Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Mitä veden alla on? Sitä pitää kysyä meren muistilta.

Tiedän mitä nämä ihmiset haluavat. He haluavat kokea miltä tuntuu seisoa rikkirevityllä, huojuvalla elämänlangalla, kun jäljellä on enää vain merenvihreä äärettömyys.

Alussa se tuntuu vapaudelta.

Enää en ole siitäkään niin varma.

Aapa on lähtenyt Norjan Ruijasta, meren rannalta Floridaan. Nyt hän on palannut parin vuosikymmenen jälkeen synnyinseudulleen. Hänen tehtävänsä on pohjustaa dokumenttielokuvaa, joka mainostaa öljynporausta. Hänen on suostuteltava Henrik, Aapan äidin kumppani, auttamaan filmin teossa. Aapa syyttää Henrikiä äitinsä kuolemasta merillä sattuneessa onnettomuudessa, joten tehtävä ei ole helppo. Lisäksi Aapan äidinäiti, ämmi on kuolemassa.

On kaksi tapaa oppia tuntemaan itsensä: on tapa tutustua itseensä sisältä päin ja tapa avautua ulospäin. On kahdenlaista vapautta: vapautta itsestä ja vapautta muista.

Minä olen aina ollut vapaa muista.

Aapa on tottunut pärjäämään - yksin. Hän on tehnyt niin äidin kuoleman jälkeen, painanut muistonsa ja katkeruutensa piiloon. Nyt ne nousevat esiin Norjaan palaamisen myötä. Samalla Aapa joutuu palaamaan menneeseen ja miettimään omaa identiteettiään.

Minuus muodostuu kerrostuen kuin koralliriutta. Minuudella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on yksityistä ja täysin omaa. Kaiken taustalla on esiäitien kuolleiden raajojen päälle muodostunut fossiilikerrostuma. Ilman mennyttä ei ole nykyisyyttä. Ja samalla tavalla tulevat sukupolvet rakentavat elämänsä meidän perintömme päälle. Minäkin kuulun siihen ikiaikaiseen ketjuun. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Suurimmaksi osaksi en ajattele siitä mitään.

Kirja koostuu Aapan minä-muotoisesta kerronnasta ja matkapäiväkirjasta, jonka kirjoittaja paljastuu vasta lopussa. Koko ajan kerronnassa on läsnä meri ja valaat, myös Aapan äidin onnettomuuden sattuessa.

Kerrotaan, että vedellä on kyky muistaa kaikki ympärillään olevat tapahtumat. Siten se tietää kulkea ikiaikaisia reittejään, pyöriä pyörteissään ja vetäytyä rannasta ja tulla takaisin rantaan", hän sanoo ja jatkaa napauttamalla päätään. "Muisti sijaistee meren kristallikiteissä."

Kirjan keskeinen teema on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat muutokset meressä ja sen lähellä eläville ihmisille ja eläimille. Minun oli välillä vaikea lukea kirjaa, koska Aapa edusti öljy-yhtiötä, joka oli osaltaan aiheuttamassa näitä haittoja ja hän vieläpä oli tekemässä yhtiönsä mainosfilmiä. Kun teoksen rakenne oli katkelmallinen ja seurasi välillä nykyisyydessä tapahtuvaa, välillä mennyttä ja matkapäiväkirjaakin, oli mukana pysyminenkin hetkittäin ongelmallista. Tämä oli kaiketi vain oma ongelmani, sillä poikkeuksetta olen lukenut kirjasta vain myönteisiä arvioita (kuten Kirjaluotsi, Jorman lukunurkka) . Rautiaisen edellinen romaani Tuhkaan piirretty maa oli itselleni suurempi lukuelämys, mutta tämäkin vaati tulla loppuun luetuksi. Ja palkitsi!

Petra Rautiainen: Meren muisti. - Otava, 2022. - 207 sivua

Paul Giordano: Tasmania

 

Ja silti ilmastonmuutoksen vaikutukset olivat silmiinpistävimpiä merissä. Alaskanlahden vedet olivat lämmenneet niin paljon, että myrkyllisten levien kukinta oli poikkeuksellisen runsasta.

Luonto ja sen monimuotoisuuden katoaminen kirjassa voimakkaasti läsnä. Kirjassa kerrotaan lähestyvän katastrofin aavistelusta ja merkeistä, jotka siitä kertovat. Kirjassa ei nimeä selitetä, mutta wikipedia paljastaa Tasmanian Australian osavaltioksi, sen eteläpuolella olevaksi sydämenmuotoiseksi saareksi, jossa luonto kukoistaa. Tapahtumat sijoittuvat nykyisyyteen, mutta päähenkilö, neljissäkymmenissä oleva kirjailija-tutkija Paolo palaa työnsä kautta myös menneisyyteen, atomipommin kehittämiseen ja sen vaikutuksiin Nagasakissa. Paolo elää  henkilökohtaista kriisiä avioliitossaan häntä vanhemman Lorenzan kanssa. Ilmastonmuutos ja oman elämän hallitsemattomuus kulkevat rinnakkain. Samaan aikaan Paolo tapaa vanhoja ystäviään, joiden ongelmissa yrittää auttaa. Pariisissa asuvalla Giuliolla on ongelmia avioeron jälkeen lapsen huoltajuudesta. Katollinen pappi Karol tunnustaa rakastuneensa nuoreen tyttöön.

Saarnassaan Karol puhui hieman arvoituksellisesti valinnoista ja tilaisuuksista, joita epäjatkuvuus toi aina mukanaan. Sillä mitä muutakaan Kristuksen ylösnousemus oli, jollei ihmiskunnan historian syvin epäjatkumo? Tuntui kuin hän olisi puhunut suoraan minulle, mutta sehän juuri on saarnojen juju, ajattelin, tai oikeastaan uskonnon yleisesti:synnyttää vaikutelma, että kyse on aina sinusta.

Paolo tutustuu myös uusiin ihmisiin, joilla on merkitystä sekä työlle että henkilökohtaiselle elämälle.  Professori Novelli on menestyvä tiedemies, joka tutkii pilvien muotoja. Hänen turhamaisuutensa ja itsetietoisuutensa syö tieteellisen työn merkitsevyyttä ja opetustyön mahdollisuuksia. Se asettaa myös Paolon valitsemaan, tukeako miestä vai ei.

En tiedä, oletteko Te lukenut yhden Esquiren artikkelin, Novelli jatkoi, tutkimuksen ilmastoasiantuntijoiden psyykkisestä hyvinvoinnista. Sellaisten kuin meilkäläisten. Käytännössä se ilmenee, että tiedemiesten joukossa me kuuluumme masennukselle ja lukuisille muille mielialahäiriöille altteimpaan kategoriaan.

