Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

 

Nuorena, hyvin kauan sitten, leirikaverini masentui. Hän kärsi maailmantuskasta, sanoivat vanhemmat, jotka hakivat tytön pois kesken viikon. Minusta se oli hienoa ja olin vähän kateellinen. Elina Hirvosen kokemuksilla maailma on tuskineen läsnä kaiken aikaa. Hän on matkustanut ja saanut ystäviä niin monesta maasta, niin monenlaisista oloista, että näkee maailman lomamatkaajia laajemmin. Hän on kokenut ystäviensä kanssa iloja, suruja ja pitää heihin jatkuvasti yhteyttä. Tässä kirjassa maailma tarjoaa usein juuri ystävien kokemusten kautta pahoja asioita. 

Eikä ole minäkertojalla helppoa muutenkaan. Alakulo vaanii keskellä perhearkea, pakottaa itkemään hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamien hauskojen juhlien jälkeenkin.

Kerron, että nautin yksinäisyydestä, mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta.

Teoksen aika kulkee syksystä 2019 läpi koronaeristyksen, Talibanin valtaannousun ja Afganistanin naisten eristämisen  aina helmikuuhun 2022, jolloin Venäjä hyökkää Ukrainaan. Uutiset muualta tulevat lähelle, koska joku ystävistä on paikalla, kokemassa. Hirvonen kirjaa lukujen otsikkoihin ajankohdat tarkasti, mainitsee säätilan, myös muualla kuin siellä missä itse on ja kulkumerkinnät, joita korona-aikaan ei juuri ole. Kuivuus ja kuumuus, toivo ja epätoivo ovat läsnä niin johdannoissa kuin tekstissäkin. Hirvosen tekstin vahvuus ja mielestäni myös sen tarkoitus on juuri tässä: hän kertoo yksityisestä, mutta näkee myös laajemmin. Olin hieman hämmentynyt minäkin Jukka Koskelaisen kritiikistä, jossa hän arvioi yksityiselämän sekoittamisen vakaviin maailmantapahtumiin koituvan kirjan tappioksi (HS 18.8.2023). Juuri tässä on mielestäni kirjan ydinajatus: oman yksityisen ilon ja surun, menneiden tapahtumien peilaaminen maailman tapahtumiin kerronta-ajankohtana, uutisten kantamiin uhkiin ja murheisiin.

"Maailmankaikkeudessa kaikki liittyy kaikkeen eikä yksikään muutos tapahdu ilman, että se vaikuttaa myös muihin," (Kesä, syksy 2021, Kulkumerkinnät)

Hirvonen osaa kirjoittaa ja hänellä on mielessään asioita, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuksi. Olin Hirvosen esikoisromaanista Että hän muistaisi saman (2005)poikkeuksellisen vaikuttunut. Se tuntui iskuna suoraan palleaan. Tämä kirja ei koskettanut minua läheskään yhtä paljon, vaan jäi kuitenkin sirpaleiseksi. Maailma tuli kyllä lähemmäksi ja erityisesti afganistalaisen naisen pelastamiseksi tehty työ kuvattiin hyvin ja konkreettisesti. Tai ehkäpä olen yhä vain kateellinen, koska kirjailija on kokenut sellaista, johon minusta ei ole ollut enkä minä pääse vieläkään lähemmäs hänen nyt tuntemaansa maailmaa.

Raskaina aamuina en pelkää tuntematonta vaan tuttua. En sitä, että tapahtuu jotain uutta ja pelottavaa, vaan että se, minkä yritän jättää taakseni, tapahtuu uudelleen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja:romaani. WSOY, 2023. - Ulkoasu Elina Warsta. - 229 sivua

Ia Genberg: Yksityiskohdat

 

Myönnettäköön, että hankin kirjan käsiini August-palkinnon innoittamana tuntematta kirjailijaa ennestään. Myönnettäköön myös, että olin jo heivaamassa ohutta kirjaa pois pitäsi-ehtiä-lukemaan -listaltani. Täydennystarve matkalukemisiin pakotti lukemaan. Onneksi!

Kirjoittaja tuntuu kirjoittavan itsestään, mutta pääosassa ovat minä-kertojan kohtaamat ihmiset, joiden mukaan luvutkin on nimetty:  kannustava Johanna, sekasortoinen ja hyvin toimeentulevasta kodista lähtöisin oleva Niki, Alejandro, jonka kanssa "minä" löytää yhteyden ja rakkauden sekä viimein hän, Birgitte, jota ilman kertojaa ei olisi olemassa.

