maanantai 18. maaliskuuta 2024

Claire Keegan : Kasvatti

 

Onkohan tämä Keltaisen kirjaston ohuin kirja? Sivumäärä hämää, sillä sisältöä on enemmän kuin monessa viidensadan sivun romaanissa. Claire Keegan osaa sanoa paljon vähillä sanoilla.

Päähenkilö on pieni tyttö köyhästä perheestä. Äiti odottaa nuorimmaisen lapsen syntyvän pian ja isä vie tytön vaimonsa sukulaisten luo Wexfordiin. Isä  sanoo tuoneensa tytön  kesäksi Edna-rouvan avuksi. Oikeastaan perheen tilanne helpottuu, kun ruokittavia on kotona yksi vähemmän. 
Lapsi arastelee aluksi ystävällistä pariskuntaa. Hänhän on heidän kodissaan vain tilapäisesti. Tyttö yrittää ymmärtää enemmän kuin hänelle kerrotaan, jotta hän osaisi käyttäytyä toivotusti. Pariskunnalla on salaisuus, josta he eivät tytölle kerro, mutta tragedia on kyläläisten tiedossa. Jotkut heistä haluavat kertoa tietojaan tytölle lisätietojen toivossa. 


Ajattelen sitä mökissä ollutta naista, sitä miten hän harppoi ja puhui ja tajuan, että ihmisten välillä on isoja eroavuuksia.

Vähitellen tyttö oppii luottamaan ja rakastamaan, kun saa itse huolenpitoa ja rakkautta. John Kinsella opettaa lasta lukemaan ja hankkii tälle kirjoja, jotka tämä saa mukaansa kotiin palatessaan.

Aluksi minulla oli vaikeuksia pitempien sanojen kanssa, mutta Kinsella piti kärsivällisesti kynttään niiden alla kunnes arvasin oikein oikein ja sitten tein sitä itse kunnes minun ei enää tarvinnutkaan arvata, osasin lukea. Se oli samanlaista  kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Paitsi että kirja tarjoaa mielestäni tuon upean merkityksen lukutaidolle, se kertoo ilosta ja surusta, välittämisestä ja lohdusta. Tunnekirjo on suuri ja lapsen näkökulma tuo tähän kaikkeen syvemmän värin ja sisällön. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea. Lukemisen arvoinen on myös Keeganin  edellinen suomennettu teos Nämä pienet asiat.

Me kävelemme pitkään puhumatta mitään, niin kuin ihmiset tekevät joskus kun ovat onnellisia.

Claire Keegan : Kasvatti. Tammi, 2024. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suom Kristina Rikman. (Keltainen kirjasto 545). - 81 sivua

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

 


Isä vihasi jääkiekkoa. Minä harrastin sitä ja olin hyvä siinä. Isää ei näkynyt kentän laidalla. Kuljin pelikaverin isän kyydissä harjoituksiin. Kävin lapsena myös isä-poika-kerhossa. Olin siellä naapurin poikien isän kanssa.

Tämä on ehkä riipaisevinta, mitä kirjan minä kertoo isästään. Samalla se on isä-poika-suhteen ydin. Isällä ei ole lämpimiä välejä keneenkään. Pojan äidistä hän on eronnut, kun kertoja oli 13-vuotias. Tavaraa isä on rakastanut ja kerännyt - kaikenlaista. Pojan isän kuoleman jälkeen perimällä pientilalla on autonromuja, Arabian astiastojen osia, pikkumuttereita, laikkoja, sokeripaloja, perhosveitsi, pontikkapannu,sumutorvi..jne. Poika pitää kirpputoripäiviä päästäkseen tarpeettomista tavaroista eroon ja selvittelee samalla isänsä elämää, omaa elämäänsä ja suhdetta isäänsä.

