maanantai 17. kesäkuuta 2019

Pohjalainen Soili: Valuvika

Olenpa iloinen, että nappasin kirjastosta tämän kirjan matkalukemiseksi pääkaupungin reissulle. Juuri ja juuri säästeliäästi lukien sain sen riittämään seitsemän tunnin reissun ajan. Eikä tarvinnut kuin hillitä lukuhalua. Oli niin mukavan oloista tekstiä ja helppoa lukea. Toivun vielä klassikkoluennasta (Hawthorne), joka ei miellyttänyt eikä viihdyttänyt. Tämä tervehdytti ja palautti lukuhalut täysin

Kirjan minä on nuori aviovaimo, joka on yrittänyt tehdä lasta ja toimittajan työtä. Molemmissa on tullut takapakkia. Taakkaa lisää äidin pyyntö lähteä Pohjois-Karjalaan hoitamaan Arttua, äidin isää, jonka äiti väittää dementoituneen sekä riita aviopuolison kanssa.

 Vaan ei ole Arttu dementoitunut. Juoppo hän on ollut koko aikuisikänsä, itsepäinen ja väkivaltainenkin Anna-mummon eläessä. Siitä ja jatkuvasta keskinäisestä kiukunpidosta huolimatta vanha aviopari nukkui käsi kädessä. Alkoholi on edelleen mukana kuvioissa ja niin Artun asumus kuin pihapiiri ovat ränsistyneet ja kaipaavat  siivousta. Auto on lommoinen ja naarmuuntunut. Vain klapipinot ovat järjestyksessä. Puut myös pysyvät järjestyksessä, sillä parhaita koivuhalkoja saa polttaa vain pahimmilla pakkasilla; saunan pesään kelpaa märempi puutavara. Vanhastaan Arttu ja rinsessa tesiree (ukin lempinimi tyttärentyttärelleen) ovat tulleet toimeen keskenään ja yhteys syntyy nytkin vähitellen, vaikka lika, vanhuuden vaivat ja itsepäisyys sitä haittaavat. Eikä Arttu salaile mielipiteitään lapsenlapsensa aviomiehestä, vaan kutsuu tätä lapaseksi.

Kirja on täynnä lämmintä huumoria ja paljastaa henkilöiden mielenliikkeet ja keskinäisen rakkauden repliikkien, kohelluksen ja vajavaisten pyrkimysten kautta. Pohjoiskarjalainen murre höystää etenkin Anna-mummon puheita muistellessa mukavasti tapahtumia ja elävöittää jatkuvasti liikehtivän emännän kuvaa.

Kirjan lukeminen sai minut hyvälle mielelle, pikkuisen hymyilemään ja välillä hörähtelemään ääneenkin. Vakavat asiat käsitellään sen kummemmin taivastelematta ja murheen syövereihin uppoamatta, mutta niitä ei peitellä. Eikä niille vartavasten nauretakaan, vaan ilo ja suru ovat lähekkäin.

Olen aiemmin pyöritellyt käsissäni Kalevi Jäntin palkinnon saanutta Pohjalaisen esikoisromaania Käyttövehkeitä. Nyt tartun siihen ilolla.

Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
175 sivua

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Saisio Pirkko: Epäröintejä



Argentiinalaisilla on tango, meillä Taistelevat metsot. Samasta asiasta on kysymys, kun taas suomalaisessa tangossa ja argentiinalaisessa tangossa ei ole millään tavalla kysymys samasta  asiasta. s.186

Tämä kirja on tosiaankin nimensä veroinen. Se paljastaa tekijästään ja tekoprosessista paljon. Välillä Saisio vetää oletuksensa ja kuvitelmansa takaisin, vaihtaa henkilöitä tai ammatteja, tapahtumapaikkaa tai tapahtumien kulkua. Samalla hän kertoo, miten tarina muokkaantuu; vähitellen, yrityksen ja paremman yrityksen kautta. Kirjassa on neljätoista lukua, mutta useampia tarinoita.
Proosateksti hahmottuu sivulle kuin runo. Rivit ovat lyhyitä. Pitkälauseisen kirjan jälkeen tätä oli suorastaan helpottavaa lukea. Henkilöt esiintyvät usein yleisnimillä: Peruukkipäinen Nainen, Tumma, Vaalea,, Palvelija, Ohjaaja, Rekisteröity. Kertomuksista löytää oikeasti eläneitä ihmisiä ja kuviteltuja, ohimennen tavattuja ja pysyvämmin kirjoittajan elämään liittyviä.

