Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä

 

Kolme novellia, runsaat sata sivua. Claire Keegan ei anna paljoa kerralla, mutta antaa laatua. Niin loppuun asti hiottuja olivat nämä novellit. Kuten ei Mozartin-kuuliakaan saa syödä montaa kerrallaan, ei pidä näitäkään kerralla hotkaista, vaikka mieli tekisi.

Niminovelli Aivan viime hetkellä kertoo työhönsä uppoavasta ja siitä lohtua ja unohdusta etsivästä Cathalista, jota eivät pomon kehotuksetkaan saa aurinkoiseen Dublinin kesäpäivään. Alussa jää hieman epäselväksi, odottaako Sabine-niminen nainen häntä vai ei. Samalla paljastuu miehen nuukuus, joka repeää vain sormusta ostettaessa.

Pitkä ja tuskallinen kuolema on kirjailijakuvaus. Naiskirjailija saapuu kahden viikon työrupeamalle taiteilijaresidenssiin, jossa Heinrich Böll on Kirjoittanut kirjaansa Päiväkirja vihreältä saarelta. Hän haluaa olla yksin ja nauttii jo etukäteen  omasta rauhasta. Sitä kuitenkin häiritsee pieni, vanha mies, joka tahtoo nähdä asumuksen.

Viimeinen novelli Antarktis on hurjin. Perheellinen nainen lähtee joululahjaostoksille toiseen kaupunkiin viikonlopuksi. Hän on päättänyt kokeilla, miltä tuntuisi rakastella toisen miehen kanssa ja sopiva mies ilmaantuu pubissa paikalle. Mies on puhelias ja keskustelut kulkevat menneistä kokemuksista helvettikuvitelmiin asti. Molemmat humaltuvat, mutta seuraavana aamuna nainen poistuu hotellihuoneeseensa. Vaan eipä novelli siihen vielä lopu.

Keskimmäisen novellin kuvaus oli kiehtovaa, mutta sen anti jäi itselleni hiukan käsittämättömäksi muuten. Täyttä, jännitteistä kerrontaa olivat kuitenkin kaikki kolme. Ehkä pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat antoivat minulle enemmän, kokonaisen maailman. Novellit olivat vain pieni pala elämää, vaikka olisivat lipsauttaneet sen suuntaa täysin. Laadukasta työtä, laadukas Kristiina Rikmanin suomennos. Enempää ei tarvnne kehua - Claire Keegan on maineensa ansainnut.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä. Tammi, 2025. -Alkuteos: So Late in the Day - Stories of Women And Men 2023. - Suom. Kristiina Rikman. - Keltainen kirjasto 561. - 108 sivua

Axel Åhman: Rääppöö

Jos tämän kirjan suomennosta siivittivät euroviisut, tuo suomennos kilpailulle plussaa - erityisesti Ruotsin karsinnoille, jotka nostivat KAj-yhtyeen parhaimmaksi viime vuonna. Viisi vuotta sitten Axel Åhmanin teos ilmestyi nimellä Klein ruotsiksi ja nyt Katriina Huttusen suomentamana osuvalla nimellä Rääppöö.

Rääppöö tarkoittaa pientä, vähäpätöistä, ressukkaa. Pohjalaismurteista löytyy sanalle muitakin kuvaavia synonyymeja, kuten pöyröö, köppääne, pöhölö, önkkööne, flataane, oikoone, pössöö, aneeton. En ole erityisesti kirjoitetun murteen ystävä, mutta näissä novelleissa sitä on käytetty taitavasti ja harkiten repliikeissä. Kääntäjän apuna on ollut kaksi Suupohjan murteentaitajaa: Katja Grannas ja Tuula Lahtinen. 

Novellien aiheet kuvaavat varsin usein mieheksi kasvamista ja niitä vaikeuksia, joita rääppööksi havaitun pojan kasvuvaiheisiin väistämättä tulee. Tosi miehen pitää ajaa viritetyllä mopolla, osallistua hirvijahtiin ja ryypätä viinaa, kunnes tulee humalaan. Tätä harjoitellaan heti rippikoulun jälkeen, vaikka kalja pahalta maistuukin Ripillepääsy-novellissa. Miehekkyyden mittaa otetaan myös Saunavaltaistuimella, jossa löylynheittäjä määrää löylynmäärän  ja rääppööt  ja alle 10-vuotiaat etsiytyvät alalauteille. Näkökulma on usein pienen pojan ja se tuo kerrontaan lisää väriä ja tunnetta. Kun maailma näytetään vahvojen ihmisten toimintakenttänä, on heikompien, pienempien ja osaamattomien pakko yrittää sopeutua ja pärjätä. Vai onko? Kysymystä ei esitetä, mutta lukija osaa sen aavistaa.

