Wähä Nina: Perintö

Aika kulkee kummallisella tavalla meidän ihmisten lävitse. Toisaalta se on täysin läpinäkyvää ja kevyttä kuin soliseva puro, se kulkee pehmeästi ja hyväntahtoisesti, ja ihminen uskoo että aika on vain tämä nykyhetki, liikkumaton ja höyhenenkevyt. Mutta aika ei ole vain se puro. Aika kulkee kaikkialla, kaikissa paikoissa, kaikissa ikäkausissa, ja siellä missä me emme ole, aika on säälimätön ja kova. Se ei koskaan tee kompromisseja, se kulkee eteenpäin armotonta vauhtia, ja jos onnistuu pysähtymään ja katsomaan sitä ulkoapäin, huomaa että kaikki ruumiit ovat vaihdettavissa ja että oma elämä tulee päätökseensä ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, ja ihminen on poissa, jälleen maata, jotain minkä ylitse aika voi pyyhkäistä muistamatta tai muistelematta. s.295

Perintö on  vuonna 1973 syntyneen Nina Wähän kolmas romaani. Perhetarina, jota tekijä johdannossa väittää vain murhatarinaksi.  Toimin perhe on erikoinen ja erilainen. Siirillä ja Pentillä on 12 lasta ja lisäksi kaksi lapsista on kuollut pienenä. Anni, vanhin elossa oleva lapsi on muuttanut Tukholmaan ja odottaa esikoistaan, jonka on pannut alulle Alexin kanssa. Perheessä on kaksi homoseksuellia poikaa: Annin perässä Tukholmaan ja edelleen Tanskaan muuttanut Lauri ja Helsingissä opiskeleva ja itsensä kanssa sinuiksi tullut Tarmo. 

Miten lakata pyytämästä anteeksi että on se joka on? Miten oivaltaa, että on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin? Onko se mahdollista? s.307

Hän (Tarmo) ei aikonut enää koskaan pyydellä anteeksi että oli se joka oli. s.327

Vanhin poika on Esko, joka toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja ostaa vaimonsa kanssa tilan vanhemmiltaan. Tatu-veli on istunut vankilassa, mutta on edelleen erityisen rakas äidilleen. Voitto on rauhanturvajoukoissa ja isän poika. Arto on nuorimmasta päästä ja läsnä kerronnassa erityisesti kuumasta vedestä saamiensa palohaavojen takia. Helmi on Pikku-Pasin äiti ja juopon Pasin vaimo, parantumattomasti sairas ja rahapulassa. Lahja yrittää kelvata väkivaltaiselle poikaystävälleen, kunnes ystävystyy kesätyössä Mairen kanssa. Toiset sisaruksista ovat toisilleen merkityksellisiä, kuten Lahja ja Tarmo, mutta kaikkien on opittava pärjäämään itsekseen. Hirvo viihtyy metsässä, mutta eri tavalla kuin Voitto ja Valo pitää tulesta.

Nina Wähä on laatinut romaanille näytelmän muodon henkilöluetteloineen ja  näytöksineen. Romaanina tämän silti lukee ja henkilöt paljastavat itsestään paljon muutenkin kuin tekemisten kautta, vaikka etupäässä juuri toiminta ja reaktiot tekevät henkilöt. Kirjassa käydään läpi niin Pentin ja Siirin rakkaustarina kuin heidän erkaantumisensakin sekä vanhempien erilainen suhde eri lapsiin. Tapahtumat sijoittuvat Tornionjokilaaksoon, jossa kirjailijan mummo asui ja oivallisesti mummolatunnelma tuleekin lähelle.

Talo tuoksui joululta sellaisella vastasiivotulla mäntysuopaisella tavalla, tuli rätisi rauhallisesti, ja keittiön pöydällä oli Siirin kutoma punainen joulukaitaliina. s.98

Tapahtumien keskipisteessä on vuorotellen kukin lapsista, ihan pienimpiä lukuunottamatta. Myös Pentti, joka kuvataan hirviöksi, saa puheenvuoron ja pääsee esittämään oman käsityksensä niin elämästä kuin tapahtumista. Hänkin kokee toimivansa oikein, hänellä on vain erilaiset säännöt elämään kuin muilla.

