Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia

On ollut kovin vaikeaa asettua viimevuotisen Finlandia-voittajan ääreen, vaikka olen yleensä pitänyt tapanani nuo palkitut kirjat lukea ja olen muutaman Fagerholmin kirjan lukenut aiemmin ihan mielelläni. Julkisuudessa on nostettu esiin kirjan tapahtuma-aikaa 1970-luvulla. Kirjan takakansi ilmoittaa:

Vanhemmat ihmiset muistelevat tuota aikaa rauhan tyyssijana, mutta Alicen sukupolvi näkee sen toisin: kuuluu uutisia Saksan levottomuuksista, huhuja taisteluista, jotka lannistetaan säälittä, ja kapinallisesta naisesta, joka kuolee selliinsä. 

Kuulun kyllä tuohon vanhempaan sukupolveen, joka perusti perhettä ja hoiteli lapsia 1970-luvulla, eikä Ulrike Meinhofin elämä vaikuttanut minuun kuin chileläisten pakolaisten kohtalot 1960-luvulla. Nykyisessäkin maailmantilanteessa 1970-luvun tapahtumat vaikuttavat etäisiltä ja - pienmmiltä. Vaan totta tietysti on, että nuorena ihminen on vaikutteille altis ja tavoittelee ehdotonta oikeudenmukaisuutta. Kirjailijakin oli nuori 1970-luvulla. Ei tämä  autofiktio ole, mutta todellisuus on taustalla. 

Päähenkilöstä, Alicesta kasvaa kirjailija. Hän asuu ja käy koulua aluksi  äitinsä Friedan kodissa maaseudulla. Siellä kesäisiin tapahtumiin  vuonna 1976  liittyy tärkeitä ystäviä, kuten Honecker ja Timothy ja koko ajan myös jotain selittämätöntä ja salaperäistä, kuten Fagerholmin kirjoissa usein. Tapahtumat etenevät kohtauksittain ja henkilöitä on paljon - etenkin sitten, kun Alice muuttaa isänsä Maxin uuden perheen luo. Äitipuoli Siri on ymmärtäjä ja tekee kansainvälistä uraa pakolaisjärjestössä. Velipuolista vanhempi Michael on vastuuntuntoinen ja Prinssi hellitty ja lellitty hunsvotti, joka löytää vastaparinsa ja tyttöystävän Alicen sisarapuolesta.

Kirjallisuus on muutenkin vahvasti läsnä. Nuorten teatteriharrastus keskittyy Hamletiin ja Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja Väkivallan lapset ovat yhtä todellisia kuin tähän kirjaan luodut henkilöhahmot. 

Suuri henkilömäärä vaikutti varmaan torjuntaani tai lukemisen epäröintiini. Vähitellen henkilöt saavat enemmän merkitystä ja luonnetta ja kirjan tapahtumat ottavat mukaansa. Yksi Alicelle tärkeä henkilö on kuitenkin vielä mainittava: maailmannainen Veronica Seger, joka ryhtyy nuoren tytön mentoriksi ja antaa Alicelle kirjoittamiseen liittyviä ohjeita:

jos on valittava totuus tai hyvä tarina, valitse hyvä tarina. Se antaa usein ytimen. Ydin on selkeyttä. Sinun on osattava antaa hahmo sille, mille haluat antaa hahmon, konkreettisesti kohtauksissa niin suorasti ja vastaansanomattomasti kuin suinkin.

Ja pois kaikki keikailu ja miellyttämisen halu, koko mieliksi olemisen vietti. Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin....

Eikä se ole mikään hauska vertaus. Pienellä eläimellä on maatuntuma, se elää maassa ja mullaassa hajujen keskellä, keskellä aistittavaa. Sieltä se ryömii esiin, ei mieti, miten käyttäytyy. Ei se ajattele, ei se miellytä ketään - vaan liikkuu, kuunnellen, katsoen, tuntosarvillaan aistien.

Olen yleensä puolensadan sivun jälkeen päättänyt, jatkanko kirjaa vai jätänkö kesken. Vain harvoin olen pakottautunut jatkamaan pidemmälle, kuten nyt. Otin avuksi äänikirjan, vaikken ole varma auttoiko se ajassa hyppelehtivän, tapahtumia kertaavan romaanin omaksumista. Loppupuolella tempauduin kuitenkin mukaan ja tunsin saaneeni lukuelämyksen ja -nautinnon sekä monta oivallustakin. Kannatti ehkä sittenkin lukea (ja kuunnella)!

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia. Teos, 2025.- Alkuteos Döda trakten - Kvinnor i revolt. - Suom. Hannimari Heino. Äänikirjan lukija : Mirjami Heikkinen. 395 sivua. - 14 h 36 min.

Ian McEwan: Pähkinänkuori

 

Trudy odottaa Johnin lasta, mutta asuu lapsen isän veljen Clauden kanssa. Suunnitelmissa on hyljätä lapsen isä, kenties jopa tappaa. Tämän kaiken tietää kohdussa kellivä lapsi, jonka hyvinvoinnista äiti hädintuskin piittaa nauttiessaan rakastajansa kanssa elämän iloista: viinistä ja seksistä täysin rinnoin. Nämä kokee sikiökin ja huolehtii kohtalostaan muutenkin. Koko tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan.

