Hurme Juha: Niemi

Juha Hurme
Niemi
Teos 2017
448 sivua
Ulkoasu: jenni Saari

Teatteriohjaaja, kirjallisuudentuntija ja -puolestapuhuja, kirjailija ja nyt vielä Finlandiavoittaja kirjalla, josta lukijat yhä kiistelevät: onko se kaunokirjallisuutta vai tietokirjallisuutta. Sellainen on kirjan tekijä, monipuolinen julkisuuden henkilö, Juha Hurme. Olen oppinut rakastamaan hänen ääntään lauantai-iltojen lukupiirissä ja ohjelmaan soittaneiden mielipidettä arvostavaa asennetta.

Positiivisin odotuksin aloitin kirjan, vaikken siihen olisi ehkä ilman Finlandia-palkintoa paneutunut. Väärissä paikoissa sitä luin: lentokoneessa, junissa, asemilla, vaikka kirja olisi vaatinut ja ansainnut hiljaisuutta ja keskittymistä. Päällimmäiseksi jäi mieleen Hurmeen kertojanääni, oivaltavat letkautukset, jotka yhdistävät tapahtumia ja kirjallisuuden ja tieteen saavutuksia omaperäisellä tavalla. Tämä tekee kirjasta kaunokirjallisuutta, jos joku. Kirjan sivuista suuri osa on totta tai todeksi hyväksyttyä historiallista tietoa, episodeja, jotka Hurme on taiten valinnut, kuten seuraava:

Egyptiläisiä on kehaistava siitä mainiosta innovaatiosta, että Plutarkhoksen ja Michel de Montaignen välityksellä tiedämme heidän keskellä iloisimpien pitojen raijanneen paikalle muumioituneen ruumiin terveelliseksi muistutukseksi juhlijoille, sillä, kuten Montaigne kirjoittaa, elämässä mikään ei ole onnettomuutta sille, joka on ymmärtänyt että elämän menettäminen ei ole onnettomuus, vaan osa maailmankaikkeuden järjestystä, osa maailman elämää. Kuolemalta on riistettävä outous, siihen on tutustuttava ja totuttava. s. 42

Teksti vilisee kirjailijoita maaimalta ja menneisyydestä. Jotkut saavat ymmärrystä ja ylistystä, kuten
Chaucher :

 On suoranainen ihme, miten paljon Chaucher on saanut mahtumaan naurua ja elämän räimettä teokseensa, jonka, kaiken muun hyvän lisäksi, varsinaiset sankarit ovat ilahduttavasti naisia. s.183 

Uskonto ei saa ylistystä Hurmeen tekstissä, vaan sekä kirkosta että papeista löytyy paljon puutteita ja virheitä. Saamelainen Olavi Sirma 1600-luvun puolivälissä pohtii Herr Vuoljärvi papin tekemistä:

Kumpiko meistä on suurempi syntinen, minä vai Jukkasjärven pappi , joka myy viinaa ja hyödyttää itseään, mutta turmelee muita. Minä juon viinaa ja turmelen itseäni, mutta hyödytän muita ss- 342-343

Skottiempiristi, filosofi ja skeptikko David Hume kiteytti 1757 näppärästi, että uskonnon alku on pelossa; usko on pelottavien ja selittämättömien ilmiöiden rationalisointiyrityksiä vajavaisin tiedoin ja avuttomin älynystyröin.


Kun hypokondrinen tuuli riehuu sisuksissa, tulee se ulos sieltä suunnasta, mistä se pääsee; jos se menee alaspäin, tulee sieltä pieru, mutta jos se menee ulospäin, niin on se ilmestys tai pyhä innoitus (Immanuel Kant Swedenborgista 408-409

Frosteruksen ja Topeliuksen vaikutusvaltaiset opukset ovat vahingoittavaa valheellista propagandaa ja uskonnollista hölynpölyä, jossa tietämystä vääristellään uskomusten ja toiveiden suuntaan. s. 415

Vaikka Hurme liikkuu pitkin Eurooppaa ja sen historiaa, kirjan aiheena on kuitenkin pieni kansa Pohjan perukoilla, joka matkii ja oppii muilta, joskus nopeasti, joskus hitaammin..Haanpää ottaa maailman kerrallaan ja Goethe ilmaisee asian näin:

"Luonto on sijoittanut minut tähän maailmaan ja se johtaa minut täältä poiskin. Luotan siihen. Se saa tehdä minutlle mitä haluaa. Se ei tule vihaamaan työtänsä. Minä en puhunut siitä. Ei, mikä on totta ja mikä väärää, sen kaiken on se sanonut. Kaikki on sen syytä, kaikki sen ansiota.s.391.

