torstai 10. tammikuuta 2019

Hotakainen Kari : Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen
Tuntematin Kimi Räikkönen
Siltala 2018
269 sivua

En olisi kuvitellut tämänkaltaiseen kirjaan tarttuvani. En seuraa urheilua, enkä varsinkaan moottoriurheilua. En ihaile kilpailuissa pärjänneitä, enkä varsinkaan moottorin avulla pärjänneitä. Kari Hotakaista tästä lukukokemuksesta on syyttäminen tai kiittäminen.

Koska tietämykseni sekä kirjan kohdehenkilöstä että hänen edustamastaan urheilulajista on olematon, saattaa näkemyksenikin olla  joidenkin mielestä omituinen. Vaan niinhän se menee jokseenkin kaikkien kirjojen kohdalla. Tuossa viereisessä lainauksessa on kiteytetty kaikki se, mitä minä ajattelen formuloista. Se on Hotakaisen lause, kuten tämäkin:

Järjellä jos ajattelee, menee tunteen puolelle. s.18



Hotakainen esittää moottoriurheilun dilemmat selkokielellä. Ne menevät siis perille myös kaltaiselleni lukijalle:

Jos kuski onnistuu, voi moottori hajota.Jos kuski tekee yhdenkin virheliikkeen, sijoitus on viides. Jos joku on edessä ratkaisevalla hetkellä, menetämme puoli sekunttia. Puoli sekunttia on uuvuttavan pitkä aika. Missään muussa lajissa erot eivät ole näin pieniä. s.28

Samaan aikaan kirjoittaja hahmottaa kuvaa Kimi Räikkösestä, suomalaisesta, harvasanaisesta Icemanista, jonka kuvilta ja lyhyiltä kommenteilta en minäkään ole välttynyt.

Kimi on aina ollut oman tiensä kulkija, vaikka tie on välillä muuttunut poluksi, ojanpohjaksi tai tiettömäksi erämaaksi. s.28

Suomalaiset eivät keksineet hiljaisuutta, mutta ovat jalostaneet siitä useita menestystuotteita, vähäsanaisuutta, taukoja, kolmen sanan lauseita ja puolen minuutin hiljaisuuksia, eräänlaisia monttuja, joihin ulkopuolinen tippuu ja ihmettelee, että mitä tapahtuu nyt, kun mitään ei tapahdu. Ja sitten suomalainen jatkaa siitä, mistä aloitti, ikään kuin hiljaisuutta ei olisi koskaan ollutkaan.
Kimin julkisessa työssä pauhaavin hiljaisuus syntyy, kun kysymys on tarpeeksi huono. s.38

Kilpailun jälkeen toimittajan haastattelussa Kimi Räikkönen sanoo, ettei jää kaipaamaan Malesian osakilpailusta mitään erityisesti:

Kun kaikki keinot on käytetty kokeile totuutta. Jokainen kuski ja jokainen toimittaja tietää, ettei yhden kisaviikonlopun aikana ehdi missään tapauksessa tutustumaan kaupunkiin, ihmisiin eikä ruokakulttuuriin. Kaikki tietävät, kukaan ei sano. Paitsi yksi, joka oppi kolmivuotiaana puhumaan. ss22-23

 Kuvaa Räikkösestä tehdään nykyajasta, formulamaailmasta käsin, mutta elämän lähtökohtia alkaen lapsuudesta ja  köyhästä, hyvän yhteishengen ja yhteisen harrastuksen omaavasta perheestä käsitellään myös.

Kimi Räikkönen ajoi tulokaskaudellaan niin lujaa , että sai mahdollisuuden ajaa vielä lujempaa. s.111

Yhtä asiaa Kimin ei tervinnut jossitella: vuonna 2002 hän rahoitti osaltaan lapsuudenkotinsa remonttia, jonka yhteydessä rakennettiin myös sisävessa. On todennäköistä, että moni muu huippukuski istui lämpimällä pöntöllä elämänsä alusta saakka. s.113

Räikkösen vapaa-ajan vietto on ajoittain holtitonta, etenkin ensimmäisen avioliiton loppumisen jälkeen. Tilanne muuttuu, kun kuvioihin tulee Minttu ja myöhemmin lapset Robin ja Rianna.

Päivät huojuvat, yöt konttaavat.
Jutut jauhavat paikallaan, ideat kuihtuvat. s.184

Se, mikä toimii radalla ja kehäkuulutuksissa, ei toimi olohuoneessa eikä Prisman kassajonoissa. Iceman on toiminut poikkeuksellisen hyvin kilparadalla ja sen välittömässä läheisyydessä, mutta nimi sulaa omaan mahdottomuuteensa nuoren perheen arjessa. s. 115

Tulevaisuus on yhä epävarmaa, sillä kilpa-ajajan elämä on korkeintaan puolessa välissä, kun kilpauran lopettaminen on edessä.

Hän on syntynyt kädet rasvassa, hänellä on mekaanikon sielu ja motoristin fysiikka, joten luontevin vaihtoehto on moottoriurheilu. Mutta mikään ei ole varmaa. Paitsi se, ettei hän jää kaipaamaan mitään. s.222

Mitä minä sain kirjalta?
Ei minusta tullut moottoriurheilun ymmärtäjää tai Räikkös-fania. Eri tallien nimet eivät painuneet kovin syvälle mieleeni. Nyt sentään ymmärrän, että formula, karting ja motocross ovat eri asioita. Kaikissa kuitenkin palaa käsittämättömät määrät rahaa ja käytetään taitoja ja tietoa, joille kaikille olisi järkevämpää käyttöä muualla.
Ehkä parhaiten jäi mieleen päähenkilön myötämielinen kuvaus. Oivalsin, että lujaa ajaminen on taito ja lahjakkuus eikä vain pikkupoikien uhittelua. Kielitaidottomasta autonkuljettajasta kasvoi kirjaa lukiessa kokonainen, reilun ja fiksunoloinen mies, joka tietää, mitä haluaa tehdä ja tekee sen.






tiistai 8. tammikuuta 2019

Tomi Ilona: Leenanniitty

Ilona Tomi
Leenanniitty
Kunsti Kustannus 2018
206 sivua

Kirja on tarina kolmesta naisesta tai oikeastaan vain kahdesta: isoäiti Leenasta ja hänen tyttärestään Matleenasta. Matleenan tytär Laura on tarinassa myös, mutta hänestä kerrotaan vähemmän ja mielestäni hän toimii peilinä äidilleen ja tämän äidille. Leena elää nuoruuttaan 1950-luvulla, Matleena 1980-luvulla ja Lauran nuoruus sijoittuu nykyhetkeen 2010-luvulle Matleena ei näytä ymmärtävän äitiään, kuten ei Laurakaan Matleenaa, mutta loppujen lopuksi keskinäinen ymmärrys on arvattua suurempaa. Vaikeneminen on ymmärryksen esteenä. Joidenkin asioiden kohdalla vaikeneminen ja salailu on kestänyt kauan. Leena on salannut Matleenalta  tämän oikean isän. Laura salaa välirikon poikaystävänsä kanssa ja Matleena ei saa sanotuksi, että Leenan paikka palvelutalossa pitäisi täyttää heti.

