Ulitskaja Ljudmila: Köyhiä sukulaisia

Kun teksti on tarpeeksi hyvä, se menee perille sekä kuunneltuna että luettuna. Tämän novellikokoelman kuuntelin ja nautin. Tiesin Ulitskajan hyväksi kertojaksi. Kokoelma oli jostakin syystä jäänyt minulta lukematta silloin, kun se ilmestyi suomeksi. Venäläiset nimet tuottavat minun olemattomalla kielitaidollani vaikeuksia niin kuultuna kuin luettuna. Kuunnellessani teen yleensä jotain muttakin pientä kotipuuhaa, joten hiukan enemmän menee varmaan tapahtumia ohi. Onneksi voin palata vielä teksteihin, sillä yleensä hankin kirjan käsiini. 

Ulitskaja esittää kertomustensa päähenkilöt lämpimällä myötätunnolla, heitä kuitenkaan kaunistelematta tai heidän vikojaan siloittelmatta. Novellikokoelman ihmiset ovat kepeäluonteisia, saitoja, kömpelöitä ja lihavia, mutta heidän elämällään on merkitys, jonka Ulitskaja näissä novelleissa tuo esiin. Säästelemättä hän kuvaa resuista ulkomuotoa, vanhuutta, hajuja, kodin nuhjuisuutta tai huvittavia piirteitä saanutta ruuanhankintaa, mutta samalla sitä, kuinka asiat ja elämä kuitenkin saadaan sujumaan. Ulitskaja tuntuu pitävän tai arvostavan kuvaamiaan henkilöitä, vaikka näkeekin heidän puutteensa.

"Kun ihmiset ovat ilkeitä, niin niistä on tosi lohdullista nähdä, että toisen asiat ovat vielä huonommin." jalaton Katja opettaa äitinsä menettäneelle paksulle Zinaidalle kerjäämisen taitoja novellissa Valittua kansaa. Novellien henkilöt ovat pääosin kekseliäitä selviytyjiä, vaikka kenelläkään ei mene minkään onnellisuusmittarin mukaan hyvin. Ljaljan esitely novellissa Ljaljan koti kuvannee ihmistyyppiä parhaiten: "Kauniina ja kepeäluonteisena naisena hän ei vaatinut elämältä paljoa, mutta otti toisaalta vaarin kaikesta mikä kohdalle osui."

Kokoelman viimeinen novelli Sonetska oli pitkä, melkein pienoisromaani. Se kertoo kirjoja rakastavan Sonjan lisäksi hänen taiteilijapuolisostaan ja tyttärestään, joiden elämänvaiheita ei saa mahdutettua normaalikuvioihin. Novellissa Buharan tytär äiti huolehtii vammaisen tyttärensä kohtalosta eläessään ja vielä kuoleman jälkeenkin. Suosikkinovellini kokoelmassa taitaa kuitenkin olla Laukku-Genele. Novellissa vanha, alati laukkuaan kanniskelva Genele luo itse aikataulunsa ja toimintatapansa. Hän pitää yhteyttä sukulaisiin ja tuttaviin, noudattaa rituaalejaan ja sääntöjä. Milloinkaan hän ei sano kenellekään pahasti, mutta saattaa muistella, kuinka hyvin toinen tuttava on tehnyt sen ruuan, jota hänelle vierailupaikassa tarjotaan. Sukulaiset suhtautuvat häneen hieman väheksyen, mutta lopulta saavat pitkän nenän.

Tämän kuuntelukokemuksen todistus oli  se, että hyvä teksti toimii hyvän lukijan lukemana myös kuunneltuna. Hyvä lukija on mielestäni sellainen, joka ei esitä vaan lukee. Hän antaa kirjalle pääosan. Riitta Havukainen malttoi tehdä juuri niin. Siitä huolimatta mieleni tekee kurkata jotain paperikirjasta. Onneksi voin sen tehdä, koska tämä kirja ei ollut enää niin kysytty kirjastossa. Samalla voin tarkistaa, löytyisikö muita Ulitskajan kirjoja, joita en ole lukenut....