Isällä on ollut syynsä etäisyyteen. Niin teki hänenkin isänsä, joka ei muistanut mainita lapselleen aikaisemmasta avioliitostaan ja siitä syntyneistä lapsista, sisarista Ruotsissa. Periytynyt etäisyydenpito on jättänyt jälkensä jo kolmannen sukupolven kertojaan:

..tiedän, ettei ahdistus ole tunne, vaan sen alla on mikroskooppisempia ja makroskooppisen isoja tunteita: pelkään epäonnistumista, pelkään, ettei minua hyväksytä, haluan miellyttää kaikkia, haluan tulla nähdyksi, haluaisin maksaa asuntovelkaa asunnosta, jonka arvo kasvaa, halauaisin pystyä ottamaan remonttilainan mökille, halauaisin, että on ihan tavallista.

Poika kertoo terapiastaan ja ongelmistaan  ja irtipyristelyistään . Hän yrittää löytää rakkauden ja pärjätä, olla isä, mutta sortuu lääkkeisiin, huumeisiin, uusiin naisiin; pettää itseään ja muita. Pärjäämisen eetos istuu syvässä eikä epäonnistuminen ole vaihtoehto. Isän esimerkki on kuitenkin vaativa.

Kun isä näki jollain uuden puhelimen, hän kysyi: "Onhan se yhtä parempi?" Hänen taannoisen naisystävänsä työkaveri oli sanonut nähdessään kollegan uuden kännykän: "Mulla on yhtä parempi." Se nauratti isää.

Tämä kirja on toimittaja Riku Siivosen esikoisromaani. Olkoonkin autofiktio, joita olen mielestäni lukenut tarpeeksi, mutta vahvan jäljen lukukokemus jätti. Kirjoittaja ei sysää isänsä päälle liikaa syyllisyyttä, vaan kantaa itse osaa siitä. Ehkä juuri siksi tarinasta tuli aito ja lukemisen arvoinen. Tavara erottaa ja yhdistää sukupolvia. Onneksi on myös rakkautta.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat. WSOY, 2022. - Päällys: Mika Tuominen. - 196 sivua

maanantai 4. maaliskuuta 2024

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär

 

Ja tyttö oli kuten sanottu sitä lajia lapsi joka vain säteilee. Ruumis, sielu, silmät, suu, kädet, jalat, kaikki vain loistaa ja kuplii ja kimaltaa ja jokeltaa - koko pikku ruumis oli yhtä vahvaa riemukasta liikettä.

Lapsi, joka oli syntymättömänä ollut yksinäiselle äidilleen taakka ja vaatinut muuttoa pois kotikylästä kaupunkiin, loi valoa köyhään ympäristöön ja ennen kaikkea äitinsä elämään. Lapsi pakotti äidin myös ponnistelemaan eteenpäin, hankkimaan työtä ensin pyykkejä pesemällä ja siivoamalla, sitten Villatehtaalla koneen ääressä. Vaan lapsen siittänyt mies oli toisenlainen.

Miehen kanssa ei voinut elää, se oli kuolemaksi. Mutta myös ilman häntä oli kaikki kuolemaa.

Mutta Äite oli koneen oma. Ja sillä joka tuli hänen luokseen yöllä unessa oli koneen voimat.Mutta kauneuden kasvot.
Kruunupää kuningas tuli näkyviin ja eli hänen kanssaan suossa. Kone jyski ja jyrisi,hänellä ei ollut omaa elämää. ja kun aamu vain hetken kuluttua taas oli käsillä, oli päivä hänen edessään jo valmiiksi tyhjänä ja autiona.

Kasvaessaan tyttö muuttuu säteilevästä pienokaisesta takkutukkaiseksi ja  leveäkasvoiseksi. Hän ei pysy paikallaan kotona tai hänelle osoitetun työn ääressä, vaan karkaa etsimään hyväksyntää ja nautintoa, hyvää oloa edes hetkeksi. Äite etsii rinnalleen vakaampaa kumppania, mutta saa vain viinaanmenevän, heikkotahtoisen miehen, jonka pienuuden näkevät muut paremmin. Äiteelle hän merkitsee kunniallista elämää yksinäisen äitiyden jälkeen. Kunniallisuutta ei mies ympäristöönsä levitä, vaikka hänelläkin on sanoma.

