Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin
Jään luoksesi

Into 2017
Koreankielinen alkuteos: Eodiseonga na-reol chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut koreasta Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
302 sivua

Uskon vakaasti kirjojen kykyyn avartaa maailmankuvaa ja edistää vieraiden kultturien ymmärtämistä. Siinä mielessä tartuin tähän eteläkorealaisen kirjailijan toiseen suomennettuun kirjaan. Olen lukenut myös hänen esikoisteoksensa  Pidä huolta äidistä (Into 2015). Molempien kirjojen lukemisen jälkeen en ole ihan varma ymmärrykseni lisääntymisestä. Maisema tuli tutummaksi, ehkä myös surumielinen ajattelutapa. Vaan onko jälkimmäinen enemmän kirjailijan ominaislaatua kuin maan kansalaisten luonteenpiirre? Minulla oli vaikeuksia nimien kanssa, ja jouduin välillä pohtimaan, kuka oli kuka.

Onneksi henkilöitä ei ollut liikaa, vaan neljän päähenkilön lisäksi mainittiin nimeltä vain kolme muuta, professori Yun, ujo opiskelutoveri ja tuleva arkkitehti sekä kadonnut isosisko. Kiistattomat päähenkilöt olivat Myeong-seo ja Jeong Yun, jotka tapaavat professorin luennolla. Myeong-seon mukana on Miru, joka täyttää taukoa omassa yliopistossansa  kuuntelemalla professorin luentoja. Miru etsii kuolleen isosikonsa Mireun poikaystävää, joka on yhtäkkiä kadonnut. Kun professori kutsuu nuo kolme nuorta työhuoneeseensa (saadakseen puhtaaksikirjoittajan käsikirjoitukselleen!!), käy ilmi, että nuoren Mirun kädet ovat ryppyiset kuin vanhan naisen. Yunin äiti on kuollut melkein heti opintojen aloittamisen jälkeen ja kotiseudulle on jäänyt myös  Dan, taiteellisesti lahjakas lapsuudenystävä.

Tunsin oloni tyhjäksi ja halusin tarttua kiinni johonkin. Katsoin Dania, joka poltti tupakkaa tsinnian vieressä ja liikehti hermostuneesti, koska jossain saattoi olla hämähäkki, ja melkein kysyin häneltä: "Rakastatko minua?" Jos olisin kysynyt sitä, olisimme varmasti etääntyneet toisistamme peruuttamattomasti. Nielaisin sanani ja tuijotin äidin hautaa. Ajattelin, että oli aika palata kaupunkiin..
- Yliopistolla on nykyään koko ajan mielenosoituksia,
Puristin vielä vähän multaa palloksi ja panin sen taskuuni.
- Hakkasin kaverini s. 36

Syöminen ja ruuasta nauttiminen nousevat yhdeksi juonteeksi, ja siitä tulee lopulta keskeinen käänne juonen kuljetukseen. Danin hakkaama kaveri söi mielellään ja sitä piirrettä Yun ihailee myös Mirua katsellessaan

Äidistäni olisi ollut mukava katsella, kun Miru syö. Miru söi yllättäen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin isäni. Äiti olisi taputtanut häntä hartioille, hymyillyt ja sanonut, että Mirun tapa syödä tuo onnea. Äiti kuvaili erilaisia tilanteita ruoan kautta. Jos jollekin tapahtui jotain pahaa, hän sanoi sen johtuvan nirsoilusta syödessä. Jos taas jollekin tapahtui jotakin hyvää, se johtui siitä, että tämä söi hyvällä ruokahalulla.
-Onpa sinulla hyvä ruokahalu.
-Ai minulla?
-Niin.
Mirun silmät pyöristyivät kuin hän olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa.
- Äidistäni olisi ollut kiva katsella, kun syöt. Hän sanoi aina, että ihmisten pitää osata nauttia ruoasta. Että silloin ei jää nälkäiseksi, meni minne tahansa. Että ne, jotka osaavat nauttia ruoasta ymmärtävät sen arvon. s.107

Miru jopa kirjaa kaiken syömänsä muistikirjaansa, jota kantaa mukanaan. Ruokien kautta lukija pääsee myös lähemmäs kulttuuria.