Olen aina pitänyt Saision kirjoista. Tämä kirja oli kovin erilainen, mutta kuitenkin raikas ja virkeä. Siitä huolimatta tiedän unohtavani  sisällön melko pian. En uskalla nimetä tätä kirjailijan välityöksi, mutta minelle se oli lukukokemus, joka todennäköisesti jää muiden yhtenäisempien teosten litistämäksi. Asiota putoilee muististani hyvin nopeasti


Pirkko Saisio
Epäröintejä - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä
Siltala 2019
259 sivua

Hawthorne Nathaniel: Tulipunainen kirjain



Tätä sanotaan klassikoksi. Alkusanat kertovat kirjailijan nousseen tämän teoksen myötä maailmanmaineeseen.  Lukukokemukseni oli tuskainen.

Hester Prynne synnyttää Uudessa Englannissa aviottoman tyttären, Pearlin, jonka isäksi paljastuu varsin pian paikallinen kunnioitettu pappi Arthur Dimmesdale.

Tätä nuorta pappia, jonka oppineisuuden maine yhä eli Oxfordissa, pitivät hänen innokkaimmat ihailijansa vain hivenen verran taivaan lähettämää apostolia huonompana, joka, jos hänelle suotaisiin tavallinen elinikä, tulisi suorittamaan yhtä suuria tekoja Uuden Englannin vielä heikon kirkon hyväksi kuin ensimmäiset kirkonisät olivat suorittaneet kristinuskon hyväksi sen alkuaikoina.s. 79

 Hester on ollut naimisissa Roger Chillingworthin kanssa Vanhassa Englannissa, mutta tämä on matkalla meren yli joutunut intiaanien vangiksi ja pääsee perille vasta todistamaan vaimon häpeää.

Lukija muistanee, että Roger Chillingworthin nimen taakse kätkeytyi toinen nimi, jonka omistaja oli päättänyt, ettei sitä enää koskaan lausuttaisi. On kerrottu, miten siinä ihmisjoukossa, joka oli Hester Prynnen julkisen häpeärangaistuksen todistajana, seisoi  vanhahko matkasta uupunut mies.Juuri tultuaan vaarallisesta viidakosta hän näki naisen, jossa oli toivonut kohtaavansa ruumiilllistuneena kodin lämmön ja herttaisuuden, asetettuna synnin perikuvana ihmisten nähtäväksi. s.77

 Hester on ollut aviorikoksensa takia vankilassa ja saa loppuelämänsä kantaa tulipunaista A-kirjainta  aviorikoksensa merkkinä vaatteissaan. Kumpikaan mies ei paljasta itseään, vaan Hester kantaa häpeän. Chillingworth hoitaa synnintunnossaan piehtaroivaa pappia, vaikka hänet nimetään pahan ruumiillistumaksi, joka haluaa pahaa myös hoidettavalleen. Takakannen mukaan kyse on synnistä, katumuksesta ja sovituksesta.

Teos sisältää pitkiä virkkeitä, joiden sivulauseita katkovat toiset sivulauseet. Juonikuvio on aika selvä alusta lähtien eli huonosti tulee käymään. Henkilökuvat ovat mielestäni ohuita (Hester Prynne) ja osin perustelemattomia, kuten entinen aviomies pahuuden ruumiillistumana. Vaikka teoksen tapahtumat etenevät kronologisesti, harppaillaan kerronnassa vuosia, joiden aikana lapsi kasvaa ja henkilöiden luonne ja ulkonäkö muokkautuu toiseksi.

