä myös surumielinen ajattelutapa. Vaan onko jälkimmäinen enemmän kirjailijan ominaislaatua kuin maan kansalaisten luonteenpiirre? Minulla oli vaikeuksia nimien kanssa, ja jouduin välillä pohtimaan, kuka oli kuka.

Onneksi henkilöitä ei ollut liikaa, vaan neljän päähenkilön lisäksi mainittiin nimeltä vain kolme muuta, professori Yun, ujo opiskelutoveri ja tuleva arkkitehti sekä kadonnut isosisko. Kiistattomat päähenkilöt olivat Myeong-seo ja Jeong Yun, jotka tapaavat professorin luennolla. Myeong-seon mukana on Miru, joka täyttää taukoa omassa yliopistossansa  kuuntelemalla professorin luentoja. Miru etsii kuolleen isosikonsa Mireun poikaystävää, joka on yhtäkkiä kadonnut. Kun professori kutsuu nuo kolme nuorta työhuoneeseensa (saadakseen puhtaaksikirjoittajan käsikirjoitukselleen!!), käy ilmi, että nuoren Mirun kädet ovat ryppyiset kuin vanhan naisen. Yunin äiti on kuollut melkein heti opintojen aloittamisen jälkeen ja kotiseudulle on jäänyt myös  Dan, taiteellisesti lahjakas lapsuudenystävä.

Tunsin oloni tyhjäksi ja halusin tarttua kiinni johonkin. Katsoin Dania, joka poltti tupakkaa tsinnian vieressä ja liikehti hermostuneesti, koska jossain saattoi olla hämähäkki, ja melkein kysyin häneltä: "Rakastatko minua?" Jos olisin kysynyt sitä, olisimme varmasti etääntyneet toisistamme peruuttamattomasti. Nielaisin sanani ja tuijotin äidin hautaa. Ajattelin, että oli aika palata kaupunkiin..
- Yliopistolla on nykyään koko ajan mielenosoituksia,
Puristin vielä vähän multaa palloksi ja panin sen taskuuni.
- Hakkasin kaverini s. 36

Syöminen ja ruuasta nauttiminen nousevat yhdeksi juonteeksi, ja siitä tulee lopulta keskeinen käänne juonen kuljetukseen. Danin hakkaama kaveri söi mielellään ja sitä piirrettä Yun ihailee myös Mirua katsellessaan

Äidistäni olisi ollut mukava katsella, kun Miru syö. Miru söi yllättäen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin isäni. Äiti olisi taputtanut häntä hartioille, hymyillyt ja sanonut, että Mirun tapa syödä tuo onnea. Äiti kuvaili erilaisia tilanteita ruoan kautta. Jos jollekin tapahtui jotain pahaa, hän sanoi sen johtuvan nirsoilusta syödessä. Jos taas jollekin tapahtui jotakin hyvää, se johtui siitä, että tämä söi hyvällä ruokahalulla.
-Onpa sinulla hyvä ruokahalu.
-Ai minulla?
-Niin.
Mirun silmät pyöristyivät kuin hän olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa.
- Äidistäni olisi ollut kiva katsella, kun syöt. Hän sanoi aina, että ihmisten pitää osata nauttia ruoasta. Että silloin ei jää nälkäiseksi, meni minne tahansa. Että ne, jotka osaavat nauttia ruoasta ymmärtävät sen arvon. s.107

Miru jopa kirjaa kaiken syömänsä muistikirjaansa, jota kantaa mukanaan. Ruokien kautta lukija pääsee myös lähemmäs kulttuuria.

Miru mumisi ruokien nimiä kuin kirjojen nimiä ääneen lukien:retikkakimchi, haudutettu lootuksen juuri, paistettu takiaisen juuri.Hän ihmetteli ruoan määrää ja kysyi, olinko tehnyt kaiken itse.
-Vanhempi serkkuni asuu lähistöllä. Hän toi nämä tänne.
- Sinähän sanoit, ettei sinulla ole muuta kuin seesaminlehtikimchiä.
-En itsekään muistanut, että näitä on näin paljon. Avaan nämä ensimmäistä kertaa.
Osoitin astioita, joissa oli paistettua takiaisen juurta ja haudutettua lootuksen juurta.
-Mikset ole syönyt niitä?
-Kaikkia ei tule otettua esiin, koska syön yksin.
Söin, koska olin nälkäinen, en siksi, että ruoka oli hyvää. s. 103

Toinen teema on käveleminen.
Oli hyvä, että päätin tutustua kaupunkiin kävelemällä. Käveleminen sai minut ajattelemaan enemmän ja tarkastelemaan kaikkea olevaista. Kun laitoin jalkaa toisen eteen ja liikuin eteenpäin, tuntui kuin lukisin kirjaa. Vastaan tuli metsäisiä polkuja ja kapeita torikujia, joilla minulle tuntemattomat ihmiset juttelivat keskenään, pyysivät toisiltaan apua ja huusivat toisiaan nimeltä. Ihmiset ja maisema olivat olemassa yhtä aikaa. s. 69

Minulla oli tapana kävellä yksin kaupungissa, mutta nyt aloin kävellä yhä useammin kolmisin Myeong-seon ja Mirun kanssa. 
Kävelimme rinnakkain, kunnes tie kapeni ja muodostimme jonon, jota Myeong-seo johti, Miru kulki toisena ja minä viimeisenä perässä. Tien levennyttyä kävelimme taas rinnakkain. Oli erilaista kävellä kolmistaan. Luulin, etten näkisi kaikkia kaupungin yksityiskohtia niin kuin yksin kävellessäni, koska kun meitä on kolme, kiinnittäisimme enemmän huomiota toisiimme. Mutta nähtävää olikin enemmän juuri siksi, että meitä oli kolme. Kun joku meistä osoitti jotakin ja sanoi: "Katsokaa tuota", katsoimme sitä yhtä aikaa. Näin asioita, joita en olisi yksin nähnyt. s.118

Miru osoittelee taivaalle, Myong-seo näkee ihmiset ja minäkertoja Yun rakennuksia.

Teksti on paikoin hyvin runollista ja länsimaisen kirjallisuuden lainauksiakin on paljon.Professori Yunin opettama pyhän Kristoforoksen myytti nousee esiin usein.

Pyhää Kristoforosta kunnioitetaan yhä muun muassa kuljettajien ja merimiesten pyhimyksenä, koska hän kantoi lapsen joen yli.
...Kristus kantoi hartioillaan ristiä, ja pyhä Kristoforos kantoi hartioillaan Jeesusta. Jos lauseen kääntää toisin päin, niin risti kantoi Kristusta ja Jeesus johdatti Pyhän Kristoforoksen pelastuksen tielle. Heillä molemmilla oli kutsumus, jolle he omistivat koko elämänsä, ja molemmilla oli kohtalokas kohtaaminen, joka teki mahdolliseksi kutsumuksen toteuttamisen. Onko minullakin siinä tapauksessa kutsumus? Tehtävä, jota minun on tarkoitettu toteuttavan koko loppuelämäni ajan? Milloin mahdollisuus seurata kutsumusta mahtaa löytää tiensä luokseni? Vaikka olen reilusti yli kaksikymmentä, minusta tuntuu kuin hapuilisin yhä pimeässä yrittäen löytää tietä eteenpäin. ss.100-101

Maailmankuva ja omat arvot määräytyvät ympäristön, kasvatuksen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Kun Myong-sun yrittää ostaa tietyn runokokoelman Yonille, ilmoittaa kauppias, ettei kokoelma ole myytävänä, koska hänen ensirakkautensa oli antanut sen hänelle.

"Paljonko aiot maksaa siitä? 350 woniako? Vai kuinka paljon? luulen että on merkityksellisempää antaa se sinulle. Jos joku myöhemmin haluaa kirjan, joka on vain sinulla, anna se hänelle."Katsoin, kun kirjakauppias käveli takaisin liikkeeseensä. Muistin professori Yunin sanat: "Kukin määrittelee arvon omalla tavallaan."...
...Toivon että kaikki, minä mukaan lukien, ovat itsenäisiä ja itsevarmoja. Haluan, että ihmissuhteissani ei ole salaisuuksia, eikä niissä arvostella toista. s.149


  Rakkaus ja ystävyys ovat pääteemoja, vaikka rakkaus tulee esille niin vaivihkaa ja verhotusti, etten oikein osannut pitkään aikaan päätellä, kuka rakastaa ja ketä. Välillä syntyy yhteys, mutta sen jälkeen se taas katoaa.

Pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin tunsin iloa......
Tykkään sinusta yhtä paljon kuin tunsin silloin surua. s.126

Jäähyväiset saavat meidät kai ojentamaan kätemme niillekin, joille emme ole pystyneet sitä ojentamaan, vaikka olisimme halunneet. Ehkä myös välitämme enemmän niistä, joiden kanssa emme ole olleet kovin läheisiä. s197

- Minäkin tykkään olla yksin. En yrittänyt tulla lähellesi, koska pelkäsin satuttavani sinua. Jos joskus kuitenkin satutan sinua, ethän vihaa minua.s.162

Ilmaukset "Muistetaan tämä päivä ikuisesti." toistuu yhtä usein kuin "Jonakin päivänä". Toistoa käytetään kaiketi romanttisena, ehkä vähän siirappisenakin tehokeinona. Onneksi kirja ei ole kuitenkaan niin siirappinen kuin ennakkoon ja kirjan nimen perusteella kuvittelin. Oikeastaan ylimääräinen makeus vältetään kokonaan ja välillä ympäröivän yhteiskunnan raaka todellisuus kyynelkaasuineen, mielenosoituksineen ja kadonneine ihmisineen tuodaan lukijan eteen henkilöiden arkisena elinympäristönä. Danin armeijakokemukset ovat tällaista kuvausta.

Aikaisemmin uskoin, että minä olen minä, että olen arvokas, mutta tajusin, että uskoni ei ole muuta kuin tomua, ei mitään muuta kuin näkymätöntä tuulta, ja sen tajuaminen täyttää minut katkerista katkerimmalla tuskalla, joka kalvaa sisintäni.Olen oppinut jälleen kerran täällä armeijassa, että ihmiset eivät ole mitään muuta kuin hiiriä, jotka juoksevat ikuisesti ympyrää labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. s.200

Kustantaja kirjoittaa kirjan takakannessa: Jeong Yunin puhelin soi ja langan päässä on hänen nuoruudenrakastettunsa. Ja vielä:Henkesalpaavan tuskallisissakin tilanteissa kohtaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme.

Kyllä nämä lauseet kuvaavat kirjaa, jonka luin. Eivätkä ne kuitenkaan kerro kaikkea. Moneen suuntaan kurkottavaa ja hieman salaperäistä  teosta ei voikaan parilla lauseella tyhjentää. Enkä minäkään tällä kuvailuyrityksellä siihen pysty. Itse pitää kirja lukea ennenkuin pääsee tähän sisään. Kyllä se kannatttaa, vaikka lukemisen jälkeenkin jäi vähän sellainen olo kuin kutittaisi jostain sellaisesta kohdasta, jota ei yletä raapimaan. Kirjassa lähestyttiin jotain olennaista, mutta tavoittamatta se jäi, ainakin minulta. Kirjan oikoluvussa on pieniä puutteita, mutta eivät ne minua liiemmin haitanneet.