Miru mumisi ruokien nimiä kuin kirjojen nimiä ääneen lukien:retikkakimchi, haudutettu lootuksen juuri, paistettu takiaisen juuri.Hän ihmetteli ruoan määrää ja kysyi, olinko tehnyt kaiken itse.
-Vanhempi serkkuni asuu lähistöllä. Hän toi nämä tänne.
- Sinähän sanoit, ettei sinulla ole muuta kuin seesaminlehtikimchiä.
-En itsekään muistanut, että näitä on näin paljon. Avaan nämä ensimmäistä kertaa.
Osoitin astioita, joissa oli paistettua takiaisen juurta ja haudutettua lootuksen juurta.
-Mikset ole syönyt niitä?
-Kaikkia ei tule otettua esiin, koska syön yksin.
Söin, koska olin nälkäinen, en siksi, että ruoka oli hyvää. s. 103

Toinen teema on käveleminen.
Oli hyvä, että päätin tutustua kaupunkiin kävelemällä. Käveleminen sai minut ajattelemaan enemmän ja tarkastelemaan kaikkea olevaista. Kun laitoin jalkaa toisen eteen ja liikuin eteenpäin, tuntui kuin lukisin kirjaa. Vastaan tuli metsäisiä polkuja ja kapeita torikujia, joilla minulle tuntemattomat ihmiset juttelivat keskenään, pyysivät toisiltaan apua ja huusivat toisiaan nimeltä. Ihmiset ja maisema olivat olemassa yhtä aikaa. s. 69

Minulla oli tapana kävellä yksin kaupungissa, mutta nyt aloin kävellä yhä useammin kolmisin Myeong-seon ja Mirun kanssa. 
Kävelimme rinnakkain, kunnes tie kapeni ja muodostimme jonon, jota Myeong-seo johti, Miru kulki toisena ja minä viimeisenä perässä. Tien levennyttyä kävelimme taas rinnakkain. Oli erilaista kävellä kolmistaan. Luulin, etten näkisi kaikkia kaupungin yksityiskohtia niin kuin yksin kävellessäni, koska kun meitä on kolme, kiinnittäisimme enemmän huomiota toisiimme. Mutta nähtävää olikin enemmän juuri siksi, että meitä oli kolme. Kun joku meistä osoitti jotakin ja sanoi: "Katsokaa tuota", katsoimme sitä yhtä aikaa. Näin asioita, joita en olisi yksin nähnyt. s.118

Miru osoittelee taivaalle, Myong-seo näkee ihmiset ja minäkertoja Yun rakennuksia.

Teksti on paikoin hyvin runollista ja länsimaisen kirjallisuuden lainauksiakin on paljon.Professori Yunin opettama pyhän Kristoforoksen myytti nousee esiin usein.

Pyhää Kristoforosta kunnioitetaan yhä muun muassa kuljettajien ja merimiesten pyhimyksenä, koska hän kantoi lapsen joen yli.
...Kristus kantoi hartioillaan ristiä, ja pyhä Kristoforos kantoi hartioillaan Jeesusta. Jos lauseen kääntää toisin päin, niin risti kantoi Kristusta ja Jeesus johdatti Pyhän Kristoforoksen pelastuksen tielle. Heillä molemmilla oli kutsumus, jolle he omistivat koko elämänsä, ja molemmilla oli kohtalokas kohtaaminen, joka teki mahdolliseksi kutsumuksen toteuttamisen. Onko minullakin siinä tapauksessa kutsumus? Tehtävä, jota minun on tarkoitettu toteuttavan koko loppuelämäni ajan? Milloin mahdollisuus seurata kutsumusta mahtaa löytää tiensä luokseni? Vaikka olen reilusti yli kaksikymmentä, minusta tuntuu kuin hapuilisin yhä pimeässä yrittäen löytää tietä eteenpäin. ss.100-101

Maailmankuva ja omat arvot määräytyvät ympäristön, kasvatuksen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Kun Myong-sun yrittää ostaa tietyn runokokoelman Yonille, ilmoittaa kauppias, ettei kokoelma ole myytävänä, koska hänen ensirakkautensa oli antanut sen hänelle.