Ljudmila Ulitskaja:  Köyhiä sukulaisia. Siltala 2019. Suom. Arja Pikkupeura . E-äänikirja . Lukija Riitta Havukainen. 2:36:36

 

Markkanen Kristiina & Virtanen Leena: Wivi & Hanna - Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet

 

Luin sitten elämäkerran tai oikeastaan kaksikin samassa kirjassa. Eikä ollut mikään autofiktio, vaan ihan tutkittuun tietoon perustuvaa tekstiä. Kyseessä on kahden  menestyneen naisen tarina. Tarinalla on muitakin yhtymäkohtia kuin samaan kirjaan päätyminen. Aikana, jolloin lesbosuhteita ei virallisesti ollut, asuivat ja matkustivat kirjan naiset yhdessä ja ilmiselvästi viihtyivät.

Wivi Lönn syntyi Tampereella 1872 rakastavaan perheeseen, Hanna 1874 Jyväskylään varakkaseen kauppiasperheeseen . Wivi käy tyttökoulun, mutta menee lukion sijasta Teollisuuskouluun ja myöhemmin paneutuu arkkitehtiopintoihin, Hannasta kasvatetaan kodinhengetärtä, mutta tyttö lähtee ulkomaanmatkoille perheen varallisuuden turvin. Hän työskentelee toimistotehtävissä isänsä firmassa ja menee kihloihinkin sopivan nuoren miehen, lääkäriksi opiskelevan papin pojan Johan Sonckin kanssa, mutta kihlaus purkautuu. Molemmat naiset jatkavat elämäänsä yksin, vaikka ovatkin sosiaalisina ihmisinä paljon tekemisissä ihmisten kanssa. 

Wivistä tuli menestynyt arkkitehti, ensimmäisenä naisena miesten rinnalla. Hän suunnitteli Tampereelle useampia julkisia rakennuksia mm. tyttökoulun,palolaitoksen ja kauppaoppilaitoksen. Hannasta tulee Joh.Parvianen OY:n johtaja veljen kuoleman jälkeen. Sitä ennen hän on luonut oman seurapiirinsä ja keskittynyt mm. maanviljelytoimien kehittämiseen perheen omistamilla mailla. Hän saa ensimmäisenä naisena kauppaneuvoksen arvonimen 1907, samana vuonna kuin eduskuntaan valitaan naisia ensimmäistä kertaa. Itselliset naiset tapaavat 1910-luvulla. 

_minä olisin heti halannut häntä heti paikalla, mutta kun me olimme vähän liika oudot vielä... sanoo Wivi myöhemmin haastattelussa  s.122

Yhdessä työtä tehden heidän yhteiselonsa jatkuu. He luovat Säynätsaloon tehdasyhteisön, jossa huomioidaan työntekijöiden fyysinen ja henkinen , hengellinenkin hyvinvointi.Yhteiseloon kuuluivat useat huvilat ja matkustaminen Euroopassa, erityisesti sen kylpylöissä. Matkat kestivät kuukausia ja niitä tehtiin sota-aikoja lukuunottamatta vuosittain. Hanna käyttää paljon rahaa ja matkustaa suurten matkatavaroiden kanssa, Wivi elää matkoillakin vaatimattomammin. Hanna jaksaa vähemmän, koska hänellä on ylipainoa, Wivi on siro vanhaksi asti. Vastakohtaisuudesta huolimatta naiset pärjäävät yhdessä hyvin. 

Puhutaan, että elämäkertateokset alkavat viehättää tietyssä iässä. On myös lukijoita, jotka lukevat elämäkertoja mielummin kuin fiktiota ja jotkut keskittyvät pelkästään tutkittuun faktaan. Minä olen tarinoiden ystävä ja kaunokirjallisuuden konstruktiot purevat minuun tosielämän kiemuroita paremmin. Tarkan tutkitun tiedon lukemisen koin tässäkin kirjassa tylsäksi, vaikka teos olikin hyvin kirjoitettu ja otsikot iskevästi laadittu. Ajan yleisiä liikkeitä ja ilmiöitä käsiteltiin myös naisten tarinoiden yhteydessä ja elämäntarinat saivat selitystä ja raamit tästä valaisusta. 

Hyvin tehty kirja, mielenkiintoisia näkökulmia ja kysymyksenasetteluja. Elämänkertojen lukijat viihtyvät taatusti kirjan parissa. Ehkä minäkin saan siitä enemmän irti, kun kirjaa käsitellään lukupiirissä. Teoksen lopussa on lähdeluettelon lisäksi mittava luettelo Wivi Lönnin suunnittelemista rakennuksista.

