Rönkä Antti &Tamminen Petri: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen - pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta
Gummerus 2 020
218 sivua

Olen lukenut Rönkän  Jalat ilmassa -kirjan ja pidin sitä hyvänä kirjana koulukiusaamisesta ja sen vaikutuksista. Päähenkilön kokemukset pohjautuivat kirjoittajan kokemuksiin. Ei se kuitenkaan sillä tavalla vaikuttanut kuin toinen kirjoittaja tässä kirjassa epäilee hetkittäin: että olisi pitänyt vanhempien huomata, jos poikaa kiusataan koulussa. Juuri sen peittelemisen ja vaikenemisen takiahan koko kiusaamiseen on niin vaikea puuttua. Ja muutenkin.

Kirjan rakenne muotoutuu isän ja pojan kirjeenvaihdosta. Alussa keskitytään pojan työstämään esikoiskirjan käsikirjoitukseen, lopussa enemmänkin pelkoihin eli alaotsikko kertoo sisällöstä paljon.

Poika kipuilee käsikirjoituksen kanssa ja pelkää, että jos siitä syntyy kirja, häntä pidetään luuserina sen henkilökohtaisen sisällön takia. Jollei käsikirjoitusta kelpuuteta, hän kokee itsensä luuseriksi, kun ei kässäri kelpaa.

 Kirjoittaminen ei ole arvan raaputtamista, selvä, mutta palautehetki on. Ja jos saakin haukut, tuntuu kuin olisi juossut maratonin ja maalissa sanottaisiin että juoksit väärään suuntaan. Tai olisi rakentanut talon ja joku sanoisi että "tässä muuten on perustukset päin persettä". s.38

Kirjailijaisä neuvoo ja kannustaa poikaansa kirjoittajana.
Joten tässä jälleen yksi isällinen neuvo: Älä sinä kerro maailman loppumisesta. Vaan se alkamisesta. s.79

 Tähän ohjeistukseen kuluu ehkä noin kolmasosa kirjasta. Sitten kirja muuttuu enemmänkin isä-poika-suhteen käsittelyksi. Eikä siinä kumpikaan kirjoittaja päästä itseään helpolla. Sen vuoksi teksti tulee välillä niin lähelle, kun molemmat paljastavat pelkäämisensä ja poika suorastaan syyttää isäänsä väistelijän ja pelkääjän mallista.

En usko että väistäjä voi menestyä elämässä. Joten minua kiinnostaa, voiko väistäjä muuttua sellaiseksi, joka ei väistä? s.110

Tuossa välissä on dramaattinen vaihe, kun poika yrittää itsemurhaa syömällä mielialalääkkeitä.. Sekin selvitetään sekä pojan että isän kokemana ja käänne kirjoitusohjeista henkilökohtaisen suhteen selvittelyyn tuntuu pakolliselta.

Me isät haluamme puhua lapsellemme, mutta lapsi ei halua isän ajatusten suuntaan vaan omaan suuntaansa, niin kuin Pohjois-Koreasta paennut ei enää halua Pohjois-Korean suuntaan. s.114

Luin tämän kirjan hotkien, vaikken odottanut mitään dramaattisia käänteitä. Tiesinhän jo, että pojan käsikirjoitus hyväksytään ja hän saa kosolti julkisuutta. Ihailin ja ihmettelin, kuinka lähelle itseään kirjailijat uskaltavat lukijan päästää, kuinka henkilökohtaisiin ja usein salattuihin asioihin. Luultavasti asetuin enemmänkin vanhemman rooliin ja siihen voimattomuuteen, jonka kokee jonkinlaisessa epäonnistumisen tunteessa yritettyään paljon. No, ihan lopussa pelkojen käsittely rupesi kyllästyttämään. Luultavasti pidän hetken taukoa ennen kuin luen Petri Tammisen Musta vyö -kirjan, joka sekin käsittelee isä-poika-suhdetta. Aion sen kuitenkin ennen pitkää lukea. Tässä perheessä kun on oivallisia kirjoittajia!