"Paljonko aiot maksaa siitä? 350 woniako? Vai kuinka paljon? luulen että on merkityksellisempää antaa se sinulle. Jos joku myöhemmin haluaa kirjan, joka on vain sinulla, anna se hänelle."Katsoin, kun kirjakauppias käveli takaisin liikkeeseensä. Muistin professori Yunin sanat: "Kukin määrittelee arvon omalla tavallaan."...
...Toivon että kaikki, minä mukaan lukien, ovat itsenäisiä ja itsevarmoja. Haluan, että ihmissuhteissani ei ole salaisuuksia, eikä niissä arvostella toista. s.149


  Rakkaus ja ystävyys ovat pääteemoja, vaikka rakkaus tulee esille niin vaivihkaa ja verhotusti, etten oikein osannut pitkään aikaan päätellä, kuka rakastaa ja ketä. Välillä syntyy yhteys, mutta sen jälkeen se taas katoaa.

Pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin tunsin iloa......
Tykkään sinusta yhtä paljon kuin tunsin silloin surua. s.126

Jäähyväiset saavat meidät kai ojentamaan kätemme niillekin, joille emme ole pystyneet sitä ojentamaan, vaikka olisimme halunneet. Ehkä myös välitämme enemmän niistä, joiden kanssa emme ole olleet kovin läheisiä. s197

- Minäkin tykkään olla yksin. En yrittänyt tulla lähellesi, koska pelkäsin satuttavani sinua. Jos joskus kuitenkin satutan sinua, ethän vihaa minua.s.162

Ilmaukset "Muistetaan tämä päivä ikuisesti." toistuu yhtä usein kuin "Jonakin päivänä". Toistoa käytetään kaiketi romanttisena, ehkä vähän siirappisenakin tehokeinona. Onneksi kirja ei ole kuitenkaan niin siirappinen kuin ennakkoon ja kirjan nimen perusteella kuvittelin. Oikeastaan ylimääräinen makeus vältetään kokonaan ja välillä ympäröivän yhteiskunnan raaka todellisuus kyynelkaasuineen, mielenosoituksineen ja kadonneine ihmisineen tuodaan lukijan eteen henkilöiden arkisena elinympäristönä. Danin armeijakokemukset ovat tällaista kuvausta.

Aikaisemmin uskoin, että minä olen minä, että olen arvokas, mutta tajusin, että uskoni ei ole muuta kuin tomua, ei mitään muuta kuin näkymätöntä tuulta, ja sen tajuaminen täyttää minut katkerista katkerimmalla tuskalla, joka kalvaa sisintäni.Olen oppinut jälleen kerran täällä armeijassa, että ihmiset eivät ole mitään muuta kuin hiiriä, jotka juoksevat ikuisesti ympyrää labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. s.200

Kustantaja kirjoittaa kirjan takakannessa: Jeong Yunin puhelin soi ja langan päässä on hänen nuoruudenrakastettunsa. Ja vielä:Henkesalpaavan tuskallisissakin tilanteissa kohtaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme.

Kyllä nämä lauseet kuvaavat kirjaa, jonka luin. Eivätkä ne kuitenkaan kerro kaikkea. Moneen suuntaan kurkottavaa ja hieman salaperäistä  teosta ei voikaan parilla lauseella tyhjentää. Enkä minäkään tällä kuvailuyrityksellä siihen pysty. Itse pitää kirja lukea ennenkuin pääsee tähän sisään. Kyllä se kannatttaa, vaikka lukemisen jälkeenkin jäi vähän sellainen olo kuin kutittaisi jostain sellaisesta kohdasta, jota ei yletä raapimaan. Kirjassa lähestyttiin jotain olennaista, mutta tavoittamatta se jäi, ainakin minulta. Kirjan oikoluvussa on pieniä puutteita, mutta eivät ne minua liiemmin haitanneet.

Punnitsin mielessäni, tartunko tähän kirjaan vai paljon lukijoita puhuttaneeseen Han Kangin Vegetaristi-kirjaan (etelä-)korealaiseen todellisuuteen tutustuakseni. Ehkä tämä oli lempeämpi ja toiveikkaampi vaihtoehto johdatuksena eteläkorealaiseen elämänmuotoon.