Kirja saa nimensä ja alkunsa Leenanniitystä, jolle kerrotaan raskaana olleen Leena-nimisen nuoren naisen joskus olleen aikeissa hukuttautua kiviä taskussaan, koska ei halunnut tuottaa häpeää vanhemmilleen aviottoman lapsen takia. Varoituskertomus sopii hyvin taustaksi tarinalle, jonka vahvimmaksi hahmoksi nousee isoäiti, vaikka hän onkin kirjan alussa fyysisesti heikoimmillaan. Ympäristön kontrolli, kulkumieheen rakastumisen seuraukset, häpeä ja uskallus elää omaa elämää alistumatta yleisen mielipiteen armoille ovat kirjan teemoja. Amerikan sukulaiset, yhdessä asuvat kaksi naista irtaantuvat kaavoista ja tuovat elämänilon tuulahduksia Suomessa käydessään. He kasvattavat myös toisen naisen sisarentytärtä, joka jatkaa vapauden tuulien tuomista kotiseudulle aikuistuttuaan.

Helka sanoi, että oli miettinyt sitä, mikä nainen oikein on:
Se on semmoinen olento, joka tekee niin kuin käsketään, on niin kuin oletetaan,. s. 75

En usko, että äiti on koskaan käynyt täällä, naistenmaassa. En ymmärrä äitiä nykyään ollenkaan. Hän laahustaa talossa, pihassa ja navetalla kuin haamu. Hän ei hymyile, ei puhu. Puheeni törmää hänen hiljaisuuteens kuin tiilimuuriin... . Olen vääränlainen. Puhun väärin, tunnen ja ajattelen väärin. 96

Paitsi väärinymmärretystä naiseudesta, kirjassa on kyse myös ympäristön ja yksilön ristiriidasta. Ehkäpä usein oletetaan enemmän kuin tiedetään ja toimitaan sen mukaan.

Nyt kun ajattelen tätä, mieleeni hiipii epäilys: entä, jos kaikki muutkin ovat vakuuttuneita siitä, että kukaan ei tajua heissä sitä, mikä heissä on oleellisinta, parasta? s. 192

Itse sulloin itseni laatikkoon. Itse menin piiloon ja pienensin itseni. Itse tuomitsin itseni yksinäisyyteen. s. 194

Hyvinkirjoitettu ja otteessaan pitävä kirja, joka pysytti lukijan mukana myös eri aikakausina kerronnan siirtyessä äidistä tyttäreen. Paikoin käytetty murre oli ymmärrettävää, vaikken ähtäriläistä puheenpartta osaakaan. Harmitti vähän kansikuva, joka ei mielestäni houkuttele tarttumaan kirjaan. Hiukan ihmettelin myös Leenan ikää kirjan alkupuolella. Oikein erikseen mainittiin, että hän on kaksikymmentäkuusivuotias, mutta tytön ajatukset tuntuivat kovin lapsekkailta tuon ikäiselle.

Kannatti lukea. Pidin kirjasta.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Salminen Sally: Katrina

Sally Salminen
Katrina - romaani
Teos 2018
Alkuteos Schildts förlag ab 1936
Suom. Juha Hurme
448 sivua

Luin viimein kirjan, joka olisi pitänyt lukea kauan sitten. Kenties se olikin lapsuudenkotini kirjahyllyssä, mutta kuvittelin sen olevan romanttinen rakkausromaani.Minä halusin lukea tuohon aikaan rankempia tarinoita, vaikeampia tekstejä. Miten väärin luulinkaan! Onneksi Juha Hurme tarttui kirjaan, suomensi sen uudestaan ja Hesarin arvion luettuani minäkin olin valmis tarttumaan kirjaan, jonka äitini sukupolvi ja suuri osa ikätovereistani oli jo läpilukenut ja - itkenyt.

Nimihenkilö on Pohjanmaalta kotoisin oleva nainen, joka nai täysin reppanan miehen, Johanin Ahvenanmaan saaristosta. Kun Katrina saapuu miehensä kotiin, vaihtuvat onnen kuvitelmat suureen pettymykseen, josta on ponnisteltava ylöspäin. Surkeasta Klintenin asuinloukosta Katrina tekee viihtyisää kotia ja työllään hän ansaitsee elantoa ja lopulta myös kunnioitusta. Vähitellen hän oppii rakastamaan muiden halveksimaa, karamelleistä iloa hakevaa aviopuolisoaankin.

Katrina hymyili takaisin. Hän oli löytänyt onnen tekemällä toisen onnelliseksi. Monitta sanoitta, mutta syvin rauhan ja yksimielisyyden tuntein nuo kaksi aviopuolisoa menivät yölevolle. s.88

Saariyhteisöä hallitsevat kapteenit ja koko elämä saarella perustuu merenkulkuun. Miehet lähtevät merille ja naiset saarella odottavat. Yhden ystävänkin Katrina löytää nuoresta, kirjoitustaitoisesta tytöstä, jolta saa apua kirjeenkirjoittamiseen. Katrina lukee, mutta ei osaa kirjoittaa.

Katrina katsoi tyttöä hellästi. "Aivan Elvira, se oli todella reipas poika", hän vahvisti. Hän tunsi olevansa iloinen aamun tapahtumasta ja siitä vaikutuksesta, mikä vieraan tapaamisella oli ollut Elviraan, sillä mitä pettymyksiä ja sydänsärkyä jälkeenpäin tulisikin - ilman romantiikkaa on nuoren elämä rumaa ja kylmä kuin kalliosaari, mihin kevään kukat eivät ikinä juurru. s.101

Vähitellen Katrinasta tulee myös yhteisön osa. Hän ei anna kenenkään kävellä ylitseen, ei edes mahtavan kapteeni Nordkvistin, joka on hänen työnantajansakin. Vaatiessaan kapteenilta oikeudenmukaista kohtelua, hän saa myös kapteenin kunnioituksen - ja myöhemmin tämä johtaa myös aviopuolison mustasukkaisuuteen. Sitä ennen Katrina joutuu Johanin kanssa meren armoille ja asumattomaan saareen, josta heidät pelastetaan.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen.Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan. s 260

Katrinalle ja Johanille syntyy neljä lasta: vankka Einar-poika, hennompi Gustav, jonka henkiinjäämistä Katrinakin epäilee ja Erik-poika. Tytär Sandra menehtyy lapsena. Poikiensa kasvusta ja kasvatuksesta tulee aviopuolisosta huolehtimisen lisäksi Katrinan loppuelämän huoli ja tehtävä, joka ei lopu poikien aikuistumiseen. Silloin oikeastaan huolet vasta alkavat.