Ja lukijoitakin he ovat, tietysti! Löytävät kirjoista jopa turvapaikkoja, kuten minäkin. Lopuksi Tammisen mielestäni loistava analyysi :

Kun luen Antti Tuuria, tuntuu kuin kävelisin maisemassa tyynellä mielellä. Minulla on hyvät kengät, tie on kaunis kuin lapsuudessa maalla meiltä kirkonkylään, maisemassa on tilaa ja avaruutta, peltojen keskellä kalliosaaria ja ihan vieressä pientareilla kaikenlaista pienipiirteistä, suolaheinäpaikkoja, ahomansikkaa. Lempeässä auringossa oikein väreilee varma tunne siitä, että olen hyvällä matkalla.
Tuuri rakentaa sanoilla turvapaikan, luottamuksen piirin. Hän saa maailman sanoiksi - toisin sanoen hän todistaa, että maailman voi käsittää. Se on aika merkittävä todistus. s.189

Tuuri Antti: Tangopojat

Antti Tuuri

Tangopojat
Otava 2016
317 sivua

Pieni kirja kertoo paljon 1960-luvun muuttoaallosta Suomen maaseudulta Ruotsiin. Teksti on tuurimaisen eleetöntä ja helppoa, mutta välittää silti sekä surumieliset tunteet että huumorin. Se onkin Antti Tuurin taitoa.

Sauli on hanuristina Hurma-orkesterissa. Laulusolisti Elina jättää orkesterin Lappajärven keikan jälkeen ja tämä tuhoaa koko bändin. Elinan lähtö musertaa myös Saulin yksityiselämän, joka oli vahvasti sidoksissa Elinaan ja myös tämän pieneen tyttäreen Kaijaan, jonka isä on työkeikalla Lapissa.
Kun epäonnistuneen puunkuljetuksen jälkeen kylällä kulkee huhuja Vaasan Astorissa asuvasta värväristä, joka etsii miehiä Ruotsiin töihin, suuntaa Saulikin sinne. Päämääränä on sekä Volvon tehtaat että Elinan jäljittäminen, sillä rakkaus sanelee toimintaa. Kaveriksi sattuu samassa orkesterissa trumpettia soittanut Harju, joka tosin on jättänyt soittimensa kotiin - toisin kuin kertoja.

Keskikoulussa hankitusta ruotsinkielen taidosta on hyötyä, samoin kuin soittotaidosta. Sauli pääsee soittamaan Laila Kinnustakin säestävään Tangopojat-yhtyeeseen ja puhuu sinne vielä Harjunkin. Keikkamatkoja tehdään samassa Nousevan auringon talossa Skövdessä asuvan Varpulan kanssa. Tämä toimii jopa kuskina, koska on innoissaan suosittujen solistien, erityisesti Laila Kinnusen näkemisestä. Työtä tehdään paljon ja asuntolassa nukutaan huonosti. Kotimaahan on tarkoitus palata omalla Volvo Amazonilla. Keikoilta ei heltiä paljon rahaa, mutta Elinan jäljille pääsee muusikkopiireissä paremmin. Sauli on kuullut Elinan lähteneen ruotsalaisen muusikon matkaan.

Kirjan tapahtumat voi paikannimien perusteella sijoittaa hyvin tarkasti  sekä Pohjanmaan että Ruotsin kartalle. Huumori kuultaa puheenvuorojen kautta rivien välistä kuten silloin, kun Sauli kieltäytyy haalean, seisoneen kahvin lisukkeeksi tarjotuista pullista, koska epäilee niiden olevan viimetalvisia laskiaispullia. Tai kun Sauli kieltää kuorma-autoilija Huhtalaa ryyppäämästä toista Jallu-pulloa, jos aikoo vielä urostekoihin. Vastapainona miesten koville puheille Saulin päässä pyörivät kuvat Elinasta toisen miehen kanssa hameita nostelemassa.

Luin kirjan miltei yhdellä istumalla. Tuntui ihanalta hypätä sillä tavoin kirjan maailmaan ja unohtaa ympäristö ja sen tarjoamat tekemiset. Viimeksi muistan näin käyneen joskus hyvin nuorena. Moinen uppoutuminen vaatii kuitenkin kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun kirjan. Antti Tuurin Tangopojat oli sellainen.