Kristiina Markkanen  & Leena Virtanen: Wivi & Hanna - Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet.  Atena, 2021.kuvitettu, Kansi: Laura Noponen. 297 sivua

Sinivaara Olli : Puut

 Paahteisen mäntykankaan haju/palaa aina, palaan sen luo,/ja se tapahtuu yhä uudelleen,/mäntyjen olemisen ihme,/miten männyt aina olivat ja ovat,/synty osaksi niitä, kasvu niiden kanssa.//Ihminen pääsee puiden muistiin asti,/kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti. s.20

Jo noista runon kahdesta ensimmäisestä säkeestä olin myyty. Niin elävänä muistan lapsuuden mäntykankaan kirkasvetisen järven rannoilla - ja hajun.

Marraskuussa sammalten vihreä/ on häikäisevin valonlähde, /häikäisevin aurinko,/joka keskellä synkkää päivää nousee, /kun lähtee metsän poluille. s.39

Kun tein  lupauksen paneutua tänä vuonna enemmän runoihin, en arvannut, millainen helmi tulisi heti vastaan. Olli Sinivaarasta sain vihjeen muistaakseni Hesarin kirja-arviosta, Olen proosaan keskittyvänä lukijana jäänyt tietämättömäksi nykyrunoudesta ja -runoilijoista. Tämä on 1980 syntyneen tamperelaislähtöisen runoilijan kuudes teos, kansiaan myöten kaunis. Enpä ihmettele, että tekijä on jo aiemmasta, vuonna 2007 ilmestyneestä Palava maa  runoteoksesta palkittu Kalevi Jäntin palkinnolla. 

Kirjan sisältökin on kaunis: siinä on valoa ja väriä, koivujen harsoa ja vihreää männyissä ja sammaleissa, tuoksuja ja kahinaa. Lukija pääsee kahlaamaan vaahteranlehdissä ja kulkemaan mäntykankailla, marraskuisessa ja talvisessa metsässä. Teoksen päähenkilöt, puut, ovat erilaisia eri vuodenaikoina. Metsäkin on. Vaan onneksi runoilija näkee puut metsältä.

Joka askeleella aukeaa/ aina vain enemmän vihreän hyökyjä,/ enemmän lehtien aavoja,/aina vain enemmän vaaleanvihreää valontäyttä,/välkkeen riemua./Toukokuun koivuilla/ei ole loppua. s.13

Olli Sinivaara : Puut. Teos, 2021. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 41 sivua

Isomäki Risto: Atlantin kuningatar - Lauri Nurmi -trilleri

 

Entinen CIA:n agentti Lauri Nurmi, Lauri Greenfield, on päättänyt pysyä erossa suuremmista operaatioista ja varjella monta kertaa täpärällä ollutta henkeään - paljolti "naisensa" Katherinen toivomuksesta. Maailma kuitenkin kutsuu ja ilmastokatstrofin estäminen vaatii tekoja, joihin kokenut agentti on pian houkuteltu mukaan. Maailman suurin alus Atlantin kunigatar miehistöineen odottaa Portugalissa päästäkseen suorittamaan tehtäväänsä: jäätä Afrikkaan ja takaisin biomassaa sekä puuta kuivamaan. Lauria pyydetään turvamieheksi. Jo matka Portugaliin osoittautuu vaaralliseksi.Toimeksiantajan antamat saappaat pelastavat kuitenkin mahdottomasta tilantateesta. Lauri Nurmen taitavuus on myös vastustajien tiedossa. Lisää on luvassa, sillä tehtävää sabotoimassa on merirosvojoukkoja, joiden liikkeet ovat arvaamattomat.

Isomäki yhdistää tulevaisuudenskenaarioita ja tietoaan mahdollisista keksinnöistä jamesbondimaiseen tarinaan, joka etenee sujuvasti, juonivetoisesti ja helppolukuisessa muodossa. Miehet ovat tarinassa sankareita tai roistoja, vaikka kaikista ei ihan heti tiedäkään, kenen puolella he ovat. Autot ovat nopeita, vaikka kulkevat sähköllä ja latautuvat aurinkoenergialla. Miehillä on upeita naisia, joiden elämällä ei liene sen suurempaa agendaa olekaan.