Kaikista moitteistani huolimatta luin kirjan alusta loppuun eli tekstissä oli joku koukku. Halusin kai tietää, miten lopun aavistettavaan katastrofiin päädytään . Niinpä kestin vuonna 1945 painetun, hapertuneen, paperikantisen kirjan pitelemisen, yhteenliimautuneiden sivujen aukomisen ja tunkkaisen moraalin hyökkäyksen. Olisiko minusta tullut lukijaa ja kirjojen rakastajaa, jos olisin lukenut tämän 15-vuotiaana? Epäilen.

Nathaniel Hawthorne
Tulipunainen kirjain
WSOY 1945
Alkuteos Scarlet letter, ilm.1850
225 sivua

perjantai 24. toukokuuta 2019

Sund Lars: Missä musiikki alkoi

Lars Sund
Missä musiikki alkoi
Teos 2018
Alkuteos: Där musiken började
 Förlaget 2018
Suom. Laura Jänisniemi
540 sivua
Sanottakoon heti aluksi, että pidin tästä kirjasta kovasti. Lisättäköön vielä, että olen pitänyt muistakin lukemistani Lars Sundin teoksista . Muistan Colorado Avenuen ja sen jatko-osan Puodnpitäjän pojan. Tämä teos on Pietarsaari-trilogian itsenäinen kakkososa. Sitä edelsi 2014 ilmestynyt romaani Kolme sisarta ja yksi kertoja. Sitä en häpeäkseni ja vahingokseni ole lukenut - vielä.

Vaikka ihan varauksetta pidin kirjasta, on hyvin vaikea perustella, miksi. Toki minullakin on kosketus 1960-1970-luvun alun erityisesti nuorten kuuntelmaan musiikkiin ja hieman kosketusta myös romaanin tapahtumapaikkoihin, lähinnä Vaasaan. Niiden lisäksi on jotain muuta, joka kirjassa viehättää ja koukuttaa lukijan. Kirjassa on kertoja, joka neuvottelee tekstistään kirjoituksenopettajansa kanssa. Kerronnan rakenne on jännittävä. Kertoja paljastaa hiukan eteenpäin tapahtumia jonkun henkilön elämässä ja aloittaa sitten taas toisaalta.

...olisin halunnut kuulla, mitä mieltä hän (kirjoittamisenopettaja) on ideastani vuorotella eri aikatasoja: eeppistä "nykyhetkeä", joka sijoituu 1980-luvun puoliväliin, ja sitä, mitä tapahtui muutama vuosi aiemmin. s. 413

"Sinun tekstisihän ei ole tavanomaista realismia... Niin kuin itse yhdessä kohdassa mainitset, pyrit luomaan tekstille eräänlaisen sinfonisen rakenteen. Otat teeman, annat sen kadota ja sitten palaat siihen..." Tauko. "Niin kyllä silläkin lailla voi tehdä..."s.358


Kertoja kuljettaa mukanaan koko kaupungin historiaa yksityisten ihmisten kautta  muutamia vuosikymmeniä.

Vielä 1960-luvun ja seuraavan vuosikymmenen vaihteessa kaupunkia jakoi eräänlainen kielellinen Berliinin muuri. Toisin kuin Berliinin muuri, meidän rajamme oli näkymätön mutta silti yhtä todellinen. Betonilohkareiden sijasta se oli rakennettu tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja epäluulosta - lujia materiaaleja nekin. Sitä täydensivät näkymätön piikkilanka ja kuvitteelliset vartiotornit ja valonheittimet, jotta pakolaiset eivät yrittäisi ylittää muuria kumpaankaan suuntaan. s. 283

Musiikkia riittää, nimiä riittää. Olemassa olleiden kappaleiden, henkilöiden ja yhtyeiden nimet sekoittuivat fiktiivisiin nimiin ja teoksiin.  Tiedänpä eräänkin oopperantuntijan kirjan luettuaan  kauhistelleen tietämättömyyttään Alf Holmin säveltämästä Tom of Finland -opperasta. Musiikkia käsitellään  laajemmin, jazzia,  Beatlesia, Jethro Tullia, Creedence Clearwater Revivalia, sinfoniaa, kansanlauluja, virsiä. Alf Holm kuvataan monipuoliseksi musiikkimieheksi ja hän kohoaa kiistatta päähenkilöksi.