McEwan osaa kertoa ja kuvailla, pitää yllä ja laukaista jännitettä sopivassa tahdissa. Nokkelaa oli näkökulman valinta Hamlet-tarinan omalaatuisessa versiossa.  Suurta sanomaa tai viisautta en kirjasta löytänyt. Luin lukupiiriin tietääkseni, mistä puhutaan. En innostunut, kuten jostain muusta McEwanin kirjasta muistan innostuneeni.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava 2017, - Englannikielinen alkuteos : Nutshell, 2016. - Suom. Juhani Lindholm. - Otavan kirjasto, 261. - 200 sivua

Thomas Schlesser: Monan katse

 

...kyetäkseen tekemään hyvää ihmisen pitää olla vastaanottavainen: ottaa vastaan lähimmäisen hyväntahtoisuus ja pyrkimys olla mieliksi, ottaa vastaan se mitä ei vielä omista tai ole.

Tämän viisauden Monan isoisä välitti lapsenlapselleen Sandro Botticellin Venus ja kolme sulotarta -freskon äärellä. Isoisä on päättänyt korvata lapsen terapian taideteoksiin perehtymisellä Siihen onkin Pariisissa mahdollisuuksia: Louvre, Orsay ja Beaubourg, joka tunnetaan myös Pompidou-keskuksena. Yksi teos viikossa ja vanhemmilta salaa, sillä nämä luulevat isoisän vievän tytön terapiavastaanotolle.Terapian tarve on seurausta sokeutumiskohtauksesta, jolle ei löydy syytä. Isoisä on myös huolissaanissaan siitä, että jos Mona menettää näkönsä, hän ei ole ehtinyt nähdä mitään kaunista

Eräänlaiseksi terapiaksi näitä museokäyntejäkin voi sanoa ja samalla ne antavat lukijalle oppitunnin yhtä lailla kuin 10-vuotiaalle tytölle. Pariisissa käymätönkin tai ruuhkassa taidetta ahminut pääsee taiteen sisäpiiriin, sillä onhan teoksen kirjoittanut taidehistorioitsija ja professori. Kaikista teoksista on pienenpieni kuva liitteenä ja tarkka sanallinen kuvaus tekstin lomassa.

Monan isä pitää kirjakauppaa ja juo liikaa, mikä aiheuttaa murhetta niin tyttärelle kuin muillekin läheisille. Isoäiti on kuollut hiljan ja niinpä taide tuo terapiaa myös yksinjääneelle isoisälle. Teosten äärelle yhdessä pysähdyttäessä isoisä antaa opastusta taiteeseen ja elämään.

Ihmiskunta on painajaisia suoltava koneisto. Se on pelottavaa, mutta Goyan taide opettaa meitä hyväksymään sen, suhtautumaan pimeään puoleemme selvänäköisesti (Frances Goya: Asetelma)

Lukijana olin ensimmäiset sata sivua innoissani ja hyvin vastaanottavainen kirjan tarjoamille oivalluksille. Juuri näinhän taide minunkin mielestäni toimii: herättelee katsojaa näkemään taiteilijan teoksesta enemmän, ymmärtämään elämää laajemmin. Ensimmäisen ihastuksen jälkeen kehystarina rupesi vaikuttamaan liian opettavaiselta ja väkisin muokatulta. Tytön aikuismainen käytös ärsytti liian täydelliseksi kuvattuna. Joka tapauksessa on selvää, että taiteen ympärille viritelty tarina olisi yksinään liian naiivi.

Manet haluaa osoittaa, että kuvassa on lopulta vain vähän nähtävää. Siinä on pelkkä parsa ja arkinen pöydänreuna, hän teki anteliaisuudenpuuskassa aiheesta maalauksen ja antoi sen lahjaksi. Teoksen viesti on, että pienenpini tekee elämästä kiehtovaa. Jokin hyvin pieni voi tuoda elämään kipinää. (Eduard Manet: Parsa) 

 Välillä kerronta paneutuu perheen asioihin ja sisäisiin jännitteisiin, välillä kirjailija kertoo taideteosten välittämiä viisauksia isoisän kautta. Monan ja perheen tarina on vain kehys, jonka sisälle kirjoittaja on pakannut intohimoaan taiteeseen ja taideteosten välittämän tarinan. Lukija tuskin odottaa muuta kuin onnellista loppua.

Milloin ihminen lakkaa leikkimästä? Milloin, missä iässä tyrehtyvät ne tarinat, joita keksimme ja esitämme huolettoman spontaanisti? Missä vaiheessa meiltä katoaa kyky sukeltaa toisiin maailmoihin, loihtia ympärillemme linna, Villin lännen tasanko tai avaruusalus?

 Thomas Schlesser: Monan katse. Otava, 2025. - Ranskankielinen alkuteos: Les yeux de Mona, 2024. - Suom. Lotta Toivanen. värikuvaliitteet+ 406 sivua

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja

 Kymmenen novellia,puolitoistasataa sivua.  Koska himoni novelleihin on yltynyt, hankin tämän kirjan luettavakseni.  Luin ja nautin hetkistä Anne Kaustion esikoiskirjan ääressä. 

Kukkulan kuningas kertoo ilmiselvästä luuserista, joka ei onnistu itseään voimakkaaman vaimon kanssa. Hän on kaiken lisäksi päätynyt yhteen aivan väärän naisen kanssa, sillä Tuula-vaimon ystävää Sofiaa hän oli tavoitellut. Kuinka ollakaan: lapsen ristiäiset vietetään suureellisesti seurakuntakeskuksessa, jossa Sofia hoitaa keittiötä.Melkein tarvitaan fantasiaa naisen valloitukseen, mutta onnistuuko ritari unelmiensa naisen kanssa - se jääköön tässä kertomatta. 