Katrina tunsi helpotusta. Hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta, että se kylmä, torjuva muuri, joka erotti hänet vanhimmasta pojasta, kohoaisi hänen ja nuorempienkin poikien väliin. Mutta niin kauan kuin he raivosivat vihansa ilmoille ja itkivät kyyneleensä äidin lähellä, he olivat vielä hänen omiaan. s.283


Kalvava, salainen huoli, joka oli piinannut poissa olevien perheitä ja sukulaisia, kasvoi viiltäväksi tuskaksi. Ja toivo - ilkkuva toivo, joka yritti uskotella heille, että kaikki oli hyvin, piinasi heitä vielä enmmän. Epätietoisuus oli sietämätöntä. Totuus, pahinkin, olisi parempi kuin tämä hidas kidutus.Vanhat merimiehet pudistivat päätään ja vaikenivat, mutta nuoremmat ja kylmäverisemmät järkeilivät, millä erilaisilla tavoilla "Svea oli voinut tuhoutua noin vain, keskellä kauneinta kesää. s 296

Johan oli aikoinaan houkutellut Katrinan kotisaarelleen mm. puhumalla omenapuista, jotka siellä kantoivat hedelmää. Tuon unelman toteuttamiseksi Katrina sai tehdä töitä: kantaa multaa kallionkoloihin, istuttaa taimet ja kastella niita ennenkuin perheenjäsenien nimikkopuut tuottivat hedelmää. Ja kuolivat ne sitten aikanaan, yksitellen, kuten ihmisetkin.

Pienessä kivitemppelissä oli kuolemanhiljaista, ja papin matala, vapiseva ääni liikutti jokaista. Kaik luokka- ja arvoerot olivat pyyhkiytyneet pois tämän suuren tragadian edessä. Kuolema oli yhdistänyt heidät.......
...Monet vieraat  ukot ja akat, nuoret herrat ja hattupäiset rouvat ojensivat Katrinalle ja Johanille, jotka seisoivat muiden joukossa mäellä. Sitten he vaelsivat rinta rinnan hiljaa kotiin. He itkivät hiljaa yhdessä mennessään illalla maata. Elämä oli taas takonut heitä entistä sopivammaksi toisilleen. s.299

Kirja oli helppo lukea.Ymmärsin, ettei se mitään höttöä ollutkaan, vaan kovan elämän kuvaus ja selviytyjän tarina. Tapahtuma-aika oli 1800-luvun loppua ja lyhyesti sivuttiin myös sisällissodan vaikutuksia saarelaisten elämään. Hieman ihmettelin ruokia ja juomia tuona romaanin kuvaamana aikana syrjäisellä saarella. Kahvia tuntui riittävän ja makaroniakin hankittiin, kun lisää väkeä oli tulossa syömään. Olivatko tuontitavarat noin hyvin saatavilla Ahvenanmaan kupeessa?

Hurmeen suomennos on niittänyt kehuja. Pidin siitä minäkin, vaikka vertailukohta puuttuu, sillä ole lukenut Salmisen alkuperäistekstiä enkä aiempaa käännöstä. Jotkut sanat hiukan särähtivät mielestäni liian nykyaikaisina sivistyssanoina, kuten populaarisuus, vaikka muoto onkin vanhahtava. Monta näitä ei ollut, ehkä 3-5.

Erikin populaarisuus nousi kasvoi talven edetessä. Hän sijoittui korkealle kapsteenintyttärien suosiossa, ja lopulta hänet kutsuttiin jopa itseensä kuninkaan kartanoon. s.287

Onpa hyvä, että olen nyt lukenut Katrinan ja voin suositella sitä muillekin



torstai 3. tammikuuta 2019

Rytisalo, Minna: Rouva C.

Minna Rytisalo
Rouva C.
Gummerus 2018
367 sivua

Kun kuopiolaisen kauppiasperheen tytär halusi 175 vuotta sitten opiskella, eivät vanhemmat innostuneet. Kaupassa tarvittiin apua, eivätkä tuollaiset kotkotukset kuuluneet tähän säätyyn. Ylempien luokkien tytöt saatoivat opiskella, muille oli varattu avioliitto ja tälle Minna Johnsonille isä oli jo miehenkin katsonut: kauppapulaisen, joka oli  päässyt työhän kiinni. Niin vain Minna pitää päänsä ja matkustaa järvikaupunkiin Cygneuksen kouluun opettajattareksi opiskelemaan. Hän tajuaa olevansa erilainen täällä, mutta löytää sentään yhden sielunkumppanin, Kokkolasta tulleen Floran..

Heitä yhdisti sekin mistä he olivat tulleet, vaikka siitä ei voinut puhua. Sen vain tunnisti, että toinen oli kuin itse, samalla tavalla joutunut hakemaan roolin koulussa, johon hänet oli puhuttu sisälle ja jossa kaikki muut olivat hienojen perheiden vaalittuja lapsukaisia ja hän itse pumpuli-Johnsonin tytär, mukamas herrastyttö, voi itku....
Koska Flora torjui viittaukset oman perheensä säätyyn ja menneisyyteen, oli ihan mahdoton ajatus, että Minna olisi sanonut ääneen ne epävarmuudet ja huonommuuden tunteet, joista hän oli kärsinyt koko ikänsä. s.32

Minnan sisko Augusta yrittää pärjätä kaupassa ja elämässä, mutta ilman Minnan huolehtimista sisko ei näytä osaavan elää. Minna löytää tästä oljenkorren ja merkityksen elämälleen, kun elämä opiskelukaupungissa ei enää näytä niin houkuttavalta ja kääntää välillä selkänsä. Vaikka naisia koulutetaan nykyaikaisesti ammattiin, miesten maailma ja miehiset asenteet nousevat kaikkialta vastaan.