Sellaisia ihmisiä kuin Pentti onkin vaikeampi tuomita, jos ottaa huomioon, että hänellä on jo alun alkaen hieman poikkeava näkemys siitä mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa, mitä sopimukseen kuuluu. Tuon näkemyksen alkuperä on jälleen yksi tekijä, johon täytyy osata jotenkin suhtautua. Kun kuvioon vielä lisää yksinäisyyden, tämän tarttuvan syövän, on helppo aavistaa, ettei hän pahuuttaan tee kaikkia tekojaan. Tai siis voi varsin hyvin tehdä pahuuttaan, mutta miten paljon oikein voi ymmärtää, jos ei enää muista mikä on ylhäällä ja mikä alhaallaa, mikä on oikein ja mikä väärin? s. 240

 Kirjailija osaa kertoa traagisia kohtaloita ja viedä tarinaa eteenpäin hienosti, juuttumatta osoittelemaan mitään tai ketään. Lisäksi hän tempaa lukijan kertomuksen imuun huomaamatta ja yli viisisataa sivua hujahtaa liiankin äkkiä loppuun. Siitä huolimatta suomenkielisen kirjan kannen mainospoiminnat olisivat saaneet jäädä pois. Jokainen lukija päättää kohdallaan, pitikö kirjasta vai ei. Minä pidin ja suosittelen muillekin.

Kaikki minun lapseni, miten kauas tulevaisuuteen huoli ulottuu? Ja pärjäävätkö he ilman minua? Mutta hän tiesi jo vastauksen, ja se sai hänet yhtä aikaa sekä surulliseksi että iloiseksi. s.511 

Nina Wähä: Perintö.WSOY 2020. - Ruotsinkielinen alkuteos Testamente 2019. - Suom Sanna Manninen.  550 sivua.

Rautiainen Petra: Tuhkaan piirretty maa

Hyvin kirjoitettu ja jännittävä esikoiskirja toimittajalta,  Taoahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa: Inarissa 1944 saksalaisten johtamalla vankileirillä niin vankien kuin vartijoiden kokemana ja 1947-1950 Enontekiöllä, jonne toimittaja Inkeri Lindqvist saapuu ottamaan selvää sodan aikana kadonneen miehensä Kaarlon kohtalosta. Yhdistävänä henkilönä kadonneen Kaarlon lisäksi on Olavi Heiskanen, joka on ollut vartijana vankileirillä ja jää asumaan Pieran Inkerille myymään taloon vuokralaisena. Vuoden 1944 tapahtumat kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjan kautta, Enontekiön tapahtumilla on ulkopuolinen kertoja.

Yleensä merkkailen kirjoista sävähdyttäviä lauseita ja oivalluksia, joita näihin bloggauksiin jäljennän muistettavaksi ja jaettaviksi. Tästä kirjasta sellaisia ei ole ainuttakaan, kuten ei ollut myöskään Tommi Kinnusen Lapin vauellusromaanista Ei kertonut katuvansa. Johtuuko se kirjasta vai minusta? Onko edes tarpeen poimia aiheyhteydestään irrotettuja viisauksia? Se on kuitenkin ollut minun tapani lukea. Luen löytääkseni jotain, jota en tiennyt etsineeni. Nuo lauseet ovat minulle lahjoja, joita hyvä kertoja tarjoaa uskottavina totuuksina, mikäli tarinakin on koossa ja kertomisen arvoinen. Tässä kirjassa on tärkeää sanottavaa sodan mielettömyydestä, ihmisten ja kohtaloiden epävarmuudesta  ja kirjoittaja osaa kertoa sen niin hyvin, että lukemista on vaikea jättää kesken. Kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin jäänyt jotain vaille. Kulutin  aikaa, mutta kirja ei koskettanut oikealla tavalla. Vaan ehkäpä on niin, että minua pitää nykyisin raapia, ennen kuin löydän kirjasta tarttumakohdan. Ehkä olenkin muuttunut lukijana.