Arvioni mukaan noin kolmasosa kyläläisistä oli sukua Tuulalle. Itserakasta ja pitkövihaista porukkaa. Tiedän, mistä puhun, sillä kuulun itsekin vastaavanlaiseen sukuun.  Tiedän pelin hengen ja sen, miten oudoilta sen säännöt näyttävät ulkopuolisista, miten hankalia siirrot oppia. Tunnen näiden sukujen kunniakäsitykset, kirjoittamattomat ystävyys- ja avunantosopimukset, vaikenemisen lain ja verkostot seitsemännessä polvessa. Edellä mainituista syistä näihin kyliin on vaikea soluttautua ulkopuolelta ja ken sitä yrittää, pitäköön kielen keskellä suuta: serkkuja ja pikkuserkkuja on joka pöydässä ja jokaisen pöydän päässä.

Opettajakokelaan uskottavuus on koetuksella erityisesti luokan tyttöoppilaiden silmissä.novellissa Transalatiivi .

Työpäivän jälkeen tuntui usein siltä, että tuli taas heiluttua luokan edessä kuin kerjäläinen, katusoittajan Keravan rautatieaseman alikulkutunnelissa. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei halua kuunnella, kukaan ei tervehdi. Vaikka kuinka vingutat haitaria ja huikkailet huomenta ja helouta, ohikulkijat eivät halua nähdä sinua eivätkä tietää sinusta mitään. Ja jos näkevät, haluavat nopeasti unohtaa.

 Koulumaailmassa ollaan myös novellissa Vieraalle planeetalle, jossa veneäläislähtöisen äidin hyväkäytöksinen Juri-poika yrittää sopeutua suomalaiseen koulumaailmaan. Äiti Larissa rakastaa taidetta ja haluaa tarjota pojalleenkin parhaita mahdollisia kokemuksia. Hän pistää pojan tanssikouluun ja pukee kauluspaitaan ja prässihousuihin, jollaisia luokkatoverit eivät käytä.

Rakkaus taiteisiin virtasi valkosoluina Larissan veressä. Ilman niitä ihminen väsyi, surkastui ja kuihtui surullisena pois kuin kastelematta unohdettu ruukkukasvi.

Novelleissa käsitellään vakavia aiheita huumorin välityksellä. Lapsen näkökulmasta kerrottuna tapahumat saavat lisää syvyyttä ja vielä koskettavamman sävyn. Ratsupoliisi King välittää tunnelmia erolapsen kokemuksista.  Poika oppii lukemaan jo viisivuotiaana istuessaan isän kanssa baarin tahmaisten pöytien ääressä lukemassa sarjakuvia ja Viisikkoja, Seuraa ja Mustanaamiota. Raamattuakin isä luettavaksi tarjoaa, mutta baarinpitäjä Ella kieltää moisen.

Ella oli perusdemari ja perusdemari suhtautuu Raamattuun kuin vävy hankalaan anoppiin: sietää hiljaa tarpeen tullen, mutta ei varmasti kutsu oma-aloitteisesti kylään. Niin isä sanoi.

Novelleissa on paljon reppanoita, jotka ovat jääneet asumaan tyhjentyviin syrjäkyliin ja pitävät yllä paikallista baarikulttuuria. Kirjailija on ilmiselvästi näiden usein hyväntahtoisten ihmisten puolella ja antaa tuomiota tai hyljeksintää harrastaville, itsensä paremmiksi kokeville ihmisille kyytiä. Lapsen maailmaan sijoittuvissa tarinoissa huumori melkein väistyy tragedian taakse, kuten niminovellissa Murretta on mukana hyppysellinen silloin tällöin ja se elävöittää sopivasti repliikkejä.

 Toivon todellakin, että novelleja aletaan taas arvostaa ja arvostella ja hankka enemmän kirjastoihin! Tämäkin kirja on tutustumisen arvoinen.

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja. Aviador,2025. - 144 sivua

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

 

Hatoko palaa kotikaupunkiinsa Kamakuraan ja alkaa hoitaa perimäänsä paperikauppaa.Hän on kasvanut isotätinsä hoivissa tietämättä, kuka on hänen äitinsä. Kaupan myötä hän on perinyt myös kylän kirjurin tehtävät. Jälkimmäinen työ vaatii taitoa ja eläytymiskykyä. Kyse ei ole pelkästään kalligrafiasta, vaan pitää myös osata muokata kirjeitä erilaisille henkilöille erilaisiin tarkoituksiin.  Puodista oli tullut kirjaimerkkien sekatavarakauppa, vaikka olikin ulkoisesti vain paperikauppa.

Oikeastaan Hatokon tarina kehittyy hänen saamiensa työtehtävien myötä. Hänellä on kaunaa kasvattajaansa kohtaan ja paljon selvittämättömiä asioita, mutta kirjurin tehtävien avulla hän paneutuu monen asiakkaan elämäntilanteisiin ja arkoihinkin asioihin. Japanilainen kulttuuri, sen tavat, maisemat, ruuat ja juomat luovat oivan kehyksen tarinalle, joka polveilee sopivan mutakaisesti edeten paljastamatta kuitenkaan liikaa. Naapurissa asuva rouva Barbara on tuttu jo Hatokon lapsuudesta ja on tämän elämän uusissa käänteissäkin tiiviisti mukana.