Tyttö oli toki aina tiennyt, millainen talonmies oli, tämä kuului pihaan samalla lailla  kuin roskatynnyritkin.

Talonmies puhui nyt koko kadulle: 
"On autettava heikkoa! Pelastakaa Suomi! Meidän on autettava Suomea!" Sitten hän sanoi: Heikko on pelastava meidät!" Joku ohikulkija, joka tunsi hänet, kuului sanovan: 
"Painu kotiin nukkumaan pääsi selväksi!"

Vaikka eletään sota-aikaa, on sota Ruotsin rajojen ulkopuolella. Väistämättä edellinen lainaus pulpahtaa pinnalle nykytilanteen valossa, vaikka kirjassa jää yksittäiseksi viittaukseksi. 

Kirjan yleisävy on synkkä ja mystinen. Oudot voimat ohjaavat ihmisiä, jotka pyrkivät rakentamaan elämäänsä parempaan suuntaan, mutta eksyvät kuitenkin sivupoluille ja hetteikköihin, joista ei pääse nousemaan. Trotzig tuo kerrontaan raskaan, sadunomaisen sävyn, josta lukija aavistaa, ettei mitään hyvää ole tulossa. Se on samaan aikaan kiehtova ja ahdistava.

Romaanin symboliikan perusta löytyy H.C. Andersenin samannimisestä sadusta, jota en muista lukeneeni (vielä). Trotzigin kirjan äärelle minut johdatti toinen romaani: Ia Genbergin August-palkittuYksityiskohdat , jossa yksi henkilöisä kanniskelee kirjaa mukanaan kaikkialle, kunnes se nuhjaantuu ja löytyy viimein uimapuvun kanssa kosteasta muovipussissa. Minua kiehtovat tällaiset taidetta-taiteesta luodut teokset tulevatpa ne sitten eri taiteenlajien välille ketjuuntuen tai -kuten tässä tapauksessa- kirjasta toiseen siirtyen. Ja satu kiehtoo aina, olipa se kerrottu lapsille tai aikuisille!

Jumala loi pimeyden ja valon. Jumala loi taivaan ja maan. Hän loi myös oudot välimaastot.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär. - Otava, 1987. - Ruotsinkielinen alkuteos: Dykungens dotter, 1985. Suom. Oili Suominen. - Kannen kuva: Paula Modershon-Becker. - 324 sivua.




 

maanantai 26. helmikuuta 2024

Andrea Abreu : Pilvipeitto

 

Tarina oli mielestäni uusi ja kuitenkin vanha. Pilvipeitto kertoo kahdesta n.10-vuotiaasta tytöstä yhden kesän aikana. Toinen tytöistä on kertoja, joka ihailee ystäväänsä Isoraa ja yrittää miellyttää ja jäljitellä tätä. Vasta kirjan loppupuolella kertoja näkee Isoran toisin. Tapahtumapaikkana on Teneriffan turistisaari, mutta matkailu näyttäytyy kirjassa vain paikallisille tarjoamiensa ansiomahdollisuuksien kautta. Köyhyys on läsnä monin tavoin.

Isora asuu mummonsa kanssa, sillä hänen äitinsä on kuollut.  Tytön suru pilkahtaa, mutta siihen ei jäädä vellomaan. Mummo pitää kauppaa, jossa kyläläiset asioivat. Sieltä hankkivat ruokatarpeensa myös kertojan äiti ja mummo - usein velaksi. Kertojan äiti siivoaa hotellihuoneita ja matkailijoiden käyttämiä asuntoja. Hänen apunaan myös kertoja joutuu näkemään lian ja jätökset, joita kukaan ei kodissaan sietäisi.

Keskeistä kirjassa on tyttöjen ystävyys ja seksuaalinen herääminen. Kosketukset lipsahtavat tunnustelusta hinkkaamiseen ja fyysisen mielihyvän tavoitteluun. Ruoka ja syöminen ovat myös tärkeitä: eri värisiä mojo-kastikkeita syödään yksinkertaisen perusruuan kanssa. Isora on mummonsa mielestä liian lihava ja tämä yrittää laihduttaa tyttöä keittoruokavaliolla. Isora syöttää laihdutuskuurin aikana ystävälleen tekemäänsä kakkua, jota toinen ei millään saa nieltyä, mutta yrittää silti - ystävyyden nimissä.