Venho Johanna: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho

Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
261 sivua
Kannen suunnittelu:Satu Konttinen
(Kannessa Essi REnvallin piirros Sylvi Kekkosesta

Ihan heti en tarttunut kirjaan, vaikka Venho on runoilijana minut vakuuttanutkin. Tuntui niin loppuunkalutulta aiheelta Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen ja siinä ohessa Sylvikin, Uinona tai Kekkosena. Vaan eipä se sitten ollutkaan. Venho tavoittaa jotain sellaista kuvitellun Sylvi Kekkosen sisäisestä maailmasta, joka koskettaa ainakin naislukijoita. Kirjalla on sanottavaa kaikille, lukipa sitä historiallisien vaiheiden lisävalaistuksena tai itsenäisenä tosielämään pohjautuvana fiktiona.

Kirjan tapahtuma-aika on pääosin kesässä 1966, jolloin Sylvi Kekkosen tärkeä ystävä on äkillisesti kuollut. Välillä palataan Sylvin päiväkirjamerkintöjen kautta vuoteen 1952, jolloin Sylvi ajattelee rakastuneensa toiseen mieheen.  Sylvi Kekkonen yrittää tavoittaa kirjoittajanvirettään Kekkosten Katerman kesämökillä Suomusjärvellä. Hän puhuttelee edesmennyttä ystäväänsä, näkee tämän jopa istumassa milloin missäkin, haistaa tupakansavun ja näkee hameen vyötärön jäljet ystävän iholla. Vartio on ollut Sylvi Kekkosen ensimmäinen kannustava kirja-arvostelija, jonka sanoihin tämä on luottanut enemmän kuin Urho Kekkosen vaimona häntä arvioiviin kriitikkoihin.

Kaikkea Sylvi joutuu peilamaan presidentin puolison näkökulmasta. Avioliitto on rakkausavioliitto, mutta sen luonne muuttuu, kun keskenmenot katkaisevat avioelämän.

Ja avioliitosta meillä ei ole aikoihin ollut puhuttavaa. Se vain on, kuten kauan sitten tehty päärös reitistä, jolta ei ole enää paluuta takaisin. Elämän koulu on pakollinen, päämäärä valinanavarainen, ja minun kouluni on tämä liitto. s.39

Toinen tärkeä aihe on äitiys. Sylvi Kekkosen on ollut hyvin vaikeaa päästää irti kaksospojistaan ja tässäkin kirjassa ohimennen mainitaan torjuva asenne miniöitä kohtaan.

Minä kasvoin äidiksi hitaasti, enkä sitten millään olisikaan päästänyt irti.....Äitiys on alue, jolta kukaan nainen ei palaa entisellään takaisin, mutta jotkut kadottavat itsensä niille alueille kokonaan. s.72

Minä rakastuin,  sitten. Ei ihminen muista millainen on ollut silloin, kun ei elämästä paljoa tajunnut. Olin joku toinen. Jollekuulle muulle, viattomalle, se kaikki tapahtui, ja miten sellainen tietämätön, niukasti elänyt olento olisi osannut valintoja tehdä. Yksinäisyys on kestävä valinta ja vasta kun sen olin hyväksynyt, osasin alkaa kirjoittaa ajatuksiani ylös. s.97

Kirjoittajanakin Sylvi Kekkonen joutui elämään Urho Kekkosen varjossa.

Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä. Parhaaseen sinun on aina itseäsi verrattava, isä sanoi.
Urho tosiaan kirjoitti olennaisia, ja hän kirjoitti koko ajan, eri nimillä, Pekka Peitsenä ja Känänä ja ties minä, jo kuusitoistavuotiaana hän kirjoitti Esaias Ranstakkana jonka sitten muutti Esaias Kohennuskepiksi, se naurattaa minua vieläkin, hän kirjoitti kirjoja ja pakinoita ja puheitakin, ja ne olivat teräviä ja hauskoja ja olennaisessa kiinni, niinhän ihmisen piti olla, minä vain muistelin menneitä ja raapustin luontokuvauksia. Kieleni oli koko ajan lannistumassa Urhon järkevien, rohkeiden lauseiden alle. Se alkoi tuntua arvottomalta vain siksi, että sitä ei voinut käyttää samaan kuin Urhon kieltä: Urhon jokainen lause oli nuoli, jolla on määränpää. Minun lauseeni ovat hiljaisten välitilojen puhetta, sitä laastia jota ilman talo ei pysy pystyssä. s.101