Tuhkaan piirretyn maan kokijat sota ja menetykset muokkaavat surumielisiksi ymmärtäjiksi, jotka oppivat myös pitämään salaisuuksia sisällään. Kirjassa on vahvana läsnä Lapin luonto ja uskomukset, kuolemaa enteilevät linnut ym. Jopa saamen kieltä on joissakin repliikeissä. Kirjoittaja tuntee asiansa, hallitsee juonen käänteet ja kirja pitää vahvasti otteessaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Petra Rautiainen : Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. - Kannen suunnittelu Tuomo Parikka. - 298 sivua

Leino Piia: Yliaika

Omaan haluaa takertua, oli se sitten mies, työ, raha tai aika, vaikka pohjimmiltaan tietää, ettei mitään omaa ole, on vain lainaa, käsistä valuvaa ja vähenevää. s.135

Annastiina Kankaanrinta on tullut siihen ikään, jolloin menettää kansalaisuutensa ja sen myötä oikeutensa terveydenhuoltoon. Pankkitilit siisrtyvät perillisille eikä ihminen ole enää oikeustoimikelpoinen. Hän valmistautuu jättämään elämän, käy parhaan ystävänsä kanssa lounaalla, hoitaa itseään kauniiseen kuolemaan, kuten kunnon kansalaisen tuleekin. Hän on itse miehensä Riston ideaa toteuttaen ollut eduskunnassa ajamassa lakia, jonka tarkoitus on tuottaa säästöjä, kun vanhenevien ihmisten terveydenhoitokustannukset jäävät toteutumatta ja sen myötä häntä on ruvettu kutsumaan kuoleman kuningattereksi.

- Suomalaisella kuolemalla on eri maissa vähän eri merkityksiä. Sillä voidaan viitata hyvään kuolemaan, mutta myös ennenaikaiseen. Sitä esiintyy myös vitseissä ja pilakuvissa, että olisiko vaikka anoppisi aika nauttia yksi "Finish". s.156

Päivää ennen määräaikaa, hyvin valmistuneena hän lähteekin pois, pakenee itse säätämäänsä kohtaloa. Hän ajaa autolla Keski-Suomeen, nostaa tililtään rahaa, kun pankkikortti vielä toimii ja ostaa itsellen retkeilyvarusteet metsässä piileskeleyä varten. Hän ymmärtää olevansa Suomessa lainsuojaton ja pohtii vaihtoehtoja säilyttää henkensä.

Olisi tavattoman noloa palata poliisien saattelemana Suomeen, joka ei tarjoaisi hänelle enää mitään. Ei virallista nimeä, ei sosiaaliturvatunnusta, pankkitiliä tai terveydenhuoltoa. Olisi vain häpeä ja henki. s.71

Annastiina oivaltaa viimein elämästä enemmän kuin silloin, kun hän teki uraa miehensä rinnalla ja kasvatti tämän lapsia. Omia lapsia hän ei halunnut, mutta saattoi pelastaa kasvattipoikansa kiusaajien kynsistä niillä kyvyillä, jotka oli kehittänyt työssään.

Hänpä ei ollutkaan kasvattaja, vaan sanasotien ammattilainen, eikä hänellä ollut vaikeuksia sivaltaa suoraan teinipoikien pohjimmiltaan mimosanherkkään sieluun ja huojuvaan miehuuteen.

- Sanoit niitä minikikkeleiksi ja uhkailit kymmenientuhansien eurojen vahingonkorvauksilla. s.133

Otsikot iltapäivälehdissä hämmästelevät tunnetun poliititkon katoamista ja kääntyvät häntä vastaan, kun on käynyt ilmeiseksi, että Kankaanrinta on ryhtynyt metsämummoksi. Annastiinalle itselleen tämä merkitsee kuitenkin vapautta. Hän on jopa vapautunut aiemmasta huomiohakuisuudestaan, joka oli  työn tuloksellisuutta tärkeämpää.

Toinen nauttii tuloksesta ja toinen huomiosta, molemmissa tavoissa oli vahvuutensa, joskin huomioon nojautuva saattoi pettyä helposti ja joutua herkästi eksyksiin. s.189

Hän on nyt niin vapaa kuin ihminen voi olla, ei enää ihminen, sillä ihmisestä tulee ihminen toisten katseiden alla, odotusten muovaamana. Kukaan ei odota Annastiinalta enää muuta kuin poissaoloa. s.86

Tämä mielenkiintoinen suomalaiseen yhteiskuntaan sijoittuva dystopia on sujuvasti kirjoitettu, loogisesti etenevä ja tuottaa lukijalleen kiteytettyjä oivalluksia elämästä. Sujuvasti Piia Leino asettuu tässä kolmannessa kirjassaan vanhan naisen nahkoihin. Pidin kovasti kirjasta, vaikka ensin alkuasetelmaa kavahdinkin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

 Elämä on korkeimmillaan silloin, kun ei edes ehdi ajatella elävänsä. s.39

Piia Leino: Yliaika : Lex 75. -S&S, 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 232 sivua