Mutta Peterillä ei ollut koskaan edes ollut sotakirvestä. Hän oli aina kääntänyt toisen poskensa niin nopeasti että ihme kun ei ollut venäyttänyt niskaansa.

Novellissa Voileipäkakku lapsuudessa koettu kiusaaminen pääsee purkautumaan vasta kiusaajan kuoltua. Tässä, kuten muissakin kirjan novelleissa kaiken hauskanpidon takaa pilkistää murhetta, joka kunnon pohjalaismiehen pitää kätkeä. Lukijalle juuri tämä antaa enemmän kuin iloittelu lupaa. Aikuisen miehen näkökulmasta on edellisen  lisäksi kerrottu Ruotsin-vieraat, Peruskunto ja Hyvä diili -novellit. Niiden pääanti on huumorissa ja etenkin viimeksi mainittu hautakiven ostoineen hehkuttaa kunnolla.

Innostuin nämä 11 novellia kuunneltuani niin, että palasin vielä paperikirjan ääreen ja sain yhden pohjalaismiehenkin innostumaan. Voin varauksetta yhtyä tekijän kiitoksiin alkulehdellä:

Äiteelle kiitos ku loppuuksi luovutit ja annoot mun lukia ruokapöyräs

Axel Åhman: Rääppöö. - S&S, 2025. -Ruotsinkielinen alkuteos Klein,2020. Suom. Katriina Huttunen, murrerepliikeissä konsultoitu Katja Grannasia ja Tuula Lahtista. -Äänikirjan lukija Antti L. J. Pääkkönen. 4 h 41 min.- 170 sivua

 näkökulmaa

Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkin tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä, miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkiöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä, että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan.

Toivottavasti tämän nyt jo kuolleen kirjailijan teokseen tarttuvat kuitenkin muutkin - niin hulvatonat menoa se tarjoaa. Minut siihen houkuttivat suosikkikirjailijani Olga Tokarczukin kommentit. Hän on kirjoittanut jälkisanat tähän suomennokseen.

Päähenkilö Marian Leatherby on kypsässä 92 vuoden iässä, mutta varsin pystyvä nainen. Kuulo on huonontunut, mutta onneksi samaa ikäluokkaa oleva ystävätär lahjoittaa hänelle kuulotorven, jota voi käyttää tai jättää käyttämättä halutessaan. Marian asuu poikansa luona, mutta tämän perhe haluaa vanhan ihmisen pois tieltään ja järjestää tälle paikan tohtori ja rouva Gambitin johtamaan vanhainkotiin. Pariskunnan johtamalla laitoksella on myös kasvatuksellisia tavoitteita, jotka perustuvat tohtorin analyysiin asukkaiden luonteesta.

...Avusta ei ole hyötyä ilman yhteistyötä ja ponnistelua itse yksilön toimesta.  Teidän tapaustanne koskevissa raporteissa luetellaan seuraavat sisäisen epäpuhtauden elementit: Ahneus, Epärehellisyys, Itsekkyys, Laiskuus ja Turhamaisuus. Ensimmäisenä luettelossa on Ahneus, mikä tarkoittaa että se on teillä hallitseva pakkomielle.

Mariania puhuttelee muotokuva, joka on vanhainkodin seinällä. Sen esittämästä naisesta, pyhimykseksi julistetusta abbedissa Dona Rosalinda Alvarez della Cuevasta ja hänen tarinastaan tuleekin varsin keskeinen tekijä vanhainkodin tapahtumille, jotka saavat vallankumouksen piirteitä itsevaltiaasti johdetussa, rahanhimon takia ylläpidetyssä laitoksessa.