-Aloitimme aamut aina sillä kaivolla. Äitini nousi aamunkoitteessa ja nosti kaivosta vettä. Isä ja minä pesimme kasvomme ja hampaamme kaivolla. Nykyään kylään tulee vesijohtovesi, joten kaivo on peitetty. Joka kerta, kun käyn siellä, nostan kantta ja kuristan kaivoon. Syvällä kaivossa on yhä vettä. On ihanaa nähdä se. On rauhoittavaa tietää, että ensimmäinen näkemäni vesi ei ole kuivunut. 
Hän katsoi minua hiljaa.
- Tykkään sinusta yhtä paljon kuin siihen kaivoon katsomisesta. s. 235

Jarkko Tontti: Perintö

Jarkko Tontti

Perintö
Otava 2018
251 sivua

Tämä ensimmäinen kosketukseni Jarkko Tontin kirjoihin oli myönteinen kokemus. Ennakkoon pelkäsin, kun asetelma oli mielestäni niin perinteinen: äiti kuolee ja kuoleman jälkeen hänestä paljastuu asioita, joista lapset eivät olleet tietoisia. Asiat tulevat esiin sinikantisista ruutuvihoista, joihin äiti on kirjannut tuntemuksiaan ja elämänsä tapahtumia. Anna-Leena ei ole ehtinyt ruutuvihkoja hävittää ennen kuin Henrik ne löytää. Molemmat jälkeenjääneet lapset ovat keski-ikäisiä ja perheellisiä. Keskinäiset välit eivät ole olleet vuosikymmeniin hyvät eikä äidin jäämistön selvittäminen näytä parantavan tilannetta - päiväkirjoista puhumattakaan. Henrik on maailmanparantaja, joka on tottunut lykkäämään ikäviin asioihin tarttumista ja kadehtii sisarensa luottamuksellista suhdetta äitiin. Anna-Leena on plastiikkakirurgi, joka tönii pikkuveljeään, muistuttaa, mitä pitäisi tehdä ja kuinka pian. Hänen mielestään vanhemmat ja etenkin äiti ovat tukeneet Henrikiä taloudellisesti liikaa. Lasten alkoholisti-isä on kuollut vuosikymmeniä sitten.

Päiväkirjat ja niiden paljastukset luovat kirjaan jännitteen. Lääkärin ammatista aikoinaan eläköitynyt äiti paljastuu niissä morfiininkäyttäjäksi ja kirjoissa mainitaan jatkuvasti M, josta lapsilla ei ole aavistustakaan. Kerronta etenee vuorotellen Henrikin ja Anna-Leenan näkökulmasta.Heidän elämänkulkunsa, suhtautuminen toisiinsa ja omaan elämäänsä ja moraaliinsa on kerronnan toinen taso. Helsingiksi tunnistettava kaupunki vaihtuu välillä mökkiympäristöksi ja muistojen ja päiväkirjojen kautta nykyaika avautuu menneeseen. Sukupolvien ketju ja kapina hahmottuvat eri tavalla  kuin tähän asti olen ajatellut.

Emilia kapinoi meitä vastaan syömällä lihaa. broileria, erittäin usein ja nimenomaan broileria. Kun yritin sivulausemaisesti huomauttaa  hänelle tuotantoeläinten huonoista oloista, Emilia vain nauroi. Enää emme yrittäneet. Kotirauha, edes yksi riidaton viikko, oli aikaa sitten ohittanut tärkeydessä moraalisen herkistelyn. Olimme tajunneet, että meidän lapsemme eivät ole meidän lapsiamme. Että kaverit kasvattivat paljon enemmän kuin vanhemmat. s. 43

Lastenlapset ovat niin paljon helpompia rakkauden kohteita kuin omat lapset, eikö niin äiti? Lastenlapsilta saa viikonloput, lomamatkat, syntymäpäivät ja lukemattomat muut mahdollisuudet antaa ja ottaa helppoa rakkautta. Omien lasten kanssa on toisin. Neljäntoista ikävuoden jälkeen ne irtaantuvat vallastasi, raivoavat, kipuilevat, etääntyvät ja palaavat takisin, pyytävät, huutavat ja vaativat. Vihaavat sinua, mutta eivät silti pysty irtoamaan omilleen. s. 7

Nuo oivallukset on pantu Henrikin päähän, samoin kuin seuraava pitempää aviosuhdetta kuvaava mietelmä.