Ehkä kirjan lajityypiksi voisi sanoa feelgood- kirjallisuuden. Ainakin minulle tuli hyvä mieli kirjaa kuunnellessani, enkä kuitenkaan löytänyt mitään liian siirappista tarinasta.  Vaikka kuuntelukokemus oli hyvä, olisi sittenkin pitänyt tarttua paperikirjaan ja nähdä kartta ja kirjeiden tekstit, joita kirjassa on kuvana. Ihana kirja luettuna tai kuunneltuna. Ja kuinka ollakaan: Raisa Porrasmaan suomentama. Minulle hänen suomennoksensa on kirjan laadun tae.

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki. - Kirjapaja, 2025. Japaninkielinen alkuteos 2016.- Suom. Raisa Porrasmaa -Japaninkieliset kirjeet Kayatani Keiko. Kansi Venla Poskela.Lukija: Anna Saksman - 268 sivua. - 7 h 21 min

Tove Jansson: Taikatalvi

 

YLE:n muumilukumaratonin innostamana tartuin Taikatalveen. Yksi junamatka meni hauskasti keskellä talvista maisemaa hyisen kylmien tunnelmien äärellä. Samalla tutustuin sellaisiinkin muumihahmoihin, joita olin vain mukeissa nähnyt. Yksi tuttavuuksista oli uimahuoneessa talvehtiva Tuu-tikki, jonka esikuva on kaiketi ollut Tuulikki Pietilä, Tove Janssonin elämänkumppani. Häneltä lainattua lausetta olen toistellut jo aiemmin - viime aikoina yhä useammin:

Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Muumipeikkojen esi-isä oli hauska tavata, vaikkakin lyhyesti. Opin myös tietämään Pikku Myyn isosiskon Mymmelin. Hemuli jäi edelleen vähän arvoitukseksi, sillä hänestä ei kukaan tuntunut oikein pitävän - ei muumipeikko eikä Tuu-tikki. Kuitenkin hän oli reipas, aamuvarhain heräävä seikkailija, joka kyseli hiihtokaveria mukaansa. Ehkä hän oli liian itseriittoinen ja toimi vain omilla ehdoillaan.Jäärouva oli vaikuttava ilmestys kauniine kasvoineen ja katseineen, jotka melkein tappoivat oravan.

Lukupiirikeskustelut avasivat lisää muumimaailmaa. Ehkä näiden kirjojen vahvuus onkin juuri henkilöhahmoissa, jotka ovat eläneet (kaupallistakin!) elämää kirjojen ulkopuolella. Tavoilleni uskollisena aion perehtyä kuitenkin kirjoihin, ehkä maratonin tai sitten paperikirjojen avulla. Paljastaahan henkilöiden käytös eri tilanteissa paljon enemmän kuin mukikuva. Niin kävi Tuu-tikinkin kohdallakin.

Tove Jansson: Taikatalvi. - WSOY,1987.-7.p. - Alkuperäisteos Trollvinter 1957. -Suom. Laila Järvinen. -Tekijän kuvittama. - 131 sivua 

 

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Yhden kesäpäivän mittainen romaani Helsingistä ja muutamista ihmisistä siellä. Yksi saapuu sinne aamujunalla kirves repussaan, poissa tolaltaan. Vanha neiti on kuolemassa. Teologin omatutunto puhuttelee  häntä monessa käänteessä ja perheen elättäminen toisaalle.

Hän oli koettanut heittäytyä pitkäkseen ruodittuaan haluttomasti savusilakan ja syötyään velvollisuuspuuronsa pienimmän itkiessä lohdutonta pikkulapsen itkua ja molempien vanhempien lasten kerjätessä pääsyä ulos. (Teologi Laurila)

Poikakoulua käyvä lukiolainen kamppailee myös uusien kansallismielisten aatteiden ja omatuntonsa ristipaineissa.  Poikakoulun rehtori tarrautuu sääntöihin ja kuriin.

Hänen on säilytettävä arvovaltansa horjumattomana, muuten hän on kelvoton kasvattaja. Hänen on upotettava poikiinsa tahto totuuden ja velvollisuuden täyttämiseen vähin äänin. Hänen on kasvatettava heidän nuorekkaan pehmeisiin mieliinsä henkinen selkäranka.

 Luokkatietoinen työläinen etsii rakkautta ja toimeentuloa. Pieni poika pääsee  sairaalasta pitkään siellä oltuaan. Menestyvä liikemies ajattelee bisneksiään ja omia nautintojaan. Kirjailija tavoittelee luomisvirettä. Melkoista ihmiskirjoa Waltari pyörittää ensin erikseen näkökulmaa vaihdellen ja sitten kietoo vähitellen kohtaloita yhteen satunnaisiin ja suunniteltuihin tapaamisiin.

Tämä oli kirjakahvilakirja, johon tartuin kuin läksyyn, mutta aika mukavasti kerronta kannatteli. Vieroksuin täydellistä sirpaleisuutta, etsin ajalle tyypillisiä kirjallisia virtauksia, mutta viihdyin ja totesin taas Waltarin kyllä osaavan - niin juonenkehittelyn kuin vastakkaisten henkilöhahmojen luomisen. Olihan tässäkin kirjassa ihmisiä monesta eri ammatista ja yhteiskuntaluokasta, ikäkirjo lapsesta vanhukseen. Tiheä ladonta pikkuisen ahdisti - olisin halunnut edes lukujen ja näkökulmien väliin loppusivun tyhjäksi. 