Toisaalta kirjassa eletään lähitulevaisuutta ja ilmastonmuutos on jo läsnä monin tavoin.  Etelä-Euroopasta tullaan Suomeen lomalle, koska kuumuus Espanjassa  on sietämätöntä. Jäätiköt sulavat ja metaanikaasut pulpahtelevat myrkyllisinä pintaan pohjoisilla vesillä. Malaria tarttuu huimaa vauhtia ja on leviämässä pohjoisiin maihin, joissa ihmisillä ei ole suojaa sitä vastaan. Tummaihoiset sopeutuvat valkoisia paremmin lämpenevään ilmastoon ja tauteihin. Ilmastonmuutosta hillitseviä keksintöjäkin on toki tehty: eristysaineita, aurinkopaneeleita ym. Koronaankin on jo monenlaisia rokotteita, erlaisia cocktaileja, joita tarjotaan agenteille "varmuuden vuoksi". -  Ja Sanna Marin on Suomen presidentti.

Minua kiinnosti tässä kirjassa se, miten tekijä upottaa tietämystään ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta fiktiiviseen tarinaan. Trillerimuotoa vieroksun ja loppujen lopuksi minulle olisivat riittäneet tekijän jälkihuomautukset. Taitavasti Risto Isomäki kuitenkin istuttaa mielipiteensä mm. hävittäjähankinnoista sotapelien pelaamiseen kirjassa ja kuvaa metaanikaasuja pohjoisilla vesillä siten, että niistä tulee värisyttävän todellisia. Ehkä asian saa näin menemään paremmin perille, koska Lauri Nurmi seikkailee jo neljännessä kirjassa. Sitä aiemminkin Isomäki on tietopuolisten tekstiensä ohella kirjoittanut fiktiota samasta aihepiiristä. Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Minua ei teksti innostanut, mutta kyllä se silti puoltaa paikkaansa ja löytää toivottavasti lukijansa.

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Into 2021. Kansi: Jussi Karjalainen. 394 sivua

Saisio Pirkko: Passio

 

Rubiini on oikeasti Kristuksen jäätynyt kyynel. Kristus itkee surusta, itkee verta, kun olet paha poika, mutta ilosta kun olet hyvä s. 69

Näillä sanoilla veli Francesco valisti Savinoa Firenzessä ja lähetti matkaan kivet, jotka eri muotoon upotettuna vaikuttivat kantajiensa, löytäjiensä ja palvojiensa elämään Firenzen lisäksi Venetsiassa, Wienissä, Krakovassa, Goluboje Selossa, Haapsalussa, Helsingissä..aina Solovetskin ojennusleirille asti. Siellä opitaan irti sielusta ja jumalista katedraalin ympärille rakennetulla ojentamisleirillä ja tehdään uusia ihmisiä.

Niin, häntä suren. Hänen tietoisuutensa on herätetty, se on ihan aidosti herännyt. Hänelle on kirkastunut se, että mitä ikinä hänestä sanotaankaan, se kaikki on totta, se että hän on väärässä, hän toimii ja ajattelee ja tuntee väärin, kunnes paikalle tulee joku, joka kertoo miten hänen pitäisi ajatella, tuntea, toimia ja millainen hänen tulisi olla. Hän uskoo sen kaiken, uskoo pääsevänsä vapaaksi Solovetskista ja itsestään, kunhan kuuntelee miten häntä neuvotaan ajattelemaan, toimimaan, tuntemaan. s.704

Vaarallisinta kuitenkin on olla seuraamatta intuitiotaan, ajatteli Tatjana Ranevskaja. Olla  kuulematta koivujen suhinaa, kellojen kuminaa ja pääskyjen kimeitä huutoja, siitäkin huolimatta, että ne vaarallisina aikoina soivat ainoastaan ihmisen omassa päässä. s.707 

Yli seisemänsadan sivun kirjasta en olisi sivuakaan halunnut jättää lukematta. Eri paikoissa kertomuksen henkilöt eivät liity toisiinsa muuten kuin muotoaan vaihtavan korun kautta. Arvokkaat kivet ovat vuoroin erimuotoisena koruna, krusifiksina, palvotun pyhimyksen kuvassa tai pelkkinä kivinä haltijansa taskussa tai sängyn alla. Aikakin vaihtuu 1500-luvulta 1900-luvulle. Joskus rubiinit antavat tarinalle sysäyksen heti alussa, joskus ne löytyvät vaikka taulun kehyksistä vasta tarinan loppupuolella.

