Taiteilijapariskunta - kuvataiteilija Hanna ja runoilija Einar - valmistautuu luopumaan rakkaasta talostaan meren rannalla. Heillä ei ole lapsia, eikä talosta huolehtiminen ole enää mahdollista, sillä molempien voimat ovat vähentyneet. Hanna on jo käynyt katsomassa asuntoa kaupungista. Einar on kadottanut sanansakin, mutta Hanna maalaa vielä itsensä väsyksiin motiivinaan retrospektiivinen näyttely.
Einar väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä hitaammin, yhä pidempiä päiviä.
Hanna uikin usein, muutttuu osaksi vettä, maalaa vettä ja kaloja, näkee kuolleen äitinsä laiturin alla puhaltelemassa ilmakuplia ja sulautuu mereen hänkin.
Huoneisiin maalattu meri, painavat siveltimenjäljet. Ruumiiseeni maalattu meri, veden kohina luissa ja kudoksissa. Aaltojen liike sukupolvien ylitse, yhteisen muistin läpi.
Vaikka Hanna tuntuu olevan kertojana pääroolissa, pääsee Einarkin välillä ääneen. Hän näkee maailman ja Hannan hieman toisin, vaikka muistot ovatkin paljolti yhteisiä. Hannan äiti Sonja tuli kuin äidiksi Einarillekin, joka luki tälle runojaan.
Einar on aina lukenut runojaan ääneen, kuunnellut itsekin niiden rytmiä ja hengitystä. Hän on etsinyt sanojen eliöllisyyttä ja olentomaisuutta. / Tai kirjoittamisen tuntoisuutta, Einar ajattelee nyt, ajatusten yhteyttä ruumiilliseen.
Kirja tempaisi minut mukaansa heti ensisivuilta. Imin sanoja ja lauseita ja tunsin ne heti omikseni, vaikken olisi itse pystynyt niitä kirjailijan tavoin järjestämään. Hannan uimiskuvaukset tulivat iholle ja kaunis, pelottava ja samalla turvallinen loppu jäi mieleen.
Säännöstelin lukemistani viiteenkymmeneen sivuun kerralla ja luin kirjaa yöllä, jolloin häiriöitä ei ole. Annoin itselleni luvan merkitä post-it-lapuilla koskettavia kohtia ja niitä tuli paljon. Ainakin osan vielä tähänkin kirjaan.
Tässä muutamia tekstistä irroittamani poimintoja, itselleni tärkeitä, muitakin ehkä koskettavia :
Luopumisesta:
En jaksa enää kitkeä kuin heinän sieltä ja toisen täältä. /Ei puutarhasta luopuminen silti helppoa ole. Ei mikään luopuminen ole. Ei rajaaminen eikä keskittäminen, kun tahtoisin täyttyä ääriä myöten.
Einar sanoi aamulla, että kirjoittamisen lopettaminen oli kuin enne: ensimmäinen osanen siinä irti päästämisten ketjussa, jonka mittaa emme vielä tunne.
Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?
Vanhetessa on ollut pakko opetella sitäkin. Kohtuutta.
Kirjoittamisesta:
Nyt kun Einar on lopettanut kirjoittamisen, hän ajattelee kieltä pakonomaisesti. Hän kaipaa tietokoneen näytöllä kulkevia kirjaimia ja ajatuksen kiteytymistä näppäimistöllä. Jos ajattelu tapahtuu pelkästään puheessa, siitä tulee helpommin itseään kiertävä kehä: sen keskeneräisyys jatkuu jatkumistaan. Kirjoitus sen sijaan tihenee kerroksiksi, jotka täsmentyessään ja tarkentuessaan avartuvat eivätkä määrity umpeen. Sen keskipisteessä on ihmeellinen paradoksi: kieli tiivistyy, mutta merkitys laajenee.
Keltakantisessa muistikirjassa hän (Einar) kirjoittaa, että musiikki, matematiikka ja runous avaavat ulottuvuuksia, jotka laajenevat täsmällisen muotonsa ylitse kohti ääretöntä.....Niiden kontroloitu tarkkuus sisältää suurimman mahdollisen vapauden irrottaessaan meidät arkiajattelusta.
Taiteesta:
Kun maalaan, muistan oman muistini ylitse./ On sukupolvimuisti./ Arpeutuminen ja ilon ruumismuisti.
Omakuva on aina enemmän kuin yksi, ei yksikön ensimmäinen persoona, vaan monikko.
Tähän poimimani helmet todistavat mielestäni runoilijan ja ihmisen ylivertaisuuden tekoälyyn verrattuna. Ihmisellä on muisti, jonka kerroksista irtoaa tunnekokemuksia aistien rinnalle. Tämän kaiken Kristiina Wallin on järjestänyt kirjaan kokonaisuudeksi, helposti luettavaksi ja nautittavaksi. Pidän hänen näennäisen yksinkertaisesta tavastaan kirjoittaa ja tarjota sitten yllättäen kiteytyksiä, jotka johtavat uuteen. Myös kirjan aiheet koskettivat minua ja koskettavat epäilemättä monia muitakin. Kaikki eivät vain sitä ehkä vielä tiedä.
Kristiina Wallin on tunnustettu runoilija, joka vasta viime vuosina on tarjonnut lukijoille pitkää prosaa. Ensimmäinen romaani Vaikeampaa on olla näkemärtä unia ilmestyi 2021. Tekisi mieli pohtia ja kysellä, liittyykö siirtymä ikääntymiseen, vaikka runoteoskin on välillä ilmestynyt. Otan kuitenkin Wallinin kirjat joka tapauksessa ilolla vastaan. Vahva lukuelämys! Suosittelen.
Kristiina Wallin: Laituri. S&S, 2026. 285 sivua