Sama se oli, kuka häntä pyöritti, kenen jalat määräsivät hänenkin tahtinsa. Jos se ei ollut isä, se voisi olla Jaakob, samanlaisia kaikki miehet olivat. Naisen paikka on lipua mukana, kulkea perässä ja olla vietävänä. s. 95

Ihmiset eivät olleet sitä mitä sanoivat olevansa, ei isäkään, ei yksikään mies. Miksi miehet olivat niin inhottavia, kaikki?...
...Ainakin tämä virka hänellä oli. Ilman häntä Augustaa ei enää olisi ollut. Vaikka hän oli muuten turha, ilman häntä sisko olisi kuollut. s.93


On kuitenkin eräs, joka näkee Minnan toisin kuin muut ja kiintyy häneen. Minna kauppaa lehtori Canthia kumppaniksi ystävälleen Floralle, joka haluaa naimisiin lehtorin kanssa enemmän kuin opettajaksi. Minna ei ole edes kiinnostunut avioliitosta ennenkuin isän suunnittelema aviokumppani Jaakob puistattaa toista kosijaa enemmän.Ilahduttavasti Rytisalo on päästänyt lehtori Canthin myös elävien kirjoihin, itsenäiseksi toimijaksi ja ihmiseksi, jolla on tunteet. Monessa elämäkerrassa lehtori on jäänyt varjoon, lapsensiittäjäksi ja nuorena kuolemaan.

Hän oli yrittänyt unohtaa Minnan, hävennyt sitä miten silloin jouluna lemmenkipeänä maatiaiskissana hyökkäsi naaraan perään Kuopioon. Ajatus omasta malttamattomuudesta oli ahdistanut häntä koko matkan ajan, eikä hän ollut tohtinut kirjoittaa tytölle. s.99

Kun avioliitto on jo selvää, syntyy uusi häpeä, kun Minna tajuaa olevansa raskaana. Hän ei voisi jatkaa opiskeluja, koska on tehnyt juuri sen, mitä ei ikinä aikonut ja mistä koko naisopettajien koulutus kärsisi - ja vieläpä opettajansa kanssa. Opiskelut on lopetettava ja häpeä kätkettävä. Vaikka keskenmeno pelastaa julkiselta häpeältä, on se katkera ja murheellinen kokemus. Minna on hukassa oman itsensä ja äitiytensä kanssa eikä uuden  lapsen odottaminen ja synnyttäminen hälvennä pelkoja eikä kipuja. Kaikki tapahtuu yllätyksenä, kenenkään valmistelematta, mutta elämä muokkaa juuri näin naista ja ihmistä.

Hän oli yrittänyt sanoa jotain ja peittää itseään äitinsä päärmä'ämällä lakanalla, mutta se oli otettu pois, hoettu vain, että rouva pysyy nyt rauhallisena, antakaapa kun minä katson, ja häneen oli koskettu ja hänen käsiään oli pidelty, sillä hän ei ollut voinut olla aloillaan.
... Miksi kukaan ei ollut kertonut verestä, siitä mikä kaikki sotkee liinavaatteet ja miten saastaista puuhaa lapsen saaminen on? Miksi kukaan ei ollut kertonut maidosta ja tästä miltä tuntuu  kun on haavoitettu eläin, äiti, emo, hän joka vasta äsken oli ollut tyttö. s. 184

Menneet olivat menneitä, turha niillä oli itseään vaivat. Nainen oli kuitenkin mukautuva kappale, joka asettui sille paikalle joka hänelle annettiin. Hän venyi ja taipui ja mukautui vaimoksi ja äidiksikin, kasvoi sielusta, sisältä,joka puolelta. Hän antoi myöten kuin rannan paju, mutta oli myös yhtä sitkeä. Hän versoi ja kasvoi  ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaitut roolit ja ylitti ne. s.206

Minna Canthista on tehty fiktiivinen tarina, jossa Minna tulee inhimilliseksi olennoksi. Se kuva on kaukana niistä kivipatsaista, jollaisena kirjallisuudenhistoriat hänet esittelevät. Lehtori Canth saa niinikään ihmisen hahmon vaimoaan alati rakasatvana aviomiehenä, opettajana, luonnontieteilijänä ja isänä.

Ferdinand ihaili Minnaa monestakin syystä mutta kaikkein eniten äitinä. Näin hän ajatteli, kun he makasivat vieretysten sängyllä ja Minnan pää lepäsi hänen tyynyllään. Oli varhainen yö ja paljon puhuttavaa. Asiat olivat jälleen sillä tolalla ja varmistuneet, vikkelä pieni lehtorinsiemen oli ankkuroitunut paikalleen ja aloittanut jotain, keskeyttänyt jotain, aiheuttanut ihmeen, taas. He nukkuivat aina vain samassa huoneessa ja vuoteessa, vaikka Wallinin vaimo Flora oli kuulemma kauhistellut sitäkin asiaa.  s.230

Sujuvasti kerrottu tarina ilman hitoriallista kehystä tuskin olisi jaksanut kiinnostaa, mutta kun Canthin kirjailijakuva avartuu ja inhimillistyy, saa tarina uuden ulottuvuuden. Canth on jäänyt kirjallisuudenhistoriassa ankaraksi naisliikkeen esikuvaksi, joka pärjää ja jaksaa loputtomiin. Historia ja kirjailijan ura alkavat vasta leskeytymisen jälkeen, joten muistutus herkästä mutta tavoitteellisesta nuoresta naisesta, joka kasvaa naiseksi ja äidiksi  on terveellinen täydennys kuvaan - olkoonkin, että Rytisalo on kirjallisten lähteiden lisäksi käyttänyt reippaasti mielikuvitustaan, elänyt Minnan kanssa kirjaa tehdessään. Pidin kirjasta ja olen sitä monelle suositellut. Yksikään kirjan lukeneista ei ole sitä moittinut, useampi kiitellyt.




torstai 8. marraskuuta 2018

Kettu Katja: Rose on poissa

Katja Kettu
Rose on poissa
Otava 2018
WSOY 2018
284 sivua lähdeluetteloineen
Päällyksen maalaus Manuela Bosco
Päällys: Matti Ruokonen

Upea,  vahva kirja! Tarina ojibwaintiaani Rosesta ja suomalaisesta Ettusta sekä heidän  tyttärestään Lempista, Pikku Käpälästä. Näkökulma tehdään Rosen kirjeistä tyttärelleen vuodelta 1973, juuri katoamisen jälkeen ja Lempin kirjeistä tai juttelusta, sisäisestä monologista lapsuuden toverilleen ja  rakastetulleen, tuolloin jo Vietnanmin sodan merkitsemälle Jim Harmaaturkille vuonna 2018., Lempi on palannut nykyisestä elämästään pastori Grantin luota muistamattoman isänsä luo reservaattiin Minnesotan, Michiganin ja Wisconsin lähelle lapsuusmaisemiinsa. Samalla palaa mieleen kaikki se, minkä hän on jättänyt taakseen ja selvittämättä.