Tytöt eivät tiedä, ovatko aikuisia vai lapsia. Barbit ovat vielä mukana tyttöjen elämässä, vaikka puheenparsi sisältää sanoja, joiden merkityksestä heillä on kenties vain aavistus ja telenovellat välittävät kuvaa aikuisten maailmasta. Koska Isoralta puuttuu äiti ja kertojan äiti on jatkuvasti töissä, tytöt tekevät näkemästään ja kuulemastaan omat johtopäätöksensä. Niiden avulla he hahmottavat maailmaa ja elämää, johon kasvavat. Kerronta on toteavaa ja paljasta ja juuri tämä kirjailijan käyttämä kieli tekee tarinasta kiehtovan. Lapsen kyky nähdä ja oivaltaa paljastaa heidän vanhemmistaan ja ympäristöstä enemmän kuin suora kuvaus.

Kuuntelin kirjan, jota en saanut paperikirjana käsiini paikallisesta kirjastosta. Helmet-kirjastojen lainatuimpien listalla tämä kirja on ollut jo viikkoja. On vaikea kertoa kuunnellusta kirjasta, koska luulen toisen ääneen lukeman tekstin vaikuttaneen luku-/kuuntelukokemukseeni. Fanni Noroila luki selkeästi neutraalilla, nuorella äänellä, mutta kaikki tekstissä vilahtelevat bitchit ja shitit korostuivat mielestäni suhteettoman paljon.  Välillä teksti vilahti korviin kuin nopeutettuna, jolloin tottumattomana kuuntelijana aloitin uudestaan. Nopeutettu kohta oli yhä tallella. (Ehkä se oli ilman välimerkkejä.) Muuten kirja sopi mielestäni myös kuunneltavaksi, vaikka tekstin ystävänä olisin halunnut palata taakse päin ja tarkistaa. Ja kyllä - pidin Abreun teoksesta. Se kannattaa lukea, olipa sitten Teneriffan-kävijä tai ei.

Andrea Abreu : Pilvipeitto. Siltala, 2024. Espanjankielinen alkuteos Panza de burro. -Kääntäjä Sari Selander. E-äänikirja. -Lukija: Fanni Noroila. -  MP3. - Kesto 04:03:39.



lauantai 17. helmikuuta 2024

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

 

Ystäväpariskunta Maria ja Tuomas ovat olleet viettämässä perjantai-iltaa Aliinan ja Onnin luona. Seuraavana aamuna heidän lapsensa kanssa kotona ollut hoitaja soittaa ja kysyy  vanhempien saapumista. Ystävät ovat lähteneet yöllä taksilla kotiin. Onnin mieleen tulee ensin ajatus, että Maria ja Tuomas ovat häipyneet hotelliin hetkeksi, tehneet saman katoamistempun kuin joskus aiemminkin. Kuitenkin hän huolestuu, soittelee sekä samassa kaupungissa asuville Marian vanhemmille että Itä.Suomessa pikkupaikkakunnalla asuville Tuomaan vanhemmille. Hän yrittää soittaa myös Tuomaalle, mutta  puhelin on mykkänä ja niin on Mariankin puhelin. Lauantaina hän saa oudon soiton Tuomaalta: mies hyräilee : ...niin kaunis on maa..ja taustalta kuuluu veden tippumista ja luolamainen kaiku.

Etsiessään ystäviään Onni ja Aliina käyvät läpi elämäänsä heidän kanssaan, matkoja, joilla he ovat yhdessä olleet ja  Kertun syntymää. Maria ja Tuomas viettävät välillä pitkiä aikoja ulkomailla, joskus poistumatta hotellista juuri lainkaan. Heillä on varaa tarjota Aliinalle ja Onnillekin oleskelupaikka pariksi viikoksi  perityn omaisuuden ansiosta. Tuomas on toki ollut työssä, muttei ole tullut toimeen työkaveriden kanssa ja siirtynyt sijoitusalalle.