Alfin rakkauselämää kuvataan kirjan loppupuolella. Minusta tuntui hiukan päälleliimatulta suhde musiikkiopinnoissa tavattuun sellistiin ja suhteen äkillinen loppu tuntui vielä oudommalta.
Alfin kansakoulunopettajaäiti Ulla-Maj, joka eteni koulutoimenjohtajaksi ja kansanedustajaksi oli taas kuvattu osuvasti. Äidin kasvattaman ainoan lapsen tietä aikuisuuteen ja muiden naisten rakkauden kohteeksi varjosti äidin mustasukkaisuus. 

Ympärillä on monenlaista muutakin draamaa:  Ulla-Majn ystävä Maggie rakentaa itselleen kulissiavioliiton ja kasvattaa kolme itsenäistä tytärtä, joista nuorin, Hajje on herkkä ja epävakaa mieleltään. Kulissi rakentuu aviomies Göranin rahoille ja asemalle ja kun viina vie aseman, alkaa avioliittokin rakoilla.
Koko romaanin ajan on kertojan lisäksi läsnä Odin Sikström, polkupyöräilevä ja virsiä veisaava peltiseppä, joka kannustaa ja auttaa lahjakkaita nuoria, mutta sanoo vielä haamuna kaupungin katuja kulkiessaankin terävästi oman kantansa.
Pietarsaaren ja Vaasan katuja pystyy kirjan avulla seuraamaan yhtä hyvin kuin 1960-1970-lukujen musiikin vaikutusta nuoriin.

Luulen että musiikki, jota ihminen kuulee seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, kaksikymmentävuotiaana, niin sanotusti aikuisuuden kynnyksellä, pureutuu häneen kiinni, syvälle ja perusteellisesti, ja sitä kantaa mukanaan koko loppuelämänsä. s. 287

 Teoksen koukuttava rakenne ja hyvä kielenkäyttö tekevät lukuelämyksestä niin täydellisen, että voin varauksetta suositella kirjaa monille. Eikä mikään estä minua tai muita lukemasta jatko-osaa tai edellistä kirjaa.

torstai 23. toukokuuta 2019

Erilaista sisustamista - Inkinen,Juha-Pekka: Miten tavarat ovat ja Karlsson Sara: Asioita jotka tekevät kodin

Juha-Pekka Inkinen, valokuvaaja, haastattelija                Sara Karlsson
Miten tavarat ovat - sisustamisen toisinajattelijoita         Asioita jotka tekevät kodin
The Way of Things - Dissidents of interior design
Taide 2018                                                                        Otava 2018
165 sivua                                                                          175 sivua

Kaksi täysin erilaista kirjaa, jotka mielestäni poikkeavat vielä muista sisustamiseen liittyvistä kirjoista radikaalisti
.
Karlssonin kirja on pelkkää tekstiä toisin kuin sisustuskirjat yleensä. Se läheneekin elämäntapaopasta, vaikka alussa puhutaan sisustuksen elementeistä, kuten materiaaleista, valaistuksesta, väreistä ja yksi osio on kokonaan omistettu kodin toimivuudelle. Kodin tekeminen tähtää tässä kirjassa asukkaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja koti on ennenkaikkea paikka rentoutumiseen ja mahdollisuus yhdessäoloon. Kirja päättyykin alalukuihin luovuudesta ja itseilmaisusta. Vaikken oikein innostunut äitini luovuudesta, kun hän viritteli jakkaran romahtaneen keittiönhyllyn paikalle, kuuluu luovuus arkeen ja kotiin itsestäänselvästi - jos vain uskaltaa. (Uskalluksesta enemmän toisen kirjan yhteydessä myöhemmin.) Tämä oivallus selostaa kodin ilmapiiriä ilman kuvia oli minusta mainio. Kirjoittaja perustelee sitä :