Hurme asettuu valinnoissaan heikompien puolelle ja kritisoi mm. Linnén luokitteluintoa, jonka tämä ulotti ihmisiinkin.Europaeus, Asiaticus, Americanus ja Africanus, vaikkei geneettisiä eroavaisuuksia löydykään. Naisen heikon aseman kautta historian ja siihen syypäät hän niinikään osoittaa:

Kant ajatteli kaikkien kollegoittensa tavoin, että naisilta puuttuu kyky korkeimpaan abstraktiin ajatteluun. " Oppineisuutta yrittävällä naisella voisi yhtä hyvin olla parta, sillä ehkäpä se ilmaisisi selvimmin sen syvällisen katsannon, mihin hän pyrkki." s.410


Hauska kirja. Historiaa voi näköjään käsitellä toisinkin kuin koulussa on käsitelty eli mukaansatempaavasti ja persoonallisesti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Honeyman Gail :Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kuinka pidinkään tästä kirjasta! Sen päähenkilö on kömpelö, epäsosiaalinen yksineläjä Eleanor Oliphant. Eleanor haluaa selvitä yksin. Hän on saanut työpaikan By Design-suunnitteluyrityksen toimistosta laskuttajana heti yliopistosta valmistumisensa jälkeen. Työnsä hän hoitaa hyvin, mutta työtovereista ei kukaan ole mielellään tekemisissä hänen kanssaan. Päinvastoin: takanapäin hänelle naureskellaan, ulkonäköa ja pukeutumista pilkataan eikä käytöstäkään oikein hyväksytä. Viikonloput Eleanor viettää asunnossaan turruttaen itsensä vodkalla. Hänen luonaan käyvät vain sosiaalityöntekijät ja hän on yhtetyksisä vain häntä alati solvaavaan ja vähättelevään äitiinsä, joka soittaa kerran viikossa. Jo kirjan alkussa käy ilmi, että jotain hyvin ikävää on tapahtunut aiemmin, mutta sitä ei Eleanor halua muistaa.

Yritykseen palkataan uusi it-asiantuntia Raymond, jonka apuun Eleanor joutuu turvautumaan. Raymond ei tee Eleanoriin minkäänlaista vaikutusta urheilukenkineen ja huonosti pukeutuvana ketjupolttajana, mutta jää jotenkin roikkumaan kuvioihin. Eleanor tähyilee kumppanikseen ihan toista miestä: Pilgrims -yhtyeen solistia Johnnie Lomondia, jonka hän on tosin nähnyt vain kerran ja silloinkin esiintymislavalla. Raymondin kanssa Eleanor tutustuu sattumalta uusiin ihmisiin kuten Sammyyn ja tämän perheeseen ja Raymondin kissoja rakastavaan, yksinäiseen äitiin.

Kirja on hauska, vaikka aihepiiri on vakava. Eleanorin havainnot ovat virkistäviä oivalluksia mainosmaailman itsestäänselvyyksien keskellä. Koko ajan taustalla on ajatus, että Eleanor selviää - sanoohan sen jo nimikin - mutta miten? Siitä kannattaa ottaa selvää. Todella lukemisen arvoinen kirja..

Kidd, Sue Monk: Merenneidon tuoli

Olen aina pitänyt merenneidoista ja saduista, jotka heistä kertovat Anderssenin kertomuksesta lähtien. Kirjan nimi siis vetosi. Kirjailija oli ennestään täysin tuntematon, mutta aiemmin häneltä on käännetty ainakin Mehiläisten salaisuudet, jota bestselleriksi mainitaan.
No, oikeastaan kai pidin minäkin tästä jonkin verran. Oli helppo lukea ja kirja loppui nopeasti. Silti jäi vähän lattea olo.
Jessie on ollut 20 vuotta naimisissa psykologimiehensä Hughin kanssa ja heillä on aikuinen lapsi Dee. Jessie joutuu palaamaan lapsuusmaisemaansa Egretin saarelle, sillä hänen äidillään on mielenterveysongelmia ja hän on leikannut sormensa irti
 Saarella on myös  Pyhän Seneran benediktiiniluostari, jonne äiti on valmistanut ruokaa. Luostarissa on merenneidon tuoli, joka kannetaan kerran vuodessa meren rantaan. Tuoliin liittyy etäältä Anderssenin satua mukaileva tarina merenneidosta, josta tuli kristitty.

Jessie syyttää itseään isänsä kuolemasta. Tämä on kuollut kauan sitten venepalossa, jonka väitettiin alkaneen piipun kipinästä. Jessie oli lahjoittanut piipin isälleen, mutta löytää nyt piipun ehjänä. Äitiä hoitaessaan Jessie samalla "etsii itseään", mutta huomaakin yllättäen rakastuneensa Tuomas-munkkiin. Tämä on menettänyt vaimonsa ja syntymättömän lapsensa ja luopunut sitten lakimiesurastaan sekä vetäytynyt luostariin.

Pidin merenneidon ympärille rakennetuista saduista ja myyteistä ja merestä ja rakasteluista merenranalla. Silti välillä tuli kovin kliseinen tuntu. Onneksi loppu edes vähän yllätti, vaikkakin ehkä perustelematta. Helppo, viihdyttävä kirja, joka ottaa lukemiseen käytetyn ajan ja antaa saman ajan takaisin lepona vailla suuria oivalluksia.

Sue Monk Kidd
Merenneidon tuoli
romaani
Bazar 2007
The Mermaid Chair 2005
suom. Leena Mead
366 sivua