Waltarin alkukauden teoksena tämä herätti suuria toiveita ja varmasti kelpasi tulenkantajien esikuvaksi juna-avauksineen ja kaupunkikuvauksineen - ja -kuvineen. Ensimmäinen ilmestymisvuosi 1936 ja uudestaan se on ilmestynyt vuonna 2008 Waltarin 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Taitavat nuo juhlakirjat koristaa  lukemattomina monen kirjaston varastohyllyjä, sillä ainakin oma kappaleeni vaikutti koskemattoman siistiltä. Aikansa Helsinki-kirja, vaikken ihan suurkaupungin sykettä nykypäivästä katsoen tavoitakaan.

Tunnet tämän kaupungin. Olet nähnyt sen talojen nousevan, joka päivä näet räjähdyslaukausten louhivan kalliota ja monet tornit ovat nousseet meren ja maan rajalle sinun aikanasi. Tunnet nämä kadut, nuo seinät kilpineen ja valokirjoituksineen ovat sinulle niin tutut, ette näe niitä enää ohikulkiessasi.

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki. WSOY, 2008. -1. p. 1936. kuvitettu valokuvin, - 177 sivua

 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä

 

Kolme novellia, runsaat sata sivua. Claire Keegan ei anna paljoa kerralla, mutta antaa laatua. Niin loppuun asti hiottuja olivat nämä novellit. Kuten ei Mozartin-kuuliakaan saa syödä montaa kerrallaan, ei pidä näitäkään kerralla hotkaista, vaikka mieli tekisi.

Niminovelli Aivan viime hetkellä kertoo työhönsä uppoavasta ja siitä lohtua ja unohdusta etsivästä Cathalista, jota eivät pomon kehotuksetkaan saa aurinkoiseen Dublinin kesäpäivään. Alussa jää hieman epäselväksi, odottaako Sabine-niminen nainen häntä vai ei. Samalla paljastuu miehen nuukuus, joka repeää vain sormusta ostettaessa.

Pitkä ja tuskallinen kuolema on kirjailijakuvaus. Naiskirjailija saapuu kahden viikon työrupeamalle taiteilijaresidenssiin, jossa Heinrich Böll on Kirjoittanut kirjaansa Päiväkirja vihreältä saarelta. Hän haluaa olla yksin ja nauttii jo etukäteen  omasta rauhasta. Sitä kuitenkin häiritsee pieni, vanha mies, joka tahtoo nähdä asumuksen.

Viimeinen novelli Antarktis on hurjin. Perheellinen nainen lähtee joululahjaostoksille toiseen kaupunkiin viikonlopuksi. Hän on päättänyt kokeilla, miltä tuntuisi rakastella toisen miehen kanssa ja sopiva mies ilmaantuu pubissa paikalle. Mies on puhelias ja keskustelut kulkevat menneistä kokemuksista helvettikuvitelmiin asti. Molemmat humaltuvat, mutta seuraavana aamuna nainen poistuu hotellihuoneeseensa. Vaan eipä novelli siihen vielä lopu.

Keskimmäisen novellin kuvaus oli kiehtovaa, mutta sen anti jäi itselleni hiukan käsittämättömäksi muuten. Täyttä, jännitteistä kerrontaa olivat kuitenkin kaikki kolme. Ehkä pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat antoivat minulle enemmän, kokonaisen maailman. Novellit olivat vain pieni pala elämää, vaikka olisivat lipsauttaneet sen suuntaa täysin. Laadukasta työtä, laadukas Kristiina Rikmanin suomennos. Enempää ei tarvnne kehua - Claire Keegan on maineensa ansainnut.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä. Tammi, 2025. -Alkuteos: So Late in the Day - Stories of Women And Men 2023. - Suom. Kristiina Rikman. - Keltainen kirjasto 561. - 108 sivua

Axel Åhman: Rääppöö

Jos tämän kirjan suomennosta siivittivät euroviisut, tuo suomennos kilpailulle plussaa - erityisesti Ruotsin karsinnoille, jotka nostivat KAj-yhtyeen parhaimmaksi viime vuonna. Viisi vuotta sitten Axel Åhmanin teos ilmestyi nimellä Klein ruotsiksi ja nyt Katriina Huttusen suomentamana osuvalla nimellä Rääppöö.

Rääppöö tarkoittaa pientä, vähäpätöistä, ressukkaa. Pohjalaismurteista löytyy sanalle muitakin kuvaavia synonyymeja, kuten pöyröö, köppääne, pöhölö, önkkööne, flataane, oikoone, pössöö, aneeton. En ole erityisesti kirjoitetun murteen ystävä, mutta näissä novelleissa sitä on käytetty taitavasti ja harkiten repliikeissä. Kääntäjän apuna on ollut kaksi Suupohjan murteentaitajaa: Katja Grannas ja Tuula Lahtinen. 

Novellien aiheet kuvaavat varsin usein mieheksi kasvamista ja niitä vaikeuksia, joita rääppööksi havaitun pojan kasvuvaiheisiin väistämättä tulee. Tosi miehen pitää ajaa viritetyllä mopolla, osallistua hirvijahtiin ja ryypätä viinaa, kunnes tulee humalaan. Tätä harjoitellaan heti rippikoulun jälkeen, vaikka kalja pahalta maistuukin Ripillepääsy-novellissa. Miehekkyyden mittaa otetaan myös Saunavaltaistuimella, jossa löylynheittäjä määrää löylynmäärän  ja rääppööt  ja alle 10-vuotiaat etsiytyvät alalauteille. Näkökulma on usein pienen pojan ja se tuo kerrontaan lisää väriä ja tunnetta. Kun maailma näytetään vahvojen ihmisten toimintakenttänä, on heikompien, pienempien ja osaamattomien pakko yrittää sopeutua ja pärjätä. Vai onko? Kysymystä ei esitetä, mutta lukija osaa sen aavistaa.