Nyt, luettuani koko kirjan mietin, että Paolon elämäntapa  oli ristiriidassa ympäristöhuolien pohdinnnan kanssa. Hän lentää jatkuvasti eri puolille maapalloa: Karibian luxushotelliin lomalle, Japaniin työasioissa ja Euroopan sisäisiä lentoja ystävien tapaamisen ja työn merkeissä. Lukiessani en edes huomannut ristiriitaa, enkä myöskään hämmästellyt tutkija-kirjailijan rahojen riittävyyttä. Giordano kuljettaa henkilöitään niin luontevasti paikasta ja tilaisuudesta toiseen, ettei moiseen pohdintaan jäänyt tilaisuutta. Matkalla oleminen tuntuu olevan elämäntapa myös  ulkomaantoimittaja Curzialle, josta Paolo etsii elämälleen uutta suuntaa.

Palatessani noin tuntia myöhemmin Giulion asunnolle tunsin epämääräistä syyllisyyttä. Ehkä tunsin olevani syyllinen sen ylemmän olennon edessä, joka kehottaa meitä tarttumaan hetkeen, sillä olin aivan erityisen taitava heittämään tilaisuuteni hukkaan.

Hän kiusasi minua ilmaisulla "ottaa aikaa itselleen", jota olin kerran käyttänyt: haluan ottaa aikaa itselleni, olin sanonut. Lähes joka ilta Curzia kysäisi minulta, mitä poikkeuksellista olin tehnyt päivän mittaan ajalla. jonka olin itselleni ottanut. Silloin minun oli lähes joka kerta pakko tunnustaa, etten ollut saanut aikaiseksi mitään.

Kirjassa on kyse on mullistuksesta, jota emme toivo emmekä halua kokea.  Uskomattoman määrän henkilöitä ja tapahtumia Giordano kietoo kudelmaksi, joka ei jätä aukkopaikkoja. Lukemista ei haluaisi jättää hetkeksikään kesken- Ja onhan kirjalla - totta totisesti- sanottavaa!  Omalla kohdallani myös Giordanon kaksi edellistä suomeksi käännettyä teosta Jopa taivas on meidän ja  Alkulukujen yksinäisyys ovat olleet lukuelämyksiä. Seuraavaa suomennosta odottelessa...

Meillä kaikilla on gradualistinen mieli: jos asiat ovat aina edenneet jollakin tietyllä tavalla, miksi niiden pitäisi muuttua juuri nyt? Ihmiskunta on asuttanut samaa planeettaa kahdensadantuhannen vuoden ajan, onko mahdollista, että kaiken täytyy luhistua juuri minun elämäni aikana?

Paul Giordano: Tasmania. - Aula & Co, 2023. - Italiankielinen alkuteos: Tasmania 2022. Suom. Laura Petäjä- Taavitsainen. - Kansi: Laura Noponen. - 298 sivua

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

 

Nuorena, hyvin kauan sitten, leirikaverini masentui. Hän kärsi maailmantuskasta, sanoivat vanhemmat, jotka hakivat tytön pois kesken viikon. Minusta se oli hienoa ja olin vähän kateellinen. Elina Hirvosen kokemuksilla maailma on tuskineen läsnä kaiken aikaa. Hän on matkustanut ja saanut ystäviä niin monesta maasta, niin monenlaisista oloista, että näkee maailman lomamatkaajia laajemmin. Hän on kokenut ystäviensä kanssa iloja, suruja ja pitää heihin jatkuvasti yhteyttä. Tässä kirjassa maailma tarjoaa usein juuri ystävien kokemusten kautta pahoja asioita. 

Eikä ole minäkertojalla helppoa muutenkaan. Alakulo vaanii keskellä perhearkea, pakottaa itkemään hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamien hauskojen juhlien jälkeenkin.

Kerron, että nautin yksinäisyydestä, mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta.

Teoksen aika kulkee syksystä 2019 läpi koronaeristyksen, Talibanin valtaannousun ja Afganistanin naisten eristämisen  aina helmikuuhun 2022, jolloin Venäjä hyökkää Ukrainaan. Uutiset muualta tulevat lähelle, koska joku ystävistä on paikalla, kokemassa. Hirvonen kirjaa lukujen otsikkoihin ajankohdat tarkasti, mainitsee säätilan, myös muualla kuin siellä missä itse on ja kulkumerkinnät, joita korona-aikaan ei juuri ole. Kuivuus ja kuumuus, toivo ja epätoivo ovat läsnä niin johdannoissa kuin tekstissäkin. Hirvosen tekstin vahvuus ja mielestäni myös sen tarkoitus on juuri tässä: hän kertoo yksityisestä, mutta näkee myös laajemmin. Olin hieman hämmentynyt minäkin Jukka Koskelaisen kritiikistä, jossa hän arvioi yksityiselämän sekoittamisen vakaviin maailmantapahtumiin koituvan kirjan tappioksi (HS 18.8.2023). Juuri tässä on mielestäni kirjan ydinajatus: oman yksityisen ilon ja surun, menneiden tapahtumien peilaaminen maailman tapahtumiin kerronta-ajankohtana, uutisten kantamiin uhkiin ja murheisiin.

"Maailmankaikkeudessa kaikki liittyy kaikkeen eikä yksikään muutos tapahdu ilman, että se vaikuttaa myös muihin," (Kesä, syksy 2021, Kulkumerkinnät)

Hirvonen osaa kirjoittaa ja hänellä on mielessään asioita, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuksi. Olin Hirvosen esikoisromaanista Että hän muistaisi saman (2005)poikkeuksellisen vaikuttunut. Se tuntui iskuna suoraan palleaan. Tämä kirja ei koskettanut minua läheskään yhtä paljon, vaan jäi kuitenkin sirpaleiseksi. Maailma tuli kyllä lähemmäksi ja erityisesti afganistalaisen naisen pelastamiseksi tehty työ kuvattiin hyvin ja konkreettisesti. Tai ehkäpä olen yhä vain kateellinen, koska kirjailija on kokenut sellaista, johon minusta ei ole ollut enkä minä pääse vieläkään lähemmäs hänen nyt tuntemaansa maailmaa.

Raskaina aamuina en pelkää tuntematonta vaan tuttua. En sitä, että tapahtuu jotain uutta ja pelottavaa, vaan että se, minkä yritän jättää taakseni, tapahtuu uudelleen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja:romaani. WSOY, 2023. - Ulkoasu Elina Warsta. - 229 sivua

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

En oikein nuorempana päässyt tulevaisuudenkuvitelmiin sisälle. Luin scifiä vain  joskus opettajan pakottamana. En edes muista juuri muita teoksia kuin Orwellin 1984 tai Bradburyn Fahrenheit 451. Vanhemmiten huomaan yhä useammin tarttuvani kirjoihin, joissa tulevaisuus kuvitellaan - yleensä nykyistä paljon pahempana. Dystopia on tullut ymmärrettäväksi ja läheiseksi samalla kun toivon sen olevan itsestäni kaukana.

