Leena Krohn: Näköisyys

Lapsuudestaan asti herkästi palellut Horkka saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Itseriittoinen ja tunnettu taiteilijakollega Lysander antaa hänen maalata  tilausmuotokuvia, joita ei itse lomansa aikana ehdi/halua maalata. Jo ensimmäinen malli 101-vuotias isoäiti, entinen näyttelijä, joka haluaa tulla ikuistetuksi alastomana antaa vihjeen siitä, että vaatimaton ja kohtelias taiteilija saa  erikoisia malleja ja toimeksiantoja, jotka vuorottelevat. On kirjailija, palkkamurhaaja, tekoäly ja unettoman unen herra. Outoja olentoja riittää myös päivien muihin käänteisiin, kuten entinen bingoemäntä , joka pitää surkeaa kuppilaa Lysanderin ateljeen lähellä.

Miten tuo väritön, puolikuollut naishahmo Horkkaa kiehtoikaan! Hänen tappionsa, hänen elämäninhonsa imi Horkkaa puoleensa, houkutteli kuin katkera lupaus. Siitäpä juuri Horkka aikoi tehdä kuvan, ei Lysanderin ehdotuksesta vaan omasta valinnastaan.

Vaikka Horkka ei ole saavuttanut taiteilijana sellaista asemaa kuin kollegansa, hän on lapsesta asti halunnut nähdä ja ymmärtää maailmaa juuri piirtämällä.

Kerran kesälomalla matkalla maalle nuori Horkka oli katsonut auton ikkunasta ohikiitäviä puita ja yrittänyt ehtiä nähdä jokaisen erikseen. Ja Horkka halusi sanoa jokaiselle puulle: "Näen sinut! Ja sinut! Ja sinut" Niin kuin puilla olisi samnalainen tarve kuin ihmisillä tulla nähdyksi.

Influensserin muotokuvan maalaaminen osoittautuu hankalaksi, sillä hänen persoonansa on vahvasti sidoksissa tuotteisiin, joita hän myy ja mainostaa ja joihin hänen oma persoonansa kätkeytyy. Niinpä Horkka aloittaa taustasta.

Hän oli jo ottanut esiin violetin vahapastellin - kai kynsien värin vuoksi - ja tummentanut sen pitkällä sivulla influensserin taustan. Toistaiseksi henkilövetoisen itsepromoottorin kohdalla oli vain ihmisen muotoinen aukko, joka odotti täyttymistään.

Henkilöiden kavalkaadi ja heistä tekeillä olevat muotokuvat paljastavat Horkalle ja samalla kirjan lukijoille elämästä ja maailmasta paljon enemmän kuin kukaan haluaa tietää tai nähdä. 101-vuotiaan isoäidin pohdinnat vanhuudesta ja elämän kululusta saavat yleipätevää merkitystä:

Vanhuus on elämän ankarin testi, toisille lyhyt, joillakin se jatkuu ja jatkuu kuten minulla. Mutta kaikki hylätään. Nuorena ihminen kuvittelee, että nuoruus on jotain hänelle kuuluvaa. Mutta se on valeasu siinä kuin vanhuuskin. Nuoruutta ei halunnut riisua, vanhuuden haluaisi. Lapsena tiesin, että en ollut lapsi. Nyt tiedän, että en ole vanhus. Olen sama kuin olin silloin, minä itse.

Unettoman unen herra määrittelee olemassaoloa näin:

Harhoista syvin on uni elämästä, uni itsestä, uni maailmasta. Kas, se unohtuu eikä enää koskaan palaa, kun sen päättää uneton uni, kun ajan nielee ajaton, kun ääretön voittaa lyhyen yön.

Minua hävettää tavattomasti tunnustaa, että tämä oli ensimmäinen teos jonka luin Leena Krohnilta. Hänhän on kansainvälisestikin arvostettu, käännetyimpiä ja monesti palkittu kirjailija, kuten kustantaja takasivulla todistaa. Monesti olen kirjastossa pyöritellyt hänen kirjojaan käsissäni; ajatellut, että pitäisi, mutta jokin vaikeuden pelko on pidätellyt. Tästä kirjasta viehätyin kovasti. Nythän minulla on kirjailjan mittava tuotanto koskemattomana ja luulen kyllä viihtyväni hänen kirjojensa parissa jatkossakin. 