 Katson hohkaluista, kalmon merkitsemää Ettua ja sudeksi muuttunutta, villiä äitiäni Rosea, ja samalla oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä., isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. Ymmärrän vihdoin, ettei suru pelkästään pahasta ole. Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. s.265

Avioliitto Rosen ja Ettun, intiaanin ja suomalaisen välillä ei ole sujunut ongelmitta. Oman lisänsä siihen tuovat anopit Helmi ja Patt, josita toinen ei opettele englantia ja toinen elättää itsensä kasinon hotellinpidolla. Suomalainen kommunistiappi Heinari Helminen on hirttäytynyt välttääkseen joutumasta FBI:n käsiin.

Niin mitäpä noista häistä sen enempää. Matt-enosi piti puheen, josta ei puuttunut pontta, mutta tolkkua kylläkin. Emäntiä kiiteltiin, ja nämä surkuttelivat tarjoiltaviensa surkeutta mielissään ja kaikki vastaväitteet evättiin.. Pee-Ween varastetulla Leicalla otetussa hääkuvassa kaikki suomalaiset kursailevat: Eikkait, menee kamera rikki jos tämmöisestä pärstästä ottaa, mutta kun meidän intiaaniheimomme asettui mukisematta ja vakavana aloilleen, kipittivät suomalaiset vilkkaan paikalle. Suomalaispelimannit soittavat haitarilla ja viululla polkkaa. Matt nappasi yhden raitahameisista kainaloonsa ja pyöritti tätä esiliina hulmuten ympäri kenttää. s. 86

Punatukkainen, taipeistaan hikoileva kyyppari opasti meidät pitkän käytävän päässä olevaan huoneeseen. Tuntui kuin olisi astunut menneeseen maailmaan. Poltetun seetrin ja kalliin sikarin sekoitus sai yskähtämään. Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi, mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero. s.51

Vaikka kirjan alussa jo tiedetään ja Ettukin sen silloin tällöin muistaa, on Rose poissa. Hän on kadonnut vuosikymmeniä sitten ja hänen katoamisensa on alku sekä Ettun että Lempin murheeseen. Isä ja tytär murehtivat eri tavoin. Lempillä on kuitenkin muistot äidistä ja tämän opetuksista.

Nyt sinun kanssasi siinä kalliolla maatessani tajusin, mitä äiti oli tarkoittanut. Pikkulapsena minulla oli ollut keho, joka oli kiihkeä ilossaan ja surussaan ja vielä siinä jossakin, jota en silloin osannut nimetä.Useimmiten se tapahtui vahingossa, Aito-Kiuas hevosella laukatessa , puisella pikkuautolla mäkeä huristaessa, mutta ensimmäisen kerran muistan tunteneeni tuon tunteen, kun minua tanssitettiin kehtolaudassa, ennen kuin opin kävelemään. Se oli ihmeellinen tunne, yhtäkkiä kaikki ajatukset keskittyivät yhteen pisteeseen jalkojeni välissä, yhteen nipukkaan joka sykki punaisena ja kosteana. Nyt tiesin että se oli laulu, joka minussa pääsi valloilleen.
Sinun linnullasi on vahva ja iloinen laulu Mutta nämä ovat niitä asioita jotka kätkemme muiden katseilta, varsinkin miesten, koska nämä eivät tätä asiaa ymmärtäisi. s.115

Vaikka intiaaniveri virtaa vahvana Lempissä, on hänessä myös suomalaista varovaisuutta ja pelkoa, joka tuntuu jatkuvasti asettuvan onnen tielle. Sekaverisyys, fintiaanina kasvaminen tekee hänestä päähänpotkitun, joka ei kelpaa mihnkään eikä kenellekään.

Ääni päässäni ilkkui, miten luulitkin että tämä voisi ollasinun tarinasi, rumarentukka, sammenperuna, tuskin koskaan itävä lemmenpähkylä. Musta, pyörivä kuilu avautui allani, sen hampaat haukkoivatsäärystinten nahkasäpsejä ja ymmärsin, että olen koko ajan luullut jäien lähtevän jossain ulapalla ja minun seuraavan sitä rannalta.Nyt ymmärsin seisovani huteralla jäätelillä ja että ohuen riitteen alla odottaisi tumma syvyys. s.209 

Ketun kieli on aivan uskomatonta ilotululitusta. Mistä tahansa kirjasta voi poimia upeita ilmaisuja ja sanoja, kuten.
Patti vaikutti uponneen jonnekin silmäkuoppiensa varjoihin s.54
Kukkivien mustikanvarpujen peittämät mättäät takana olivat imeneet polun... s.105
minua viilsikin kellavan aamun valjetessa s.137
Osa lojui silkkisohvilla jalat ketarallaan siroleikkauksisten nojien ylitse roikkuen, osa nuokkui tuoleilla, jotkut yrittivät pusata aamiaista. s.170

Luonto on vahvasti läsnä, tuoksut ja värit, koko metsä ja kaikki vuodenajat. Intiaanit polttavat puhdistavaa salviaa piipussa ja suomalaisisä etsii vaimolleen lumessa havuntuoksuista joulupuuta. Vahvana tulvahtaa myös intiaanijumalien, taikojenja uskomusten maailma, Weendigo, paha henki ja sen riivaama ihminen ovat yhtä todellisia kuin Korvapuoli Mike ja Intiaaniliikkeen karismaattinen johtaja Dennis. Kirjan lukuina seurataan seitsemää polkua, joille kulkija uskomuksen mukaan voi elämänsä aikan eksyä :Lähdön polku, Alistumisen polku, Rakastamisen polku, Sotapolku, Katkeruuden polku, Suden polku, Toivon polku.

Ihmettelen, jollei kirja ole Finlandia-ehdokkaana. Lukijansa se varmasti löytää - ja se on hyvä.







maanantai 5. marraskuuta 2018

Swärd Anne:Vera

Anne Swärd
Vera
Otava 2018
Ruotsinkielinen alkuteos: Vera
Suomentanut Jaana Nikula
Kannen suunnittelu. Sara R. Acedo
373 sivua

Nyppikää reunat kynttilöistä ja ruuvatkaa sydämet lyhyiksi tytöt. Äidin hyödyllisimmät ohjeet kaikuvat korvissani. Äiti osasi elää pelkällä ilmalla, ja vielä niin tyylikkäästi kuin kyseessä olisi ollut taito eikä nöyryytys. Koko lapsuusaikani jouduin harjoittelemaan tyhjällä selviytymistä ja äiti sai sen aina vaikuttamaan yksinkertaisemmalta kuin se olikaan. Tapahtui mitä tahansa, hän kohtasi sen kaiken tyynen rauhallisesti ja esiintyi urheasti ja vapautuneesti, vaikka olisi joutunut teeskentelmään. Emme nähneet mitä se varmastikin tuli hänelle maksamaan. Vain jokusen kerran epätoivo pyrki esiin, mutta hän nitisti sen yleensä niin nopeasti, että tuskin ehdimme huomata mitään. Turskanpää voitiin aina keittää toiseenkin kertaan, teepussit, ydinluut ja kahvinporot käytettiin nekin kahdesti. Äidille ei mikään ollut niin käytettyä, keitettyä tai pestyä, ettei siitä olisi voitu loihtia jotain mikä ainakin etäisesti muistutti sitä mitä se oli joskus ollut. "Jos sanomme tätä kalasopaksi, kahviksi tai pyhämekoksi, niin sehän se sitten on."....
...Me saimme eloonjäämisvaiston jo äidinmaidossa, vaikka kävikin niin, että ainoastaan minulla oli sille ajanoloon käyttöä. s.330