Ishiguron kirjassa Klara ja aurinko päähenkilö on robotti! Ensin ajattelin, ettei kiinnosta - ei todellakaan. Klara-robotti osoittautuu kuitenkin kirjan inhimillisimmäksi olennoksi, melkein pyhimykseksi. Hän on keinoystävä, joka ensin odottaa kaupassa ostajaansa, sitten tekee parhaansa hänet valinneen Josien hyväksi. Josie on sairas ja hänen pahoinvointinsa johtuu muunnoksista, joita hänen menestyksensä takia on tehty. Klara tarkkailee ympäristöään ja siinä toimivia ihmisiä: taloudenhoitaja Melanieta, Äitiä, Rickiä - muuntamatonta ystävää ja tämän äitiä. Hän tietää itse saavansa auringosta voimaa ja arvelee siitä olevan hyötyä Josiellekin. Äidin suunnitelma Klaran suhteen on kuitenkin lähtökohdiltaan itsekäs: keinoystävän pitäisi korvata Josie, jos tämä ei enää selviä hengissä.

Kirjan maailma näyttää niin Klaran kuin minunkin silmissäni kylmiltä ja haastavalta. Josien on opeteltava erikseen vuorovaikutustaitoja, vaikka hän inhoaa kotiin kutsuttuja ikätovereita, jotka käyttäytyvät opitulla ja odotetulla tavalla. Tuekseen hän tarvitsee Rickin, joka ei aiokaan sopeutua tähän kasvatukseen - eikä hänen äitinsäkään sitä vaadi. Hintana on ulkopuolisuus, joka sulkee monia ovia.

"Kenellä tahansa voi olla yksi tai kaksi yksilöystävää. Mutta sinun äidilläsi ei ole yhteisöä. Minunkaan äidilläni ei ole montaa ystävää. mutta hänellä on yhteisö." (Josie)

Kirjan alussa ei puhuta juuri mitään Josien isästä, Paulista. Klara ystävystyy  tiukasti Josien elämää ohjailevan äidin kanssa ja tämä pyrkii vaikuttamaan myös Klaran toimintaan Josien kanssa.  Samalla hän varautuu menettämään tyttärensä, kuten on menettänyt jo tämän siskon. Ilmeisesti juuri tämä on rikkonut avioliiton. Isä ilmestyy kuvioihin juuri silloin, kun äidin suunnitelma Josien menetyksen korvaamiseksi paljastuu Klaralle. Isäkin edustaa inhimillisyyttä, joskin hänen opintiensä on ollut kova: työpaikan menettäminen on johtanut yhteisön ulkopuolelle joutumiseen ja jatkuvaan epäilyyn siitä, ovatko omat näkemykset oikeita.

"Luullakseni vihaan Capaldia niin kovasti sen takia, että syvällä sisimmässäni tiedän hänen ehkä olevan oikeassa. Että hänen väitteensä saattavat olla totta. Että tieteen kiistattomien tosiasioiden mukaan tyttäressäni ei ole mitään ainutlaatuista, ei mitään sellaista mitä ei nykyaikaisin menetelmin voitaisi saada esiin, kopioida ja siirtää."

"Toivo", hän sanoi. "Se kiusaa ihmisiä loputtomasti." 

Ishiguro kertoo isoja asioita pienesti. Aluksi tuntuu siltä, että kirjassa seurataan vain nukkerobotin elämää, mutta kirjaan tulee mukaan yhä uusia elementtejä ja yllätyksiä, jotka paljastavat niin ympäristötuhoja kuin myös ihmisten käytöstä selviämistaistelussa. Vahvimmat, rikkaimmat ja samalla tiukimmin yhteiskunnan sääntöihin sitoutuneet selviävät, muut putoavat. Yhteisöön sopeutuminen ja siinä menestyminen saattavat aiheuttaa terveysongelmia, mutta ratkaisua niihinkin etsitään  keinoilla, joita tiede sillä hetkellä tarjoaa. Vaihtoehtoja oman rajatun elämän ulkopuolella ei nähdä.

Taitava kerronta piti minut kevyesti kirjan ääressä. Jotain enemmän kuitenkin odotin ja kaipasin. Inhimillisyys on läsnä koko ajan eikä sitä tarvitsekaan osoitella, mutta olisin halunnut edes muutaman viisaan kiteytyksen lainattavakseni ja muistettavakseni. Ehkä tämä on juuri nobelistin tapaa ilmaista asia: kirja on kokonaisuus, josta ei irtolauseita revitä. Mielestäni Ishiguron paras kirja ja paras scifi, dystopia sekin, on Haudattu jättiläinen. Jospa se on jäänyt mieleen siksi, että luin sen ennen kuin Ishiguro sai Nobelin..

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko.Tammi 2021. - Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun, 2021. Suom. Helene Bützow. -Keltainen kirjasto 517. 371 sivua

Kerstin Ekman: Suden jälki

 

Tunnettu ja arvostettu ruotsalainen kirjailija oli 88-vuotias, kun hänen kirjansa Löpa varg ilmestyi. Seuraavana vuonna Pirkko Talvio-Jaatisen kääntämänä teos ilmestyi suomeksi Suden jälki -nimisenä. Teos oli 2022 Pohjoimaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Minusta kirja on todistus uskomaatomasta luomisvoimasta ja -kyvystä. Luin sitä mielelläni.

Pääosassa on urossusi, Pitkässääri, jonka metsästäjä Ulf näkee vuoden alussa, 70-vuotis syntymäpäivänään. Suden selviytyminen on hänelle tärkeää ja se rinnastuu oman elämän tapahtumiin, vanhenemiseen, luopumiseen ja sairastumiseen. Sydäninfarkti kesken hirvijahdin pakottaa luopumaan metsästyksen johdosta eikä seuraaja miellytä Ulfia. Seudulta löytyy raadeltuja lampaita, koira ja loukkaantunut ihminen. Ulf kirjaa tapahtumia muistikirjaansa:

Kun on kerran aloittanut kirjoittamisen, on vaikea enää lopettaa. Kirjoittaminen on oma maailmnsa. Ei minulle kirjoittaessa tule huono olo, vaikka kokemus Elnan luona oli etonut. Minussa soi. Se vanha pääsiäisvirsi: Pois vieritetty kivi on...

Vaimonsa Ingan kanssa Ulf harrastaa myös lukemista. Tärkein kirja on jo kuluneeksi luettu Turgenjevin Metsämiehen muistelmat. Inga on ollut ranskan opettaja, muttei ikävöi taakseen jättämäänsä työtä, vaan jakaa mielellään miehensä kanssa arjen ja maailmankatsomuksen.

Tiesin mitä ajattelin: että me valloitamme maapallon.. Teemme siitä ison, myrkyllisen ja avohakatun yhteisön. Tapamme kaiken elämän meristä ja metsistä, enkä halua enää olla mukana sellaisessa. Mutta sitä minun ei ole lupa sanoa. Minun on jatkettava reippain mielin ja meidän pitää elellä tässä talossa, joka Zuzannan mukaan on harva hevosloimi. Tämähän on eräänlainen viihtyisä kahden hengen vanhainkoti. Me itse olemme henkilökunta. 