Leena Krohn: Näköisyys.  Teos, 2026. - 157 sivua

 

Milla Härmä : Loma

 

Kiertelin ja kaartelin monen ylistämää kotimaista esikoiskirjaa. En uskaltanut tarttua romaaniin, koska en tuntenut kuuluvani kohderyhmään. Romaani kertoo lapsiperheestä, joka lähtee viikon lomalle johonkin itäeurooppalaiseen kaupunkiin, lähellä merta. Ehkä jossain kohdassa kirjaa mainitaankin Puola, vaikka kaikkia erisnimiä kirjailija käyttää säästeliäästi. Se antoi minullekin samaistumismahdollisuuden. Kertojan aviopuolisoa puhutellaan mieheksi ja keskusteluosioissa lasten kanssa isäksi. Lapset ovat yksitoistavuotias, kahdeksanvuotias ja viisivuotias. 

En aluksi osannut hahmottaa lasten sukupuolta, vaan eläydyin omiin muitoihini perheeni vuosikymmenten takaisilta Keski-Euroopan matkoilta. Toki aika oli toinen eikä matkustaja turhautunut tai saanut apuja puhelimen sovelluksita, mutta pettymykset palasivat yhtä aitoina mieleen kuin silloin ne koin. Hellemekot paljastivat kirjan kahden nuoremman lapsen sukupuolen toiseksi kuin omien lapsieni, mutta viihdyin kirjan äärellä ja tunnistin turhautumisen ja väsymyksen, kun asiat eivät suju niin kuin lomalla pitäisi ja sääkin pettää.

Minä maksan, ollaan nyt mukavasti, sanon, sillä on loma ja haluan, että meillä on ihanaa. He katoavat karkkihyllylle, yksitoistavuotias valitsee tikkarin jota uitetaan  poksuvassa jauheessa, viisivuotias ja yksitoistavuotias tikkarin, joihin voi viheltää.

Tuntuu siltä, että päivien tekemiset ja lasten tekemisistä huolehtiminen on  on pääosin kertojan vastuulla:

 Anteeksi, että olen äiti. Anteeksi, että yritän huolehtia, että homma pysyisi jotenkin  kasassa...

Oikeasti tämä äitikin kaipaa lopulta omaa aikaa mukaan ottamansa Hyryn Uunin kanssa, kutta kirjan lukeminen etenee hitaammin kuin uuninteko tuossa teoksessa. Lomailun oheen ripautellaan opettavaisia museokäyntejä, mutta maailmansodan aikainen museo osoittautuu painajaiseski, jota on vaikea selittääö lapsille.

Mikä sinulla kesti, sanoo yksitoistavuotias, söin teidän ruokia, sanon. Sinä olet ihan kuin mummo, hän sanoo. Miten niin, kysyn, no että kaikki pitää syödä jos on ostanut. Enkä ole, sanon ja nauran, sillä tiedän että hän on oikeassa. Myös mies nauraa, ja silloin sisälläni kuohahtaa.

Vanhemmat pelaavat kyllä samassa joukkueessa, mutta nainen kantaa vastuuta enemmän kuin mies, joka seuraa tyytyväisenä taka-alalla, kulkee mukana osallistumatta, vonkaa seksiä, (jota nainen välttelee) ja haluaa juoksulenkeille. Tekisi mieli sanoa kertojalle, että mies on valinnut paremman strategian, vaikka hän on vain valinnut sen helpomman. Helppohan minunkin on täältä vuosikymmenten päästä huudella. Tästä perhe-elämän puurosta, jota ei turisteille suositella, syntyy kuitenkin kaiketenkin se musta huumori, jota kustantaja takakannessa mainostaa. Minulle tämä oli totisinta totta yhä. Harvoihin kirjoihin samaistun näin, mutta lukusuosituksen uskallan silti jakaa. Hyvin kirjoitettu kirja onnen tavoittelusta ja kuvitelmien ylläpitämisestä.

Milla Härmä : Loma. WSOY, 2026. - 309 sivua

Alia Trabucco Zeran: Puhdas

 Tämä kirja kiinnosti minua, koska yleensä  Latinalaisen Amerikan kirjailijat tuovat näkyviin jotain sellaista, jota en itse tiedä tai näe ja heidän kerrontatapansa on minulle uusi ja tuore.   Kirjailijakin on Chilestä, joten hahmotan kirjan maantieteen sen maan mukaan.

Kirjan näkökulma on näkymättömän ihmisen, Estela Garcian, joka on äitinsä vastustuksesta muuttanut etelästä hyväosaisen perheen palvelukseen pohjoiseen Santiagoon.  Perheeseen syntyy tyttö, Julia, pian kotiapulaisen palkkaamisen jälkeen. Estelan tehtävänä on huolehtia tytöstä ja kaikesta muustakin taloudenhoidossa. Äiti menee pian töihin ja mies on koko ajan kiireinen. Aluksi huonosti, sittemmin liikaa syövää lasta kasvatetaan oppikirjojen mukaan ja kaksivuotiaana hänen on aika sosiaalistua ja mennä päiväkotiin. Tyttö ei halua.