Se Urhon oikeassaoleminen, se sitten sapetti minua. Kun hän raivasi opinnoiltaan ne vaivaiset tunnit morsiamen tapaamiseen, hän oli oikeassa.
Kun hän urheili, kilpaili, ansaitsi rahaa ja opiskeli Saksassa, kun pojat olivat pieniä, hän oli oikeassa.
Kun hän sanoi haastatteluissa viettäneensä kesän maalla poikien kanssa, hän oli oikeassa.
Kun hän sanoi monen keskenmenon ja vaarallisen kohdunulkoisen raskauden jälkeen, ettei enää tahtonut yrittää lasta, hän oli oikeassa. Minä olisin lääkärin kiellosta huolimatta tahtonut vielä yrittää, olisin halunnut kolmannen lapsen.
Kun hän tuomitsi sotasyyllisiä, hän oli oikeassa.
Aina löytyi perustelu sille, miksi hän toimi kuten toimi, löytyi vedenpitävä aukoton perustelu.Minä ajattelen Suomen kansan etua. ss115-116

Urho ärsyyntyy hitaammista perässähiihtäjistä, mutta ei hänen edelleenkään saa mennä. Pitää olla tismalleen oikean matkan päässä. Minä lopetin yhdessä hiihtämisen jo ajat sitten, piti säilyttää oma tahti. Mutta mittaan välmatkaa edelleen koko ajan. On oltava tarpeeksi lähellä, jottei katoa toiselta, ja tarpeeksi kaukana, jottei katoa itseltään. s.160

Kiinnostavaksi kerronnan tekee Marjaliisalle osoitetun yhsinpuhelun katkeaminen väliluvuissa Essi Renvallin tuskailuun Sylviä esittävän veistoksen kanssa. Huolimatta lukuisista luonnoksista taiteilija ei tunne saavuttavansa Sylvin sisintä olemusta. Itsensä hän kokee Sylvin täydelliseksi vastakohdaksi.

Sylville en voi rahasta puhua. Hän kiusaantuu siitä, etuoikeutetussa asemassa kun on.Huonoimpina hetkinäni päästänkin mieleeni ajatuksen, ettei hän ole tehnyt mitään asemansa ansaitakseen, paitsi kenties ollut nuorena suloisen näköinen, muistuttanut Urhon omaa äitiä, Pylvänäisen talon Emiliaa.
Mutta toisaalta Sylvi on antanut asemansa eteen kaikkensa. Enemmän kuin  minä taiteeni eteen, koska hän on antanut senkin, mitä ei olisi tahtonut antaa, ja luopunut siitä, mistä kukaan ei halua luopua.s.190

Hyvä kirja, tosin nopeasti luettu. Ehkä unohdankin sen nopeasti. En usko, että tämä kirja lisää mielenkiintoani Sylvi Kekkosen tuotantoon. Se avaa kuitenkin jonkun oven miehen varjossa eläneen naisen sisäiseen maailmaan.

Zeniter Alice: Unohtamisen taito

Alice Zeniter
Unohtamisen taito
Otava 2019
Ranskankielinen alkuteos: L'art de perdre 2017
Suom.Taina Helkamo
575 sivua

-Tiedätkö kuinka kauan yksi pakolainen keskimäärin viettää leirillä?
Naima pudisti päätään
- Seitsemäntoista vuotta, Sol vastasi ennen kuin syventyi taas työhönsä. s.472

Kun nuo miehet aikoinaan lähtivät joko omasta tahdostaan tai pakotettuina, toisinaan tietämättään, Ranskan rinnalla sotaan, jonka nimeä heille ei kerrottu, heille vakuutettiin, että he ovat ranskalaisia. Sen jälkeen he ovat menettäneet  Algerian, ja nyt heiltä kysytään, haluavatko he luopua Ranskastakin. He eivät ymmärrä, mitä heille sitten enää jäisi. Kaikkihan kotimaata tarvitsevat. s.188

Tästä kirjassa on kysymys: pakolaisuudesta. Tapahtumat sijoittuvat aikaan paljon ennen nykyisiä pakolaisvirtoja, 1960-luvun alkuun, mutta ongelmat ovat samanlaiset kuin nykyisin. Algeriasta Ranskaan vaivalloisen merimatkan jälkeen paenneet ihmiset ovat menettäneet omaisuutensa ja ihmisarvonsa. He joutuvat elämään vastaanottoleirillä pitkiä aikoja ja vielä sittenkin, kun heille osoitetaan uusi asuinalue ja työ, he ovat kielitaidottomia toisen luokan kansalaisia.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensin kerrotaan Alin ja hänen perheensä tarinaa Algeriassa. Toisen osan päähenkilö on Alin vanhin poika Hamid, joka on syntynyt Algeriassa, mutta pakenee perheen mukana n. 10-vuotiaana Ranskaan. Varsinaisena kertojana on Hamidin tytär Naima, joka on syntynyt ja kasvanut Ranskassa.