Pariskunnan keskinäistä luottamusta ja rakkauden kuvausta on mukavaa lukea. Ekman ei tee oikeamielisistä sankareita, mutta silti lukukokemus on puhdistava ja lämmin. Koko ajan pariskunnan kardemummapullan tuoksuisen elämän taustana on luonto, metsä ja sen eläimet. Vaikka Ulf on metsästäjä ja kalastaakin, ei hän halua tappaa vain osoittaakseen voimaansa tai taitavuuttaan. Hänellä on vakaumus ja hän haluaa elää sovussa itsensä ja luonnon kanssa sekä noudattaa sääntöjä, jotka turvaavat rinnakaiselon. Suden tappaminen on rikos ja siitä tulee kertomuksen ydin.

Enempää sanomatta lienee selvää, että pidin tästä kirjasta. Ekman on aloittanut dekkaristina ja hän luo kerrontaansa loppuun asti kantavan jännitteen. Kirjan sanoma on kuitenkin rikoksen selvittämistä tärkeämmässä roolissa. Tässä kirjassa vanheneminen ja rinnakkaiselo luonnon kanssa nousevat tärkeiksi teemoiksi.

Kerstin Ekman: Suden jälki - Kertomus. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos: Löpa varg, 2021. - Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. - Kannen valokuva Rainer Fuhrmann. - Keltainen kirjasto, 529. - 176 sivua. 

Räinä Jenni : Suo muistaa

 

Päähenkilö tässä kirjassa taitaa olla nimihenkilö eli suo. Vai olisiko se Koskenniskalle perustettava yhteisö, joka yrittää pelastaa maailmasta sen, mitä pystyy? Juho ostaa perintörahoillaan kansakoulun ja kokoaa ympärilleen ihmisjoukkoa saattamaan ojitettua Aapasuota entiselleen. Huolena on ilmaston saastuminen, vaikka jotkut tutkimukset väittävät ennallistetun suon päästävän vielä vuosia metaania. Samoihin aikoihin naapuriin muuttaa maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä selvittämään vaarinsa jäämistöä. Häntä viehättää yhteisön tuoma virkistys nuoruuden asuinseudulle, joka on pitkään ollut unelias, vanhuksien asuttama kylä.

Yhteisön toimintaidea ja -edellytykset näyttävät aluksi valoisilta ja selkeiltä, vaikka kansakoulussa  asuu työssään uupuneita tai opintojaan pitkään harjoittaneita ihmisiä. Yhteisöön tulee uusia asukkaita, jotka kartuttavat yhteistä pääomaa taidoillaan kuten toimittaja Viena. Hänen ansiostaan toiminnasta tiedetään laajemmalti ja viininviljelyllä elantonsa hankkinut italialainen sisarusparikin muuttaa saunakamariin. Helläkin tutustuu yhteisön asukkaisiin ja auttaa asialleen omistautuneita maailmanparantajia ottamalla valokuvia.

"Puhuttiin Vienan kanssa että kuvat vois olla joko varhain aamulla tai myöhään illalla otettuja. Silloin kun on usvaa. Sellaisia, joissa voi kuvitella kuinka pinnan alla lepää tuhannet vuodet."

 Hellä auttaa myös hevosen hankkimisessa tialalle. Se ei yksin avuksi riitä vaan ojien täyttämiseen tarvitaan myös kaivinkoneyrittäjän apua. Isänsä tekemiä ojia täyttävä Miika lähettää yhteisölle arvioitua suuremman laskun, jonka Juho yhteisön johtajana kuitenkin piilottaa muilta. Kansakoululla eläminen ei suju muutenkaan kitkatta, sillä vanhan opiskelukaverin kanssa yhdessä asuminen osoittautuu erilaiseksi kuin opiskeluaikoina maailmaa kaljalasin ääressä parannellessa.

Tarmon tarkkuus näkyi kaikessa. Hän ei hakenut luovia ratkaisuja, ei ratkaisuja oikeastaan lainkaan. Hän haki sitä, että mentiin sääntöjen mukaan - veivät ne mihin tahansa.

Juho ei ollut sellainen. Hänelle säännöt olivat akvarelleilla vedettyjä hentoja viivoja kartongilla, suuntaa antavia ajatuksia, joiden ympärille hän rakensi kaiken.

Kerronta etenee vuorotellen Hellän ja Juhon näkökulmasta. Heidän välillään on enemmänkin kuin työtoveruutta ja Juho unohtaa pian Saaran, joka on aluksi houkuttanut miestä. Hellä on jo aikoja sitten jättänyt ajatuksistaan Miikan, ystävän nuoruudesta.

Vaikka Miika, ensimmäisenä tai toisena poikana, avasi mahdollisuuden rakkauteen ja huumaan, Hellä oli tiennyt jo tuolloin, ettei Miika se rakkaus ja huuma ollut. He harjoittelivat toisillaan.

Helena Ruuska moitti kirja-arviossaan HS 27.8.2022 kirjanhenkilöitä paperinukkemaisiksi, kuvausta kapeaksi. Toisaalta ekoyhteisön asukkaat ovat vain osa kokonaisuutta. Luonto tai suo on päähenkilö.  Vain Juhon ajatuksia ja toimintaa kuvataan vähän tarkemmin. Hellä on ehkä kuitenkin ihmisistä elävin muistoineen ja nykytilanteessaan.

Hän oli palannut takaisin itseensä. Siihen samaan, joka hän oli ollut neljännesvuosisata aiemmin. Solut olivat vaihtuneet ja hiukset kasvaneet alusta lähtien uudelleen kuten kynnetkin. Hampaat olivat kuluneet ja veri uusiutunut kerta toisensa jälkeen.

Hän oli alkanut pelätä samoja asioita kuin ennen ja etsiä toivoa samoista asioista.

Kirja on tendenssiromaani, kuten Ruuska arviossaan toteaa. Sen on kirjoittanut Oulussa asuva toimittaja ja tietokirjailija. Jenni Räinä, joka on yksi tietokirjallisuuden Finlandialla 2019 palkitusta Metsä meidän jälkeemme -teoksen kirjoittajista. Räinän aiemmatkin teokset ovat saaneet palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Mielestäni kirjailija onnistuu myös fiktiossa vähintään kohtuullisen hyvin. Minulle jäi tosin kirjasta vähän vajaa olo - kuin olisin odottanut jotain selkeämpää loppuratkaisua tai yhteenvetoa. Samalla kun ymmärrän, ettei sellaista voi antaa, mieleen nousee myös valoa ja tulevaisuudenuskoa, joka kantaa kirjan kuvaamaa työtä luonnon puolesta. Mieleen nousee vuosikymmenten takaa Arja Saionmaan ääni: "Tehkää suuria tekoja, tehkää pieniä tekoja, mutta tehkää jotakin." Ehkäpä  pitäisi vain valmistautua Juhoa paremmin. Hyvät aikomukset eivät riitä pitkälle.

Piti silti paikkansa, ettei ihminen kuulunut samaan kategoriaan kuin herkkä ja erikoistunut yövilkka, jonka hennot juuret pysyivät kasvamaan vain koskemattomassa metsämaassa. Ihmisen juuret olivat sitkeät kuin vaakasuorassa kalliosta kasvavan männyn. Ne imivät ravinnon kiven mineraaleista, jos muuta ei ollut tarjolla.