Ennen kuolemaansa se sanoi isoäidille että nyt on kyllä kasvanut kyy tähän kylään.

Tuomas kertoo lapsena kuulleensa tuon isoisänsä arvion hänestä. Kerronnan myötä Tuomaksen arvaamattomuus, raivonpuuskat ja kohtuuttomat vaatimukset muilta ihmisiltä palaavat niin Onnin kuin Aliinankin mieleen. Tuomas on kertonut lapsuudestaan ja kasvatuksestaan, mutta tuntuu, ettei mikään selitä miehen ylimielisyyttä, jota kirjassa verrataan muinaiseen Rooman keisarin Caligulan despotismiin. Kotikylän motto on mukaillut Janten lakia, eikä Tuomas sinne kaipaakaan:

"Kukaan ei ole parempi kuin toinen ja jos on, olkoon sitä jossain muualla."

Pariskuntien yhteisellä Egyptin matkalla Aliinan ja Maria kiinnostuvat eksymisen kirjasta. Siitä tulee tämänkin romaanin yksi teema, sillä Tuomasta etsiessään Onnikin harhailee eikä välillä tiedä, missä on tai kuka on.

Muutama päivä sitten Aliina oli sanonut ettei eksymisen vastakohta ole löytäminen vaan jotain salattua ja selittämätöntä.

Taitavasti Markku Pääskynen vetää lukijan mukaansa aavistelemaan, pelkäämään ja arvaamaan. Onnin pohdintojen viemänä paljastuu Tuomaan luonteesta asioita, joita ystävät tai kirjan lukija eivät ymmärrä tai ehkä haluakaan ymmärtää. Pahuus tihkuu esiin yksittäisistä muistoista ja tapahtumista. Se pelottaa myös lukijaa melkein ahdistukseen asti, mutta myös pakottaa lukemaan edelleen, etsimään selitystä.

Kustantaja lainaa Helsingin Sanomien tekstiä kirjan takakannessa: "Pääskynen on maamme taitavimpia prosaisteja."  Jälleen joudun häpeäkseni tunnustamaan lukeneeni kaiketi ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut, vaikka romaani oli tekijänsä yhdestoista. Palkintoehdokkuuksia on ollut useita, Kalevi Jäntin palkinto myönnettiin 2006 teoksesta Vihan päivä. Ei Pääskynen ole juuri lehtien palstoilla hymyillyt, mutta nimi on kuitenkin ollut mielessäni pitkään. Ehkä voin kääntää laiminlyöntini edukseni, sillä tämä kirja kannustaa lukemaan muitakin kirjailijan teoksia.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kansi: Laura Lyytinen, 184 sivua




maanantai 12. helmikuuta 2024

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä


Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Tämä on Harry-nimisen kirjailijan tavoittelema olotila Sydänhämärä -kirjassa. Kirja kertoo lapsiperheen elämästä silloin, kun se vaatii vanhemmilta paljon. Toinen lapsi on syntymässä, kun toinen lapsi sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan, ensin teho-osastolle. Vasta nyt minä luen tuosta elämänvaiheesta, jonka olen itsekin kokenut, vaikka olen viettänyt vanhan sukan tarpeetonta elämää jo vuosia. Vasta nyt minä luen palkitun ja arvostetun kirjailijan Harry Salmenniemen ensimmäisen kirjan, vaikka olen tiennyt hänen nimensä ja taitonsa jo vuosia. Esikoisrunokokoelma ilmestyi vuonna 2008.

Hän vartioi ja rakasti niin, että jalkoihin sattui.

Isänä kirjan päähenkilö joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin uskoo jaksavansa. Hän jää lapsensa seuraksi sairaalaan, koska äiti Maria valmistautuu synnytykseen. Hän valvoo, vaikka haluaisi nukkua. Hän ajattelee selviämistään, perheensä selviämistä, mennyttä ja tulevaa. Hän vertaa itseään ja työtään hoitohenkilökunnan työhön.