Rakastin häntä. Olin myös väsynyt: minä tunsin ne rinnat. Olin katsonut niitä kaksikymmentä vuotta. Hetkittäin minusta tuntui, että olimme enemmän sisarukset kuin aviopuolisot. Hoidimme kotitaloutta. Tuimme toisiamme, silitimme toistemme päätä ja poskisuutelimme aamuisin ulko-ovella, huolehdimme vanhemmistamme ja lapsistamme. s.45

 Juonenkäänteisiin lakimies-kirjailija on nähdäkseni ujuttanut itsensä kiinteistöjuristi Tontiksi, jonka nimen osuvuudesta lasketaan leikkiä.

Minua ärsytti pitkään henkilöiden suhde omaisuuteen. Tuntui kuin kaikki mitattaisiin rahassa: ihmissuhteet ja elämänsuunnittelu. Hyvin toimeentulevat ihmiset tuntuivat elävän ainaisessa rahapulassa ja suunnittelevat samalla matkoja, lahjoja lapsille ym. Lopulta ymmärsin, että se olikin ehkä kirjailijan tarkoitus.

Kirjan jännite ja imu pysyvät vaivattomasti yllä. Kieli on selkeää ja koreilematonta.Kirja ei ole mikään käänteentekevä suurteos, mutta ehdottomasti lukemisenarvoinen.

Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta

Henna Helmi Heinonen

Pala omaa taivasta
Tammi 2018
548 sivua

En mitenkään suostu käsittämään, etten ole bongannut yhtään arviota tästä kirjasta valtakunnallisessa mediassa. Olisi tämä kirja toki sellaisen huomion ansainnut. Pidin kirjasta ja elin sen henkilöiden, kolmen erilaisen naisen kanssa lukemisen aikana niin, että välillä heidän murheensa ja huolensa sekoittuivat omiini. Naisten romaani tämä on ja kertoo naisista, jotka ovat vahvoja tai löytävät vahvuutensa, kukin omalla tavallaan.

Minulle läheisimmäksi ja vahvimmaksi naiseksi nousee Ansku, lähihoitaja, joka ainaisessa rahapulassa elää Isossakyrössä. Hän haaveilee häistä Harrin kanssa, vaikka mies on vähän juoppo, saamaton ja mustasukkainen. Hän vihaa juoppoa ja väkivaltaista isäänsä ja anoppiaan ja haaveilee lähtemisestä - pois.

Mihin se on itse syyllinen? Mikä sille on tullut annettuna, kiveen hakattuna, jota se ei voinut muuttaa? Jos Ansku on menneisyytensä uhri, kaiken kokemansa kasvattama, ehkä sitä on isseekin. s.516

Samassa Helka kääntyy häneen niin liki että hän erottaa sen ihohuokoset.
"Moon sanonu Harrille, että ryhtyy tilalliseksi", se tiuskaisee niin kuin ennustaisi tulevaa. "Jaakko tarttoo apua ja son Harrille passeli homma."
Anskun silmiä alkaa kirvellä. Äkkiä hän näkee sen kaiken. Elinikä tässä talossa. On kuolemanhiljaista niin kuin kaikissa taloissa täälläpäin. Vanhan talon nurkat narisevat kevättuulessa ja toisesta huoneesta kuuluu vaimeaa lapsen kuorsausta, lapsenlapsi varmaan, lapsenlapsenlapsi ehkä. Hän harmaapäisenä ja polvet sonnankannosta tohjona, säästäen ruokarahasta salaa uuteen työhaalariin. Elinikä tässä kunnassa, sikalaan sidottuna, eläviin olentoihin, jotka eivät tunne sairaspäiviä tai -lomia. Joskus harvoin lomittaja, joka päivä varhain ylös ja myöhään vielä sikalalle. Elämä yhden tien varressa, työ, koti ja turmio. s.37

Turpa kiinni, Harri mutisee, antaa sanojen kirskua hampaitten välissä kuin pikkukivet. "Menen kun jaksan."
Ansku inhoaa näitä hetkiä, kun tuntuu kuin olisi vankina. Jos vielä sanoo, se suuttuu. Jos menee vaan pois ja antaa olla, se ei ehkä mene ollenkaan (töihin) ja hänen vikansa se on kuitenkin. Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata. s.69

Anskun oma tila käy ahtaaksi monenlaisten ulkoapäin tulevian paineiden keskellä. Ei hän voi jättää Pohjanmaata, koska äiti tarvitsee häntä. Eikä hän voi jättää työtäänkään, koska on avioliiton myötä sidottu sikalan velkoihin - ja äiti jäisi yksin.