Punnitsin mielessäni, tartunko tähän kirjaan vai paljon lukijoita puhuttaneeseen Han Kangin Vegetaristi-kirjaan (etelä-)korealaiseen todellisuuteen tutustuakseni. Ehkä tämä oli lempeämpi ja toiveikkaampi vaihtoehto johdatuksena eteläkorealaiseen elämänmuotoon.

-Aloitimme aamut aina sillä kaivolla. Äitini nousi aamunkoitteessa ja nosti kaivosta vettä. Isä ja minä pesimme kasvomme ja hampaamme kaivolla. Nykyään kylään tulee vesijohtovesi, joten kaivo on peitetty. Joka kerta, kun käyn siellä, nostan kantta ja kuristan kaivoon. Syvällä kaivossa on yhä vettä. On ihanaa nähdä se. On rauhoittavaa tietää, että ensimmäinen näkemäni vesi ei ole kuivunut. 
Hän katsoi minua hiljaa.
- Tykkään sinusta yhtä paljon kuin siihen kaivoon katsomisesta. s. 235

Jarkko Tontti: Perintö

Jarkko Tontti

Perintö
Otava 2018
251 sivua

Tämä ensimmäinen kosketukseni Jarkko Tontin kirjoihin oli myönteinen kokemus. Ennakkoon pelkäsin, kun asetelma oli mielestäni niin perinteinen: äiti kuolee ja kuoleman jälkeen hänestä paljastuu asioita, joista lapset eivät olleet tietoisia. Asiat tulevat esiin sinikantisista ruutuvihoista, joihin äiti on kirjannut tuntemuksiaan ja elämänsä tapahtumia. Anna-Leena ei ole ehtinyt ruutuvihkoja hävittää ennen kuin Henrik ne löytää. Molemmat jälkeenjääneet lapset ovat keski-ikäisiä ja perheellisiä. Keskinäiset välit eivät ole olleet vuosikymmeniin hyvät eikä äidin jäämistön selvittäminen näytä parantavan tilannetta - päiväkirjoista puhumattakaan. Henrik on maailmanparantaja, joka on tottunut lykkäämään ikäviin asioihin tarttumista ja kadehtii sisarensa luottamuksellista suhdetta äitiin. Anna-Leena on plastiikkakirurgi, joka tönii pikkuveljeään, muistuttaa, mitä pitäisi tehdä ja kuinka pian. Hänen mielestään vanhemmat ja etenkin äiti ovat tukeneet Henrikiä taloudellisesti liikaa. Lasten alkoholisti-isä on kuollut vuosikymmeniä sitten.

Päiväkirjat ja niiden paljastukset luovat kirjaan jännitteen. Lääkärin ammatista aikoinaan eläköitynyt äiti paljastuu niissä morfiininkäyttäjäksi ja kirjoissa mainitaan jatkuvasti M, josta lapsilla ei ole aavistustakaan. Kerronta etenee vuorotellen Henrikin ja Anna-Leenan näkökulmasta.Heidän elämänkulkunsa, suhtautuminen toisiinsa ja omaan elämäänsä ja moraaliinsa on kerronnan toinen taso. Helsingiksi tunnistettava kaupunki vaihtuu välillä mökkiympäristöksi ja muistojen ja päiväkirjojen kautta nykyaika avautuu menneeseen. Sukupolvien ketju ja kapina hahmottuvat eri tavalla  kuin tähän asti olen ajatellut.

Emilia kapinoi meitä vastaan syömällä lihaa. broileria, erittäin usein ja nimenomaan broileria. Kun yritin sivulausemaisesti huomauttaa  hänelle tuotantoeläinten huonoista oloista, Emilia vain nauroi. Enää emme yrittäneet. Kotirauha, edes yksi riidaton viikko, oli aikaa sitten ohittanut tärkeydessä moraalisen herkistelyn. Olimme tajunneet, että meidän lapsemme eivät ole meidän lapsiamme. Että kaverit kasvattivat paljon enemmän kuin vanhemmat. s. 43

Lastenlapset ovat niin paljon helpompia rakkauden kohteita kuin omat lapset, eikö niin äiti? Lastenlapsilta saa viikonloput, lomamatkat, syntymäpäivät ja lukemattomat muut mahdollisuudet antaa ja ottaa helppoa rakkautta. Omien lasten kanssa on toisin. Neljäntoista ikävuoden jälkeen ne irtaantuvat vallastasi, raivoavat, kipuilevat, etääntyvät ja palaavat takisin, pyytävät, huutavat ja vaativat. Vihaavat sinua, mutta eivät silti pysty irtoamaan omilleen. s. 7

Nuo oivallukset on pantu Henrikin päähän, samoin kuin seuraava pitempää aviosuhdetta kuvaava mietelmä.

Rakastin häntä. Olin myös väsynyt: minä tunsin ne rinnat. Olin katsonut niitä kaksikymmentä vuotta. Hetkittäin minusta tuntui, että olimme enemmän sisarukset kuin aviopuolisot. Hoidimme kotitaloutta. Tuimme toisiamme, silitimme toistemme päätä ja poskisuutelimme aamuisin ulko-ovella, huolehdimme vanhemmistamme ja lapsistamme. s.45

 Juonenkäänteisiin lakimies-kirjailija on nähdäkseni ujuttanut itsensä kiinteistöjuristi Tontiksi, jonka nimen osuvuudesta lasketaan leikkiä.

Minua ärsytti pitkään henkilöiden suhde omaisuuteen. Tuntui kuin kaikki mitattaisiin rahassa: ihmissuhteet ja elämänsuunnittelu. Hyvin toimeentulevat ihmiset tuntuivat elävän ainaisessa rahapulassa ja suunnittelevat samalla matkoja, lahjoja lapsille ym. Lopulta ymmärsin, että se olikin ehkä kirjailijan tarkoitus.

Kirjan jännite ja imu pysyvät vaivattomasti yllä. Kieli on selkeää ja koreilematonta.Kirja ei ole mikään käänteentekevä suurteos, mutta ehdottomasti lukemisenarvoinen.

Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta

Henna Helmi Heinonen

Pala omaa taivasta
Tammi 2018
548 sivua

En mitenkään suostu käsittämään, etten ole bongannut yhtään arviota tästä kirjasta valtakunnallisessa mediassa. Olisi tämä kirja toki sellaisen huomion ansainnut. Pidin kirjasta ja elin sen henkilöiden, kolmen erilaisen naisen kanssa lukemisen aikana niin, että välillä heidän murheensa ja huolensa sekoittuivat omiini. Naisten romaani tämä on ja kertoo naisista, jotka ovat vahvoja tai löytävät vahvuutensa, kukin omalla tavallaan.

Minulle läheisimmäksi ja vahvimmaksi naiseksi nousee Ansku, lähihoitaja, joka ainaisessa rahapulassa elää Isossakyrössä. Hän haaveilee häistä Harrin kanssa, vaikka mies on vähän juoppo, saamaton ja mustasukkainen. Hän vihaa juoppoa ja väkivaltaista isäänsä ja anoppiaan ja haaveilee lähtemisestä - pois.

Mihin se on itse syyllinen? Mikä sille on tullut annettuna, kiveen hakattuna, jota se ei voinut muuttaa? Jos Ansku on menneisyytensä uhri, kaiken kokemansa kasvattama, ehkä sitä on isseekin. s.516

Samassa Helka kääntyy häneen niin liki että hän erottaa sen ihohuokoset.
"Moon sanonu Harrille, että ryhtyy tilalliseksi", se tiuskaisee niin kuin ennustaisi tulevaa. "Jaakko tarttoo apua ja son Harrille passeli homma."
Anskun silmiä alkaa kirvellä. Äkkiä hän näkee sen kaiken. Elinikä tässä talossa. On kuolemanhiljaista niin kuin kaikissa taloissa täälläpäin. Vanhan talon nurkat narisevat kevättuulessa ja toisesta huoneesta kuuluu vaimeaa lapsen kuorsausta, lapsenlapsi varmaan, lapsenlapsenlapsi ehkä. Hän harmaapäisenä ja polvet sonnankannosta tohjona, säästäen ruokarahasta salaa uuteen työhaalariin. Elinikä tässä kunnassa, sikalaan sidottuna, eläviin olentoihin, jotka eivät tunne sairaspäiviä tai -lomia. Joskus harvoin lomittaja, joka päivä varhain ylös ja myöhään vielä sikalalle. Elämä yhden tien varressa, työ, koti ja turmio. s.37

Turpa kiinni, Harri mutisee, antaa sanojen kirskua hampaitten välissä kuin pikkukivet. "Menen kun jaksan."
Ansku inhoaa näitä hetkiä, kun tuntuu kuin olisi vankina. Jos vielä sanoo, se suuttuu. Jos menee vaan pois ja antaa olla, se ei ehkä mene ollenkaan (töihin) ja hänen vikansa se on kuitenkin. Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata. s.69

Anskun oma tila käy ahtaaksi monenlaisten ulkoapäin tulevian paineiden keskellä. Ei hän voi jättää Pohjanmaata, koska äiti tarvitsee häntä. Eikä hän voi jättää työtäänkään, koska on avioliiton myötä sidottu sikalan velkoihin - ja äiti jäisi yksin.

Ja se on se oikea syy, miksei hän voi ikinä lopettaa tätä työtä, vaikka Harri haluaisi. Jos hän alkaa tilalliseksi, kuka äiteestä huolehtii? Käy siellä kotipalvelu, niin kuin hän nyt, joku toinen ihminen hänen vaatteissaan, hänen puhelimensa kaulassaan. Antavat lääkkeet, vievät vessaan, katsovat makuuhaavat ja kysyvät, mikä päivä tänään on. Jos sen tietää, se  riittää niille niin kuin hänelle muiden luona. Kukaan ei sitä peittele eikä varmista, että se saa nähdä Kauniit ja rohkeat. Ei ehdi. Ei ehdi, kun on taas kolme uutta kotiutettu ja lounasaika pukkaa päälle, että yliajalla mennään jo tässä kohteessa. Kaatumishälytys kun paukkaa vielä päälle jostain osoitteesta, niin jää äitee käymättä kokonaan, eikä se näe koko päivänä ketään.s.127

Joanna on kauppatieteen maisteri ja kotiäiti, joka pitää säntillisesti huolta kodistaan, kunnostaan lapsistaan , teini-ikäisestä Stellasta ja nuoremmasta Aleksista sekä miehestään Petristä, vaikka tietää tämän olevan uskoton. Hänelle tärkeintä on se, että kaikki näyttää hyvälle.

Hän teki kaiken niin kuin Stella ennusti. Miksi ei olisi tehnyt? Hän pitää rutiineista. Ne ovat järkeviä....Joanna voi luottaa siihen, että naapurit hoitavat pihansa autotiensä ja muistavat liputtaa oikeina päivinä. s.114

Tuo usko joka Petrillä on omaan ylivertaisuuteensa, sai joskus hänessä heräämään palon Petriin. Halu olla aina toista parempi, usko omaan mieheyteen, veti häntä puoleensa. Petri ei vain halunnut voittaa vaan hän voitti. Se teki hänestä jonkinlaisen miehen perikuvan, jossa kaikki oli kohdallaan ja Joanna ajatteli, että Petrin kanssa hän tietää mitä saa. Hän osaa ennakoida Petrin, koska Petri on miehen arkkityyppi, vastaa kaikkia ihanteita ja kaikkia velvoitteita niin hyvässä kuin pahassa. s.152

Lapset näkevät äidin, joka tietää, missä ovat kaonneet tavarat, ja vastaa haukkuihin, jos murot ovat lopussa. Petri näkee vaimon, joka on seissyt hänen vierellään niin pitkään, että on siihen jähmettynyt.
Joanna itse näkee naisen, joka kestää kaiken. s. 208

Pitkään Joanna uskoo valintansa kestävyyteen. Hän jopa viestittelee puhumattomalle teini-ikäiselle tyttärelleen huoneen sulkeutuneen oven läpi puhelimella, kun yhteys ei muuten toimi. Hän ei halua muuttua ennekuin on pakko, kun taas Ansku on ahdingonkin keskellä itsenäinen toimija.