Nämä ihmiset tekevät työtä, jota heidän ei tarvitse oikeuttaa mitenkään. Kun he mainitsevat baarissa ammattinsa, kukaan ei kyseenalaista heitä. 

Lapsen sairastuminen ja perhettä koossapitävä huolenpito ja rakkaus muuttavat kirjailijan identiteettiä niin että hän määrittelee itsensä uusin termein, sairaalan luokittelun mukaan.

En ole enää ihminen.

Olen omainen.

Ja kuitenkin , sairaalakokemuksen ja synnytyksen jälkeen päähenkilö toteaa:

Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olemme onnellisia ihmisiä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sairaalaan ja kotiin. Sairaalassa selvitään hetkestä toiseen, rauhoitellaan lasta ja huolehditaan vaimosta, opetellaan pistämään ja mittaamaan lapsen sokeriarvoja. Kotona selvitään päivästä toiseen, huolehditaan lapsista ja laitetaan ruokaa perheelle. Sairaalassa ihmetellään sen järjestystä, riidellään hyökkäävän hoitajan kanssa ja yritetään selvitä eväillä. Kotona syödään linssikeittoa, juodaan kahvia ja haaveillaan lasillisesta viiniä ja kirjoittamisesta. Molemmissa paikoissa yritetään nukkua öitä - usein huonolla menestyksellä. Hämmästyttävän aidosti vanhempien pohjaton väsymys paistaa rivien ja sanojen välistä. Maailma kerrostaloasunnon tai sairaalahuoneen ulkopuolella on kadottanut merkityksensä ja sen ääriviivat piirtyvät vain muistoissa. 

Harry Salmenniemen lyhyet lauseet ja osuvat sanarinnastukset tuovat lapsiperhearjen niin lähelle, että minäkin tunnistan väsymyksen ja hädän, jonka itse koin vuosikymmeniä sitten. Haluaisin melkein lohduttaa kirjan päähenkilöä kertomalla, että tuosta kaikesta selviää kyllä ja tulee vaihe, jolloin voi olla ja elää kuin vanha, unohdettu sukka. Kirjailija muistaa itsekin lapsien kasvavan ja elämän helpottuvan. Huolen ja väsymyksen keskellä sitä on vain niin vaikea nähdä ja uskoa. 

Minulla ei ole kärsimyksestä opittavaa. Minä opin ilosta ja nautinnosta. Opin tasapainosta ja harmoniasta. Kärsimys ei opeta. Se ainoastaan alleviivaa.

Olen tyytyväinen, että sain Sydänhämärän luettavakseni. Kerrankin voin tunnustaa viihtyneeni autofiktion äärellä. Sain kirjasta mukavan tönäisyn ja etsiydyn Salmenniemen muidenkin teosten pariin. 

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala, 2024. Kannen valokuvat:Mikko Rikala. - 215 sivua

 

maanantai 5. helmikuuta 2024

Cormac McCarthy: Matkustaja

 


Tapasin tänään Robert Western -nimisen miehen jonka isä yritti tuhota universumin ja jonka oletettu sisko osoittautui avaruusolioksi ja kuoli oman käden kautta ja miehen tarinaa pohtiessani tajusin että kaikki mitä pidin totuutena ihmisen sielusta saattaakin olla mitätöntä. Terveisin Sigmund.

Minä tapasin tuon samaisen miehen Cormac McCarthyn viimeiseksi jääneen kirjan sivuilla. Alussa hän oli sukellustehtävissä tutkimassa lentokonetta, jonka matkustajat ja miehistö ovat kuolleet. Syntyy epäily, että yksi koneessa olleista on pelastunut ja kadonnut. Sittemmin tapaan Bobbyksi nimitettyä päähenkilöä vaeltamassa eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaamassa tuttujaan ja mummoaankin. Lopulta vaellus muuttuu pakomatkaksi. Koko ajan Westerniä seuraa kuolleen sisaren muisto ja ikävä.