Tästä äärimmäisestä köyhyydestä kertoja tempaistaan sodan menetysten ja järkytysten sekä avioliiton kapean aukon kautta toiseen elämään Cederin perheeseen. Jo häät ovat poikkeukselliset, sillä sulhanen on perheen vanhin poika Ivan, lääkäri, jota kaikki kälyt ovat tavoitelleet, mutta tyytyneet sitten nuorempiin veljeksiin. Nyt hänet saa nuori tyttö, joka on tullut Ivanin taloudenhoitajaksi osaamatta taloudenhoitoa.Häät pidetään saaressa keskellä lumimyrskyä - ja morsian on viimeisillään raskaana.

..on niin kylmä, ettei hääkakkua pysty leikkaamaan, booli on jäistä hyhmää, sampanjan kuplat jäätyvät ja miesten pmadalla taaksepäin suitut hiukset jähmettyvät kiiltäväksi kypäräksi. Hääkimpun arat liljat tummuvat kylmästä ja hauras huntu repeilee kuin ohuin hämähäkinseitti astellessani hääportin alitse. s.23

 Nuori morsian synnyttää lapsen, jota on kykenemätön rakastamaan. Tytöstä pitää huolta Vanna, perheen luotettu ja kaiken hallitseva taloudenhoitaja, kun taas lapsen nuori äiti tikahtuu toimettomuuteensa.

Minut suljettiin näkymättömään toimettomuuden vankilaan... teen juontia, pasianssia, kirjo-ompelua ja lepoa. Sen piti olla hyväksi syntymättömälle lapselle, mutta minut sellainen teki vain levottomaksi. Joinakin päivinä tuntui kuin tuo pakotettu toimettomuus tekisi minut hulluksi. En ollut koskaan koko elämäni aikana ollut jouten, en osannut olla. Iltaisin kuuntelin kaiken aikaa taustalta kuuluvaa Vannan puuhailua. Olisin niin paljon mieluummin ollut hänen kanssaan. Kuulin hänen hoitavan kaikkia käytännön töitä. Askareet, joita joutui tekemällä tekemään, saivat elämän tuntumaan todelliselta, tuli rauhallinen olo, kun käsillä oli puuhaa ja illalla sai väsyneenä mennä nukkumaan. s. 45

Vähitellen kertojan mieleen palaavat kauhukokemukset sodan viimevaiheista. Äiti ja kolme tytärtä luulevat pakenevansa sotaa ranskalaisesta satamakaupungista, mutta joutuvat sen jalkoihin Zakopanen lähelle vuoristoon. Kylään tulleet saksalaiset tappavat äidin ja sisaret pakenevat. Upseerin itselleen valitsema kertoja elää tämän kanssa sodan loppuvaiheita.

Päivät ovat vailla tulevaisuutta, sodassa on kyse siitä, että oppii odottamaan. He juovat tullakseen humalaan ja ottavat krapularyypyn vaikkei kukaan oikeastaan halua selvitä tähän todellisuuteen. Joskus he juovat päiväkausia kuin sotaa ei olisikaan, tai kuin edes he eivät kestäisi sitä, vaikka tämä on heidän sotansa. Sota jatkuu niin kauan kuin on jäljellä yksikin sotilas joka kestää, vain yksi, ja aina joku pirulainen kestää vaikka väkisin ja jos ei kestä, niin voi olla varma, että toinen samanmoinen seisoo takana, ja ottaa hänen paikkansa. s.175

 Muistoissa on juutalainen Levi, jonka kanssa on suunniteltu yhteistä tulevaisuutta, kun sota loppuisi. Päähenkilö häpeää pelastautumisyritystään ja elämistään takinkääntäjänä kunnes pakenee ja yrittää hukuttautua.

Yhtäkkiä maisema avautuu edessämme villinä ja häikäisevänä. Siinä se on - meri. Yhtä kauniina kuin muistinkin, tai vieläkin kauniimpana s. 320
On tulvavuoksen aika, vuorovesi kiihtyy, aaltojen vetovoima yltyy täysikuuta lähinnä olevina vuorokausina, kun aurinko ja kuu ja maa ovat samalla suoralla ja kamppailevat vetääkseen vettä omaan suuntaansa. Tunnen planetaarisen kamppailun vaikutuksen itsessänikin, se panee minussa jotain liikkeelle. s.325

Kirjan kieli on uskomattoman herkkää ja kaunista ja tempaa mukaansa heti kylmien häiden kuvauksessa Rakenne on trillerimäinen, Huolimatta henkilöiden asemoinnista ja tyypittelystä alkuvaiheessa, kaikista paljastuu uusia asioita ja piirteitä, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Mitään ei puhkiselitetä, kenenkään ajatuksiin ei upota, vaan kerronta perustuu havaintoihin ja toimintaan, oletuksiin ja paljastuviin erehdyksiin.

Minä- kertoja on vahvimmin kuvattu ja hänen kauttaan piirtyy joitakin muita henkilöhahmoja, kuten Ivan, jonka menneisyydessä on jotain peiteltävää, hänen ilkeä veljensä Maurits ja tämän kaunis ja rohkea vaimo Irene, joka kuitenkin on onneton avioliitossaan ja alistuu miehensä (tai suvun tai rahan?) tahtoon. Sekä tietysti Vanna, aina läsnäoleva palvelijatar, joka osaa, tekee ja pitää huolta. Sitten on vielä salvuri Jannik, mies toisesta säädystä ja Ivanin menneisyydestä, joka ilmestyy paikalle aina yllättäen.Vera, joka kasvaa ilman äitinsä rakkautta, mutta turvatussa ympäristössä kuusivuotiaaksi jää vain kirjan nimeksi. Muutoin hän on sivuhenkilö, jonka kautta muiden tunteet peilautuvat.