Kun Joanna ei keksi enää muuta tekemistä, hän ottaa kaapista vehnäjauhoja ja vääntää uunin päälle. Jos aamulla tuoksuu tuoreilta sämpylöiltä, kaikilla on varmasti parempi mieli. s.227

Pääkaupunkiseudulla asuu myös Laura, joka etsii omaa onneaan rahasta. Hänen maailmaansa kuuluvat pitkät työpäivät ja rakastelut ilman rakkautta, veli tekemässä uraa jossain kaukana ja äiti maailmanympärysmatkalla. Isää hän ei tunnekaan, sillä tämä on poistunut kuvioista jo vuosia sitten. Ihan vaivihkaa ja suhteellisen myöhään käy ilmi, että isä on kotoisin Afrikasta. Tämä oli mielestäni hiukan epämääräistä, varsinkin kun samalla vihjataan rasisimiin, jota Laura on kohdannut. Se olisi voinut olla määräävämpi tekijä - tai sitten jäädä kokonaan pois. Laura punnitsee omia arvojaan lähdettyään Pohjanmaalle Anskun häihin. Hän on jo myynyt start up-yrityksensä ja saanut siitä niin paljon rahaa, että pystyy elämään riippumatonta elämää. Häissä Laura tapaa Jaakon, sikalan toisen osakkaan ja lempeän maalaismiehen.

Laura naurahtaa ääneen verratessaan uutta kotiaan Isoonkyröön, kerrostalossa on ehkä enemmän elämää kuin koko pienessä kunnassa. Helsingistä Isokyrö on sadasosa. Ei ole taloja tehty graniitista vaan puusta, ja silti siellä mennyt kestää paremmin kuin Helsingissä. Isossakyrössä ei ole raitiovaunuja tai edes bussiverkostoa, ei kontakteja, palaveritiloja tai hubeja, vaan siellä viljellään maata ja peruspalveluja, jalostetaan maan hedelmistä ruokaa ja juomaa suurempiin tarpeisiin, ja silti siellä eletään. Eletään hyvin, paremmin kuin Laura osaa.

Ajatus Suomen ääripäistä on väsyttävä, kuin aivopähkinä, jonka ratkaisemista Laura lykkää taas kerran tulevaisuuteen. Jäädäkö vai lähteä? Kummasta lähteä, kumpaan jäädä? s.355

"Jos ei ilmastointi pelaa, elikot kuoloo metaanikaasuihin. Samas menee rahatkin. Mutta johan se taas tästä. Pankki ottaa omansa, jos ei muuten ratkea."
Lauraa pyyhkäisee jokin kylmä. Paljonko hän lupasikaan sijoittaa Lassin uuteen liidiin? "Sanoitko sä, että ne kuolee?"
Jaakko ei ole kuulevinaan. "Et oo ehtiny kertoo siitä matkasta kunnolla. Millaasta oli?"
Laura aukoo suutaan, muttei saa sanoja ulos. Äkkiä hän tajuaa sen, minkä on tiennyt koko ajan. Tilillä se miljoona ei tunnu miltään, vaan pelkästään sen tavoittelulla on merkitystä: taistelulla, yrittämisellä, hetkillä joina melkein saavuttaa haluamansa, ensin näkee sen ja sitten koskettaa, lopulta saa omakseen. Ylämäillä on merkitystä ja viimeisillä askelilla huipulle. Huipun jälkeen, kun tavoite on sylissä tai laukun pohjalla, on vain alamäkeä.
Sitä Laura ei halua, ei alamäkeä vaan nousua. s. 390

Laura ihmettelee, miten Jaakko voisi jaksaa ottaa vastaan juopuneen miehen painon, mutta samalla hän näkee Jaakosta, että tämä kyllä jaksaisi. Se, hän tajuaa, on myös yhteistä Jaakolle ja Anskulle. He eivät kanna minkä jaksavat, vaan sen minkä täytyy. s.393

Poimin helmiä kirjasta ja niitä tuli aika paljon, kuten edellä näkyy. No, ehkä tässä ja myös kirjassa olisi ollut varaa tiivistää. Toisaalta oli kuitenkin antoisaa viettää aikaa kirjan kanssa pitempään, useampia öitä ja iltapuhteita.  Henkilöt oli erotettu toisistaan myös kielen avulla. Ansku puhui ja Anskulle puhuttiin pohjalaista murretta, kuitenkin vain sen verran, että murretta taitamatonkin pysyi mukana. Kyseessä ei ole tietyn seudun murre, vaan yleisempi pohjalaispuhe. Lauran kieli on kahviloista ja tietokonemaailmasta, Joanna yrittää välillä saada viestiä perille ruotsiksi. Kirjailija on kertonut, että kustantaja vaati mukaan kolmannen päähenkilön. Luulen, että Joanna on tämä viimeksi luotu hahmo. Ansku on hahmoista vaikuttavin ja vahvin, taatusti ollut mukana alusta asti. Aika tasapaksusti kerronta etenee, kun kullekin naiselle annetaan vuorotellen oma luku. Tämä käytäntö menee onneksi loppupuolella rikki eikä jälkikäteen jää liian kaavamaista mielikuvaa.

Olkoonkin naisten kirja, olkoonkin - taas kerran - kirja vahvoista ja vahvuutensa löytävistä naisista. Kyllä tämä kirja ansaitsee lukijoita Pohjanmaan ulkopuoleltakin.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
304 sivua

Jos näen kirjasta hyviä arvosteluja tai paljon kuulen sitä kehuttavan, luen sitä hyvin kriittisesti valmiina löytämään virheitä tai ainakin jotain, josta en pidä. Näissä tunnelmissa aloitin tätäkin kirjaa. Kolmenkymmenen sivun jälkeen oli pakko antaa periksi ja antautua hersyvän tekstin vietäväksi. Ja se vei - ihan loppuun asti.

Nuori nainen asuu ja elää yksin Kalliossa Helsingissä, mutta on vahvasti kiinni niin vanhempiensa rahapussissa kuin halussa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Pitäisi myös saada töitä, jotta voisi katkaista napanuoran ja tulla joksikin. Kun poikaystävä katkaisee seurustelun, tuntuu sipsipussi ainoalta lohdulta.

"Minä voin saattaa sinut Kamppiin", sanoin - minähän en kantanut minkäänlaista kaunaa, minä olin hyvä tyttöystävä vielä silloinkin, kun olin entinen. s.91

Tilanne pahenee yrittämisestä huolimatta ja nainen hakeutuu äitinsä maksamaan terapiaan, vaikka sen hyödyllisyys ei heti vakuuta. Vastauksena terapeutin kysymykseen, miten on viikko mennyt, itkee nainen menetettyä rakkauttaan.

Sitten aloin puhua entisestä poikaystävästäni, jälleen kerran. En sanonut mitään uutta, mikä teki minut aiempaa vihaisemmaksi. En ollut aloittanut terapiaa eron takia mutta nykyään en enää muusta puhunutkaan. Milloin minä ehtisin käsitellä lapsuuden traumani? Vajaa tunti oli ohi hujauksessa, enkä ollut tullut sen aikana yhtään onnellisemmaksi. ss.94-95

Tilaisuuksia  tulee ja menee ja uusia miehiäkin tulee, mutta mikään ei tunnu asettuvan kohdilleen.

Norjalaismies, jota suutelin Lost&Found-ravintolassa vuonna 2004, ilmoittaa yrityksensä listautuneen pörssiin. Meinasin joskus mennä käymään hänen luonaan Oslossa (hän kutsui) mutten sitten mennytkään, koska googlatessani hänet minulle selvisi, ettei mies todellisuudessa näyttänyt yhtään siltä, miltä hän näytti yökerhossa puoli neljältä . ss.255-256

Päähenkilö käyttää sujuvasti nettipalveluita, WhatsAppia, Tinderiä ym ja syö ruokia, joita ikääntynyt lihapullansyöjä ei tunne. Sipsien dippikastikkeen pitää olla tietyn merkkistä ja kahvilan kakun sopivan kosteaa. Teksti vilisee paikannimiä ja tuotemerkkejä, jotka lupaavat onnea, mutta eivät sitä takaa. Savonlahti ilkamoi häpeämättömästi päähenkilönsä yrityksillä näyttää uskottavalta, tehokkaalta ja kauniilta - aikuiselta. Vauhdikas ja sujuva kielenkäyttö minut vakuutti ja valloitti. Aikuistuminen voi olla vaikeaa, mutta siitä voi kertoa hauskasti - vaikeuksia vähättelemättä.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi
Joenjoen laulu
Gummerus 2013
305 sivua (+ 1 sivu lähdeluetteloa)

Tällainen upea kirja on mennyt minulta huomaamatta ohi! Tällaiset osaavat ja koukuttavat kirjailijan työt ovat jääneet minulta lukematta! Onneksi tähän asiaan tuli parannus livelukupiirin kautta. Varmasti luen muitakin jo vuonna 1988 kirjailijan uran aloittaneen osaajan teoksia jatkossa. Onhan vuonna 1966 syntynyt  kirjailija jo moneen kertaan tunnustettu mm. Finlandia-ehdokkuudella ja ansioitunut laajalla tuotannolla, johon kuuluu romaaneja, käsikirjoituksia ja lastenkirjoja

Joenjoen laulu on ensimmäinen osa Inariin sijoittuvasta trilogiasta. Se sisältää kolme pitkää kertomusta eri aikakausilta samalta paikalta. Erityisesti pidin ensimmäisestä, 1500 luvulle sijoittuvasta ja nykyaikaan ajoittuvasta kertomuksesta. Siinä välillä paneudutaan Lars Levi Laestadiuksen elämään. Tuokin kertomus puoltaa paikkaansa  kokonaisuudessa, sillä Laestadius toimi saamelaisten keskuudessa kansankieltä puhuvana pappina, joka yritti kitkeä kansasta viinanhimoa ja pakanauskoa.

Ensimmäinen kertomus on rakkaustarina, jossa saamelaisten uskomukset ja jumalat ovat voimakkaasti läsnä. Nuori saamelaistyttö, kylän päällikön tytär löytää haavoittuneen Pirkkalaisen, hoitaa tämän terveeksi, rakastuu ja tulee naiseksi ja raskaaksi. Tytön on valittava kylänsä ja kotinsa ja rakkautensa välillä.

Viimeinen kertomus Kertoo Sami Sakari Uddaksesta, työttömästä taparikollisesta, joka jättää etelän ahdistelijat ja lainvartijat ja palaa kotiseudulleen tuon samaisen Joenjoen puhtaitten vesien äärelle. Erityisesti tässä kertomuksessa Lapin luonto ja sen vaikutus ihmiseen kuvataan upeasti. Palautuupa päihteiden käyttäjä lähes kohtuukäyttäjäksi, selättää pelkonsa ja löytää rakkauden aiempien pettymysten tilalle.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea ja tämän perusteella muutkin Alasalmen kirjat ansaitsevat lukemisen.