Mutta Peterillä ei ollut koskaan edes ollut sotakirvestä. Hän oli aina kääntänyt toisen poskensa niin nopeasti että ihme kun ei ollut venäyttänyt niskaansa.

Novellissa Voileipäkakku lapsuudessa koettu kiusaaminen pääsee purkautumaan vasta kiusaajan kuoltua. Tässä, kuten muissakin kirjan novelleissa kaiken hauskanpidon takaa pilkistää murhetta, joka kunnon pohjalaismiehen pitää kätkeä. Lukijalle juuri tämä antaa enemmän kuin iloittelu lupaa. Aikuisen miehen näkökulmasta on edellisen  lisäksi kerrottu Ruotsin-vieraat, Peruskunto ja Hyvä diili -novellit. Niiden pääanti on huumorissa ja etenkin viimeksi mainittu hautakiven ostoineen hehkuttaa kunnolla.

Innostuin nämä 11 novellia kuunneltuani niin, että palasin vielä paperikirjan ääreen ja sain yhden pohjalaismiehenkin innostumaan. Voin varauksetta yhtyä tekijän kiitoksiin alkulehdellä:

Äiteelle kiitos ku loppuuksi luovutit ja annoot mun lukia ruokapöyräs

Axel Åhman: Rääppöö. - S&S, 2025. -Ruotsinkielinen alkuteos Klein,2020. Suom. Katriina Huttunen, murrerepliikeissä konsultoitu Katja Grannasia ja Tuula Lahtista. -Äänikirjan lukija Antti L. J. Pääkkönen. 4 h 41 min.- 170 sivua

 näkökulmaa

Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkin tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä, miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkiöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä, että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan.

Toivottavasti tämän nyt jo kuolleen kirjailijan teokseen tarttuvat kuitenkin muutkin - niin hulvatonat menoa se tarjoaa. Minut siihen houkuttivat suosikkikirjailijani Olga Tokarczukin kommentit. Hän on kirjoittanut jälkisanat tähän suomennokseen.

Päähenkilö Marian Leatherby on kypsässä 92 vuoden iässä, mutta varsin pystyvä nainen. Kuulo on huonontunut, mutta onneksi samaa ikäluokkaa oleva ystävätär lahjoittaa hänelle kuulotorven, jota voi käyttää tai jättää käyttämättä halutessaan. Marian asuu poikansa luona, mutta tämän perhe haluaa vanhan ihmisen pois tieltään ja järjestää tälle paikan tohtori ja rouva Gambitin johtamaan vanhainkotiin. Pariskunnan johtamalla laitoksella on myös kasvatuksellisia tavoitteita, jotka perustuvat tohtorin analyysiin asukkaiden luonteesta.

...Avusta ei ole hyötyä ilman yhteistyötä ja ponnistelua itse yksilön toimesta.  Teidän tapaustanne koskevissa raporteissa luetellaan seuraavat sisäisen epäpuhtauden elementit: Ahneus, Epärehellisyys, Itsekkyys, Laiskuus ja Turhamaisuus. Ensimmäisenä luettelossa on Ahneus, mikä tarkoittaa että se on teillä hallitseva pakkomielle.

Mariania puhuttelee muotokuva, joka on vanhainkodin seinällä. Sen esittämästä naisesta, pyhimykseksi julistetusta abbedissa Dona Rosalinda Alvarez della Cuevasta ja hänen tarinastaan tuleekin varsin keskeinen tekijä vanhainkodin tapahtumille, jotka saavat vallankumouksen piirteitä itsevaltiaasti johdetussa, rahanhimon takia ylläpidetyssä laitoksessa.

Meillä ei nimittäin ole pienintäkään aikomusta alistua teidän viheliäisten rutiinienne ikeeseen enää koskaan. Vaikka olemme saavuttaneet vapauden vasta näin myöhäisessä elämänvaiheessa, emme aio luopua siitä enää koskaan. Monet meistä ovat eläneet elämänsä määräilevien ja äkäisten aviomiesten kanssa. Ja kun lopulta olemme päässeet heistä eroon, meitä ovat alkaneet komennella pojat ja tyttäret, jotka eivät enää rakasta meitä, vaan pitävät meitä vain taakkana, pilkan ja halveksunnan kohteena.

Takakansi tietää tämän 1974 ilmestyneen kirjan hulvattomaksi surrealismin klassikkoteokseksi. Minä painottaisin hulvattomuutta enemmän kuin surrealismia, koska pelkään jälkimmäisen sekoittavan ajatuksiani ja halusin niiden pysyvän kasassa ainakin sen verran, että pystyn seuraamaan kirjan kerrontaa, vaikka kirjassa vihjataankin:

On paljon niin hämäriä kirjoja, että niitä ymmärtävät vain niiden kirjoittajat.

Tämän kirjan mukana pysyinkin hyvin ja nautin sen lukemisesta. Lähtökohta oli tärkeä: vanhojen ihmisten ihmisarvo ja kyky arvioida, mikä heille on parasta. Carrington on ollut myös vahvasti mukana naisaisialiikkeessä Meksikossa ja riemastuttavasti tässäkin kirjassa naiset ottavat asioita omiin käsiinsä. Olen vilpittömästi vakuuttunut kirjan ansioista. On uskallettava kulkea vastavirtaan, kuten Olga Tokarczuk jälkisanoissaan sanoo ja näinkin:

On hienoa saada seurata huikeaa tarinaa vanhasta naisesta, joka ei koskaan päässyt Lappiin, mutta sai Lapin tulemaan luokseen.