Jenni Räinä: Suo muistaa. - Gummerus, 2022.- Kannen suunnittelu Jenni Noponen.- 261 sivua

Isomäki Risto: Atlantin kuningatar - Lauri Nurmi -trilleri

 

Entinen CIA:n agentti Lauri Nurmi, Lauri Greenfield, on päättänyt pysyä erossa suuremmista operaatioista ja varjella monta kertaa täpärällä ollutta henkeään - paljolti "naisensa" Katherinen toivomuksesta. Maailma kuitenkin kutsuu ja ilmastokatstrofin estäminen vaatii tekoja, joihin kokenut agentti on pian houkuteltu mukaan. Maailman suurin alus Atlantin kunigatar miehistöineen odottaa Portugalissa päästäkseen suorittamaan tehtäväänsä: jäätä Afrikkaan ja takaisin biomassaa sekä puuta kuivamaan. Lauria pyydetään turvamieheksi. Jo matka Portugaliin osoittautuu vaaralliseksi.Toimeksiantajan antamat saappaat pelastavat kuitenkin mahdottomasta tilantateesta. Lauri Nurmen taitavuus on myös vastustajien tiedossa. Lisää on luvassa, sillä tehtävää sabotoimassa on merirosvojoukkoja, joiden liikkeet ovat arvaamattomat.

Isomäki yhdistää tulevaisuudenskenaarioita ja tietoaan mahdollisista keksinnöistä jamesbondimaiseen tarinaan, joka etenee sujuvasti, juonivetoisesti ja helppolukuisessa muodossa. Miehet ovat tarinassa sankareita tai roistoja, vaikka kaikista ei ihan heti tiedäkään, kenen puolella he ovat. Autot ovat nopeita, vaikka kulkevat sähköllä ja latautuvat aurinkoenergialla. Miehillä on upeita naisia, joiden elämällä ei liene sen suurempaa agendaa olekaan.

Toisaalta kirjassa eletään lähitulevaisuutta ja ilmastonmuutos on jo läsnä monin tavoin.  Etelä-Euroopasta tullaan Suomeen lomalle, koska kuumuus Espanjassa  on sietämätöntä. Jäätiköt sulavat ja metaanikaasut pulpahtelevat myrkyllisinä pintaan pohjoisilla vesillä. Malaria tarttuu huimaa vauhtia ja on leviämässä pohjoisiin maihin, joissa ihmisillä ei ole suojaa sitä vastaan. Tummaihoiset sopeutuvat valkoisia paremmin lämpenevään ilmastoon ja tauteihin. Ilmastonmuutosta hillitseviä keksintöjäkin on toki tehty: eristysaineita, aurinkopaneeleita ym. Koronaankin on jo monenlaisia rokotteita, erlaisia cocktaileja, joita tarjotaan agenteille "varmuuden vuoksi". -  Ja Sanna Marin on Suomen presidentti.

Minua kiinnosti tässä kirjassa se, miten tekijä upottaa tietämystään ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta fiktiiviseen tarinaan. Trillerimuotoa vieroksun ja loppujen lopuksi minulle olisivat riittäneet tekijän jälkihuomautukset. Taitavasti Risto Isomäki kuitenkin istuttaa mielipiteensä mm. hävittäjähankinnoista sotapelien pelaamiseen kirjassa ja kuvaa metaanikaasuja pohjoisilla vesillä siten, että niistä tulee värisyttävän todellisia. Ehkä asian saa näin menemään paremmin perille, koska Lauri Nurmi seikkailee jo neljännessä kirjassa. Sitä aiemminkin Isomäki on tietopuolisten tekstiensä ohella kirjoittanut fiktiota samasta aihepiiristä. Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Minua ei teksti innostanut, mutta kyllä se silti puoltaa paikkaansa ja löytää toivottavasti lukijansa.

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Into 2021. Kansi: Jussi Karjalainen. 394 sivua

Itäranta Emmi: Teemestarin kirja

 Katson taivasta ja katson valoa ja katson maan muotoa, jotka ovat samoja kuin heidän maailmassaan eivätkä kuitenkaan ole, eikä vuotaminen koskaan lakkaa. s.30

Teemestarin kirja on kertomus ajasta, jolloin elämä on muuttunut ihmisen tässä ajassa tekemien päätösten ja tekojen takia. Vesi on niin arvokasta, että sitä varastetaan ja lähteitä salataan. Suolavedestä puhdistetun veden maku on tyystin erilainen kuin lähdeveden. Sotilaat etsivät vesirikollisia, joiden oveen maalataan sininen ympyrä eivätkä he pääse poistumaan talostaan. Maasta löytyy muovijätettä, joka ei ole maatunut. Hyönteiset kiusaavat pölyisessä ja kuumassa maassa eläviä ihmisiä. Teemestarin kirja on dystopia ilmastonmuutoksesta.

Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä muistiin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. Toisinaan käy niin, että lähde tai kaivo kuivuu ilman syytä tai selitystä. On kuin vesi pakenisi pois omasta tahdostaan, vetäytyisi maan kätköön etsimään uutta uomaa. ss.94-95

Kertoja on Noria. Hän on teemestarin tytär, josta itsestäänkin tulee teemestari juhlallisessa ja  huolella valmistellussa seremoniassa, jossa hän vannoo teemestrin valan: 

"Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen,minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni." s.106

Sitä ennen hänen äitinsä on lähtenyt tutkijaksi Xinjingiin. Hän on houkutellut tytärtäänkin sinne. Noria ei kuitenkaan halua luopua kutsumuksestaan - eikä ystävästään Sanjasta, jolla on myös pikkusisko huolehdittavanaan äidin lisäksi. Kun tilanne käy yhä vakavammaksi, tytöt pääsevät Menetetyn maan jäljille ja alkavat salaa valmistella matkaa sinne.

Hiljaisuutta ei tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. s.137

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä.

Jos päästämme toisen siihen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole yksin. s.171

Olisihan tämä kirja pitänyt lukea jo silloin, kun se voitti Teoksen scifi-romaanikilpailun ja ilmestyi. Itärannan esikoisteos on kaunis ja surumielinen, mutta julistaa juuri tällä tavalla tehokkaammin kuin mikään propaganda. Kuvaus on tarkkaa ja siinä on outojen käsitteiden, kuten vesirikos, helivaunut, ja sinilummekakut, lisäksi paljon sellaista kuvausta, josta nykyihminen saa kiinni: mintunlehtiä, karviaispensaita, c-kasetteja muovihaudassa. Mustavalkoiseen kerrontaan Itäranta ei sorru, sillä salaisen vesilähteen käyttäminen omiin tarkoituksiinon on toisaalta  petos muita, janoisia ihmisiä kohtaan - olkoonkin, että lähde ehtyy suuremmassa käytössä. 