Ehkä elämä oli tässä ja nyt, eikä joskus jossain muualla. Ehkä voisin alkaa luottaa siihen, että huominenkin tulee. Tosin en enää tiennyt, oliko päivä tämä vai jo seuraava, sillä menetin mökissä ajantajuni. Ulkona oli koko ajan hämärää, mitä nyt päivällä näkyi huikeansinistä maata silmänkantamattomiin. Eikä missään näkynyt mitään ihmisen tekemää. Yöllä lumi ja tähdet valaisivat, eikä ulkona ollut niin mustaa kuin marraskuussa Etelä-Suomessa. Siellä musta nieli ihmisen. Ainakin minut se oli niellyt. ss.260-261.

Mihail Siskin: Kaunokirjoituksia

Mihail Siskin
Kaunokirjoituksia
WSOY 2016
Venäjän kielestä suomentanut Vappu Orlov
295 sivua

Yhdeksän kristallinkirkasta novellia, mainostaa kustantaja kirjan takakannessa. "Siskin on fantastisen, taianomaisen lahjakas" kuuluu etukanteen lainattu Julie Hershin ylistys Music&Literature -julkaisusta.

Minä uskoin ylistykset, vaikka eniten minua taisi houkuttaa kirjan nimi: rakastan kaunokirjoitusta, jota kohta ei kukaan enää Suomessa osaa.

Siskin (jonka nimessä olevia ässän hattuja en näppikseltä oikeinpäin löydä) on syntynyt 1961 Moskovassa, mutta asuu nyt Zürichissä, Sveitsissä, jonne hänet on vienyt avioituminen sveitsiläisen kääntäjänsä kanssa. Kirjallinen läpimurto oli teos Neidonhius, suomeksi ilmestynyt 2015, Siskin kirjoittaa venäjäksi ja häntä luetaan sekä Venäjällä että Euroopassa. Häntä pidetään Venäjän merkittävimpänä elävänä kirjailijana.Tämä kirja määrittelee monessa kirjoituksessa suhdetta kieleen, mikä on epäilemättä noussut merkittäväksi asiaksi vieraalla kielialueella.

Kaikkein absurdeimmasta ja harmsilaisimmasta tekstistä tulee tahtomattakin megafoni, josta voi kuulla eukkojen höpinän ennen kuin he läsähtävät katuun.
Se on vaaraton tauti, ja sen kanssa voi elää aina kuolemaan saakka. Sen syyt ovat toisaalta geneettisessä taipumuksessa, toisaalta syntymätraumassa.
Ei tarvitse kuin silmäillä kotimaani kynäilyn maineikkaan taipaleen vaiheita. Ensin oli epoletteja ja kaluunoja ja oodeja valtaistuimelle nousun johdosta. Rehkittyään yleisesti ottaen varsin lyhyen aikaa venäläinen sanataide vetäytyi eläkkeelle. Ja luettuaan vapaa-aikanaan tarpeekseen, niin että silmät aukenivat, se paisui oman tärkeytensä tunnosta ja kietoutui Gogolin päällystakkiin niin kuin toogaan. s.40

tai:
Venäläisellä sanataiteella on umpioitu arominsa, omat vain venäläisen kirjallisuuden substanssille ominaiset ainesosat. On mahdollista kääntää kertomus Leopold Bloomin ensimmäisestä ja viimeisestä  päivästä venäjän kielelle, mutta kotimaisen sanataiteen koostumus hylkii Joycen tekstiä. Sanojen veri juoksettuu."Venäläinen Odysseus" on mahdollinen vain jos sillä on "pikku ihmisen sielu", kuten Leskovin Vasurilla.
Zürichin yliopiston slaavilaisen seminaarin opiskelijat lukevat Daniil Harmsia (sanakirjan kanssa ja ihastuksen vallassa), mutta se ei ole oikea Harms. Sveitsiläinen Harms kertoo jostain aivan muusta. Meidän Harmsimme on identtinen kaksonen Andrei Platonovin kanssa. Alppien tuulet hajottavat heidän sanansa, mutta venäläisessä substanssissa ne soivat puhtaina ja kirkkaina. s. 39

tai:
Kirjallinen perintö on elävä olento. Kasvi.
Mahla kulkee runkoa pitkin oksiin. 1800-luku on venäläisen kirjallisuuden runko. Sittemmin se haarautui. Jokainen uusi kirjailijapolvi on puun lehdet, jotka syksyn tullen putoavat. Mutta jotkut versot jatkavat oksaa. Ja toisin kuin ikkunasta näkyvät lehdet, kirjailijat voivat itse valita oksansa. On tärkeää löytää se keskusoksa, joka kurkottaa ylöspäin ja jonka myötä puu kasvaa kohti taivasta.
Tsehov. Bunin. Nabokov. Sasa Sokolov.
Haluan omissa teksteissäni yhdistää länsimaisen kirjallisuuden, sen tekniset saavutukset sanataiteen alalla, venäläisen kynänkäytön inhimillisyyteen. Joyce ei rakasta päähenkilöitään, mutta venäläiset kirjailijat rakastavat. Gogolin Päällystakin Akaki Akakijevits on venäläinen päähenkilö. Häntä ei kylläkään ole mitään syytä rakastaa. s.275

Minulle ainoa keino herättää sanat eloon on kirjoittaa väärin. Minä nuuhkin tarkoin jokaista lausetta, ja jos se haiskahtaa oikeakielisyysoppaalta, pyyhin sen yli. Jos sanoo jotain oikein, silloin ei sano mitään. Koska Baabelin tornista lähtien kieli on ollut ymmärtämisen este.. Ne "oikeat", henkensä heittäneet sanat voivat merkitä mitä vain mutta eivät sitä, mitä sinä haluat sanoa, ja ne herättävät inhoa, niin kuin toisen pinttynyt hammasharja tai yleinen nainen.s.277

Nämä kieltä ja kirjallisuutta pohtivat novellit ovat mielestäni ennemminkin esseitä, vaikkakin osuvine vertauksineen hyvin helposti luettavia ja mielenkiintoisia. Ne olivat minulle kirjan parasta antia.

Toinen vahva teema on synnyinmaan ja erityisesti neuvostojärjestelmän kritiikki. Käy ilmi, että kirjoittajan äiti on ollut koulun rehtori, järjestelmälle uskollinen, mutta järjestelmältä sittemmin potkut saanut. Äitinsä nuoruuden päiväkirjaa kirjoittaja arvioi näin:

Sivuilta läikähtelee harkitsematon nuori varmuus, että elämä antaa enemmän kuin pyydätkään.
Ei mitään jälkiä siitä pelosta, joka kahlitsi maata. Ikäänkuin ilmiantoja, leirejä ja pidätyksiä, jonoja, kurjuutta ei olisi ollutkaan. s. 26

Kirjoittaja joutuu pois äitinsä johtamasta koulusta, koska äiti ei halua pojalleen erityisasemaa. Toinen koulu on pettymys pasifistiksi tunnustautuneelle.

Täällä sotilaskouluttajan tunnilla vallitsi järjestys, niin kuin Punaisella torilla paraatin aikana, kaikki jopa istuivat selkä suorana ja menivät taululle juhlavin askelin, nilkkaa ojentaen. Kalasnikoveja purettiin ja koottiin side silmillä, sekunttikellon rivakkaan tahtiin. Nuoret miehet, tytöistä nyt puhumattakaan, silmäilivät majuriaan rakastunein katsein. Ja ylipäänsä tuota luokkaa, joka biologian tunnilla oli riehunut ja tärvellyt raskaana olevan biologian opettajan tunnin, oli sotilasvalmennuksen tunnilla vaikea tuntea entisekseen. s.93

Novellissa Nabokovin musteläikkä tekijä/kokija kertoo uusrikkaan venäläisen, entisen opiskelutoverinsa oppaana toimimisesta Sveitsissä. Toinen on rikas, mutta arvostelee sveitsiläisten toimia ja tekoja. Oppaana toimiva "minä" tarvitsee kipeästi rahat, jotka rikas Kovaljov on valmis tuhlaamaan.

Halusin vielä puhua Kovaljovista, siitä, mistä hän oli sen kaiken saanut. Tulee tä'ne säkillinen rahaa mukanaan. Ja siitä varisee minullekin jotain. Minä saan rehellisellä lakeijan työllä hänen löyhkäävää rahaansa. Ja se minun pitää tehdä arvokkaasti! s. 170

Vaan sitten tuli novelli, joka on mielestäni kaukana kristallinkirkkaudesta: Sokea soittoniekka. Novellissa on kyse rakkaudesta, kertoja vaihtuu tämän tästä ja mukana on minulle käsittämättömiä sivujuonteita. En pysynyt mukana ollenkaan.

Lopussa on suomentajan selventävä puheenvuoro Siskinin tarinat. Minusta on loistava ratkaisu, että tämä on vasta lopussa eli lukija saa ensin muodostaa oman käsityksensä novelleista ja tekstiin paneutunut suomentaja sanoo sanansa vasta sitten. Vappu Orlovin sanat ovat kyllä paikallaan ja selvensivät ainakin minulle kirjailijan päämääriä ja etenkin tuon kirkastumattoman novellin sisältöä.

Lopuksi novellista Häly tyyntyy filosofinen pohdinta:

Minähän näet tiesin kaiken paitsi aikaa. Ja sitä en voinutkaan tietää. Sitä ei kerta kaikkiaan vielä ollut. Oli vain tulevaisuus sekä ei niin kovin todellinen nykyisyys, joka muistutti pitkäksi venähtänyttä esipuhetta.
Aika on sitä kun katsoo peiliin ja ihmettelee: Mistä tulivat nuo vieraat harmaat hiukset? Mistä tuo vieras ryppyinen nahka?
Ja aina vain jatkuvat ne kolme päivää ennen ylösnousemusta. Eikä Emmauksesta ole tietoakaan. s.91

Pitäisikö minun tutustua paremmin venäläiseen nykykirjallisuuteen tai Siskiniin? Vai saanko palata Gogoliin?

Lundberg Sofia: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg
Punainen osoitekirja
Alkuteos:Den röda adressboken
Suom. Tuula Kojo
Otava 2018
317 sivua

Doris Alm on 96-vuotias sitkeä nainen, joka haluaa elää itsenäistä elämää loppuun asti. Hänen ainoa omaisensa on New Yorkissa perheensä kanssa asuva sisaren tyttärentytär Jenny, johon hän pitää yhteyttä Skypen välityksellä kerran viikossa.Doriksella riittää muisteltavaa  ja pöydällä makaava punainen osoitekirja palauttaa mieleen elämän varrelta ihmisiä, vaikka useimmat nimet onkin jo yliviivattu ja perässä lukee : kuollut. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva Doris joutuu jo 13-vuotiaana piiaksi Tukholmaan, sitten mannekiiniksi Pariisiin. Toista maailmansotaa hän pakenee siskonsa kanssa Amerikaan, josta palaa rakastettunsa perässä Eurooppaan ja  haaksirikon koettuaan Englannin kautta takaisin Tukholmaan. Matkan varrella tyttö oppii selviytymään, mutta saa myös niin monta kolhua, ettei elämää voi helpoksi kutsua. Eikä ole yksin kuoleminenkaan helppoa.