Kirjasta puuttuvat valokuvat, koska kuvien mukana tulisi väistämättä jokin tyyli ja kopioitavia ideoita. Minua kiinnostaa päinvastainen lähestymistapa : kodin rakentaminen ihmisen tarpeista ja haaveista käsin s 13

Sara Karlsson on Minutes -blogin pitäjä, joka on kirjoittanut aiemmin kaksi elämäntaito-opasta. Tämän kirjan takakannessa kustantaja puhuu "tunnelmallisista listoista". Vaikka listat usean luvun lopussa kiteyttävätkin oivallisesti sisältöä, on tuo tunnelmallisuus mielestäni listojen yhteydessä väärä sana. Tässä yksi lista esimerkiksi:

Ylläpitoasioita joista jonkin voit tehdä heti
Tuuleta
Sijaa vuode
Pese vessa
Lajittele ja vie roskat
Vaihda rikkinäinen lamppu ehjään
Pyyhi peilit kirkkaiksi
Pese koneellinen pyykkiä
Pyyhi ovenkahvat ja valokatkaisimet
Siisti keittiöaltaan ympäristö ja puhdista allas
Puhdista liesi ja uuni
Siivoa jääkaappi
Järjestä eteisen naulakko
Siivoa käsilaukku ja tyhjennä päällystakkien taskut
Puhdista ja kiillota kenkäpari
Silitä asu seuraavaa työpäivää tai tulevaa tilaisuutta varten
s. 133

Rakastan listoja enkä tunne itseäni kelpo ihmiseksi, jollen saa pyykkikonetta käyntiin. Tässä tuli muitakin vaihtoehtoja, suurempia ja pienempiä töitä.

Kokonaan toisenlainen on  Juha-Pekka Inkisen lähestymistapa. Inkinen on valokuvaaja, joka on pitänyt 18 yksityisnäyttelyä vuodesta 1987 alkaen ja tunnetaan erityisesti autiotaloja esittävistä näyttelyistään, joista ainakin yhden olen nähnyt joku vuosi sitten Helsingin taidehallissa. Tässä kirjassa juuri kuvat ovat pääosassa. Inkinen on päässyt kuvaamaan sellaisten ihmisten koteja, jotka eivät piittaa konmarituksesta tuon taivaallista, vaan keräävät koteihinsa esineitä, joista pitävät ja viihtyvät niiden kanssa ja niiden vuoksi. Minusta on ihanaa tietää, että tällaisia rohkelikkojakin on!  Kodit ovat täynnä tavaraa: avaimia, vessanpytyn posliinisia vetimiä, kasveja, samovaareja, työkaluja, pääkalloja, leikkiautoja, ladon pääty olohuoneessa, pulloja, laseja (odottamassa asunnon isäntäparin suuria hautajaisia, joissa eriparilaseista nautitaan viini heidän muistolleen). jne. Kuvat ovat kirjavia ja värejä täynnä, on oranssia keittiötä ja turkooseja makuuhuoneita, erilaisia tapetteja vierekkäin. Kaaosta kuvat eivät tavararunsaudesta huolimatta esitä, vaan pääosin esineet ovat säntillisessä järjestyksessä. Niistä pyyhitään pölyjä ja samalla järjestetään uuelleen, vaikka toisaalta :

"En ole kuullut kenenkään kuolleen pölyyn!" ilmoittaa Tintti Karppinen. s. 60

Asukkaat esiintyvät omilla nimillään. Pääosin he ovat iäkkäämpiä ihmisiä - heitä, joilla on ollut pidempään aikaa kerätä. Ammattien kirjo on runsas ja paikoin hauska: isoisästä insinööriin, retrosiskosta avaruusmerirosvoon. Pari kuuluisuutta mahtuu mukaan, mutta pääosin kirjassa esitellyt kodit ja niiden asukkaat olivat minulle tuntemattomia.

Inkinen mainitsee esipuheessa käsitteen visuaalinen tihentymä kuviensa kohteista eikä halua sanoa  täysi tai sotkuinen, jotka voisivat olla minimalistisen sisustajan kuvausta näistä kodeista. Hän mainitsee itsensätoteuttamisen mahdollisuuksien kasvaneen jatkuvasti varallisuuden kasvun myötä, mutta toteaa kotien yleensä silti muistuttavan merkillisesti toisiaan. Onneksi hän on löytänyt nämä ihmiset, jotka asuvat ja elävät omalla tavallaan, suuremmalla persoonalla ja intohimolla.