Ajattelin lasta, hänen kynsiään, äkillisen aikuismaista elettä, tanakoita ja laiskoja käsiä, jotka olivat aina valmiina ujuttautumaan suuhun, tuhoutumaan hampaiden välissä. Minä en ole koskaan pureskellut kynsiäni, eikä ole äitinikään, Luulen, että sitä varten tarvittaisiin joutilaat kädet.

Isä päättää opettaa vettä inhoavan tytön uimaan ja menetelmä on raju: tyttö kannetaan yhä syvemmälle uima-altaseen, kunnes hän oppii liikehtimään ja pysyy pinnalla. Estela neuvottelee tytön kanssa ja saa tämän tottelemaan lahjomalla tv-ohjelmilla tai videopeliajalla. Tyttö ei ole helppo lapsi, ei varsinkaan palvelijalle.

Tytön ilme näyttää yhtäkkiä siltä kuin hän olisi kahdeksankymmenen. Eikä tuo tyttöä vanhenisi ikinä, koska hänen kasvonsa, hänen lapsenkasvonsa sisälsivät jo kaikki hänen tulevatkin kasvonsa.Välillä mietin, että hän kuoli juuri siksi. Hänellä ei ollut iulmeitä tulevaisuuden varalle.

Jo alussa annetaan vihjeitä siihen, että koko tämä romaani on eräänlainen puolustuspuhe. Lapsi on kuollut ja kotiapulaista syytetään tapahtuneesta. Tällä kertomuksella hän haluaa todistaa syyttömyyttään. 

Olen jo sanonut teille, että tällä tarinalla on monta alkua. Se alkoi sinä päivänä, kun saavuin ja joka päivä, kun en lähtenyt talosta.

Tuntemukseni kirja lukiessani vaihtelivat. Löysin mielestäni kirjasta oivalluksia ja kuvaavia ilmaisuja ja palvelustyttö kertojana toi räikeän luokkaeron ja epätasa-arvon ilmeiseksi. Puolustuspuheen sävy ei ollut nöyristelevä, vaan pikemminkin syyttävä tai ainakin paljastava. Palvelija näkee isäntäväkensä salaisuudet ja tuntee käytöksen röyhkeyden ja kylmyyden. Mielenkiintoni ei herpaantunut, enkä missään vaiheessa ajatellut jättäväni kirjaa kesken. Joku kuitenkin hämmensi ja häiritsi. Ehkä se oli täydellisen mustavalkoinen asetelma: isäntäväki oli kertojan mielestä paha ja syypää kaikkeen, myös lapsensa kuolemaan. Kertoja oli tehnyt vain yhden virheen: tullut taloon palvelijaksi ja samalla näkymättömäksi ympäristölleen. Ehkä puolustuspuheen muoto edellyttää tätä.

Luultavasti luen myös seuraavan Trabucco Zeranin suomennoksen, jos sellainen ilmestyy. Tämä kirja oli mielestäni lupaus, mutta vielä enemmän Booker-ehdokkaanakin olleelta kirjailijalta odotin.

Alia Trabucco Zeran: Puhdas. Tammi, 2026. -Espanjankielinen alkuteos: Limpia, 2022. - Suom. Emmi Ketonen. (Keltainen kirjasto, 562). - 241 sivua

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken

 

 "Kerro minulle kaikki. Haluan kuulla kaiken. Älä jätä mitään kertomatta."

Tämä on kirja, jonka parissa olen viihtynyt, kuten myös Stroutin aiempien teosten. Vaikka kirja on itsenäinen teos, on kirjailija ottanut mukaan melkein kaikki aiemmista teoksista muistamani henkilöt. He asuvat Mainessa Crosbyn kupungissa ja ovat jo vanhoja, Olive Kitteridge jopa yli 90 vuotta. He ovat rakastaneet ja eronneet, puolisoita on kuollut, lapsuus ja työtehtävät ovat vaatineet paljon. Vaan yhä he elävät siellä koronanjälkeistä aikaa ja minusta tuntuu kuin keskustelisin heidän kanssaan, kun luen kirjaa. Tapahtumat etenevät hitaasti, mutta pinnan alta purskahtelevat tunteet vaikuttavat minuunkin. 