Mitä varten ihminen elää? Mitä varten?

Näitä minä kyselen Jumalalta, yritän täältä lakanoiden välistä katsoa häntä silmiin, viimeisillä voimillani yritän, mutta näyttää siltä, ettei hän juuri nyt katso tänne päin..

Yritän kysyä, mitä hän elämästäni ajattelee. menikö se niin hön olisi halunnut? s.132

Näin kyselee Pietro Calimani kuolinvuoteellaan pojaltaan Ludovicolta, Pitsipyllyltä, jota ei ole oikein edes osannut pitää missään arvossa ja jonka vaimokin pettää ja vie perintötimantit. Kuin huomaamatta arvokivet paljastavat ihmisten motiivit, hyvyyttä ja pahuutta, herkkyyttä ja kovaluontoisuutta. Tai sitten sen tekee kirjailija, mutta niin taitavasti, että lukija voi vain heittäytyä tarinan vietäväksi ja nauttia. Välissä on tarttuvaa riimittelyä, aika aikoin kerronta lähenee runoa. Toisaalla siitä puhkeaa filosofiaa elämästä ja sen merkityksestä, ihmisten yhdessä elämisestä, uskosta ja rakkaudesta. Ihmeitäkin tapahtuu.

Niin vahva on epätoivoisen toivo. s. 272 

Pienen pieni Agnietzka

kulki metsäpolkua

etsimäss Kristusta,

se pienen pieni Agnietzka.

Äiti Katarzyna seisoi keskellä kappelia ja lauloi ääntään tuntematta.

Hän näki kaiken, hän kuuli kaiken, eikä hän nähnyt mitään, ei kuullut mitään.

Suuren suuri soturi

rintamalta palasi.

Lähde mukaan Agnietzka,

saat multa kultaa, koruja. s.273

Leirillä metsätyöt, kivikuormat, savi, lapiot ja räntäsade, nälkä, ripuli, pelko ja särkevät jäsenet, kaikki se kutisti kuluvan ajan pelkäksi olemiseksi.

Olemiseen piti mennä sisään, sulkea ovi perässään, lakata ajattelemasta, ensin aikaa, sitten kaikkea muutakin.

Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.

Ja eläminen sellaisen kurjenhuudon jälkeen säilyi kiihkeänä verenkiertona, uteliaisuutena, ilmaiseksi saatuna valona päivän ja yön yli seuraavaan aamuun.

Illat syksyisin ja talvisin, kun kamiina rasahteli, naukui ja väistämättä vähän savutti yhteissellissä, sellaiset illat olivat elämistä. s. 654

Vaikka luin kirjaa ahmien ja välillä piti pysähtyä hengähtämään, merkitsin mielestäni vain vähän lainattavia kohtia. Kun niitä rupesin tähän purkamaan, huomasin lainauksia olevan paljon. Onhan kirjakin toki paksu, joten näillä lainatuilla tekstinpätkillä ei kirja juurikaan tyhjene. Toimikoon ne pienenä houkutuksena kirjaan, jonka loppuunlukeminen tuntuu siltä kuin ystävä pitäisi jättää. Voi olla, että tämän jälkeen ei juuri mikään kirja tunnu miltään - vähään aikaan. 

-Uskotko sielun olemassaoloon, Jaan, Magdalena kysyi.

-Uskon, vastasi Jaan. -En ole varma. En tiedä.

- Niin minäkin, sanoi Magdalena. - Minä rakastan elämää, tuulta  ja epäröintejä, ihmisten silmiä. Vastasytytettyjä lyhtyjä, ne näyttävät silmiltä, vai mitä? Ja tähdet, ne eivät kysy, katsovat vain. Rakastan sumua ja hiljaista lumisadetta, se on kuin brysseliläistä pitsiä. Rakastan keväisen mullan ja pelloille levitettävän lannan lemua. Rakastan eläimiä, niiden vilpittömyyttä ja pahastumista, kun niitä kohdellaan julmasti. Lapsiani lakkasin rakastamasta, kun sain...se oli liian raskasta sen jälkeen kun...Rakastan rakastumista, sain sen liian myöhään. Mutta sain. Rakastan käsiäsi, Jaan, ne ovat kauneinta sinussa, tiesitkö sen? Rakastan ajatuksiasi, en tiedä niistä mitään. En ole valmis jättämään maailmaa. Auta minua. s.479