Kirjoittaja on 1974 syntynyt ruotsalainen toimittaja, jonka esikoisromaani on myynyt hyvin  Ruotsissa. Kirja on valloittamassa nyt lukijoita muualtakin, kertoo kustantaja.

Minua ärsytti kirjan kannen mainoslause Vuoden koskettavin. Luin myös kommentteja itkettävyydestä ja terästäydyin olemaan kriittinen. Löysin kritiikilleni paikkaa, koska tapahtumavyöry oli niin huikea, ettei syventymiseen jäänyt juuri tilaa. Kerronta oli vetävää, mutta ehkä  Doriksen  vaiheet rupesivat tuntumaan liian hurjilta ja mahdottomilta. Hyvinkin traumaattisista kokemuksista toivutaan noin vain ja aloitetaan taas uutta vaihetta elämässä. Kyllä minullekin tuli tippa silmään sivulla 168, kun ruotsalaissisarukset ovat omaa kieltään puhuen saaneet suruunsa uponneen, Amerikan siirtolaisen elpymään. Ja lopussa, tietysti. Itkeminen tekee välillä hyvää, tottakai.

Oli kirjalla ansionsakin. Erityisesti vanhan ihmisen näkökulma häntä hoitaviin kotiavustajiin ja sairaanhoitohenkilökuntaan kävisi mielestäni puheenvuoroksi sosiaalipalveluja suunniteltaessa. Kirja oli taitavasti ja ammattimaisesti kirjoitettu, hienosti rakennettu. Vaan oliko siinä jotakin liian laskelmoitua, liikaa dramatiikkaa ja tunteiden tökkimistä?

Tätä voi suositella syysiltojen rentouttaviin tuokioihin helppolukuisuuden ja tunteisiin vetoavan sisällön vuoksi

Starnone Domenico: Solmut

Domenicuo Starnone

Solmut
WSOY 2018
Italiankielinen alkuteos Lacci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Päällys Matti Ruokonen
191 sivua

Ensin ajattelin, että kirja on pelkkä avioliittodraama. Etten jaksaisi lukea alun petetyn aviovaimon purkauksia yhtään enempää. Onneksi sain suosituksen jatkaa. Nimittäin oikeasti ja varsinaisesti kirja alkaa vasta aviovaimon purkauksen jälkeen, kun pettäjäpuoliso saa puheenvuoron liki 30 vuotta myöhemmin. Vielä kolmaskin, yllätyksellinen, näkökulma draamaan tulee. Kirja tuli lähelle, kirjan henkilöt tulivat lähelle puutteineen ja vahvuuksineen.

Asetelma on klassinen. Mies muuttaa nuoremman naisen luo Roomaan ja jättää vaimonsa ja 8-12- vuotiaat lapsensa, tytön ja pojan Napoliin. Vaimo on hoitanut lapsia, kotia ja taannut miehensä hyvinvoinnin. Nyt hän jää taloudellisesti heikkoon asemaan, eikä lasten kasvatus isän äkillisen katoamisen jälkeen ole helppoa.

On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa: se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys. Loitonnuin vaimostani ja lapsistani ja seurasin intohimojani: uutta naista, jota rakastin, ja uusia innostavia töitä, joita pukkasi näennäisen tasaiseen tahtiin ja jotka toivat minulle toinen toisensa perään pientä henkilökohtaista menestystä. Lidia piti minusta, kaikki pitivät minusta. Ja sillä välin tihenevä sumu peitti alleen menneisyyden, jossa olin tuntenut itseni kömpelöksi ja saamattomaksi. s.106

Millaiset jäljet välirikko jättää tilanteen eri osapuoliin, siitä kirja kertoo. Kirjailija on kirjoittanut tätä kirjaa ennen jo tusinan kirjoja ja häntä pidetään yhtenä Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpanan nimenä. Hän siis osaa asiansa. Pitääkö vielä tämäkin mainita: puoliso on kääntäjä Anita Raja, jonka taas epäillään olevan Elena Ferrante - salanimen takana..

Heistä kahdesta vain äiti oli keskittynyt raha-asioihin. Hän on laittanut sivuun rahaa, kartuttanut säästöjä, heistä kahdesta hän halusi ostaaa tämän asunnon. Hän on aina painottanut meille joka ikisen kolikon tärkeyttä, hänen rakkautensa meihin lapsiin sai rahan muoon. Eikä hän koskaan haalinut rahaa itselleen saati isälle, vaan taatakseen meille kahdelle mukavan nykyisyyden ja turvallisen tulevaisuuden. s.171

En tiedä,voiko sanoa, että välirikosta selvitään, vaikka lapset kasvavat aikuiseksi ja alkavat elää omaa elämäänsä. Kolhuja ainakin jää. Nimi viittaa tietysti avioliiton solmuihin, mutta sillä on konkreettinen lähtökohta isän ja pojan samanlaisessa tavassa solmia kengännauhat. Näihin solmuihin kannattaa paneutua.

Lönnroth Heleena: Matka halki satumaan

Heleena Lönnroth
Matka halki satumaan - Miten minusta tuli dekkarikirjailija
di Porri 2018
232 sivua
Kannen kuva Seppälän Valokuvaamo
Takakannen kuva Kuvasto 2018

En ehkä olisi tarttunut kirjaan, jollen olisi muutamia kertoja tavannut kirjoittajaa ja jutellut hänen kanssaan. Ammatti ja osin koulutuskin on sama - paitsi että Heleena Lönnroth on tehnyt paljon muutakin kuin kirjastonhoitajan hommia. Toki hän on niissäkin ollut, kirjastotoimenjohtajana monessa vastuullisessa paikassa, kuten Seinäjoella, Pyhtäällä ja Kotkassa, mutta myös kansalaisopiston rehtorina, koulutussuunnittelijana ym. ym. Hän mainitsee muuttajan geenistä, joka vaatii uusia kokemuksia ja ympäristöjä. Hieno oivallus! Miten paljon enemmän vaatii alati uusiin paikkoihin hakeminen, sopeutuminen, uusien ajatuksien esittäminen ja muutosvastarinnan (epämiellyttävä sana ihan omasta sanavarastosta) murtaminen kuin samassa työpaikassa pysyminen, mikä kuitenkin kunnallisella puolella yleensä palkitaan. Miten paljon enemmän se antaa!

Kirjan alaotsikon mukaisesti kirja kertoo siitä, miten kirjoittajasta tuli dekkarikirjailija. Oikeastaan dekkarien kirjoittaminen Mauri Sariolan käyttämien juonikaavojen ohjailemana oli vain yksi juonne tässä kirjassa, vaikka tuotanto käsittääkin 30 teosta, aluksi Kustannus Mäkelän kustantamana, sittemmin itse perustetussa di Porri kustantamossa..Vauhti vuodesta 1992 alkaen on ollut melkoinen, varsinkin kun samaan aikaan on viime vuosia lukuunottamatta hoidettu vaativa leipätyö, lapset, talojen kunnostuksia, muuttoja, maalaamista ja kuvataidenäyttelyjä ym.

Rehellisen oloisesti Heleena Lönnroth kirjoittaa myös henkilökohtaisista menetyksistään ja tappioistaan, rahavaikeuksista ja niita seuranneesta häpeästä, mutta myös iloista ja onnettaren potkuista. Hän ei valita eikä nyyhkytä, vaan katsoo eteenpäin. Voisi sanoa että muuttajan geenin lisäksi hänellä on myös selviytyjän geeni, joka estää jäämästä paikoilleen, "tuleen makaamaan".

Tahtomattani peilaan omia elämänvaiheitani suunnilleen samanikäisen kirjoittajan vaiheisiin. Ehkä yhteenveto tässä iässä olisi monelle paikallaan, vaikkei kirjailijan statusta olisi hankkinutakaan. Lönnroth summaa kirjan etuliepeessä tähän tapaan.

Mikä oli pahinta?
Pahinta olivat Tenon lepopaikan pitkän velkojenmaksun aiheuttama köyhyys ja häpeä
.
Mikä oli parasta?
Lapset.
Heidän synnyttyään minun ei koskaan tarvinnut miettiä "elämän tarkoitusta". 

Mikä oli bonusta?
Maalaaminen. Vielä yksi kyinen pelto, joka on kynnettävänä.

Kirjan nimi on tullut lapsuudessa pelatusta Emil Noreliuksen kuvittamasta ja riimittelemästä noppapelistä, Matka halki satumaan, Resan genom sagoland, 1942. Sattuva oivallus ja osuva nimi, mielestäni. Kuulemme/luemme Lönnrothista vielä.

Willows, Elin: Sisämaa

Elin Willows
Sisämaa
Inlandet
Teos&Förlaget 2018
Suom. Raija Rintamäki
191 sivua

Tämä kirja odotti minua pitkään lukemattomana. En sitä malttanut lukematta, sillä kustantaja oli repäissyt takakanteen houkuttavan koukuttavan lauseen:
Voiko aloittaa alusta missä tahansa, luoda itselleen uuden elämän jossakin muualla?

Sitä kirjan kertoja yrittää syrjäisessä, sisäänlämpiävässä kylässä hyvin pohjoisessa Ruotsissa. Kylästä hänen ikäisensä nuoret haluavat lähteä pois, osa suunnittelee lähtevänsä ja osa todella lähtee: opiskelemaan, Lontooseen, suurempaan maailmaan. Kirjan minä muuttaa tähän kylään rakastettunsa vuoksi, mutta rakkaus loppuu ennenkuin kylä on tullut edes tutuksi. Siitä huolimatta tyttö, kertoja jää tuohon kylään pariksi vuodeksi, kehittää itselleen turvalliset rutiinit ja hankkii työn kaupassa.

Kaupassa mikään ei tule ikinä valmiiksi. Heti kun olen täyttänyt hyllyt kertaalleen, voin aloittaa uudestaan, heti kun kaikki pakasteet on täytetty, meijerituotteiden hyllyssä on aukkoja paikattavaksi. Välillä on turhauttavaa, ettei mikään tule ikinä valmiiksi, mutta useimmiten se tuntuu turvalliselta. Että aina on jotain tekemistä. Että aina on jotain, mitä voin tehdä.
Kaupassa ei ole aikaa vain kuljeksia, ei aikaa istuskella. Aina on jokin päämäärä. s.133

Kylään jääneiden nuorten ajanviettoon kuuluvat viikonloput hotellilla, joka sijaitsee kyllä korkeammalla tunturin rinteessä. Kertojan työkaveri toipuu usein viikonloppujen juomisista alkuviikkoon asti ja kertoja hoitaa silloin kassavuoroja. Elämä on hyvin tasaista ja tapauksetonta. Arjen iloja ovat tallennetut videojännärit ja irtokarkit.

tämä ei ole minun tapaistani, mutta toisaalta en tiedä, mikä on minun tapaistani.Mitä muuta minä olen kuin rutiinini. s.148

Ja sanon että tulen mielelläni hänen kyydissään taajamaan. Vaikka hänellä on oluttuoppi kädessä ja vaikka hänen henkensä haisee viinalta, kun hän nojautuu vähän liian lähelle tarjotessaan kyytiä. s. 148

Päivästä toiseen toistuva rutiini särkyy tai oikeastaan sulaa hitaasti sattumusten kautta antamaan tilaa jollekin, josta tulee elämään jatkoa.