Totuus on yksityiskohdissa, todistavat monet, mutta Ia Genberg tekee sen kiehtovan paljastavalla tavalla. Mukana ovat sairastumiset, jotka palauttavat mieleen menneet taudintuntemukset ja silloin läsnäolleet ihmiset. Myös kirjat palauttavat mieleen tietyt ihmiset. Johannan kanssa minä on vaeltanut Paul Austerin ja Siri Hustvedtin kotitalolle edellisen New York-trilogian innoittamana. Nikin kertoja muistaa muovipussissa uimapuvun kanssa muhineesta Birgit Trotzigin Liejukuninkaan tyttärestä. Tämä houkuttaa lukijaakin etsimään nuo kirjat käsiinsä ja laajentamaan tämän kirjan yksityiskohtia. 

Vaikka kirjoittavaa minää kannustava Johanna lopulta kieltääkin Austerista koskaan pitäneensä, on hän saanut kertojan oivalluksen äärelle.

En ymmärtänyt kirjoittamisesta juuri mitään, mutta yhden asian minä tiesin - prosessin piti pysyä umpinaisena kuin keitoksen hellalla tötterön muotoisessa peltisäiliössä, jokainen vuoto merkitsi loppua, taika katoaisi, jos alkaisin laverrella, mitään ei saanut sanoa ennen kuin työ oli valmis.

Kertojan elämässä on henkilöitä, jotka ovat lopullisesti kadonneet elämästä eikä heihin enää saa yhteyttä. Kirjailija on syntynyt 1967 ja kertojan tavoin elänyt ajan, jolloin paperiset puhelinluettelot vahvistivat ihmisten olinpaikan - jos nimi sieltä löytyi. Vain muistiin piirtyneitä henkilöitä kirjailija luonnehtii kertoen muutamalla lauseella olennaisen.

Hän oli päivätöissä eduskunnassa, puoluetoimistossa, missä laati mielipidekirjoituksia, puheita, yleisönosastokirjoituksia "järkyttyneiltä kansalaisilta", ehdotusten luonnoksia, lehdistötiedotteita ja blogipostausksia kansanedustajille, ja oli siis kampanjoiden ja mielipiteiden mies, hän hallitsi omat ja muiden vaihtelevat mielipiteet, tulevaisuuden mielipiteet ja sellaisetkin mielipiteet joita kukaan ei vielä tiennyt puoltavansa.

Kaikki kirjan henkilöt eivät ole kertojan rakastettuja eikä heistäkään aina heti tiedä, onko kyseessä mies vai nainen - rakastetuistakaan. Rakkauden ehdottomuuden kirjailija sanoittaa mielestäni vastaansanomattomasti:

Olin täysin minä ja kuitenkin kuilun partaalla, ja samalla kun olin kääntynyt täydellisesti sisään päin, löysin äkkiä hänet itsestäni, omasta lihastani, ja oli kuin olisimme aina odottaneet vain toisiamme ja kohta olivat hiki ja limakin yhteisiä.

Osuvimmat ja samalla tylyimmät luonnehdinnat löytyvät kirjan viimeisestä luvusta. Siinä kertoja puhuu äidistään, jota kuitenkin jatkuvasti yrittää rakastaa. Teksti alkaa kuin kenestä tahansa ystävästä kerrottaessa, mutta lukijakin ymmärtää, miten tärkeän asian äärellä ollaan.

Birgitte kykeni sopeutumaan ja sopeutuikin niin, että hänen silmiinpistävin piirteensä oli piirteiden puuttuminen. Hän viihtyi hyvin joukkoliikkeissä ja seitsemänkymmentäluvulla. "Olin kuin kala vedessä", hän sanoi, "kuin kala parvessa", minä ajattelin.

Kirjassa on vain 159 sivua, mutta se ei ole niin vähän kuin numerot kertovat. Ilmaisu on loppuun asti mietittyä ja hallittua. Hyvän kirjan lopetettuaan jää usein kaipaamaan jatkoa. Tämä teksti vaikutti minuun niin syvästi, että en olisi pystynyt lukemaan heti yhtään mitään jatkoa - muista kirjoista puhumattakaan. Lukukokemus nostattaa yhä kyyneliä melkein silmiin asti. Jos kirja koskettaa, se paljastaa usein jotain myös lukijasta. Minulle kävi näin. Ei ole August-palkintoa annettu vuonna 2022 turhalle kirjalle!

Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga, 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Detaljerna, 2022 - Suom: Jaana Nikula. - Kansi:Sara R.Acedo. - 159 sivua

Valerie Perrin : Vettä kukille

Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa.

Tässäpä lienee kirja, jota voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaniksi. En ole varma, mistä tieto kirjan ilmestymisestä kulkeutui tietooni, enkä sen enempää ymmärrä, mistä virisi halu se lukea. Ehkä jokin kirjallisuusryhmä mainitsi sen tarpeeksi usein, kirja kuvattiin tarpeeksi kiinnostavasti.  Olen melko varma, etten ole mitään virallista arvostelua lukenut. Kirjan luin, välillä ahmienkin.

Juonessa on monta mutkaa ja kerronnan taustalla yllätyksiä, jotka vähitellen kerrotaan. Henkilöitä on valtava määrä, sillä tapahtumapaikkana on hautausmaa, jonka vartijana/hoitajana päähenkilö-kertoja Valèrie on. Hän ei tiedä äidistään, isästä puhumattakaan, mutta on kasvanut yritteliääksi ja toimeliaaksi nuoreksi naiseksi. Pahaksi onneksi tielle osuu komea tyhjäntoimittaja ja häntäheikki Philippe Toussaint, jonka kanssa Valèrie tekee tyttären, Leoninen. Äiti huolehtii lapsestaan ja elättää perheen aluksi puominlaskija/junanvartijana, sittemmin hautausmaan vartijana. 

Vaikka pääjuonen avaus on tuossa, on kirjassa dramaattisia käänteitä ja siinä seurataan  moniakin sivujuonteita, joista yksi intohimoinen rakkaustarina  ylitse muiden. Se vaikuttaa myös Valerien elämään. Hautausmaan kävijöistä ja sinne haudatuista irtoaa paljon kerrottavaa, mikä välillä pudottaa tarkkaamattoman lukijan kärryiltä. Kirjailija nappaa kuitenkin jokaisen mukaansa ja taas mennään.

 Noina muutamina päivinä tunsin olevani valepuvussa. Joku aivan muu, jonkun toisen naisen vaatteissa. Mietin pitkään, olinko tosiaan valepuvussa vai olinko löytänyt itseni, tavannut ensimmäistä kertaa.

Ilmaisu on jotenkin epätasaista. Välillä tunteet ovat pinnassa, välillä taas joku henkilö päästelee suustaan hyvinkin karkeaa ja karskia kieltä. Tulin lukiessani oudon varovaiseksi sivuja käännellessäni. Juonen käänteet veivät aivan odottamattomiin syvyyksiin; välillä oltiin ihmeiden äärellä, välillä naitiin kunnolla. Mustasukkaisuutta, intohimoa, rakkautta ja kuolemaa - rikollisuuttakin mahtuu tähän kirjaan.

 Välillä tuntui kuin olisin ollut palapelin äärellä. Leonine mainitaan muutaman kerran jo ennen kuin hänen syntymänsä kerrotaan. Muitakin takautumia on - runsaastikin.  Kun henkilöt sijoitetaan aikaansa päivämäärän tarkkuudella, rupeaa lukija sommittelemaan yhtenäistä tarinaa. Minä en saanut kaikkia palasia kohdalleen, mutta ei se haitannut. Puutarhurin toimet ja kukkienhoito antavat sopivasti taustaa tälle ranskalaiselle kirjalle.. Ei tämä mikään turhake ole, jos nyt ei ehkä Nobeliakaan tavoittele. Jotain palkintoja se on kuitenkin lukijoilta ja lehdistöltä Ranskassa saanut - ja menestystä. Tarttukaa vaan  kirjaan, kyllä se lukemisen kestää!

Isoäiti opetti minulle jo varhain, kuinka tähtiä poimitaan: riittää kun laittaa yöllä vadillisen vettä keskelle pihaa, niin siinä ne heti ovat, aivan jalkojen juuressa.

Valerie Perrin : Vettä kukille. WSOY, 2023. - Ranskankielinen alkuteos Changer lèau des fleurs, 2018. -Suom. Saara Pääkkönen. - 470 sivua. - Päällys: Emmi Kyytsönen