Pinnalla mikään ei liikahda, mutta hitaasti elämämme etsii muotoa niiden asioiden mukaan, joista emme voi puhua kenellekään. s.171

Itäranta kertoo toteavasti ja eleettömästi, mutta juoni etenee kuitenkin sujuvasti. Kirjaa on helppo lukea ja taitava ja yksityiskohtainen kuvaus vie lukijan mukanaan ensisivuilta lähtien. Olen iloinen, että viimein tartuin tähän kirjaan. Nyt tiedän, että luultavasti pidän myös kahdesta muusta kirjasta, jotka Itäranta on kirjoittanut: Kudottujen kujien kaupunki (2015) ja Kuunpäivän kirjeet (2021). 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. - Teos 2012.- 266 sivua

Pekkola Pasi: Kaikki isäni naiset

 
Veljeäni oli aina piinannut kummallinen tarve todistaa maailmalle olevansa jotain enemmän. s.187

Tapani Luoto on ihailtu ja menevä mies, joka odottaa YK:n ilmastoraportin tiedotustilaisuutta juhlana, joka kruunaisi hänen yliopisto- ja tutkijanuransa. Vähitellen julkisuuteen vuotaa tietoja ihaillun miehen naissuhteista, jotka eivät miestä mairittele. Tapahtumia kerrotaan Iltalehdestä potkut saaneen toimittajapojan, Aleksin, Alma-tyttären, ex-vaimo Lindan ja Aliina-siskon näkökulmasta. Kaikkiin heihin Tapio Luodon elämällä ja toiminnalla sekä myös negatiivisella julkisuudella on vaikutusta.

"Totuus on kuin peilipallo. Se säihkyy aina siitä suunnasta, mistä sitä valaistaan....." s.265

Tapani Luodon maine ja glorian haihtuminen kuvataan mielestäni parhaiten toimittajapojan näkökulmasta. Poika on ihaillut aina isäänsä eikä oikein tahdo uskoa lehtien paljastuksia, vaan pitää juttuja vähintään liioiteltuina. Hänen kaunis ja menestyvä Julia-vaimonsa pitää ohjat käsissään ja Aleksi tuntee itsensä reppanaksi niin työyritelmissään kuin lastenkasvatuksessa pystyvän vaimon ja menestyvän isän varjossa.

Aleksin sisar Alma on itsenäinen nainen, joka markkinoi taifuunien liikeitä ennakoivaa sovellusta  Kiinassa. Hän ei halua perustaa perhettä eikä sovitella perinteistä naisen roolia itselleen. Miehestään jo aikoja sitten eronnut lasten äiti Linda kasvattaa viiniköynnöstä Suomessa ja maistelee tiuhaan tahtiin muissa maissa tehtyjä viinejä. Tapio Luodon sisar on elänyt jo pitkään omaa  elämäänsä  lapsettomassa avioliitossa. Veli ei ole juuri ehtinyt häntä tapaamaan.

Kirja käsittelee tämän päivän puheenaiheita, kuten ilmastonmuttosta ja erityisesti metoo-liikettä, mutta näistä raameista kirjoittaja löytää henkilöidensä repliikkeihin suurempiakin, ajattomia totuuksia ja pohdintoja ihmisen elämän ja työn merkityksestä ja vastuullisuudesta. Sujuvaa ja mukanaan vievää kerrontaa rupesi omassa päässäni  haittaamaan henkilöiden ja teemojen paljous. Aleksin näkökulma oli kertojana vahvin. Alman ja sisaren tarina jäivät irrallisemmiksi. Tuntui kuin kirjaan olisi mahdutettu monen kirjan ainekset. Hyvä, lukemisen kestävä kirja tämä silti oli.

Mietin, mitä muuta Osmosta oli jäänyt tähän maailmaan kuin parin metrin syvyyteen haudattu uuran ja kasa vanhoja kulahtaneita vaatteita, joita en ollut raaskinut heittää pois.

Tiesin, että myös Osmo oli miettinyt samaa kysymystä. Se oli piinannut häntä aivan kuin se piinasi nyt veljeäni. En tiennyt, miksi heille oli niin tärkeää jättää jälkeensä jotain pysyvää. Kuin heidän elämänsä olisi valunut hukkaan, jos he eivät olisi saaneet jotain merkittävää aikaiseksi. Se tuntui lapselliselta ja vähän säälittävältäkin.

Niinkö he kuvittelivat, että heitä mitattiin?

Ihmisinä, aviopuolisona, miehinä.

Eivätkö he ymmärtäneet, ettei ihmisen mitta ollut suurissa saavutuksissa, vaan kaikissa niissä pienissä teoissa, kun kukaan ei ollut katsomassa ja jokainen oli vastuussa vain itselleen. s.203

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset. Otava 2020. Kan
si: Tuomo Parikka. 302 sivua

Westö Kjell: Tritonus

Brander oli myös kertonut että hänen päässään oli alkanut soida tuntematon melodia kunhän oli nähnyt kärventyneen pääoven siellä Tekkilässä, ja että erään Mahlerin sinfonian tritonusteema, jossa oli C:tä ja Fisiä, tuli hänen mieleensä kun hän näki ne kuolleet mustavalkoiset linnut Husunlahdessa. s.122

Reidar Lindell, psykologi ja koulukuraattori pienessä saaristolaiskunnassa saa naapurikseen kuuluisan kapellimestarin Thomas Branderin, joka rakennuttaa möhkälemäistä ja loisteliasta huvilaa Casa Tritonusta turvapaikakseen maailman myrskyiltä ja pettymyksiltä ja soittelee klarinettiaan. Branderin maine on hiipumassa, vaikka hän tekeekin yhä joitakin työmatkoja ulkomaille. Arvostelut ovat nuivia tai tylyjä.

Minulla oli onnea kun valitsin viulun, Gentz sanoi. Siinä on hurja kilpailu, mutta sitä voi soittaa korkeammalla tasolla pitkään. Teille puhaltajille tulee ikä vastaan nopeammin.

Ei vielä, Brander protestoi. Olen viisikymmentäkahdeksan. Minä hölkkään, ja keuhkoni ja huuleni ovat täysin kunnossa.. s. 147

 Viimeisin rakastettu, viulisti Krista on löytänyt Tero Kallasmaan, nuoremman ja valovoimaisemman kapellimestarin vanhenevan Branderin tilalle. Vaimot ovat menneisyytta ja yhteys ainoaan poikaan, Vincentiin katkeilee.

Uran ja ihmissuhteiden takkuilun lisäksi Branderin elämään tunkee muitakin vastoinkäymisiä: läheltäpiti-tilanne terrori-iskussa, metoo-syytöksiä. Pandemia on tosiasia, mutta saaristolaiskylä ei muodostu sellaiseksi turvapaikaksi kuin Brander kuvitteli. Kyläyhteisöön sopeutuminen kangertelee. Uuden huvilan seinät sotketaan eikä kuuluisuus voi sulautua joukoon. 

 Maahanmuutto on yksi kirjan teemoista, ja välillä turvapaikanhakijoista puhutaan nuoren radikaalin, Jonten käyttämällä termillä matu-maahantunkeutujat. Kertoja asettuu valinoissaan köyhempien puolelle, muttei osoittele mitään tai ketään.