Meillä ei nimittäin ole pienintäkään aikomusta alistua teidän viheliäisten rutiinienne ikeeseen enää koskaan. Vaikka olemme saavuttaneet vapauden vasta näin myöhäisessä elämänvaiheessa, emme aio luopua siitä enää koskaan. Monet meistä ovat eläneet elämänsä määräilevien ja äkäisten aviomiesten kanssa. Ja kun lopulta olemme päässeet heistä eroon, meitä ovat alkaneet komennella pojat ja tyttäret, jotka eivät enää rakasta meitä, vaan pitävät meitä vain taakkana, pilkan ja halveksunnan kohteena.

Takakansi tietää tämän 1974 ilmestyneen kirjan hulvattomaksi surrealismin klassikkoteokseksi. Minä painottaisin hulvattomuutta enemmän kuin surrealismia, koska pelkään jälkimmäisen sekoittavan ajatuksiani ja halusin niiden pysyvän kasassa ainakin sen verran, että pystyn seuraamaan kirjan kerrontaa, vaikka kirjassa vihjataankin:

On paljon niin hämäriä kirjoja, että niitä ymmärtävät vain niiden kirjoittajat.

Tämän kirjan mukana pysyinkin hyvin ja nautin sen lukemisesta. Lähtökohta oli tärkeä: vanhojen ihmisten ihmisarvo ja kyky arvioida, mikä heille on parasta. Carrington on ollut myös vahvasti mukana naisaisialiikkeessä Meksikossa ja riemastuttavasti tässäkin kirjassa naiset ottavat asioita omiin käsiinsä. Olen vilpittömästi vakuuttunut kirjan ansioista. On uskallettava kulkea vastavirtaan, kuten Olga Tokarczuk jälkisanoissaan sanoo ja näinkin:

On hienoa saada seurata huikeaa tarinaa vanhasta naisesta, joka ei koskaan päässyt Lappiin, mutta sai Lapin tulemaan luokseen.

Leonora Carrington: Kuulotorvi. Kosmos, 2025. The Hearing Trumpet, 1974. - Suom. Kriistiina Drews. Kuvitus: Pablo Weisz-Carrington. Kannen suunnittelu: Viivi Prokofjev. -Jälkisanat Olga Tokarczuk, suom. Tapani Kärkkäinen. - 197 sivua

Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut

Tuntui lähes käsittämättömältä, että isälläni oli ollut isä ja että isäni oli mahdollisesti ollut yhtä pieni isälleen kuin minä olin hänelle. Ehkä välimatka oli jokaiselle sukupolvelle yhtä pitkä.

Aiheena on isä, poika ja perintömetsä. Näkökulma on pojan. Poika on palannut kaupungista viikonlopuksi isän  pyynnöstä katsastamaan metsää, joka tulisi perintönä hänelle. Poika on luonnonsuojelun kannalla, isä hoitaa talousmetsää, jonka tuotoilla on elätetty perhe ja koulutettu lapset. Välit ovat jo jonkin aikaa hiertäneet. Siitä huolimatta lähdetään yhdessä katsastamaan metsää.

Pitkin matkaa mieleen tulee kaikki se, mikä oli lapsuudessa ollut ja myös kaikki kaupungissa eletyn elämän kuviot ja aatteet. Poika tapaa myös takaisin kotiseudulle palanneen kaverinsa Vilin, jonka kanssa on aikoinaan vannottu, ettei paluuta lapsuusmaisemiin ole. Isä panee pojan töihin, iskee moottorisahan käteen ja kehottaa toimimaan.

Kiihdyttelin sahaa kuin mopoa, jota minulla ei koskaan ollut. 

Terä lävisti rungon sekunnissa ja katkaisi vaivalla rakennetun elämän.Kuusethan osasivat kommunikoida toistensa ja sienirihmastojen kanssa, tutkimusten mukaan ne osasivat tehdä tietoisia päätöksiä, minne ravinteita lähetettäisiin, avustaa lajitovereitaan.

Isän ja pojan ajatusmaailmat ovat etäällä toisistaan, mutta isä edellyttää myös metsäkauppoja, jotta ehtisi opettaa poikaa, siirtää taitonsa hänelle. Se tuntuu liian suurelta askeleelta epäsäännöllisillä keikka- ja työttömyyskorvauksilla elävälle valokuvaajalle.