Leonora Carrington: Kuulotorvi. Kosmos, 2025. The Hearing Trumpet, 1974. - Suom. Kriistiina Drews. Kuvitus: Pablo Weisz-Carrington. Kannen suunnittelu: Viivi Prokofjev. -Jälkisanat Olga Tokarczuk, suom. Tapani Kärkkäinen. - 197 sivua

Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut

Tuntui lähes käsittämättömältä, että isälläni oli ollut isä ja että isäni oli mahdollisesti ollut yhtä pieni isälleen kuin minä olin hänelle. Ehkä välimatka oli jokaiselle sukupolvelle yhtä pitkä.

Aiheena on isä, poika ja perintömetsä. Näkökulma on pojan. Poika on palannut kaupungista viikonlopuksi isän  pyynnöstä katsastamaan metsää, joka tulisi perintönä hänelle. Poika on luonnonsuojelun kannalla, isä hoitaa talousmetsää, jonka tuotoilla on elätetty perhe ja koulutettu lapset. Välit ovat jo jonkin aikaa hiertäneet. Siitä huolimatta lähdetään yhdessä katsastamaan metsää.

Pitkin matkaa mieleen tulee kaikki se, mikä oli lapsuudessa ollut ja myös kaikki kaupungissa eletyn elämän kuviot ja aatteet. Poika tapaa myös takaisin kotiseudulle palanneen kaverinsa Vilin, jonka kanssa on aikoinaan vannottu, ettei paluuta lapsuusmaisemiin ole. Isä panee pojan töihin, iskee moottorisahan käteen ja kehottaa toimimaan.

Kiihdyttelin sahaa kuin mopoa, jota minulla ei koskaan ollut. 

Terä lävisti rungon sekunnissa ja katkaisi vaivalla rakennetun elämän.Kuusethan osasivat kommunikoida toistensa ja sienirihmastojen kanssa, tutkimusten mukaan ne osasivat tehdä tietoisia päätöksiä, minne ravinteita lähetettäisiin, avustaa lajitovereitaan.

Isän ja pojan ajatusmaailmat ovat etäällä toisistaan, mutta isä edellyttää myös metsäkauppoja, jotta ehtisi opettaa poikaa, siirtää taitonsa hänelle. Se tuntuu liian suurelta askeleelta epäsäännöllisillä keikka- ja työttömyyskorvauksilla elävälle valokuvaajalle.

Olin jo unohtanut, että olin varannut kirjastosta tämän kirjan. Onneksi saapumisilmoitus muistutti. Luultavasti olin jostain lukenut kiinnostavan arvion. Totesin  Sukupuut hyvinkin lukemisen arvoiseksi. Jauhiainen kuvaa tarkasti ja hienovaraisesti havainnoiden asenteiden ja näkemysten eroja, muutosta ja yritystä lähentyä ja ymmärtää. Tämä kaikki tapahtuu tekemisen kautta, metsätöissä ja kaverin kanssa ryypätessä. Fyysisyys on kuvauksessa vahvasti läsnä ja kieli muutamine uudissanoineen on tuoretta ja omaperäistäkin. Vahva esikoisteos!

- Miltä tuntui? isä kysyi.

- Se oli yllättävän helppoa, vastasin. Kehossa levisi jonkinlainen rauha. Niin kuin sitä olisi ravistettu, ja paha veri oli olisi virrannut pois.

Jotain painavaa tuntui vapautuvan pois hien mukana.

Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut. - Atena, 2025. 174 sivua

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

 

Kotelo olin minä itse, minä ajattelin, kenties sentimenttaalisesti. Olin täynnä hellyyttä mutta tottunut sulkeutumaan kuoreeni.

Antikvariaatin pitäjä Lasse on käpertynyt itseensä ja omaan säännöllisen epäsäännölliseen elämäänsä eikä kaipaakaan enempää kuin päivittäisiä rutiineja kaupassaan ja silloin tällöin toistuvia ryyppyreissuja kavereiden kanssa. Sitten antikvariaattiin astuu nuoruuden rakastettu Marja. Marja on lähtöisin köyhistä oloista, mutta perheen perustaminen kasvavan kännykkäjätti yhtiön johtotehtävissä työskentelevän Jouni Vasamaan kanssa on taannut huolettoman elämän. Pariskunta on eroamassa, lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja vanha muisto johtaa  suhteeseen Lassen kanssa.

Tapahtumat kerrotaan Lassen näkökulmasta. Keski-ikäisen, vain itseään varten eläneen miehen maailman mullistaa rakastuminen entiseen tyttöystävään - hyvässä ja pahassa. Naisia on ollut toki ennenkin, satunnaisia tapaamisia ja petikavereita. Sellainen on ollut mm. huumeiden kanssa sekoillut Ulla, joka myöhemmin palaa hetkeksi uudestisyntyneenä kuvioihin ja esittelee poikansa mahdollisesti myös Lassen lapsena.

Gud ser inte genom betong. ...Gud såg mig. 

Uskonnolliset kokemukset palaavat kirjaan henkilöiden elämän merkityksellisissä käänteissä ja kirjakauppa-apulaisen Hanssonin taustan vuoksi - muuten niille ei anneta paljon painoarvoa. Hansson toimii Lasselle myös kuuntelijana, kun rakkaussuhteen käänteet vaativat purkamista. Hänelle puhuessaan Lasse tuntee olevansa eniten oma itsensä. Koska Marjan avioero on vielä meneillään, vaatii uuden suhteen rakentaminen peruuttelua ja keskusteluja, joita kuitenkin lykätään sopivaa hetkeä odotellen. Suhteen liima on kiima, ja hienot seksikuvaukset toistuvat kirjassa suhteen intensiteettiäkin seuraillen.