Saisio Pirkko: Passio. Siltala, 2021. 732 sivua 

Karjalainen Tuula: Outi Heiskanen - Taiteilija kuin shamaani

 

Outi Heiskasen ystävä, matkakumppani ja asuinpaikankin Juupajoella jakanut Tuula Karjalainen on pystynyt paneutumaan räiskyvän taiteilijapersoonan henkilöhistoriaan ja taiteeseen lämmöllä ja kuitenkin ulkopuolelta tarkastellen, kuten elämäkerrankirjoittajan tuleekin tehdä. Kirja avaa Heiskasen taiteellisia projekteja ja kyltymätöntä intoa tehdä itse ja saada muutkin mukaan tekemiseensä perusteellisesti. Olisi tehnyt hyvää lukea tai kuunnella tämä kirja ennen kuin kävin tutustumassa Ateneumin niinikään Tuula Karjalaisen kokoamaan näyttelyyn, joka esitteli Heiskasen elämäntyötä. Vaan tässä järjestyksessä tutustuminen avarsi sekin näkemystä.

Kirjan nimi kertoo paljon ja kansikuvakin Outi Heiskasesta runsaan, harmaan kiharapilven sisällä on tuttu. Itse olen kokenut hänen työnsä hiukan outoina ja grafiikka on vaatinut huolellista paneutumista. Ateneumin valokuvat performansseista, joissa Heiskanen esiintyy tekonännien kanssa ihmisten imeskeltävänä tai pyyhkii Ateneumin portaita hiuksillaan tuntuivat hurjilta tempauksilta. Ovatpa ne aikanaan herättäneetkin huomiota, kuten Karjalainen kirjassakin kertoo. Niin näyttely kuin kirjakin alleviivaavat nuoruuden raiskauskokemusta traumaattisena tapahtumana, joka vaikutti niin Heiskasen elämään kuin taiteeseenkin.

Karjalaisella on ollut käytössään Outi Heiskasen päiväkirjat, joista hän tekee suoria lainauksia. Ne piristävät puhekielisyydellään ja rehellisyydellään asiallista kerrontaa. Karjalainen oli itse mukana Heiskasen Nepalin matkalla, jonka tavoitteena oli kiipeäminen Kailakselle. Tämä oli Heiskasen suuri haave, sillä Tiibetissä ja Nepalissa hän tunsi läheisyyttä omaan itseensä ja sai etäisyyttä Suomen elämästä. Hän muistutti itse mielestään alkuperäisiä asukkaita ja oli siitä ylpeä. Matka oli vaikea huonokuntoisille 60-vuotiaille naisille, mutta Karjalaisen voimat vienyt kuume, peseytymismahdollisuuksien puute tai majoittumisen alkeellisuus ei saanut naisia lannistumaan. Kuvaus matkasta oli hurjaa kuunneltavaa.

Tämän kirjan kuuntelemisen oli mielenkiintoista ja helppoa, vaikka haluankin kirjani nauttia mielelläni paperiversioina. Kun ryhdyin raportoimaan kuuloaistillista kokemustani, alkoivat vaikeudet. En löytänyt kansikuvaa tähän tekstiin ja täsmämuisti ei oikein toiminut. Hain kirjastosta käsiini paperiversion ja huomasin jääneeni paitsi kaikesta kuvamateriaalista, joka kirjaan sisältyy. Onneksi olin käynyt katsomassa tuon Ateneumin retrospektiivisen näyttelyn. 

Karjalainen esittelee kirjassaan upean ja rohkean naisen ja taiteilijan, jolla ei liene katumista siinä, että olisi jättänyt jotakin haluamaansa tekemättä. Heiskasen opettajuus, professorin ja Vuoden Taiteilija nimitykset, viehtymys risumajoihin, sivupersoonat, elämän suuret käänteet ja rakkaudet tulevat vaihe vaiheelta käsitellyiksi. Vaikka kerronta pääpiirteittäin etenee niin kronologisesti, että sitä on helppo seurata, malttaa Karjalainen paneutua tärkeimpiin aiheisiin useammassakin luvussa. Lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen kirja tosiaan.