Ja se on se oikea syy, miksei hän voi ikinä lopettaa tätä työtä, vaikka Harri haluaisi. Jos hän alkaa tilalliseksi, kuka äiteestä huolehtii? Käy siellä kotipalvelu, niin kuin hän nyt, joku toinen ihminen hänen vaatteissaan, hänen puhelimensa kaulassaan. Antavat lääkkeet, vievät vessaan, katsovat makuuhaavat ja kysyvät, mikä päivä tänään on. Jos sen tietää, se  riittää niille niin kuin hänelle muiden luona. Kukaan ei sitä peittele eikä varmista, että se saa nähdä Kauniit ja rohkeat. Ei ehdi. Ei ehdi, kun on taas kolme uutta kotiutettu ja lounasaika pukkaa päälle, että yliajalla mennään jo tässä kohteessa. Kaatumishälytys kun paukkaa vielä päälle jostain osoitteesta, niin jää äitee käymättä kokonaan, eikä se näe koko päivänä ketään.s.127

Joanna on kauppatieteen maisteri ja kotiäiti, joka pitää säntillisesti huolta kodistaan, kunnostaan lapsistaan , teini-ikäisestä Stellasta ja nuoremmasta Aleksista sekä miehestään Petristä, vaikka tietää tämän olevan uskoton. Hänelle tärkeintä on se, että kaikki näyttää hyvälle.

Hän teki kaiken niin kuin Stella ennusti. Miksi ei olisi tehnyt? Hän pitää rutiineista. Ne ovat järkeviä....Joanna voi luottaa siihen, että naapurit hoitavat pihansa autotiensä ja muistavat liputtaa oikeina päivinä. s.114

Tuo usko joka Petrillä on omaan ylivertaisuuteensa, sai joskus hänessä heräämään palon Petriin. Halu olla aina toista parempi, usko omaan mieheyteen, veti häntä puoleensa. Petri ei vain halunnut voittaa vaan hän voitti. Se teki hänestä jonkinlaisen miehen perikuvan, jossa kaikki oli kohdallaan ja Joanna ajatteli, että Petrin kanssa hän tietää mitä saa. Hän osaa ennakoida Petrin, koska Petri on miehen arkkityyppi, vastaa kaikkia ihanteita ja kaikkia velvoitteita niin hyvässä kuin pahassa. s.152

Lapset näkevät äidin, joka tietää, missä ovat kaonneet tavarat, ja vastaa haukkuihin, jos murot ovat lopussa. Petri näkee vaimon, joka on seissyt hänen vierellään niin pitkään, että on siihen jähmettynyt.
Joanna itse näkee naisen, joka kestää kaiken. s. 208

Pitkään Joanna uskoo valintansa kestävyyteen. Hän jopa viestittelee puhumattomalle teini-ikäiselle tyttärelleen huoneen sulkeutuneen oven läpi puhelimella, kun yhteys ei muuten toimi. Hän ei halua muuttua ennekuin on pakko, kun taas Ansku on ahdingonkin keskellä itsenäinen toimija.

Kun Joanna ei keksi enää muuta tekemistä, hän ottaa kaapista vehnäjauhoja ja vääntää uunin päälle. Jos aamulla tuoksuu tuoreilta sämpylöiltä, kaikilla on varmasti parempi mieli. s.227

Pääkaupunkiseudulla asuu myös Laura, joka etsii omaa onneaan rahasta. Hänen maailmaansa kuuluvat pitkät työpäivät ja rakastelut ilman rakkautta, veli tekemässä uraa jossain kaukana ja äiti maailmanympärysmatkalla. Isää hän ei tunnekaan, sillä tämä on poistunut kuvioista jo vuosia sitten. Ihan vaivihkaa ja suhteellisen myöhään käy ilmi, että isä on kotoisin Afrikasta. Tämä oli mielestäni hiukan epämääräistä, varsinkin kun samalla vihjataan rasisimiin, jota Laura on kohdannut. Se olisi voinut olla määräävämpi tekijä - tai sitten jäädä kokonaan pois. Laura punnitsee omia arvojaan lähdettyään Pohjanmaalle Anskun häihin. Hän on jo myynyt start up-yrityksensä ja saanut siitä niin paljon rahaa, että pystyy elämään riippumatonta elämää. Häissä Laura tapaa Jaakon, sikalan toisen osakkaan ja lempeän maalaismiehen.