Olin jo unohtanut, että olin varannut kirjastosta tämän kirjan. Onneksi saapumisilmoitus muistutti. Luultavasti olin jostain lukenut kiinnostavan arvion. Totesin  Sukupuut hyvinkin lukemisen arvoiseksi. Jauhiainen kuvaa tarkasti ja hienovaraisesti havainnoiden asenteiden ja näkemysten eroja, muutosta ja yritystä lähentyä ja ymmärtää. Tämä kaikki tapahtuu tekemisen kautta, metsätöissä ja kaverin kanssa ryypätessä. Fyysisyys on kuvauksessa vahvasti läsnä ja kieli muutamine uudissanoineen on tuoretta ja omaperäistäkin. Vahva esikoisteos!

- Miltä tuntui? isä kysyi.

- Se oli yllättävän helppoa, vastasin. Kehossa levisi jonkinlainen rauha. Niin kuin sitä olisi ravistettu, ja paha veri oli olisi virrannut pois.

Jotain painavaa tuntui vapautuvan pois hien mukana.

Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut. - Atena, 2025. 174 sivua

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

 

Kotelo olin minä itse, minä ajattelin, kenties sentimenttaalisesti. Olin täynnä hellyyttä mutta tottunut sulkeutumaan kuoreeni.

Antikvariaatin pitäjä Lasse on käpertynyt itseensä ja omaan säännöllisen epäsäännölliseen elämäänsä eikä kaipaakaan enempää kuin päivittäisiä rutiineja kaupassaan ja silloin tällöin toistuvia ryyppyreissuja kavereiden kanssa. Sitten antikvariaattiin astuu nuoruuden rakastettu Marja. Marja on lähtöisin köyhistä oloista, mutta perheen perustaminen kasvavan kännykkäjätti yhtiön johtotehtävissä työskentelevän Jouni Vasamaan kanssa on taannut huolettoman elämän. Pariskunta on eroamassa, lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja vanha muisto johtaa  suhteeseen Lassen kanssa.

Tapahtumat kerrotaan Lassen näkökulmasta. Keski-ikäisen, vain itseään varten eläneen miehen maailman mullistaa rakastuminen entiseen tyttöystävään - hyvässä ja pahassa. Naisia on ollut toki ennenkin, satunnaisia tapaamisia ja petikavereita. Sellainen on ollut mm. huumeiden kanssa sekoillut Ulla, joka myöhemmin palaa hetkeksi uudestisyntyneenä kuvioihin ja esittelee poikansa mahdollisesti myös Lassen lapsena.

Gud ser inte genom betong. ...Gud såg mig. 

Uskonnolliset kokemukset palaavat kirjaan henkilöiden elämän merkityksellisissä käänteissä ja kirjakauppa-apulaisen Hanssonin taustan vuoksi - muuten niille ei anneta paljon painoarvoa. Hansson toimii Lasselle myös kuuntelijana, kun rakkaussuhteen käänteet vaativat purkamista. Hänelle puhuessaan Lasse tuntee olevansa eniten oma itsensä. Koska Marjan avioero on vielä meneillään, vaatii uuden suhteen rakentaminen peruuttelua ja keskusteluja, joita kuitenkin lykätään sopivaa hetkeä odotellen. Suhteen liima on kiima, ja hienot seksikuvaukset toistuvat kirjassa suhteen intensiteettiäkin seuraillen.

Luin tämän kirjan lukupiiriin ja vaikka lukeminen oli vaivatonta ja aihekin piteli hyvin mielenkiintoa yllä, pani jokin minussa vastaan. Etsin sanomaa, jotain sellaista, mitä kirjailija halusi kirjallaan välttämättä tuoda julki. Lukupiirin keskustelujen jälkeen tunsin saaneeni paljon enemmän kirjasta irti. Kirja jakoi sielläkin mielipiteitä - myös seksikuvausten suhteen. Henkilöiden käyttäytymisen motiivit tulivat kuitenkin kirjasta puhuttaessa selkeämmiksi ja niin koko kirja sai enemmän mieltä. Silti luulen kirjan jäävän siihen leveähköön marginaaliin, jossa mieleni säilyttää "pian luettuja  ja unohdettuja" kirjoja. Muistan kuitenkin kirjan lukeneeni.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. - Gummerus, 2025. -346 sivua

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa

 

Siitä on jo vuosia, kun  presidentti Niinistö haastatteli Paul Austeria Akateemisessa kirjakaupassa. Viime kesänä Auster kuoli ja silloin kirjailija tulee enemmän ajankohtaiseksi kuin koskaan. Minäkin päätin lukea niitä hänen kirjojaan, joita en ole tullut aiemmin lukeneeksi. Tämä on yksi niistä, Sattumuksia Brooklynissä.