Tuula Karjalainen : Outi Heiskanen - Taiteilija kuin shamaani, E-äänikirja .Lukija Riitta Havukainen. Siltala 2021.Kesto 8:14:55

Davis Lydia: Kafka valmistaa päivällistä - Valitut novellit

 

Luen tietyn runoilijan lausetta syödessäni porkkanaa. Sitten, vaikka tiedän lukeneeni sen, vaikka tiedän simieni kulkeneen sen yli ja tiedän kuulleeni sanat korvissani, olen varma etten ole todella lukenut sitä. Voi olla, että tarkoitan ymmärtänyt sitä. Mutta voi olla, että tarkoitan nauttinut sitä: en ole nauttinut sitä, koska söin jo samaan aikaan porkkanaa. Myös porkkana oli säe. s.148

Hiukan samalla tavalla kuin tuon lainauksen lukijalle kävi minullekin Lydia Davisin lyhyiden proosapätkien kanssa - ilman porkkanaa tosin. Aloittaessani olin vakuuttunut Davisin kyvyistä ja merkittävyydestä kirjailijana. Se motivoi. Silti ajatukseni putoilivat monta kertaa kirjasta muualle ja mietin jo välillä jatkanko ollenkaan. Onneksi joku aina tönäisi eteenpäin lukemisessa: Eleonoora Riihisen ylistävä kirja-arvio Helsingin Sanomissa 15.12.2021, Kulttuuriykkösen yhä Areenasta löytyvä Jakke Holvaksen juontama keskustelu tai  itse kirjasta saadut oivallukset, lukemisen tähtihetket.

 Se on kuitenkin varmaa, että tämä kirja vaatii keskittymistä ihan toisella tavalla kuin juonivetoinen tiiliskivi, jonka vietäväksi voi heittäytyä unta odotellessa tai junamatkalla. Toisaalta novellit ovat niin lyhyitä, että yhden tai kaksi ehtii lukea bussia tai perunoiden kypsymistä odotellessa. Minulle ainoa oikea tapa on olla tämän kirjan kanssa kahden - eikä samalla pureksia porkkanoita tai imeskellä suklaata.

 Lyhytproosaksi näitä pätkiä on kai nimitettävä, sillä usein teksti on vain muutaman rivin pituinen.Niitä on luonnehdittu myös termeillä flash fiction, short short fiction. KIrjailija itse puhuu tarinoista. Jotkut proosapätkät ovat toisiinsa sidoksissa ja lyhyistä, eri vaiheisiin ja elämän alueisiin keskittyivistä tiivistyksien kautta Davis kertoo Marie Curien elämäntarinan. Suomentaja Aki Salmela selventää tämän sikermän syntyneen Davisin käännöstyön yhteydessä. Hän oli poiminut käännöksestä söpöileviä ja älyttömimpiä lauseita, joista rakensi kollaasin. Toinen sikermä teoksen viimeisimmästä kokoelmasta käsittelee vauvalta saatuja oppeja. Viimesin oppi tiivistää näin: 

OMISSA RAJOISSAAN

Miten hän on utelias, oman käsityskykynsä rajoissa; miten hän koettaa lähestyä asioita, joita kohtaan tuntee uteliaisuutta, oman liikuntakykynsä rajoissa; miten itsevarma hän on, oman tieyämyksensä rajoissa; miten mestarillinen hän on, omien taitojensa rajoissa; miten hän saa iloa toisista kasvoista omiensa edessä, oman huomiokykynsä rajoissa; miten hän puolustaa tarpeitaan, omien voimiensa rajoissa. s.273

 Davis kertoo myös paljon itsestään, mutta autofiktioksi en noitakaan tarinoita nimittäisi. Rivien takaa tarkkailee itseään tylsänä pitävä yliopistonopettaja, joka on epävarma viehätyksestään, lastenkasvatuksesta, tunteistaan ja merkityksestään kenellekään toiselle. Hän kertoo naisesta, joka on älykäs ja kyvykäs ja ahkera, muttei muista tekemiään töitä ja pitää itseään mitättömänä. Itsestään kertoessaan hän tarjoaa samaistumiskokemuksia lukjialle.