Heti kun jäät lähtevät ja kesä ottaa vallan, useimmat unohtavat jään samantien. Veneet lasketaan vesille, uimahousut puetaan päälle. Minulle jää tuntuu läheiseltä, vaikka talvi on kaukana. Se muistuttaa itsestään paitsi taustalla olevien lumihuippujen myös veden lämpötilan kautta. Vesi ei voi lämmetä kovin paljon järvessä, joka on paksussa jäässä niin monta kuukautta vuodesta. Ei näin syvässä järvessä. En ikinä ota uimapukua silloin harvoin kun lähden Stinan kanssa uimaan.Mutta kerran minä uin, Timin kanssa sillä kertaa kun annan hänen viedä minut kotiin Hotellista. En tiedä mistä me sen keksimme, mutta alamme puhua uimisesta, kello on yksi yöllä, mutta voisi olla yhtä hyvin yksi päivällä, ja hän vie minut suosikkiuimapaikalleen, emme ole sanoneet että uisimme, mutta noustuaan autosta hän riisuu kaiken paitsi alkkarit ja minä ehdin unohtaa taustan, lumen peittämät vuoret, en ajattele jäätä enkä syvyyttä, ja kohta olen jo pulahtanut veteen, ja ehkä alkoholillakin on osuutta asiaan, mutta vesi ei tunnu kylmältä. s.173

Kirjoittaja on kasvanut Ruotsissa, mutta asunut  Suomessa, Turussa ja Vaasassa vuodesta 2009. Kyseessä on 1982 syntyneen kulttuuritoimittajan esikoisromaani, joka ilmestyi samanaikaisesti Suomessa ja Ruotsissa. Eikä mikään mitätön kirja ollenkaan, vaan karun kaunis, kiireetön ja tarkka kasvukertomus. Olen tyytyväinen, että otin sen seurakseni junamatkalle.

Mankell Henning: Juoksuhiekka

Henning Mankell
Juoksuhiekka
Otava 2015
Ruotsinkielinen alkuteos Kvicksand 2014
Suom. Tuula Kojo
377 sivua

Kirja on omaelämäkerrallinen teos syöpädiagnoosin saaneen tuotteliaan ja tunnetun kirjailijan muistoista, ajatuksista ja peloista. Se tulee monella tapaa hyvin lähelle ehkä juuri sairastumisen dramatiikan takia. Ehkä myös siksi, että vaikka kirja loppuu sairastamisen ja hoitojen väliaikaan ja kasvainten osittaiseen nujertamiseen, tiedossa on, että syöpä voitti lopulta ja vei Mankellin lokakuussa 2015.

Vaikka kirjassa on muistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja elämän varrelta laajemminkin, on pääjuoni kuitenkin niissä mielipiteissä, joita kirjailija heittää lukijan pohdittavaksi. Myös kirjan jännite kulkee enemmän ajassa 100 000 vuotta tulevaisuuteen ja satoja vuosia menneisyyteen päin. Kirja alkaa ydinjätteen säilyttämisestä ja ihmisen tietämyksestä nyt verrattuna siihen, millaiseksi nykyisyys menneinä vuosisatoina ihmisten mielikuvissa ja tietämyksessä perustui. Teemoina on tuon aikaperspektiivin ja  kuoleman lisäksi epätasa-arvo, köyhyys, pelko, rohkeus ja elämän päämäärä.

Voiko osoittaa rohkeutta, jos ei ole ensin tunnustanut pelkoa? En usko, että se on mahdollista.....
Pelko on luonnollista ja pohjautuu siihen yksinkertaiseen totuuteen, että ihminen tietää kuolevansa, toisin kuin muut lajit.....
Pyrimme läpi elämämme kasvattamaan tietomääräämme, tietämystämme, kokemuksiamme. Mutta lopuksi kaikki tämä katoaa ei- mihinkään. s.119 

 Teemat saavat väriä kirjoittajan lukemisista, matkustelusta ja elämänkokemuksista. Mukaan mahtuu tarinoita (hyödyttömästä) sankaruudesta ja yhtä hyödyttömästä raukkamaisuudesta. Jälkimmäiseen syyllistyivät jotkut hiv-tartunnan saaneet aikana, jolloin parannuskeinoja tautiin ei tiedetty. Oli nimittain heitä, jotka tartuttivat taudin muihin tahallaan. He kokivat oman liian varhaisen kuolemansa epäoikeudenmukaisena ja "korjausliike" jakoi epäonnea muillekin! Toisenlaisen valinnan teki sakasalainen teloitusryhmän sotilas säilyneessä kuva-aineistossa.

Teloitettavat asetetaan haasioiden eteen. Sotilaat käyvät aseineen valmiiksi.
Silloin tapahtuu jotain kummallista. Yksi saksalainen sotilas heittää aseensa menemään, riisuu univormunsa takin ja siirtyy teloitettavien sekaan.Kuvat eivät kerro, onko hän tyyni vai kiihtynyt. Hän on vain siirtynyt teloitusjoukkueesta teloitettavien puolelle. Hän päättää tulla ammutuksi sensijaa, että itse ampuisi. s.158

Omaa inhimillisyyttään ei pääse karkuun, mutta rehellisesti siihen on aihetta suhtautua.

Tunnustan, että minua silloin tällöin häiritsee ajatus että minut vuosien kuluttua unohdetaan tyystin. Kyse on yhtä lailla nolosta turhamaisuudesta kuin inhimillisestä tunteesta. s. 106

Kirjan nimi tulee ahdistavasta mielikuvasta juoksuhiekkaan tukehtuvasta, hiekan nielaisemasta ihmisestä. Kuva on tullut lapsuudesta, mutta diagnoosi toi sen Mankellin mieleen uudestaan ja tuota kuvaa vastaan hän joutuu taistelemaan mielessään päivittäin.

Jätin juoksuhiekan taakseni ja rupesin kasvattamaan rohkeutta, mikä puolestaan perustui sille vaistolle etten koskaan pääsisi täysin eroon pelostani. Mutta minun oli pakko olla vahvempi. Minun oli hallittava pelko, en saa koskaan tulla hallituksi.
Nykyisin ajattelen usein kaikkia arkoja ihmisiä, joita olen tavannut elämässäni. Heitä on paljon. Ihminen voi pelätä melkein mitä tahansa. Uskon että kaikki ihmiset kärsivät ainakin ajoittain, jonkinlaisesta hypokondriasta. Kukapa ei muistaisi teini-iässä iskenyttä palkoa siitä, että on saanut sukupuolitaudin, vaikka mitään oireita ei ole eikä edes pienintäkään syytä olettaa saaneensa tartuntaa! Olen elämäni varrella tavannut ihmisiä, jotka pelkäävät että heillä on metrin mittaisia matoja vatsassaan, tai he kammoavat kääntyä kadun kulmasta keskellä kirkasta päivääkin, koska nurkan takana voi olla joku veitsen kanssa vastassa, vaikka ihmisiä vilisee ympärillä. Olen tavannut ihmisiä, jotka joka hetki kuvittelevat, että seuraava sydämenlyönti on se viimeinen. s.120

Kun minä noin kolmen viikon kuluttua onnistuin kömpimään ylös juoksuhiekasta ja ryhdyin hakemaan saamalleni kuoliniskulle vastusta, oli tärkein työkaluni selvä. Kirjat. Tarttuminen kirjaan ja uppoutuminen tekstiin on vaikeina hetkinä aina ollut minun tapani suoda itselleni helpotusta, lohtua tai edes hengähdystauko. Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Etäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet tuonani. Ne ovat kuin linimenttiä tai ennemminkin työkalu, jolla voi kääntää ajatukset toiseen suuntaan. Voimien keräämiseen. ss. 161-162


Kannattiko kirja lukea? Toiko se jotain uutta tietoa tai oivalluksia? Kyllä kannatti. En tiennyt edes Mankellin teatteriohjauksista. Oivalluksia ja uusia näkökulmia tuli. Jotkut niistä vahvistivat entisiä ajatuksiani. Kaikenkaikkiaan tämä kirja antoi paremman kuvan kirjailijasta kuin taannoin TV:stä näkemäni kirjailijan puheenvuoro. Siinä kirjailija antoi paljon itserakkaamman kuvan itsestään, mutta tässä kirjassa siitä ei näkynyt jälkeäkään. Haluan nähdä Wallanderin kirjoittajan tämän kirjan valossa.

Strout, Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018
Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
163 sivua

Täysin ymmärrän, miksi tämä kirja oli Suomen myydyimpien (tai pääkaupunkiseudun lainatuimpien?) kirjojen listalla pari viikkoa sitten. Ymmärrän senkin, miksi kirja julkaistaan Keltaisessa kirjastossa,sarjassa, johon vain laadukkaalla kirjallisuudella on ymmärtääkseni pääsy. Ystävä hehkutti tätä myös. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu eikä liian valmis, jotta lukijalle ei jäisi mietittävää.

Kuorma-auto. Se palaa toisinaan mieleeni hämmästyttävän tarkkana. Kuran raidoittamat ikkunat, viisto tuulilasi, saastainen kojelauta, dieselin ja mädäntyvien omenoiden ja koirien haju. En muista tarkasti, miten monta kertaa minut suljettiin kuorma-autoon. En muista ensimmäistä enkä viimeistä kertaa. Mutta viimeisellä kerralla olin ihan pieni, en varmaan viittä vuotta vanhempi, muutoin olisin ollut koulussa koko päivän. Minut lukittiin sinne, koska sisko ja veli olivat koulussa - niin minä nykyään ajattelen - ja molemmat vanhempani olivat töissä. Toisinaan jouduin sinne rangaistukseksi. Muistan suolakeksit ja maapähkinävoin, joita en pystynyt kauhultani syömään. Muistan miten hakkasin nyrkeilläni ikkunoita. En ajatellut kuolevani, en oikeastaan ajatellut mitään, kauhu vain valtasi minut kun tajusin, ettei kukaan tulisi, ja taivas alkoi tummua ja kylmyys hiipi sisään. Paruin parkumistani. Itkin kunnes melkein pakahduin.s. 52

Lucy Bartonilla on ollut köyhä ja vaikea lapsuus. Perhe on asunut autotallissa, kaikesta on ollut puutetta, vaikka vanhemmat ovat tehneet töitä jatkuvasti. Koulussa lapsia on kiusattu, koska he haisivat - kaiketi lialle ja köyhyydelle.Lapsuus ja mennyt elämä palaa Lucy Bartonin mieleen sairaalassa, jossa hän joutuu viipymään keväästä pitkälle kesään leikkauksen jälkeisen verenmyrkytyksen takia. Tuolloin hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka ovat työssä käyvän isän hoidossa. Hänen aviomiehensä kutsuu sairaalaan Lucyn äidin, joka istuu viisi päivää ja yötä Lucyn sängyn vierellä, nuokkuu nukkumatta. Muutamia sanoja ja muisoja vaihdetaan, tunteet nousevat välillä pintaan, rakkauskin. Lucy ymmärtää rakastavansa äitiään, vaikka on siirtynyt keskiluokkaan, eikä enää ole käynyt lapsuutensa kodissa. Hän on jo aloitellut uraa kirjailijana, johon sattumalta vaatekaupassa tavattu toinen kirjailija Sarah opastaa.

"Tämä mistä sinä kirjoitat ja mistä haluat kirjoittaa", hän kumartui uudestaan ja naputti sormellaan liuskaa, jonka olin antanut hänelle, " on aiheeltaan oikein hyvä ja se kyllä julkaistaan. Mutta kuuntele. Sinun kimppuusi käydään, koska kirjoitat köyhyydestä ja hyväksikäytöstä. s.91-92.