Entinen henkivakuutusasiamies Nathan on eronnut vaimostaan, sairastaa syöpää ja vaeltaa päivästä toiseen etsimässä parempaa oloa ja elämää. Hän kirjaa päivien sattumuksia ja tapaamisia aikansa kuluksi muistiin Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa varten. Kuvioihin tulee mukaan siskonpoika Tom, josta piti tulla kirjallisuuden professori, mutta elämä lipsautti hänet Harryn antikvariaattiin apulaiseksi. Harrylla on oma menneisyys, johon sisältyy vankilatuomiokin. Kun mukaan sekoitetaan vielä edellisten vaimoja, tyttöystäviä, lapsia ja uusia ihastuksia ja rakastumisia, on Austerin keitos valmis.

...Voi luoja, tuumin itsekseni, millaisia sekopäitä me olemme. Miten kirjava joukko sekopäitä ja rimpuilijoita. Miten tyrmääviä esimerkkejä ihmisen vajavaisuudesta. Isä ja tytär, joka ei halua olla enää missään tekemisessä hänen kanssaan. Veli joka ei ole nähnyt saati kuullut sisarestaan kolmeen vuoteen. Ja pikkutyttö, joka on karannut kotoaan, eikä suostu puhumaan.

 Austerin keitos on nautittava: käänteet seuraavat toisiaan ja henkilöiden mielenliikkeet kieputtavat kirjan asetelmat uuteen uskoon tämän tästä, aivan kuten Nathanin eläkepäivinään kirjoittama kirja lupaa.

Kirjoittamiseen eivät päde säännöt, Tom sanoi. Katsopa tarkemmin runoilijoiden ja kirjailijoiden elämänkulkuja, niin näet edessäsi silkan kaaoksen, loputtomien poikkeuksien sekasotkun. Koska kirjoittaminen on tavallaan sairaus, hän jatkoi, ikään kuin tulehdustauti tai flunssa, se saattaa iskeä kehen tahansa ja milloin tahansa. Nuoriin ja vanhoihin, vahvoihin ja heikkoihin, juoppoihin ja raittiisiin, tervejärkisiin ja hulluihin.

Auster osaa kirjoittaa ja tarina pysyy hyvin kasassa hurjista juonenkäänteistä huolimatta. Lukijalla on hauskaakin välillä ja sitten tunnelma taas kääntyy surun ja huolen puolelle. Auster suhtautuu henkilöihinsä myötätuntoisesti ja kirjasta huokuu ymmärrys ja rakkaus. Tekisi mieli nimetä tämä selviämistarinaksi, mutta sana on liian yksiselitteinen ja kulunut. Hyvä olo oli kirjaa lukiessa ja vielä sittenkin kun se loppui. 

Kirjassa on vahvasti läsnä kirjallisuus, Tomin opintojen ja Harryn ammatin kautta. Ainakin tästä lukijasta tuntuu hyvältä lukea ylistystä tarinoiden voimasta ja sanojen merkityksestä. Yksi liikuttava tarina kerrotaan Kafkan viime päiviltä, kun hän lohduttaa päivittäin  tytölle lukemillaan kirjeillä nukkensa kadottanutta, tuntematonta tyttöä - hyvällä lopuutuloksella:

"Siinä vaiheessa tyttö ei tietenkään enää ikävöi nukkea. Kafka on antanut tilalle jotain muuta, ja kun nuo kolme viikkoa päättyvät, kirjeet ovat hälventäneet tytön onnettomuuden. Hänellä on tarina, ja kun ihmisellä on onni elää tarinassa, mielikuvitusmaailmassa, tämän maailman tuskat katoavat. Sillä niin kauan kuin tarina jatkuu, todellisuutta ei ole."

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Gummerus, 2008.  3.painos. Alkuteos: The Brooklyn Follies, 2005. Suom. Erkki Jukarainen. - Keltainen kirjasto, 389, 363 sivua