 En taida uskaltaa kopioida tähän  kuvia, eikä valokuva valokuvasta tee oikeutta kirjalle, vaikka vähän välittyisikin kirjan sisällöstä. Valokuvan osa oikeasta valokuvast varsinkaan amatöörin ottamana ei kuitenkaan välitä koko tunnelmaa.

 Ihastuttava teos!!










Yanagiahara, Hanya: Pieni elämä

Yanagiahara Hanya
Pieni elämä
Tammi 2017
Keltainen kirjasto 479
A Little Life 2015
Suom. Arto Schroderus
937 sivua

Tämän kirjan kanssa olen elänyt lähes vuoden. Viime yönä itkin hyvästejä. Nyt hyvästelen tyynempänä. Ilman taukoja en olisi ehkä lukukokemusta kestänyt, sillä niin kovasti se järisytti. Tosin jätin kirjan kesken ensimmäisten lukujen jälkeen, koska henkilöitä oli niin paljon, eikä minua kiinnostanut kuin yhden, Juden, tarina. Silloin en vielä ymmärtänyt, että Jude on päähenkilö, joka elää tuon "pienen elämän". Hän kuolee arvostettuna lakimiehenä, mutta on omasta mielestään elänyt pienen ja surkean elämän. Tuota elämää raotellaan kirjan sivuilla muiden henkilöiden näkemänä ja eteenpäin kuljettamana.. Lapsuuden kokemukset ja etenkin hyväksikäyttö ovat kutistaneet Juden käsityksen omasta merkityksestään olemattomaksi. Hänen kohtaamansa pahat ihmiset ovat lisäksi aiheuttaneet fyysisiä vammoja, jotka hankaloittavat elämää kohtuuttomasti.

Jude ei koe ansaitsevansa elämältä mitään, mutta hänen merkityksensä muille henkilöille on kiistaton, Hän yrittää lapsena olla mieliksi sijaisperheelle, joka kuitenkin palauttaa hänet lastenkotiin. Aikuisen Juden adoptoi hänen oikeustieteen opintojensa ohjaaja ja opettaja Harold vaimonsa Julian kanssa. Juden on sitä vaikea uskoa ja hän tekee kaikkensa ollakseen teon arvoinen. Hän kokee toisenkin suuren rakkauden, kun suosittu ja kuuluisa elokuvanäyttelijä Willem rakastuu häneen. Pari viettää onnellista elämää, vaikka lapsuudenkokemukset ovat vieneet Judelta halun ja ilon seksistä.

Kirja alkaa ja päättyy Lispenard Streetin asuntoon, johon Juden ja Willemin lisäksi muuttaa taiteilija JB ja arkkitehti Malcolm, jonka vanhemmat ovat rikkaita. Asunto ei ole kummoinenkaan, pikemminkin läävä, mutta sieltä alkaa miesten ystävyys ja toistensa tukeminen. Yhteydenpito jatkuu läpi vuosien.

Kun jo olin tajunnut, että tämä kirja puhutteli minua erityisellä' tavalla, vaikka oma kokemusmaailmani oli kovin etäällä romaanin maailmasta, oli pakko tehdä toinen lukukatko. Joku toinenkin halusi lukea kirjan ja minun oli palautettava se kirjastoon. Ihan heti en sitä pistänyt tilaukseen, sillä tuolle toiselle lukijalle oli myös annettava aikaa. Tiesin kuitenkin jatkavani lukemista.

Kun palasin kirjan viimeisen kolmanneksen ääreen, oli osa alun oivalluksista vain sivunumeroina lapulla, mutta uusia kiteytyksiä tuli nopeasti lisää. Kirjailija puhukoon omalla äänellään tähän tekstiin jonkun lainauksen.