Luin tämän kirjan lukupiiriin ja vaikka lukeminen oli vaivatonta ja aihekin piteli hyvin mielenkiintoa yllä, pani jokin minussa vastaan. Etsin sanomaa, jotain sellaista, mitä kirjailija halusi kirjallaan välttämättä tuoda julki. Lukupiirin keskustelujen jälkeen tunsin saaneeni paljon enemmän kirjasta irti. Kirja jakoi sielläkin mielipiteitä - myös seksikuvausten suhteen. Henkilöiden käyttäytymisen motiivit tulivat kuitenkin kirjasta puhuttaessa selkeämmiksi ja niin koko kirja sai enemmän mieltä. Silti luulen kirjan jäävän siihen leveähköön marginaaliin, jossa mieleni säilyttää "pian luettuja  ja unohdettuja" kirjoja. Muistan kuitenkin kirjan lukeneeni.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. - Gummerus, 2025. -346 sivua

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa

 

Siitä on jo vuosia, kun  presidentti Niinistö haastatteli Paul Austeria Akateemisessa kirjakaupassa. Viime kesänä Auster kuoli ja silloin kirjailija tulee enemmän ajankohtaiseksi kuin koskaan. Minäkin päätin lukea niitä hänen kirjojaan, joita en ole tullut aiemmin lukeneeksi. Tämä on yksi niistä, Sattumuksia Brooklynissä.

Entinen henkivakuutusasiamies Nathan on eronnut vaimostaan, sairastaa syöpää ja vaeltaa päivästä toiseen etsimässä parempaa oloa ja elämää. Hän kirjaa päivien sattumuksia ja tapaamisia aikansa kuluksi muistiin Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa varten. Kuvioihin tulee mukaan siskonpoika Tom, josta piti tulla kirjallisuuden professori, mutta elämä lipsautti hänet Harryn antikvariaattiin apulaiseksi. Harrylla on oma menneisyys, johon sisältyy vankilatuomiokin. Kun mukaan sekoitetaan vielä edellisten vaimoja, tyttöystäviä, lapsia ja uusia ihastuksia ja rakastumisia, on Austerin keitos valmis.

...Voi luoja, tuumin itsekseni, millaisia sekopäitä me olemme. Miten kirjava joukko sekopäitä ja rimpuilijoita. Miten tyrmääviä esimerkkejä ihmisen vajavaisuudesta. Isä ja tytär, joka ei halua olla enää missään tekemisessä hänen kanssaan. Veli joka ei ole nähnyt saati kuullut sisarestaan kolmeen vuoteen. Ja pikkutyttö, joka on karannut kotoaan, eikä suostu puhumaan.

 Austerin keitos on nautittava: käänteet seuraavat toisiaan ja henkilöiden mielenliikkeet kieputtavat kirjan asetelmat uuteen uskoon tämän tästä, aivan kuten Nathanin eläkepäivinään kirjoittama kirja lupaa.

Kirjoittamiseen eivät päde säännöt, Tom sanoi. Katsopa tarkemmin runoilijoiden ja kirjailijoiden elämänkulkuja, niin näet edessäsi silkan kaaoksen, loputtomien poikkeuksien sekasotkun. Koska kirjoittaminen on tavallaan sairaus, hän jatkoi, ikään kuin tulehdustauti tai flunssa, se saattaa iskeä kehen tahansa ja milloin tahansa. Nuoriin ja vanhoihin, vahvoihin ja heikkoihin, juoppoihin ja raittiisiin, tervejärkisiin ja hulluihin.

Auster osaa kirjoittaa ja tarina pysyy hyvin kasassa hurjista juonenkäänteistä huolimatta. Lukijalla on hauskaakin välillä ja sitten tunnelma taas kääntyy surun ja huolen puolelle. Auster suhtautuu henkilöihinsä myötätuntoisesti ja kirjasta huokuu ymmärrys ja rakkaus. Tekisi mieli nimetä tämä selviämistarinaksi, mutta sana on liian yksiselitteinen ja kulunut. Hyvä olo oli kirjaa lukiessa ja vielä sittenkin kun se loppui. 

Kirjassa on vahvasti läsnä kirjallisuus, Tomin opintojen ja Harryn ammatin kautta. Ainakin tästä lukijasta tuntuu hyvältä lukea ylistystä tarinoiden voimasta ja sanojen merkityksestä. Yksi liikuttava tarina kerrotaan Kafkan viime päiviltä, kun hän lohduttaa päivittäin  tytölle lukemillaan kirjeillä nukkensa kadottanutta, tuntematonta tyttöä - hyvällä lopuutuloksella:

"Siinä vaiheessa tyttö ei tietenkään enää ikävöi nukkea. Kafka on antanut tilalle jotain muuta, ja kun nuo kolme viikkoa päättyvät, kirjeet ovat hälventäneet tytön onnettomuuden. Hänellä on tarina, ja kun ihmisellä on onni elää tarinassa, mielikuvitusmaailmassa, tämän maailman tuskat katoavat. Sillä niin kauan kuin tarina jatkuu, todellisuutta ei ole."

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Gummerus, 2008.  3.painos. Alkuteos: The Brooklyn Follies, 2005. Suom. Erkki Jukarainen. - Keltainen kirjasto, 389, 363 sivua