Westernin tapaamat tuttavat ovat mielenkiintoisia alkaen omillaan toimeentulevasta mummosta, joka  pitää aikuisesta miehestä huolta kuin lapsesta ja päätyen juoppoon , joka asuu siivottomassa asuntovaunussa yksin, mutta repeää alkoholia saatuaan hilpeän onnelliseen hiprakkaan eikä ajattelekaan muuttavansa elämäntyyliään. Siinä välillä syödään sattumalta tai tarkoituksella tavattujen kavereiden kanssa, kuten mm. Debussyn eli Debbien.

 Minä haluan olla nainen.Nuorempana kadehdin tyttöjä. Ihan vaan pimppasen verran. Siitä olen aika lailla päässyt. Tiedän että naiseus on ihmisyyttäkin vanhempaa. Haluan olla niin vanha kuin suinkin. 

Isänsä ja sisarensa tavoin Western hallitsee numerot ja fysiikan, jotkut hänen ystävistään taas osaavat järjestää sanoja. McCarthy tarjoaa dialogien keskellä oivalluksia ja huomioita, mutta minä lukijana kadotin välillä puhujan. Vuorosanat on pätkitty omille riveilleen, mutta muuten niitä ei ole erotettu tekstistä. Kerrontaan tulee alusta lähtien murheellinen sävy, vaikka keskustelut ovat usein hilpeää nokittelua. Paikat ja henkilöt vaihtuvat tiheään. Tavoitin päähenkilön uudestaan vasta kun hän oli majoittunut pieneen mökkiin meren rannalle ja silloin oltiin jo kirjan puolessa välissä. Sitten pääsinkin taas kerronnan imuun. Ehkä tämän kirjan sisarteos Stella Maris olisi pitänyt lukea ensin, vaikka Westernin sisar Alicia on tässäkin kirjassa paljon äänessä. Riittävästi jännitettä kirjailija on kuitenkin tekstiin ladannut, jotta lukija haluaa jatkaa kirjan loppuun asti.

Luultavasti päähenkilön nimi ei viittaa mihinkään, mutta minä näin silmissäni leveälierisen hatun alla kävelevän länkkärityypin, joka etenee bootsit jalassa yksinäisenä kohti auringonlaskua. McCarthyn kieli on minusta äijäproosaa, jota voisi vaikka lukea ääneen elämänsä iltaan ehtineiden miesten ravintolapöytien ääressä. Siinä on jotain kiehtovaa, mutta samalla se tönäisee pois ne, jotka eivät varauksetta antaudu kertojaa ihailevan myötäilyn linjoille.

Tunnen sinut. Tunnen tietyt lapsuutesi päivät. Kun melkein itkit yksinäisyyttäsi. Löysit tietyn kirjan kirjastosta ja puristit sen rintaasi vasten. Veit sen kotiin. Johonkin täydelliseen lukupaikkaan. Ehkä puun alle. Puron varteen. Vääränlaisia nuorukaisia sellaiset tietysti. Jotka viihtyvät parhaiten paperisessa maailmassa. Mutta mehän, Squire, tiedämme toisen totuuden. Totta kai moni näistä kirjoista on kirjoitettu, ettei tarvitsisi sytyttää maailmanpaloa - minkä kirjailija todellisuudessa olisi halunnut tehdä. Varsinainen kysymys on kuitenkin se, olemmeko me muutamat sukulinjan viimeisiä?Vaalivatko tulevaisuuden lapset kaipuuta johonkin mitä eivät osaa edes nimetä? Sanan perintö on voimastaan huolimatta hauras, mutta sinun kantasi on tiedossa. Tietyt ajat sitten kuolleiden miesten sanat eivät lähde sydämestäsi koskaan.

Cormac McCarthy: Matkustaja._WSOY, 2023. Englanninkielinen alkuteos The Passenger, 2022. - Suom. Kaijamari Sivill. Alkuperäinen päällys Stuart Wilson.- 472 sivua