Mukana on rankan lapsuuden elänyt kirjailija Lucy Barton, joka elää entisen miehensä Williamin kanssa. Hän käy säännöllisesti tapaamassa Olivea, ja eri-ikäiset naiset kertovat toisilleen tarinoita, joista parhaat Olive kertoo edelleen vanhalle ystävälleen. Lucy tapaa ihmisiä, keskustelee ja tarkkailee, mutta pysyttelee kuitenkin omassa yksinäisyydessään, koska:

Lucy kääntyi katsomaan häntä ja sanoi levollisemmin: "Minä pärjään hyvin yksinäisenä. Se on minun osani."

Lucy käy kävelyllä Bob Burgessin kanssa, joka on naimisissa Margaretin, papin kanssa. Bob ja hänen veljensä Jim esiintyivät kirjassa Burgessin pojat. Molemmat ovat lakimiehiä, Bob heistä inhimillisempi, Jim menestyneempi. Tässä kirjassa Jimiä koetellaan, mutta Bob on tukena. Hän ottaa myös huolekseen yksinäisen miehen puolustamisen. Mies on elänyt pitkään äitinsä kanssa, joka on nyt kuollut. Poikaa epäillään murhasta, mutta Bob huolehtii puolustuskyvyttömästä. Lucy kutsuu häntä synninsyöjäksi.

Mutta sitä sinä teet. Alkaen Jimistä, sinä olet syönyt hänen syntinsä - tietämättäsi luonnollisesti - ja - juuri sitä sinä teet. Otat kantaaksesi kaikkien synnit."

Välillä Bob tuntee kuitenkin olonsa hyljätyksi vaimonsa rinnalla. Hän polttaa salaa Lucyn seurassa ollessaan ja hätkähtää kuullessaan tämän kertovan narsistin luonteenpiirteistä.Sopivatko ne Margaretiin?

He voivat olla hurmaavia.He välittävät vain itsestään.He auttavat muita vain näyttääkseen itse hyvältä.Jos heitä arvostelee, he kääntävät sen sinua vastaan...

Vaikka Bobin tunteet ja elämä ovatkin tässä kirjassa keskeisiä, on tarinassa monta kertojaa, monta elämän ja maailman tarkkailijaa. He ovat kaikki erilaisia ja valmiita auttamaan toisiaan kuuntelemalla ja tulemalla avuksi, jos toinen sitä tarvitsi. Kaikki ovat myös jollain tavalla yksinäisiä myös aviopuolison kanssa eläessään. Kaikki ovat myös vanhoja.

Silti oli ihmeteltävä, millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

En mielestäni ole järin ihastunut amerikkalaisuuteen ilmiönä ja hiukan karsastan U.S.A:ssa asuvia kirjailijoitakin. Silti muutamista  on tullut suosikkejani. Stroutin ohella Paul Auster ja John Irwing mm. Politiikkaa en kirjoista hae enkä usein löydäkään, mutta Strout on kommentoinut aiemminkin nykymenoa jonkin sivuhenkilön kautta. Nyt näin:

Kun Bob ajatteli maansa nykytilaa, hän kuvitteli jättimäisen traktorin, joka jyristi pitkin valtatietä ja jonka renkaat irtosivat yksi toisensa jälkeen.

Tapahtumat tuntuvat tulevan kirjan sivuille kuin salaa. Lukija ei pelästy, vaan seuraa jatkoa ja niitä kokevien henkilöiden toimia pystymättä keskeyttämään. Arvasin, että oloni tuntuu tyhjältä, kun saan kirjan luettua. Tyhjältä se tuntuu siksi, että joudun eroamaan tutuiksi käyneistä henkilöistä, heidän ajatuksistaan ja keskusteluistaan. Kirjailija on syntynyt 1956 ja hänen henkilönsä ovat ikääntyneet samaa tahtia kirjailijan itsensä kanssa. Toivoisin kuitenkin vielä saavani viettää muutaman hetken edes muutaman kanssa.

Olive oli hiljaa pitkään. Sitten hän sanoi mietteissään: "Kyllä maailma on mennyt kummalliseksi. Vuosikaudet minä ajattelin: kaipaan tätä kun olen kuollut. Mutta kun maailma nyt on mikä on, ajattelen että helkkarin hyvä, kun kuolen." Hän istui hetken hiljaa ja katsoi eteensä tuulilasin läpi. "Mutta jään kyllä kaipaamaan sitä.", hän sanoi.

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken. - Tammi, 2026. - Englanninkielinen alkuteos: Tell Me Everything, 2024. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto 563) 332 sivua