 Tällaista tarinaa on ihan mahdoton jättää kesken, vaikka tunteiden täydellinen puuttuminen ja kylmyys tarttuu lukijaankin. Swärdillä on ihan oma tyylinsä, joka kiehtoi jo aiemmin lukemassani Viimeiseen hengenvetoon (suom 2011). Siinä oli myös kyse menetetystä, hyvin nuorena koetusta rakkaudesta. "Vera" sopii monenlaisille lukijoille. Siihen kannattaa ehdottomasti tarttua.





tiistai 23. lokakuuta 2018

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin
Jään luoksesi
Into 2017
Koreankielinen alkuteos: Eodiseonga na-reol chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut koreasta Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
302 sivua

Uskon vakaasti kirjojen kykyyn avartaa maailmankuvaa ja edistää vieraiden kultturien ymmärtämistä. Siinä mielessä tartuin tähän eteläkorealaisen kirjailijan toiseen suomennettuun kirjaan. Olen lukenut myös hänen esikoisteoksensa  Pidä huolta äidistä (Into 2015). Molempien kirjojen lukemisen jälkeen en ole ihan varma ymmärrykseni lisääntymisestä. Maisema tuli tutummaksi, ehkä myös surumielinen ajattelutapa. Vaan onko jälkimmäinen enemmän kirjailijan ominaislaatua kuin maan kansalaisten luonteenpiirre? Minulla oli vaikeuksia nimien kanssa, ja jouduin välillä pohtimaan, kuka oli kuka.

Onneksi henkilöitä ei ollut liikaa, vaan neljän päähenkilön lisäksi mainittiin nimeltä vain kolme muuta, professori Yun, ujo opiskelutoveri ja tuleva arkkitehti sekä kadonnut isosisko. Kiistattomat päähenkilöt olivat Myeong-seo ja Jeong Yun, jotka tapaavat professorin luennolla. Myeong-seon mukana on Miru, joka täyttää taukoa omassa yliopistossansa  kuuntelemalla professorin luentoja. Miru etsii kuolleen isosikonsa Mireun poikaystävää, joka on yhtäkkiä kadonnut. Kun professori kutsuu nuo kolme nuorta työhuoneeseensa (saadakseen puhtaaksikirjoittajan käsikirjoitukselleen!!), käy ilmi, että nuoren Mirun kädet ovat ryppyiset kuin vanhan naisen. Yunin äiti on kuollut melkein heti opintojen aloittamisen jälkeen ja kotiseudulle on jäänyt myös  Dan, taiteellisesti lahjakas lapsuudenystävä.

Tunsin oloni tyhjäksi ja halusin tarttua kiinni johonkin. Katsoin Dania, joka poltti tupakkaa tsinnian vieressä ja liikehti hermostuneesti, koska jossain saattoi olla hämähäkki, ja melkein kysyin häneltä: "Rakastatko minua?" Jos olisin kysynyt sitä, olisimme varmasti etääntyneet toisistamme peruuttamattomasti. Nielaisin sanani ja tuijotin äidin hautaa. Ajattelin, että oli aika palata kaupunkiin..
- Yliopistolla on nykyään koko ajan mielenosoituksia,
Puristin vielä vähän multaa palloksi ja panin sen taskuuni.
- Hakkasin kaverini s. 36

Syöminen ja ruuasta nauttiminen nousevat yhdeksi juonteeksi, ja siitä tulee lopulta keskeinen käänne juonen kuljetukseen. Danin hakkaama kaveri söi mielellään ja sitä piirrettä Yun ihailee myös Mirua katsellessaan

Äidistäni olisi ollut mukava katsella, kun Miru syö. Miru söi yllättäen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin isäni. Äiti olisi taputtanut häntä hartioille, hymyillyt ja sanonut, että Mirun tapa syödä tuo onnea. Äiti kuvaili erilaisia tilanteita ruoan kautta. Jos jollekin tapahtui jotain pahaa, hän sanoi sen johtuvan nirsoilusta syödessä. Jos taas jollekin tapahtui jotakin hyvää, se johtui siitä, että tämä söi hyvällä ruokahalulla.
-Onpa sinulla hyvä ruokahalu.
-Ai minulla?
-Niin.
Mirun silmät pyöristyivät kuin hän olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa.
- Äidistäni olisi ollut kiva katsella, kun syöt. Hän sanoi aina, että ihmisten pitää osata nauttia ruoasta. Että silloin ei jää nälkäiseksi, meni minne tahansa. Että ne, jotka osaavat nauttia ruoasta ymmärtävät sen arvon. s.107

Miru jopa kirjaa kaiken syömänsä muistikirjaansa, jota kantaa mukanaan. Ruokien kautta lukija pääsee myös lähemmäs kulttuuria.

Miru mumisi ruokien nimiä kuin kirjojen nimiä ääneen lukien:retikkakimchi, haudutettu lootuksen juuri, paistettu takiaisen juuri.Hän ihmetteli ruoan määrää ja kysyi, olinko tehnyt kaiken itse.
-Vanhempi serkkuni asuu lähistöllä. Hän toi nämä tänne.
- Sinähän sanoit, ettei sinulla ole muuta kuin seesaminlehtikimchiä.
-En itsekään muistanut, että näitä on näin paljon. Avaan nämä ensimmäistä kertaa.
Osoitin astioita, joissa oli paistettua takiaisen juurta ja haudutettua lootuksen juurta.
-Mikset ole syönyt niitä?
-Kaikkia ei tule otettua esiin, koska syön yksin.
Söin, koska olin nälkäinen, en siksi, että ruoka oli hyvää. s. 103

Toinen teema on käveleminen.
Oli hyvä, että päätin tutustua kaupunkiin kävelemällä. Käveleminen sai minut ajattelemaan enemmän ja tarkastelemaan kaikkea olevaista. Kun laitoin jalkaa toisen eteen ja liikuin eteenpäin, tuntui kuin lukisin kirjaa. Vastaan tuli metsäisiä polkuja ja kapeita torikujia, joilla minulle tuntemattomat ihmiset juttelivat keskenään, pyysivät toisiltaan apua ja huusivat toisiaan nimeltä. Ihmiset ja maisema olivat olemassa yhtä aikaa. s. 69

Minulla oli tapana kävellä yksin kaupungissa, mutta nyt aloin kävellä yhä useammin kolmisin Myeong-seon ja Mirun kanssa. 
Kävelimme rinnakkain, kunnes tie kapeni ja muodostimme jonon, jota Myeong-seo johti, Miru kulki toisena ja minä viimeisenä perässä. Tien levennyttyä kävelimme taas rinnakkain. Oli erilaista kävellä kolmistaan. Luulin, etten näkisi kaikkia kaupungin yksityiskohtia niin kuin yksin kävellessäni, koska kun meitä on kolme, kiinnittäisimme enemmän huomiota toisiimme. Mutta nähtävää olikin enemmän juuri siksi, että meitä oli kolme. Kun joku meistä osoitti jotakin ja sanoi: "Katsokaa tuota", katsoimme sitä yhtä aikaa. Näin asioita, joita en olisi yksin nähnyt. s.118

Miru osoittelee taivaalle, Myong-seo näkee ihmiset ja minäkertoja Yun rakennuksia.