 Ali on kotikylässään vaikutusvaltainen oliivipuristimen ja talon omistaja, joka valitsee väärän puolen, Ranskan hallinnon kalpinallisten sissijoukkojen sijaan. Hän on taistellut Ranskan armeijassa toisen maailmansodan aikana, mutta puolen valintaa hän yrittää miettiä tulevaisuuden näkökulmasta. Hän päättää paeta vaimonsa Yeman ja lastensa kanssa Ranskaan, koska voitolle päässeet sissit kohtelevat ranskalaisille uskollisia julmasti. Uuteen maahan ja kohteluun ihmisarvon menettäneinä pakolaisina on vaikea sopeutua. Naiset uskaltavat sen avoimesti myöntää toisilleen, miehet surevat itsekseen.

(Ali juo nykyään julkisesti. Hän perustelee sen sanomalla, että he asuvat nykyisin Ranskassa, missä se on aivan normaalia - ja Yema vaikuttaa hyväksyneen, että hänen miehensä Jumala tuntee valtioiden rajat. Hän ei valita asiasta, tyytyy vain pitämään silmällä nesteen määrää pullossa.)s.259

Minusta tuntuu, että olen katkera niille, jotka jäivät kotiin (Yema) s. 262

 Alin aseman menetyksen tajuaa erityisesti hänen vanhin poikansa, Hamid, joka pystyy isäänsä paremmin sopeutumaan uuteen yhteisöön ja elämään siellä. Hän oppii kieltä, ahkeroi koulussa ja ryhtyy sosiaalityöntekijäksi, koska hänen opettajansa pitää sitä sopivana urana maahanmuuttajalle.

Illalla laittaessaan itselleen herätystä hän ajattelee toisinaan, että pakeneminen on hitaampaa kuin luulisi, mutta jollei hän olekaan päässyt niin kauas lapsuudestaan kuin oli halunnut, seuraava sukupolvi voisi jatkaa siitä, mihin hän jäi. Hän kuvittelee, että itse asiassa hän varastoi pienessä tukahduttavassa työhuoneessaan vapautta, jota hän voi sitten jakaa lapsilleen.(Hamid) s.366

Hamidilla on ranskalaisia kavereita ja tyttöystävä, mutta hänen on vaikea puhua tälle menneisyydestään Algeriassa. Puhumattakaan siitä, että hän veisi tyttäriään käymään maassa, jossa olot ovat edelleen epävakaat. Hän muistaa alkuperänsä ja häntä myös muistutetaan siitä, mutta hänen on vaikea kertoa edes tulevalle vaimolleen asioista, jotka liittyvät entiseen kotimaahan ja sieltä lähtöön.

Vasta hänen tyttärensä Naima lähtee aikuistuttuaan taidegallerian työtehtävissä katsomaan Algeriaan jääneitä sukulaisiaan, joiden kieltä ei osaa. Hän osaa kyllä täydellisesti ranskaa ja pärjää elämässään, mutta terrori-iskuja seuraava pelko saa hänet tarkastelemaan ympäristöään uusin silmin.

Noiden kolmen päivän jälkeen hän(Naima) huomaa, että Kamelia, hänen kollegaansa galleriassa, ja heidän talonsa edustalla lehtikioskia pitävää tunisialaismiestä mulkoillaan paljon vihamielisemmin kuin aiemmin. Hän olettaa, että samanlaisia katseita kohdistuu aivan yhtälailla hänen isäänsä, Yemaan, hänen setiinsä, täteihinsä ja serkkuihinsa, joista hän ei pysy enää laskuissa. Nuo katseet tuntuvat sietämättömiltä kun ne kohdistuvat ihmisiin, jotka hän tuntee, eikä hän silti voi itsekään mitään sille, että häntä pelottaa, kun metroon nousee parrakas mies, joka kantaa olallaan vähän liian täyttä urheiluvarustekassia. s.416

Sisältä päin nähtynä ja monen sukupolven kautta kuvattuna tämä tarina on vahvasti koskettava.  Ote herpaantuu ehkä kirjan loppupuolella hieman, sillä Naiman oma tarina on ehkä vähemmän dramaattinen kuin hänen sukunsa vaiheet.Vaikka kirja sisältää raskaita asioita ja historiaa, se on helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Huolimatta
mittavasta sivumäärästä sen lukee  nopeasti. Vahva lukusuositus.