Kirjan teemoina ovat häpeä ja nöyryytys, mutta niitä ei tuoda esiin osoitellen, vaan ne pulpahtavat pintaan siellä täällä. Välillä kirjailija alleviivaa sanottavaansa:

Vaikutti taiteilijan tapaaminen kumminkin sen verran, että vuosia myöhemmin näen yhä silmissäni sen pitkän sinisen takin ja violetin puseroni. Kukaan muu ei ollut saanut minua häpeämään vaatteitani, ja se oli minusta kummallista.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on löytää joku jota nöyryyttää. ss.81-82

Sitten on vielä äiti, joka on kerronnasta sivussa (sillä tämä on Lucyn tarina), mutta kuitenkin keskeisimmässä osassa. Minua koskettivat eniten äidin sanat vuoteen ääressä:

"Lapset pilkkasivat teitä koulussa. Emme me isän kanssa tienneet siitä, vaikka kai meidän olisi pitänyt. Vicky on edelleen hirveän vihainen."
"Sinulleko?"
"Niin kai."
"Sehän on tyhmää", minä sanoin.
" Ei. Äitien kuuluu suojella lapsiaan. s.58

Paljon sain irti ja itselleni kirjan pienestä sivumäärästä. Paljon voi myös lukea rivien välistä. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin olisin jäänyt jotain vaille. Olivatko odotukseni liian suuret vai odotinko jotain muuta? Enkö ymmärtänyt kaikkea? Noista kysymyksistä huolimatta kirja ravisti ja puristi. Suosittelen sitä muillekin, sillä  luetun pitää vaikuttaa. Jotenkin.

Järvinen Katriina: Saanko esitellä - monenlaiset minämme

Katriina Järvinen
Saanko esitellä - monenlaiset minämme
Kirjapaja 2017
221 sivua

Luin tämän kirjan kahdella istumalla. Ei minun pitänyt sitä oikeastaan lukea. Lainasin kirjan silmäiltäväksi, sieltä täältä luettavaksi. Olen vannonut juuri edellisessä postauksessa kaunokirjallisuuden ylivertaisuutta ja sitten ylistän tätä kirjaa, jonka niin kustantaja kuin kirjastokin on luokitellut psykologiaksi. Jo kerran jätin kesken aikoen palauttaa, mutta sitten istahdin silmätäkseni, oliko kirjassa vielä jotain. Olihan siinä.

Katriina Järvinen on tunnettu kirjoittaja, jonka tekstit ovat herättäneet huomiota ja vastakaikua. Tässä kirjassa hän kertoo kuitenkin myös siitä, kuinka teokset otettiin aluksi vastaan vaieten tyystin. Niin kävi aluksi myös yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoitetulle Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjalle, vaikka teos myöhemmin herättikin huomiota. Niin siinä kuin tässäkin teoksessa Katriina Järvinen panee itsensä, oman henkilöhistoriansa ja minuutensa likoon. Hän kertoo vierauden ja sivullisuuden tunnoista työläistaustaisen helluntailaiskodin tyttärenä. Hän kertoo irtiotostaan, häpeällisiksi kokemistaan vaiheista Ruotsissa ja omiin mahdollisuuksiin tarttumisesta ja uskomisesta. Vaikkakin hän panee persoonaansa peliin, hän pystyy laajentamaan kerrontaa yleisemmäksi siten, että siihen pääsee kiinni syitä ja mahdollisia seurauksia pohtimalla myös oman elämänhistoriansa kautta.

On Katriina Järvisellä toki muitakin esimerkkejä kuin oma historiansa. Hän viittaa Monica Lewinskyyn, jonka elämä sai odottamattoman suunnan, koska hän koki hyvin nuorena lyhyen suhteen USA:n presidentin kanssa. Tämä leimasi hänet pitkäksi aikaa. Varsin usein Järvinen käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuudesta poimittuja henkilöitä, mikä viehättää minua ja mitä myös arvostan.

Ydinsanomana Katriina Järvisellä on nähdäkseni se, ettei minuus ole mikään eheä kokonaisuus, vaan siinä on monia eri puolia. Olemme erilaisia eri sosiaalisissa kuvioissa. Eri elämänvaiheissa minuutemme näyttäytyy itsellemmekin erilaisena ja elämässä saattaa olla myös vaiheita, joiden kokijaminää on vaikea myöhemmin tunnistaa omaksi.Uskonnollinen herääminen saattaa myöhemmin vaikuttaa oudolta, mutta tiiviistä ryhmästä irtaantuminen on vaikeaa ja vaatii toisenlaisten vahvuuksien löytämistä itsestä. Nuori minä katselee maailmaa toisin kuin vuosikymmeniä nähnyt. Minuutta voi rakentaa myös pukeutumisella tai muilla tavarahankinnoilla, joiden selvittämiseen saattaa jossain vaiheessa tarvita ammattiapua. Jokaisella on tämänsä, kuten yhden luvun otsikko kuuluu.

Kun yritän perustella, miksi silmäilyaikeistani huolimatta luin koko kirjan, huomaan itsessäni halun palata kirjan pariin vieläkin. Tavattoman vetävästi kirjoitettu tämä kirja on ja se avasi ainakin minulle uusia näkökulmia, antoi pohdittavaa aiheesta, joka jokaista niin loputtomasti kiehtoo: minä, minä.. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

Joyce Rachel Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce
Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harld Fry 2012
Suom. Hilkka Pekkanen
Kuvitus: Andrew Davidson
Kartta  John Taylor
327 sivua

Olen todella samaa mieltä The Timesin toimittajan kanssa. Häneltä on lainattu etuliepeen teksti, jossa hän tunnustaa mm.: Rakastan tätä kirjaa.

Eläkeläispäiviään vaimonsa Maureenin kanssa viettävä Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenilta. Nainen on kuolemassa syöpään ja muistelee menneitä. Harold vastaa nopeasti ja lähtee viemään vastauskirjettä postilaatikkoon. Hän kävelee kuitenkin ensin vastaantulleen postilaatikon ohi ja vielä seuraavankin ohi ja vähitellen hän huomaa olevansa matkalla saattokotiin, jossa Queenie tekee kuolemaa. Hän soittaa saattokotiin ja kertoo olevansa tulossa sinne kävellen sekä pyytää Queenia pysyttelemään hengissä, kunnes hän on perillä. Vaimonsa Maureenin hän pitää myös tilanteen tasalla, vaikka avioliitto ei ole enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut sitä, mitä se oli nuorena tai silloin, kun pariskunnan ainoa poika David asui kotona.

Kävely alkaa viehättää Haroldia ja aluksi hän tuntee suuren vapauden, kun etenee päivät kävellen ja viettää yöt halvoissa majapaikoissa.

Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa. s. 46

Vähitellen matkanteon luonne muuttuu ja selvittämättömät, unohduksiin painetut asiat menneisyydestä nousevat pintaan.

Harold köyristi hartioitaan ja pakotti jalat töihin entistä ahkerammin, ikään kuin ei niinkään olisi kävelemässä Queenin luo kuin pakoon itseään. s. 75

Harold oli koko ikänsä kulkenut pää kumarassa välttyäkseen yhteydenotoilta, ja siitä huolimatta hänen omasta lihastaan oli syntynyt ihminen, joka halusi välttämättä katsoa suoraan silmiin ja selvittää välit perusteellisesti. s.88

Pakatessaan matkalaukkunsa äiti oli riistänyt Haroldilta naurunsa lisäksi myös ainoan ihmisen, joka oli häntä pitempi. Joania ei mitenkään voinut kuvata helläksi, mutta hän seisoi sentään poikansa ja pilvien välissä. s. 107

Matkan aikana hän kohtaa monenlaisia ihmisiä, jotka auttavat häntä joko konkreettisesti jalkaongelmien kanssa, kuten maahanmuuttanut lääkäri Martina, joka ei saa työtä lääkärinä tai neuvoilla ja ohjeilla. Mukaan lähtee koirakin, jolle hän heittelee kiviä noudettavaksi. Harold oppii enemmän itsestään ja muista ihmisistä. Välillä näkökulma siirtyy Maureeniin, joka aluksi yrittää salata Haroldin lähdön vaimonsa hiljan menettäneeltä naapurilta Rexiltä. Kirja keroo myös vaimon tunteista ja niiden muutoksesta Haroldin vaelluksen aikana, vaikka pääpaino on Haroldissa tapahtuvassa muutoksessa.

Hän ymmärsi, että vaeltaessaan omien erehdystensä hyvittämiseksi hän joutui samalla hyväksymään muiden omituisuudet. Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan ja hän oli vapaa kuuntelemaan. s.95

Hän oli oppinut, että ihmiste pienuus täytti hänet ihmetyksellä ja lempeydellä, ja yksinäisyys myös. Maailma muodostui ihmisistä, jotka panivat jalkaa toisen eteen, ja jonkun elämä saattoi vaikuttaa tavanomaiselta vain siksi, että hän oli elänyt niin pitkään. Harold ei enää kyennyt ohittamaan tuntemattomia tunnustamatta totuutta, että kaikki olivat samanlaisia ja silti ainutlaatuisia ja että juuri se oli ihmisenä olemisessa vaikeaa. s. 164

Oli yhtä suuri lahja ottaa vastaan kuin antaa, sillä se vaati sekä rohkeutta että nöyryyttä. s.207

Vähitellen Haroldista tulee kuuluisuus ja ihmiset haluavat tarjota hänelle ruokaa ja yösijan. Siinä vaiheessa Harold on jo ruvennut yöpymään taivasalla ja vajoissa makuupussissa, sillä yöpyminen hotelleissa on käynyt liian kalliiksi. Huolimatta askeettisesta vaelluksesta mukaanlähtijöitä ja avun tarjoajia riittää enemmän kuin mies toivoisi. Seuraavan lainauksen vierasjoukko tuntuu hyvin tutulta.

Kun Harold oli käynyt suihkussa, kävi ilmi, että emäntä oli kutsunut myös joukon tuttaviaan improvisoiduille sherrykutsuille nurmikolle. Tervehtiessään Haroldia vieraat kohottivat lasinsa ja joivat maljan Queenien terveydeksi. Harold ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon taakse suittuja siniharmaita hiuksia eikä niin paljon vakosamettihousuja erilaisissa sinapinkeltaisen, kullankeltaisen ja ruosteenruskean sävyissä. s. 226

Olen antanut kirjan tekstille pääosan tässäkin postauksessa, sillä paremmin kirja näin paljastaa hienoutensa kuin minun kuvaamanani. Samalla nuo tekstipätkät ovat niitä asioita, jotka haluan kirjasta ja Haroldin vaelluksesta muistaa. Tästä miehestä tuli minulle kirjan kautta elävä hahmo, jonka matkaan mieluusti lyöttäydyin iltaisin. Kirjailija oli minulle tuntematon, aiemmin BBC:lle radiokuunnelemia ja draamasovituksia tehnyt neljän lapsen äiti. Kerronta etenee nimetyissä luvuissa, jotka on varustettu kuvilla. Haroldin vauhdissa pysyy helposti mukana eikä vaellusta hänen kanssaan malta jättää kesken. Tämä kirja, jos mikä, todistaa mielestäni kaunokirjallisuuden ylivertaisuuden elämänohjeita etsittäessä.