Laura naurahtaa ääneen verratessaan uutta kotiaan Isoonkyröön, kerrostalossa on ehkä enemmän elämää kuin koko pienessä kunnassa. Helsingistä Isokyrö on sadasosa. Ei ole taloja tehty graniitista vaan puusta, ja silti siellä mennyt kestää paremmin kuin Helsingissä. Isossakyrössä ei ole raitiovaunuja tai edes bussiverkostoa, ei kontakteja, palaveritiloja tai hubeja, vaan siellä viljellään maata ja peruspalveluja, jalostetaan maan hedelmistä ruokaa ja juomaa suurempiin tarpeisiin, ja silti siellä eletään. Eletään hyvin, paremmin kuin Laura osaa.

Ajatus Suomen ääripäistä on väsyttävä, kuin aivopähkinä, jonka ratkaisemista Laura lykkää taas kerran tulevaisuuteen. Jäädäkö vai lähteä? Kummasta lähteä, kumpaan jäädä? s.355

"Jos ei ilmastointi pelaa, elikot kuoloo metaanikaasuihin. Samas menee rahatkin. Mutta johan se taas tästä. Pankki ottaa omansa, jos ei muuten ratkea."
Lauraa pyyhkäisee jokin kylmä. Paljonko hän lupasikaan sijoittaa Lassin uuteen liidiin? "Sanoitko sä, että ne kuolee?"
Jaakko ei ole kuulevinaan. "Et oo ehtiny kertoo siitä matkasta kunnolla. Millaasta oli?"
Laura aukoo suutaan, muttei saa sanoja ulos. Äkkiä hän tajuaa sen, minkä on tiennyt koko ajan. Tilillä se miljoona ei tunnu miltään, vaan pelkästään sen tavoittelulla on merkitystä: taistelulla, yrittämisellä, hetkillä joina melkein saavuttaa haluamansa, ensin näkee sen ja sitten koskettaa, lopulta saa omakseen. Ylämäillä on merkitystä ja viimeisillä askelilla huipulle. Huipun jälkeen, kun tavoite on sylissä tai laukun pohjalla, on vain alamäkeä.
Sitä Laura ei halua, ei alamäkeä vaan nousua. s. 390

Laura ihmettelee, miten Jaakko voisi jaksaa ottaa vastaan juopuneen miehen painon, mutta samalla hän näkee Jaakosta, että tämä kyllä jaksaisi. Se, hän tajuaa, on myös yhteistä Jaakolle ja Anskulle. He eivät kanna minkä jaksavat, vaan sen minkä täytyy. s.393

Poimin helmiä kirjasta ja niitä tuli aika paljon, kuten edellä näkyy. No, ehkä tässä ja myös kirjassa olisi ollut varaa tiivistää. Toisaalta oli kuitenkin antoisaa viettää aikaa kirjan kanssa pitempään, useampia öitä ja iltapuhteita.  Henkilöt oli erotettu toisistaan myös kielen avulla. Ansku puhui ja Anskulle puhuttiin pohjalaista murretta, kuitenkin vain sen verran, että murretta taitamatonkin pysyi mukana. Kyseessä ei ole tietyn seudun murre, vaan yleisempi pohjalaispuhe. Lauran kieli on kahviloista ja tietokonemaailmasta, Joanna yrittää välillä saada viestiä perille ruotsiksi. Kirjailija on kertonut, että kustantaja vaati mukaan kolmannen päähenkilön. Luulen, että Joanna on tämä viimeksi luotu hahmo. Ansku on hahmoista vaikuttavin ja vahvin, taatusti ollut mukana alusta asti. Aika tasapaksusti kerronta etenee, kun kullekin naiselle annetaan vuorotellen oma luku. Tämä käytäntö menee onneksi loppupuolella rikki eikä jälkikäteen jää liian kaavamaista mielikuvaa.

Olkoonkin naisten kirja, olkoonkin - taas kerran - kirja vahvoista ja vahvuutensa löytävistä naisista. Kyllä tämä kirja ansaitsee lukijoita Pohjanmaan ulkopuoleltakin.