Thuy, Kim: Ru

Kim Thuy

Ru - romaani
Gummerus 2019
Ranskankielinen alkuteos Ru 2009
Suom. Marja Luoma
Kannen suunnittelu:Sanna-Reeta Meilahti
144 sivua

Ranskankielessä sana "ru" tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren ja rahan. Vietnaminkielessä sana "ru" tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista. s.5


Oiva nimivalinta kielitaiturille, joka on 10-vuotiaana matkannut veneellä pakoon kommunistivaltaa omasta maastaan, Vietnamista. Nykyisin kirjailija, jonka omiin kokemuksiin teos perustuu, asuu Kanadassa. Kirjan käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan ja se on palkittu ja pidetty.

Minäkin kuulin ylistystä ja kehuja monelta taholta ja tartuin kirjaan suurin odotuksin. Kieli oli kaunista, vaikka teksti kertoi hirveistä asioista, kuten pakenemisesta ihmisiä täyteen sullotussa veneessä pahoinvoivien kanssamatkaajien kanssa, pakolaisleiristä Malesiassa ja kylmästä vastaanotosta Kanadassa. Paitsi hyytävää säätä, joutuu nuori, vaivattomaan ja vauraaseen elämään  tottunut tyttö tuntemaan itsensä alastomaksi ja syrjityksi.

Ärsyynnyin kyllä välillä, kauniista ja taitavan harkitusta sananasettelusta huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja kerronta käsittelee välillä sukulaisia, pakoa, elämää ennen pakoa ja kohtelua vieraassa maassa. Luvuissa pohditaan sukulaisia ja heidän kohtaloitaan. Näille henkilöille ei äitiä lukuunottamatta anneta nimeä, vaan he ovat täti yksi, kaksi, kolme tai isoisän isä, eno jne. Putosin rattailta enkä ollut aina selvillä, oliko tätä tätiä tai enoa kuvattu jo aiemmin. Kertojan kaksi lasta on  nimetty ja heistä kerrotaan yhtä avoimesti kuin muista sukulaisista.Nuoremman pojan autismi ja äidinrakkaus saavat jopa runollisia piirteitä.

Nainen palaa vielä takaisin kotimaahansa aikuisena ja amerikkalaistuneena.

Kun amerikkalainen unelma on toteutunut, se ei lähde millään; se pysyy paikallaan kuin siirrännäinen tai kasvain. Kun ensimmäistä kertaa menin korkeissa koroissa, suorassa hameessa ja salkku kädessä Hanoin vähävaraisille nuorille tarkoitetun ravintolakoulun ravintolaan, nuori tarjoilijapoika ei ymmärtänyt, miksi puhuin hänelle vietnaimia. Ensin luulin, että hän ei saanut selvää eteläisestä korostuksestani. Aterian lopulla tarjoilijapoika kuitenkin paljasti ujosti, että vietnamilaisnaiseksi olin liian paksu. s.84

Kirjoittajalta kestää hetken oivaltaa, ettei kyse ollut hänen 45 kg:n painostaan vaan amerikkalaisesta unelmasta, joka oli lihottanut ja vetelöittänyt, tuonut varmuutta askeliin ja ääneen ja uskon, että kaiken voi saada.

Kieli ja sen vivahteet nousevat esiin myös tekstin tasolla. Kielen vivahteille ja väärinymmärryksille kirjailija löytää selityksiä. Sanasto paljastaa erilaiset taustat ja historian.