Seksistä ja ystävyydestä

Tämän hän osasi, tämän yhden asian hän osasi erinomaisen hyvin, ja hän käytti sitä päästäkseen parempaan paikkaan. s.709

Vanhemmiten tajusi, että ne ominaisuudet, joita arvosti sänkykumppaneissaan tai seurustelukumppaneissaan, eivät välttämättä olleet niitä ominaisuuksia, joiden kanssa halusi elää tai rämpiä harmaassa arjessa. Jos on fiksu ja onnekas, tämän oppii hyväksymään. Silloin ottaa selvää, mikä on tärkeintä ja etsii sen ja oppii olemaan realistinen. s.738

Toisinaan hän mietti, millaista Juden elämä olisi mahtanut olla, jos hän olisi saanut löytää seksin sen sijaan, että hänet oli pakotettu oppimaan se.. s.806

Nuorina heillä ei ollut toisilleen muuta annettavaa kuin salaisuutensa: tunnustukset olivat valuuttaa ja uskoutuminen yksi läheisyyden laji. Oman elämän yksityiskohtien salailua pidettiin ensin eräänlaisena mysteerinä ja sitten jonkinlaisena saituutena, jollainen yleisen käsityksen mukaan esti todellisen ystävyyden. s. 812

Itsetunnosta ja rakkaudesta (ja niiden puutteesta):

...hän ei jätä jälkeensä mitään: ei rakennuksia eikä maalauksia eikä elokuvia eikä veistoksia. Ei kirjoja. Ei papaereita. Ei ihmisiä: ei puolisoa, ei lasta, ei luultavasti vanhempiakaan, ja jos jatkaa tätä rataa, ei ystäviä. Ei edes uusia lakeja. Hän ei ole luonut mitään, mitään muuta kuin rahaa... ss.893-894

Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet, itkee siitä etuoikeudesta, että saa käyttäytyä huonosti ja saada anteeksi, itkee hellyyen ja kiintymyksen osoituksien ylellisyyttä, sitä että hänelle tarjotaan ruokaa ja hänen käsketään syödä se, itkee sitä että hän vihdoinkin, vihdoinkin uskoo vanhemman vakuutteluihin, uskoo olevansa toiselle erityinen, vaikka on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava; koska on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava. s.911



keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja 2 - tanssia ruusuilla

Berlin Lucia
Siivoojan käsikirja 2 - tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
A Manual for Cleaning Women: selected stories by Lucia Berlin
Suom Kristina Drews
291 sivua

Minä en pidä kustantajan Suvi Aholalta  lainaamasta  mainoslauseesta kirjan takakannessa: "Lucia Berlin oli siivooja ja alkoholisti, joka kirjoitti kuin enkeli." Alkoholismi-epiteetin avulla en ole saanut Berlinin novellikokoelmia kaupatuksi vielä yhteenkään livelukupiiriini ja vaikka  mielestäni Berlin todella osaa kirjoittaa, mutta mitään enkelimäistä hänen novelleistaan en löydä.

Tästä toisesta valikoimasta en pitänyt niin paljon kuin ensimmäisesta, myös postuumisti valikoidusta ja käännetystä: Siivoojan käsikirja1

Kirjoittaja on entisellään. Vauhtia saavat nynnyt miehet. Rakkaista välitetään , kuten syöpää sairastavasta Sally-siskosta ja muista sukulaisista. Kerronta tapahtuu välillä lapsen ja välillä aikuisen näkökulmasta Juoppoja, syrjäytyneitä ja muita laitapuolen kulkijoita on riittämiin. Elämä on rankkaa ja tupakkaa kuluu. Havainnointi on kirkasta ja terävää eikä asioita kaunistella tai piilotella.

Siitäkin huolimatta oloni jäi lukemisen jälkeen vaisuksi. Luin nämä kertomukset hyvin pitkän ajanjakson kuluessa, yleensä öisin ja välillä luin muuta. Ehkä kokoelma olisi vaatinut tiiviimpää keskittymistä. Eipä kuitenkaan kaduta, että jatkoin ja luin kaikki novellit. Osasi Berlin hommansa niin hyvin.