Ne tiet, joita hän oli kulkenut, olivat nyt täynnä toisia autoja. Ihmiset, joiden ohi hän oli kulkenut, kulkivat nyt toisten ihmisten ohi. Sade huuhtoisi pois hänen jalanjälkensä, vaikka ne olisivat kuinka selvät. Tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt missään niistä paikoista joissa oli käynyt tai tavannut niitä tuntemattomia jotka oli tavannut. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt missään enää mitään jälkeä eikä merkkiä itsestään.
Puut sallivat tuulen huojuttaa niiden oksia sulavasti kuin mustekala lonkeroitaan vedessä. Harold tunsi epäonnistuneensa aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Poikanakin hän oli epäonnistunut. Ei se ollut pelkästään sitä, että hän oli pettänyt Queenien, eikä sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä. Eikä se ollut pelkästään sitä, että hän oli epäonnistunut suhteessaan vaimoonsa ja poikaansa. Enemmänkin kysymys oli siitä, että hän oli kulkenut halki elämänsä jättämättä minkäänlaista jälkeä. Hän oli täysin merkityksetön. s. 272

Vaikka edellinen lainaus vaikuttaa toivottomalta, kannattaa lukea Haroldin omat johtopäätökset vaelluksensa opetuksista.

Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteelle, joka oli alunperinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oman mielensä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt. Harold päätti myös pitää purjehduskenkänsä, sillä kulumisesta huolimatta kengät olivat hänen. Hän ymmärsi, että kun ihminen vieraantuu siitä minkä tuntee ja muuttuu ohikulkijaksi, oudoista asioista tulee merkityksellisiä. Ja koska hän tiesi sen, tuntui tärkeältä sallia itselleen uskollisuus niitä vaistoja kohtaan, jotka tekivät hänestä Haroldin eikä ketään muuta. s. 207

Vasantola Satu En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
377 sivua
Kansikuva: Maisemakuva lakeudelta: Jaakko Vähämäki
Kannen suunnittelu:Emmi Kyytsönen

Takakannen tekstiä: Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja juristiksi on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää. Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle.

Kirjan luetteuani mietin, olenko lukenut samaa kirjaa kuin tekstin laatinut kustannustoimittaja. Toki nämäkin lauseet kuvaavat kirjaa, mutta  Fatiman taivalta enemmän käsitellään Martan tarinaa. Martta on Susannan isoäiti, suoraselkäinen ja vahva pohjalaisnainen, joka jää Peräseinäjoelle ja pitää huolta niin lapsistaan kuin lapsenlapsistaankin. Susanna on lapsenlapsista rakkain ja lapsista rakkaimmaksi nousee poika Tapio, joka palaa kotiin Ruotsin retkensä ja siihen sisältyneen vankilareissun jälkeen ja perustaa menestyvän rakennusfirman. Susanna hoitelee firman henkilöstöasioita ja hänelle eno on tärkeämpi kuin oma isä, Olli, joka Martan miehen tavoin on selkärangaton juoppo.

Fatimasta tämä:
Bagdadissa ei pysynyt hengissä, jos ei osannut pelätä oikeita asioita, olla varuillaan oikeaan aikaan.
"Mitä sinä pelkäät?" puhuttelija kysyi.
Vastaus kesti tulkkauksineen ja lisäkysymyksineen yli tunnin. Fatima luetteli pelkonsa. Vieraaksi muuttunut mies ja miehen suku, aseistetut miehet, jotka tahtoivat Tariqin takaisin joukkoihinsa ja katsoivat aivan liian pitkään Fatiman vanhinta tytärtä; toinen asejoukko, se joka tappoi Fatiman ystävän ja naapurin.s.56

Fatiman lisäksi varjoiksi jää koko joukko muita henkilöitä, kuten Susannan poikaystävä Shakir, joka Fatiman tavoin on herättänyt kummastusta Pohjanmaalla. Susanna hankkii myös lapsen yksinhuollettavakseen, ostaa siemenen mieheltä, jonka tapaa kahvilassa. Osa Martan lapsistakin sivuutetaan keveästi kuvaten. He jäävät täydentämään kertomusta, jonka päähenkilöitä ovat Tapio, Susanna ja ennenkaikkea Martta. Yksi päähenkilö on pohjalaisuus, se komeus ja uho, josta rehdiksi kuvattu Tapiokaan ei eroon pääse ja joka oikeuttaa vahvoille henkilöille lain ulkopuolelle jäävät teot oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.

He ajaisivat letkassa Peräseinjoelle, hitaasti, ikkunat auki, luut ulkona. Saisivat katsoa, Pimiälammen Ilmarit ja muut jotka olivat olleet niin olevinaan. Mikäs oli Ilmarin ollessa, kun isällä oli isot pellot ja avarat navetat.
Martti oli Mersunsa ansainnut. Se oli fiininäppinen mies, mutta niin vain hoiti hommansa rakennuksilla. s.248

Susannakin palaa takaisin, kuten kirjan houkutteleva otsikkokin lupaa. Hänkin tuntee Peräseinäjoen kotipaikakseen, kuten Tapio, joka väittää kodin tuntuvan jo Ikaalisten jälkeen, vaikka muutama mäki ja puska on vielä ajettavana .Susannan myötä pohjalaisuus kuitenkin laajenee ja ystävystyminen Fatiman kanssa enteilee avarampaa mielenmaisemaa, vaikka lähtökohtana oliskin suru.

Onneksi oli Fatima. Heillä oli yhteinen keittiö ja sama suru, vaikka omat ikävät. Fatimalla Tariq, Susannalla mumma ja Tapio.
Ollia Susanna ei ollut surrut, vaikka vihakin oli jo laantunut. Sen tilalla oli tyhjyys, varmuus siitä, että tuolle ihmiselle olin aina vaiva, en koskaan rakas. s. 349

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli nautittavaa, kuten toimittajalta sopii odottaakin. Henkilöitä oli mielestäni turhan paljon. Väistämättä suuri osa jäi haamuiksi. Martan tarinassa salaisuuksineen olisi ollut melkein romaanin ainekset, vaikka vahvan pohjalaisen naisen tarinoita onkin jo riittämiin.Onkohan minussa oli lukijana jotain vikaa, kun en innostunut kuin Helsingin Sanomien arvioija. Pohjalaisuus romaanin keskiössä ei enää vedä; olen kai lukenut aiheesta liikaa. En olisi ikinä osannut kuvitella lukevani kirjaa, jossa tapahtumapaikkana on Peräseinäjoki! Nämä henkilökohtaiset vastaanottovaikeudet poistuivat kirjan puolivälin jälkeen ja lopun luin mielenkiinnolla. Kannenkin ymmärtämisen kanssa meni kauan. Etsin pohjalaismaisemaa palmunoksilta. Kauanko siihen menee tämän tekstin lukijalta?

Lintunen Maritta. Stella

 Maritta Lintunen
Stella
WSOY 2018
314 sivua

Liisa Mikkola tulee maalta kaupunkiin kirjoittajakurssille. Mielessä on kesä ja vapaus, ajatus ja haave lahjakkuudesta, runojen kirjoittamisesta. Asunnon hän saa entisen laulajattaren, tyylikkään ja määrätietoisen Sylvi Idreniuksen luona. Karismaattinen primadonna ottaa alusta alkaen nuoren tytön suojatikseen. Kun Sylvi huomaa Liisan olevan raskaana, määrätietoisuus kasvaa tiukaksi ohjaukseksi, johon avuton nuori tyttö alistuu. Hän synnyttää pojan, jolle Sylvi antaa nimen Juri ja jota nainen palvoo kuin omaa lastaan ja johdattaa lasta musiikin maailmaan. Liisa luopuu kirjoittamishaaveistaan ja kouluttautuu sairaanhoitajaksi Sylvin idean mukaan. Ennen Jurin kaksivuotispäivää Liisa tempaisee itsensä irti Sylvin ohjauksesta ja avunannosta ja rakentaa itselleen oman elämän. Yhtä aikaa tämän tarinan kanssa kerrotaan Jurin tarinaa. Juri on joutunut luopumaan murrosiässä soittoharrastuksestaan, koska äiti on myynyt pianon. Hän on valmistunut lääkäriksi ja on kihloissa laulajatar Jennin kanssa. Äiti on jo eläkkeellä, mutta hoitaa toisten eläkeläisten Karibian ristelyjä silloin tällöin, kuten nytkin, kun Juri jäljittää lapsuuden kokemuksiaan ja rakkautta.

Tiesin ja tunsin kirjailija Maritta Lintusen hänen erinomaisista novelleistaan. Musiikki on läsnä niissäkin, mutta kirjalliset ansiot ovat minut vakuuttaneet. Niinpä tiesin odottaa hyvää ja maltoin seurata alun sirpaleisuuden yli kerronnan kehittymistä sellaiseen imuun, jolloin sitä on vaan luettava ja nautittava - ja mietittävä. Taitavasti Lintunen solmii juonenpätkät yhteen ja antaa lukijalle useammanin miksi-kysymyksen pohdittavaksi. Miksi entinen laulajatar haluaa kasvattaa suojattinsa lapsesta muusikon? Miksi äiti riistää lahjakkaalta lapseltaan soittohaaveet? Mitä on lahjakkuus ja kuka saa tai rohkenee antaa omaa lahjakkuuttaan arvioitavaksi? Miten käy, jos kieltäytyy kokeilemasta siipiensä kantavuutta haaveiden toteuttamisessa? Mielestäni tarinassa on kaksi onnetonta ja yksi onnellinen loppu, mutta sen arvioi jokainen lukija kohdallaan.

Oli kirjassa aluan sirpaleisuuden ja ehkä lievien käynnistysvaikeuksien lisäksi ainakin yksi epäuskottava kohta. Ei kai 1980-luvulla kukaan nuori enää voi olla tietämätön ehkäisystä ja olla huomaamatta raskaaksi tuloa?  Järkyttävltä tuntui myös ajatus, että Liisa kieltää itseltään muun kuin asiapitoisen tekstin lukemisen loppuiäkseen. Onko taide todella niin vaarallista?

Mutta mutta: kieli on kaunista, kerronta sujuvaa ja kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Pari irrallista oivallusta kirjaan tähän:

Tuosta ihmisestä ei ole minulle juttukumppaniksi.Aavistelen, että hän on saanut muutaman kerran näpeilleen miessuhteissa eikä avautuisi minulle edes elämänsä arkisimmista asioista saati salaisuuksista. Ehkä ei olekaan mitään "salaisuutta". Jotkut käpertyvät itseensä ja rakentavat sievän kuolinpesän ympärilleen. Pari viinilasillista tyttöporukassa viikonloppuna, kenkäostosreissu Tallinnaan tai elokuvailta kaksin kissan kanssa - se riittää monelle turvalliseksi elämänsisällöksi s. 257

- Kysyit mitä mietin. Olin pohtimassa ihmisten vaikutusta toisiinsa. Uskon, että on olemassa kahdenlaista valoa. Sellaista, mikä herättää valveille ja eloon. Ja sellaista, mikä kulkee kylmänä ja kuolettavana lävitse.
Tiina katselee minua sanattomana.
- Haasteellista on se, että ihmisen pitäisi erottaa nuo valot toisistaan, jotta hän osaisi tehdä oikeat valinnat. Ja se on vaikeaa, koska heijastajia on niin monia s. 258

Siinä on kirjan teema ja keskeinen probleema. elämässä. Ei mikään pikku juttu. Eikä sellaista kirjaa, joka käsittelee tällaisia asioita voi ohittaa ja unohtaa tuosta vain.