Mieltymys

Tunnemme mieltymystä johonkin tiettyyn ajattelijaan, koska olemme hänen kanssaan samaa mieltä; tai koska hän näyttää meille, mitä me jo ajattelimme; tai koska hän näyttää meille selkeämmässä muodossa sen, mitä me jo ajattelimme; tai koska hän näyttää meille, mitä olimme ajattelemaisillamme; tai mitä olisimme ennemmin tai myöhemmin ajatelleet; tai mitä olisimme ajatelleet paljon myöhemmin, jos emme olisi lukeneet sitä nyt; tai mitä olisimme saattaneet ajatella, mutta emme olisi koskaan ajatelleet, ellemme olisi lukenee sitä nyt ; tai mitä olisimme halunneet ajatella, mutta emme olisi koskaan ajatelleet, ellemme olisi lukeneet sitä nyt. s.155

Tämänkaltaisesta (kin) kieputtelusta syntyy paitsi kiistämättömän kestäviä novelleja myös huumoria, joka tunkee melankolian keskelle kuin sitä mitätöiden tai väheksyen. Rinnakkain ja päällekkäin ne kuitenkin kulkevat. Se tekee teoksesta hyvän, selvänäköisen ja sijoittaa tapahtumat ja ihmiset oikeisiin mittasuhteisiin. Davis ei jää vellomaan eikä valittamaan, hän näkee itsensäkin sivusta. Surullinen pohjavire kulkee läpi kirjan ja kertoja mitätöi itseään ja taitojaan, olipa hän sitten kirjailija itse tai esim. Kafka, joka suunnittelee päivällistä Milenalle. Yksinäisyyden kuvailu muuttuu mustaksi huumoriksi yhdellä virkkeelä, ja siinä onkin jo koko novelli. Oikein toimiminen muiden ihmisten kanssa on hankalaa, kun yrittää olla loukkaamatta ketään.

Kumppani

Istumme tässä yhdessä, ruuansulatukseni ja minä. Minä luen kirjaa ja se työstää lounasta, jonka söin juuri hetki sitten. s.169

Äitini loukkasi isäni tunteita suojellessaan tiettyjä isäni tunteita esittämällä, että hänellä itsellään oli jotain toisia tunteita, ja vaikka minun onkin vaikea kiistää isäni tiettyjä tunteita, jotka tiedän varsin hyvin, minun on vaikea olla ajattelematta, etteikö asia olisi voitu hoitaa toisin, niin ettei veljeni avuntarjousta olisi tarvinnut kieltää ja hänen tunteitaan loukata. s.257

Kokoelma sisältää novelleija viidestä kokoelmasta, jotka ovat ilmestyneet vuosina 1986-2014. Yhdysvalloissa elävä Lydia Davis on 74-vuotias ja palkinnoinkin arvostetun pitkän uran tehnyt kirjailija, kääntäjä ja esseisti. Jos hänen taiteestaan haluaa nauttia, on siihen varattava aikaa ja ajatusta. En suosittele hotkaisemaan suomennoksen novelleja, sillä kuten Harry Salmenniemi jälkisanoissaan sanoo, Davisin proosaa lukiessa tyhjää tilaa on mahdoton unohtaa. Teksteihin pääsee kyllä helposti sisälle, sillä Davis kuvaa tapahtumia ja tunteita realistisesti. Monesti hän nostaa esiin huomioita, joihin on helppo samaistuakin. Omalla kohdallani tämä kirja vaati paljon enemmän paneutumista kuin paksuhko romaani, mutta se antoi myös paljon oivallettavaa ja mietittävää, usein hauskasti ilmaistuna- enemmän kuin moni romaani. 

Ehkä onnelliseen muistoon ei voi kuulua ihmisiä, jotka ovat vieraita tai vaan satunnaisia tuttavia. Vanhuudessaan ja kivuloisuudessaan ei voi jäädä  yksin muistelemaan ainoastaan ihmisiä, jotka ovat unohtaneet sinut. Onnellisten muistojen ihmisten täytyy olla sellaisia, jotka haluavat sinut omiin onnellisiin muistoihinsa. s.198

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä - Valitut novellit. Alkuteokset: Break it Down 1986, Almost No Memory 1997, Samuel Johnson Is Indignant 2001, Varietes of Disturbance 2007, Can't and Won't 2014. Valinnut ja suomentanut Aki Salmela. Jälkisanat Harry Salmenniemi - Siltala / Sanavalinta 2021. 356 sivua