Teksti on paikoin hyvin runollista ja länsimaisen kirjallisuuden lainauksiakin on paljon.Professori Yunin opettama pyhän Kristoforoksen myytti nousee esiin usein.

Pyhää Kristoforosta kunnioitetaan yhä muun muassa kuljettajien ja merimiesten pyhimyksenä, koska hän kantoi lapsen joen yli.
...Kristus kantoi hartioillaan ristiä, ja pyhä Kristoforos kantoi hartioillaan Jeesusta. Jos lauseen kääntää toisin päin, niin risti kantoi Kristusta ja Jeesus johdatti Pyhän Kristoforoksen pelastuksen tielle. Heillä molemmilla oli kutsumus, jolle he omistivat koko elämänsä, ja molemmilla oli kohtalokas kohtaaminen, joka teki mahdolliseksi kutsumuksen toteuttamisen. Onko minullakin siinä tapauksessa kutsumus? Tehtävä, jota minun on tarkoitettu toteuttavan koko loppuelämäni ajan? Milloin mahdollisuus seurata kutsumusta mahtaa löytää tiensä luokseni? Vaikka olen reilusti yli kaksikymmentä, minusta tuntuu kuin hapuilisin yhä pimeässä yrittäen löytää tietä eteenpäin. ss.100-101

Maailmankuva ja omat arvot määräytyvät ympäristön, kasvatuksen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Kun Myong-sun yrittää ostaa tietyn runokokoelman Yonille, ilmoittaa kauppias, ettei kokoelma ole myytävänä, koska hänen ensirakkautensa oli antanut sen hänelle.

"Paljonko aiot maksaa siitä? 350 woniako? Vai kuinka paljon? luulen että on merkityksellisempää antaa se sinulle. Jos joku myöhemmin haluaa kirjan, joka on vain sinulla, anna se hänelle."Katsoin, kun kirjakauppias käveli takaisin liikkeeseensä. Muistin professori Yunin sanat: "Kukin määrittelee arvon omalla tavallaan."...
...Toivon että kaikki, minä mukaan lukien, ovat itsenäisiä ja itsevarmoja. Haluan, että ihmissuhteissani ei ole salaisuuksia, eikä niissä arvostella toista. s.149


  Rakkaus ja ystävyys ovat pääteemoja, vaikka rakkaus tulee esille niin vaivihkaa ja verhotusti, etten oikein osannut pitkään aikaan päätellä, kuka rakastaa ja ketä. Välillä syntyy yhteys, mutta sen jälkeen se taas katoaa.

Pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin tunsin iloa......
Tykkään sinusta yhtä paljon kuin tunsin silloin surua. s.126

Jäähyväiset saavat meidät kai ojentamaan kätemme niillekin, joille emme ole pystyneet sitä ojentamaan, vaikka olisimme halunneet. Ehkä myös välitämme enemmän niistä, joiden kanssa emme ole olleet kovin läheisiä. s197

- Minäkin tykkään olla yksin. En yrittänyt tulla lähellesi, koska pelkäsin satuttavani sinua. Jos joskus kuitenkin satutan sinua, ethän vihaa minua.s.162

Ilmaukset "Muistetaan tämä päivä ikuisesti." toistuu yhtä usein kuin "Jonakin päivänä". Toistoa käytetään kaiketi romanttisena, ehkä vähän siirappisenakin tehokeinona. Onneksi kirja ei ole kuitenkaan niin siirappinen kuin ennakkoon ja kirjan nimen perusteella kuvittelin. Oikeastaan ylimääräinen makeus vältetään kokonaan ja välillä ympäröivän yhteiskunnan raaka todellisuus kyynelkaasuineen, mielenosoituksineen ja kadonneine ihmisineen tuodaan lukijan eteen henkilöiden arkisena elinympäristönä. Danin armeijakokemukset ovat tällaista kuvausta.

Aikaisemmin uskoin, että minä olen minä, että olen arvokas, mutta tajusin, että uskoni ei ole muuta kuin tomua, ei mitään muuta kuin näkymätöntä tuulta, ja sen tajuaminen täyttää minut katkerista katkerimmalla tuskalla, joka kalvaa sisintäni.Olen oppinut jälleen kerran täällä armeijassa, että ihmiset eivät ole mitään muuta kuin hiiriä, jotka juoksevat ikuisesti ympyrää labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. s.200

Kustantaja kirjoittaa kirjan takakannessa: Jeong Yunin puhelin soi ja langan päässä on hänen nuoruudenrakastettunsa. Ja vielä:Henkesalpaavan tuskallisissakin tilanteissa kohtaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme.

Kyllä nämä lauseet kuvaavat kirjaa, jonka luin. Eivätkä ne kuitenkaan kerro kaikkea. Moneen suuntaan kurkottavaa ja hieman salaperäistä  teosta ei voikaan parilla lauseella tyhjentää. Enkä minäkään tällä kuvailuyrityksellä siihen pysty. Itse pitää kirja lukea ennenkuin pääsee tähän sisään. Kyllä se kannatttaa, vaikka lukemisen jälkeenkin jäi vähän sellainen olo kuin kutittaisi jostain sellaisesta kohdasta, jota ei yletä raapimaan. Kirjassa lähestyttiin jotain olennaista, mutta tavoittamatta se jäi, ainakin minulta. Kirjan oikoluvussa on pieniä puutteita, mutta eivät ne minua liiemmin haitanneet.

Punnitsin mielessäni, tartunko tähän kirjaan vai paljon lukijoita puhuttaneeseen Han Kangin Vegetaristi-kirjaan (etelä-)korealaiseen todellisuuteen tutustuakseni. Ehkä tämä oli lempeämpi ja toiveikkaampi vaihtoehto johdatuksena eteläkorealaiseen elämänmuotoon.

-Aloitimme aamut aina sillä kaivolla. Äitini nousi aamunkoitteessa ja nosti kaivosta vettä. Isä ja minä pesimme kasvomme ja hampaamme kaivolla. Nykyään kylään tulee vesijohtovesi, joten kaivo on peitetty. Joka kerta, kun käyn siellä, nostan kantta ja kuristan kaivoon. Syvällä kaivossa on yhä vettä. On ihanaa nähdä se. On rauhoittavaa tietää, että ensimmäinen näkemäni vesi ei ole kuivunut. 
Hän katsoi minua hiljaa.
- Tykkään sinusta yhtä paljon kuin siihen kaivoon katsomisesta. s. 235