 Kaikkialla ihmiset raatoivat päivät pitkät ikkunattomissa halleissa tai romahtamaisillaan olevissa röttelöissä, jotta rikkaammat ihmiset voisivat ostaa t-paitoja viidellä eurolla tai pakastettua kalagratiinia kolmella eurolla kahdellakymmenelläviidellä sentillä tai myrkkymaalattuja muoviputkia kympillä. Ja monissa paikoissa tyäntekijöiden päiväpalkka ei olisi riittänyt edes kahvikupilliseen Siirin krouvissa. s.112

Maahanmuuttajien asemaa saaristolaiskylässä kirjailija käsittelee yhden turvapaikan hakijan, lääketieteen opiskelijan kautta. Opinnoilla ei ole uudessa maassa merkitystä eivätkä vanhan kotimaan tavat tai uskonto auta elämässä eteenpäin - tarvitaan toinen ihminen.

Sitä on vaikea selittää, mutta se on jokin täällä teillä. En sano että olisin menettänyt uskoni. Mutta tuntuu kuin rukouksillani ei olisi mitään vaikutusta täällä. s.424

Lindellillä on omat ongelmansa. Toisin kuin Brander, joka on hylännyt kaksi vaimoa ja muutamia muita naisia, Reidar Lindell on elänyt pitkän avioliiton Madeleinen, Madden kanssa aina vaimon lyhyeen sairastamiseen ja kuolemaan asti. Lindell ei ole päässyt asiasta yli, vaikka yrittääkin seksisuhteita niin Jonten äidin Bigin, nuoruudenystävänsä, kuin paikallisen rockyhtyeen Rainbow'n laulajan ja kunnan ympäristösihteerin Anetten kanssa . Lindell on kuitenkin yksi kyläläisistä ja vieläpä kovin halukas auttamaan muita - toisin kuin maailmanmies Brander. Lindell yrittää kuitenkin auttaa naapuria sopeutumaan ja  osallistumaan kylän elämään. Lindell kietoo Branderin avustamaan myös ääriliikkeistä innostuneen Jonten - Jonas Albelinin ohjauksesta musiikin avulla.

Hän tunsi taas samaa huolta, joka jäyti häntä aina kun hän uskalsi puhua Branderille avoimesti, huolta siitä että hän oli ylittänyt toimivaltansa ja sanaonut jotain tungettelevaa ja hölmöä. Mutta Brander ei näyttänyt kiusaantuneelta, vaan hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

Muistan että puhuimme, että meidän pitäisi tutkiskella tritonusta yhdessä. Mutta nyt on kesä, ehkä otamme jonkin valoisamman intervallin. s.300

Pääosassa on musiikki ja veikkaan, että musiikista minua enemmän tietävät saavat teoksesta vielä enemmän irti. Kummallista kuitenkin on, että sivistymättömyyteni tällä alueella ei häirinnyt lukukokemusta. Yritin löytää selitystä kielestä, mutten mitään erityistä löytänyt. Maisemakuvaukset olivat upeita, mutta mitään kikkailua tai maalailua ihmisten käyttäytymisen tai tuntemusten kuvauksessa en havainnut. Selkeää ja kirkasta proosatekstiä ei tarvitse höystää ylimääräisillä koukeroilla. Tämä oli kauttaaltaan upea kirja, Finlandia-tasoa, ainakin. Lukemisen jälkeen oli hyvä ja puhdas olo, kuten hienon taide-elämyksen jäljiltä aina.

Miksi jotkut ihmiset ymmärtävät vaistomaisesti kauneutta ja vivahteita, kun taas toiset yrityksistään huolimatta eivät? Brander tiesi ettei kyse ollut hyvyydestä tai pahuudesta. Hänelle uuden ajan tapa reagoida uutisiin muusikoiden , kirjailijoiden ja näyttelijöiden pahoista teoista oli vieras: ajan ratkaisu oli julistaa pannaan heidät radiossa, Spotifyssa ja iTunesissa, poistaa heidän kirjansa kirjastoista, olla enää antamatta heille elokuvarooleja tai tehtäviä teatterissa. Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? ss.305-306

Ehkä itse nostaisin kirjan pääteemaksi kuitenkin nöyrtymisen, jonka Lindell on kompromissihaluisena wannabe rock-kitaristina kokenut jo ennen vaimonsa kuolemaa. Brander ymmärtää nöyrtyä vasta sitten, kun häntä nöyryytetään elämän kaikilla osa-alueilla ja kun poikakin tyrmää isänsä edustamat arvot. Kyse on myös valinnoista oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä - ja noiden käsitteiden määritelyn vaikeudesta.

Hän ajatteli ohuita rajoja jotka kulkivat läpi elämän ja erottivat hyvän pahasta, hän ajatteli rajaa himon ja tarpeen välillä, nautinnon ja tuskan, sen mikä ravitsee meitä ja saa meidät kasvamaan, ja sen mikä kutistaa ja tuhoaa meidät. s. 393

Kjell Westö: Tritonus. Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. Otava 2020. 445 sivua

Harari, Yuval Noah: Homo Deus

Yuval Noah Harari
 Homo Deus - huomisen lyhyt historia
Bazar 2017
Alkuteos: Homo Deus. A Brief History of Tomorrow 2015
suom. Jaana Iso-Markku
447 sivua

Tässäpä kirja, joka mullisti ajatusmaailmaani ja vei sitä uuteen suuntaan. Tekijä on historiantutkija, joka on väitellyt tohtoriksi Oxfordin yliopistossa ja opettaa nyt historiaa Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Tämä kirja, kuten myös tekijän edellinen Sapiens - ihmisen lyhyt historia on käännetty useille kielille. Molemmat kirjat ovat olleet suosittuja, enkä ihmettele. Harari yhdistää tulevaisuuden skenaarioissaan mm. luonnontiedettä, historiaa ja filosofiaa ja tekee sen niin kiinnostavasti ja sujuvasti, että tieteellisen tekstin mukaan pääsee kaltaiseni maallikkokin ja paatunut kaunokirjallisuuden lukija.

Kun ihmisten usko itseensä lisääntyi, eettisen tiedon hankinnalle syntyi uusi kaava: Tieto=kokemuksetxHerkkyys. Jos haluamme tietää vastauksen johonkin eettiseen kysymykseen, meidän on oltava yhteydessä sisäisiin kokemuksiimme ja havainnoitava niitä äärimmäisellä herkkyydellä s. 248

Ihminen on historiansa aikana lisännyt uskoa itseensä ja omiin tekemisiinsä siinä määrin, että on valmis asettumaan jumalan paikalle ja ratkaisemaan tiedon avulla ongelmat, joihin aikaisemmin pyysi apua jumalilta.

Kokeva minä on lisäksi usein niin voimakas, että se pystyy tekemään tyhjäksi kertovan minän parhaatkin suunnitelmat s. 310

Eikä tässä ole kysymys tunteista, joihin joku perussuomalainen poliitikko perusti oikeellisuutta taannoin ("se on totta, jos sinusta siltä tuntuu"), vaan pikemminkin aistimaan herkistynyt kokeva minä tavoittaa totuuden kertovaa ja selittävää minää varmemmin.