Jouduin opettelemaan uudelleen äidinkieleni, josta olin luopunut liian varhain....Pohjois-Vietnamin kieli oli kehittynyt kulloisenkin poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen mukaan: oli kehitetty sanoja ilmaisemaan, kuinka lentokoneen voi pudottaa katolle asennetulla konepistoolilla, kuinka natriumglutamaatin avulla voi nopeuttaa veren hyytymistä, kuinka löytää suoja hälytyssireenin soidessa. Samaan aikaan eteläisen Vietnamin kielessä luotiin sanoja ilmaisemaan sitä, miltä Coca-Colan kuplat tuntuivat kielellä ja keksittiin termejä etelän katujen vakoojille, kapinallisille ja kommunistimielisille, ja kehitettiin nimityksiä lapsille, joita syntyi amerikkalaisten sotilaiden järjestämien hurjien juhlien seurauksena. ss.86-87

Muistot saavat erilaisen merkityksen, kun on joutunut jättämään taakseen kokonaisen elämän ja muuttumaan selviytyäkseen uudessa ympäristössä.

Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi oikeasti tulla valkoiva ja sen sopukkoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. s. 107

Ehdottomasti kirja kannattaa lukea, ehkäpä useampaankin kertaan. Nyt palatessani sen sivuille, huomaan yhä uusia asioita. Pieni kirja ei tyhjenny kerralla eikä sen kaunis kieli kyllästytä.

Andersson Claes : Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Andersson
Seuraavaksi Jätkäsaari - Oton elämä 3
WSOY 2019
Busholmen nästa
Suom.Laura Jänisniemi
224 sivua

Vaikka ihailen kirjailija ja runoilija Claes Anderssonia, en ole lukenut Oton elämästä kertovan kirjasarjan kahta ensimmäistä osaa. En koe sitä haitaksi, sillä Anderssonin kuoleman jälkeen 2019  kirjailijan elämänvaiheet käsiteltiin laajalti mediassa ja tässäkin kirjassa palataan tämän tästä Oton aiempiin vaiheisiin. Ilmeisen selvästi Otto on kirjailijan alter ego, vaikka häntä puhutellaankin välillä toisessa ja yleensä kolmannessa persoonassa.

Kirjoittaminen on terapiaa, todistaa Otto terapeuttinsa suulla ja sen voin omalta kohdaltani vähintään allekirjoittaa - tosin ilman 'oikean' terapian kokemusta. Otolla sellainen on ja hän suhtautuu terapiaan kuin työhön. Hän pitää siitä vapaata voidakseen kirjoittaa, saadakseen oman kirjoituksensa sujumaan.

Edellisen lisäksi Otto ottaa kantaa moneen sellaiseen asiaan, jotka tunkevat hänen elämäänsä päivittäisten kokemusten tai median kautta. Hänen uudessa asuintalossaan kokoontuu "laiton ja epäisänmaallinen ryhmä, joka käyttää itsestään nimeä Donetskin vapaavaltio. Hän kritisoi väkivaltaviihdettä, puhelinta tuijottavia kanssamatkaajia, kaunokirjoituksen opetuksen lakkauttamista, rasistista mielenterveyspotilaisiin kohdestuvaa vitsailua. Hän toteaa epänormaalin muuttuneen normaaliksi ja pohtii erityisesti seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneiden kokemusta sekä median langettaman tuomion epäoikeudenmukaisuutta.

Näiden mietteiden ohella oma vanheneminen, sairaudet ja ulkonäön rapistuminen ovat vahvasti esillä. Otto ei peittele hyväosaisuuttaan ja taloudellisesti turvattua elämäänsä, muttei myöskään itsetuhoisia ajatuksiaan, alkoholinkäyttöään tai  peliriippuvuuttaan. Yhtä vahvasti kuin kirjallisuus on hänen elämässään läsnä musiikki, erityisesti jazzmusiikki ja avovaimo, joka tosin matkaa ympäri maailmaa ja kuuntelee oopperoita, joihin Otto ei tunne vetoa. Kirja alkaa naispuolisen ystävän tekemästä välirikosta, joka loukkaa Ottoa syvästi. Kirjan lopussa, pahan sairaskohtauksen jälkeen asia nousee uudelleen esille.

Ihan mielelläni luin kirjan ja pidin mielenkiintoisena sen esiinnostamia ajatuksia. Kuitenki palasin tämän kirjan luettuani takisin Anderssonin runoihin. Niissä hän on vahva ja sanoo viestinsä vielä painokkaamin ja syvällisemmin.