Jokaisen yksittäisen äämestäjän, asiakkaan ja  katsojan tulisi sen sijaan käyttää vapaata tahtoaan siihen, että hän luo merkityksen oman elämänsä lisäksi myös koko maailmankaikkeudelle. s.315

Maailmankaikkeus määrittää yksilön olemista ja suhteemme siihen määrittää omaa merkityksellisyyttä. En pystynyt ottamaan vastaan Hararin todistelua jatkuvan kasvun oikeutuksesta. Harari väittää, että suuret keksinnöt ihmiskunnan parhaaksi vaativat lisää panostusta tutkimukseen, mikä on mahdollista vain jatkuvan kasvun avulla. Itse kuvittelen oikeudenmukaisella resurssienjaolla olevan merkitystä.

Vaikka pitäisi oikeudenmukaisuutta voittoa tärkeämpänä päämääränä, kannattaisi todennäköisesti silti korvata sotilaat ja lentäjät autonomisilla roboteilla ja lennokeilla....Tietokoneet, joihin on ohjelmoitu eettiset algoritmit, pystyvät paljon helpommin toimimaan kansainvälisen rikostuomioistuimen viimeisimpien päätösten mukaisesti. s.320

Tämän hyväksymisessä on ihmiskunnalla vielä pitkä taival, vaikka sodankäynti ihmishenkiä uhraten tuntuu äkkipäätä sekin moraalittomalta. Vaan kumpi on pahempaa, koneellinen sodankäynti vai ihminen ase kourassa toista vastassa?

1900-luvulla lääketieteen tavoitteena oli sairaiden parantaminen. 2000-luvulla lääketieteen tavoitteena on yhä lisääntyvässä määrin terveiden paranteleminen. s.357

Geenitekniikan avulla pystytään myös muokkaamaan maapallolla eläviä ja sen myötä maapallon tulevaisuutta.

Suurimmassa osassa ihmismieltä ja inhimillisiä kokemuksia koskevissa tutkimuksissa on kuitenkin käytetty tutkimusaineistona länsimaissa, pitkälle koulutetuissa, teollistuneissa, rikkaissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa eläviä ihmisä, jotka eivät ole edustava otos ihmiskunnasta.  western, educated,industrialised,rich an democratic; WEIRD s.363

Loppujen lopuksi tietämyksemme ihmismielestä ja terveen ihmismielen määrittely  perustuu rajalliseen tutkimusaineistoon ja sen myötä teknohumanismi ja ihmismielen manipulointi aiheuttavat hallitsemattoman riskin.

Hajuaistin ja huomioimiskyvyn lisäksi olemme menettämässä kyvyn nähdä unia....Matemaattiset taidot ovat talouselämän kannalta tärkeämpiä kuin kukkien haistelu tai keijukaisista uneksiminen. ss.370-371

Varmaan näin on ja on jo pitkään ollutkin, mutta haluan silti haistella ja uneksia, minä reliikkikeiju!

Kapitalismi ei voittanut kommunismia siksi, että kapitalismi olisi ollut moraalisesti parempi järjestelmä tai siksi, että yksilönvapaudet ovat pyhiä, tai siksi, että Jumala olisi ollut vihainen kommunistipakanoille. Pikemminkin kapitalismi voitti kylmän sodan, koska hajautettu datankäsittely toimii keskitettyä datankäsittelyä paremmin, ainakin kiihtyvien teknisten muutosten aikakaudella..... Kun kaikki data kootaan yhteen salaiseen bunkkeriin ja kaikki tärkeät päätökset tekee ryhmä iäkkäitä apparatsikkeja, kyetään kyllä valmistamaan vaunulasteittain ydinpommeja, mutta ei mitään Applea tai Wikipediaa. s.380

On siis tärkeämpää jakaa tietoa kuin salata sitä, perehtyä kuin olla välinpitämätön ja osallistua ennemmin kuin luottaa eliitin oikeaan johdatukseen. Harari väittää, että nykyisellään meitä enemmänkin hallinnoidaan kuin hallitaan, koska poliitikoilta puuttuu pitkän tähtäimen visio. Hänen näkemyksensä mukaan dataismi, tekoäly ja geenitekniikka pelastavat ihmiskunnan tulevaisuuden maapallolla, jonka suurin uhka on seurausta ihmisen lyhytnäköisestä toiminnasta:maapallon lämpeneminen ja  ilmastonmuutos.

Pystyykö ihminen korjaamaan sen vahingon, jonka on pannut alulle ja jo aiheuttanut?

Laitila-Kälvemark, Tiina: Seitsemäs kevät

Kohtalokkaan oloinen nimi tällä kirjalla ja kohtalokkuutta jatkavat kirjan välitekstit ennen jokaista juonta kuljettavaa kappaletta, episodia. Teksteissä kerrotaan ilmastonmuutoksesta, sateisesta kesästä, jonka odotetaan muuttuvan oikeaksi kesäksi.
Kirjan henkilöt:
Peter, irtisanottu metereologi, TV:n sääennustaja, joka haluaa kertoa ihmisille parempaa säätä kuin ennusteet lupaavat
Rosa, edellisen kampaajavaimo ja yrittäjä,
Susanna, 46-vuotias bloggaaja, joka haluaa itselleen uuden alun ja lapsen jo aikuisuuteen kurkottavien lastensa lisäksi sekä viehättävää vauva-aineistoa blogiinsa, salaa vauvasuunnitelman mieheltään
Padma, intialainen sijaissynnyttäjä, joka odottaa Susannen lasta kohdunvuokrausklinikalla muiden kaltaistensa kanssa
Sani, edellisen poika, joka haaveilee jalkapallosta ja äidin paluusta hänen luokseen takaisin
Matilda, Susannen 17-vuotias lihavahko ja ruma tytär, harrastaa ratsastusta,  kiristää ratsatuksen opettajaansa uhkaamalla paljastaa, kuka on hänen lapsensa isä, jollei saa itselleen lempihevosensa omistusoikeutta
Anton, Susannen poika, peliaddikti
Markus Susannen mies ja lasten isä, hiljainen suomalainen
Paula, kiinteistönvälittäjä, menestyy ammatissaan, treenaa veren maku suussa, Markuksen rakastajatar

Toivottavasti yksioikoinen henkilögalleria tekee oikeutta kirjalle, jonka katkelmallista tarinaa seurasin mielenkiinnolla. Juuri henkilöiden yhteyksistä syntyi jännite muuten yksittäisten tarinoiden välille. Ruotsissa asuva suomalainen kirjailija oli minulle aiemmin tuntematon. Hän on julkaisuut kuitenkin jo aimmin romaanin ja novellikokoelman. Romaani Karkulahti oli Runeberg-palkintoehdokkaana. Aihekirjo tässä kirjassa oli yllättävä ja tuore, mielenkiinto säilyi läpi kirjan. Kirjailija osaa asiansa. Luen varmaan jatkossakin Tiina Laitila-Kälvemarkin teoksia.

Laitila-Kälvemark, Tiina
Seitsemäs kevät : romaani
WSOY 2017
179 sivua