Näillä sanoilla veli Francesco valisti Savinoa Firenzessä ja lähetti matkaan kivet, jotka eri muotoon upotettuna vaikuttivat kantajiensa, löytäjiensä ja palvojiensa elämään Firenzen lisäksi Venetsiassa, Wienissä, Krakovassa, Goluboje Selossa, Haapsalussa, Helsingissä..aina Solovetskin ojennusleirille asti. Siellä opitaan irti sielusta ja jumalista katedraalin ympärille rakennetulla ojentamisleirillä ja tehdään uusia ihmisiä.
Niin, häntä suren. Hänen tietoisuutensa on herätetty, se on ihan aidosti herännyt. Hänelle on kirkastunut se, että mitä ikinä hänestä sanotaankaan, se kaikki on totta, se että hän on väärässä, hän toimii ja ajattelee ja tuntee väärin, kunnes paikalle tulee joku, joka kertoo miten hänen pitäisi ajatella, tuntea, toimia ja millainen hänen tulisi olla. Hän uskoo sen kaiken, uskoo pääsevänsä vapaaksi Solovetskista ja itsestään, kunhan kuuntelee miten häntä neuvotaan ajattelemaan, toimimaan, tuntemaan. s.704
Vaarallisinta kuitenkin on olla seuraamatta intuitiotaan, ajatteli Tatjana Ranevskaja. Olla kuulematta koivujen suhinaa, kellojen kuminaa ja pääskyjen kimeitä huutoja, siitäkin huolimatta, että ne vaarallisina aikoina soivat ainoastaan ihmisen omassa päässä. s.707
Yli seisemänsadan sivun kirjasta en olisi sivuakaan halunnut jättää lukematta. Eri paikoissa kertomuksen henkilöt eivät liity toisiinsa muuten kuin muotoaan vaihtavan korun kautta. Arvokkaat kivet ovat vuoroin erimuotoisena koruna, krusifiksina, palvotun pyhimyksen kuvassa tai pelkkinä kivinä haltijansa taskussa tai sängyn alla. Aikakin vaihtuu 1500-luvulta 1900-luvulle. Joskus rubiinit antavat tarinalle sysäyksen heti alussa, joskus ne löytyvät vaikka taulun kehyksistä vasta tarinan loppupuolella.
Mitä varten ihminen elää? Mitä varten?
Näitä minä kyselen Jumalalta, yritän täältä lakanoiden välistä katsoa häntä silmiin, viimeisillä voimillani yritän, mutta näyttää siltä, ettei hän juuri nyt katso tänne päin..
Yritän kysyä, mitä hän elämästäni ajattelee. menikö se niin hön olisi halunnut? s.132
Näin kyselee Pietro Calimani kuolinvuoteellaan pojaltaan Ludovicolta, Pitsipyllyltä, jota ei ole oikein edes osannut pitää missään arvossa ja jonka vaimokin pettää ja vie perintötimantit. Kuin huomaamatta arvokivet paljastavat ihmisten motiivit, hyvyyttä ja pahuutta, herkkyyttä ja kovaluontoisuutta. Tai sitten sen tekee kirjailija, mutta niin taitavasti, että lukija voi vain heittäytyä tarinan vietäväksi ja nauttia. Välissä on tarttuvaa riimittelyä, aika aikoin kerronta lähenee runoa. Toisaalla siitä puhkeaa filosofiaa elämästä ja sen merkityksestä, ihmisten yhdessä elämisestä, uskosta ja rakkaudesta. Ihmeitäkin tapahtuu.
Niin vahva on epätoivoisen toivo. s. 272
Pienen pieni Agnietzka
kulki metsäpolkua
etsimäss Kristusta,
se pienen pieni Agnietzka.
Äiti Katarzyna seisoi keskellä kappelia ja lauloi ääntään tuntematta.
Hän näki kaiken, hän kuuli kaiken, eikä hän nähnyt mitään, ei kuullut mitään.
Suuren suuri soturi
rintamalta palasi.
Lähde mukaan Agnietzka,
saat multa kultaa, koruja. s.273
Leirillä metsätyöt, kivikuormat, savi, lapiot ja räntäsade, nälkä, ripuli, pelko ja särkevät jäsenet, kaikki se kutisti kuluvan ajan pelkäksi olemiseksi.
Olemiseen piti mennä sisään, sulkea ovi perässään, lakata ajattelemasta, ensin aikaa, sitten kaikkea muutakin.
Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.
Ja eläminen sellaisen kurjenhuudon jälkeen säilyi kiihkeänä verenkiertona, uteliaisuutena, ilmaiseksi saatuna valona päivän ja yön yli seuraavaan aamuun.
Illat syksyisin ja talvisin, kun kamiina rasahteli, naukui ja väistämättä vähän savutti yhteissellissä, sellaiset illat olivat elämistä. s. 654
Vaikka luin kirjaa ahmien ja välillä piti pysähtyä hengähtämään, merkitsin mielestäni vain vähän lainattavia kohtia. Kun niitä rupesin tähän purkamaan, huomasin lainauksia olevan paljon. Onhan kirjakin toki paksu, joten näillä lainatuilla tekstinpätkillä ei kirja juurikaan tyhjene. Toimikoon ne pienenä houkutuksena kirjaan, jonka loppuunlukeminen tuntuu siltä kuin ystävä pitäisi jättää. Voi olla, että tämän jälkeen ei juuri mikään kirja tunnu miltään - vähään aikaan.
-Uskotko sielun olemassaoloon, Jaan, Magdalena kysyi.
-Uskon, vastasi Jaan. -En ole varma. En tiedä.
- Niin minäkin, sanoi Magdalena. - Minä rakastan elämää, tuulta ja epäröintejä, ihmisten silmiä. Vastasytytettyjä lyhtyjä, ne näyttävät silmiltä, vai mitä? Ja tähdet, ne eivät kysy, katsovat vain. Rakastan sumua ja hiljaista lumisadetta, se on kuin brysseliläistä pitsiä. Rakastan keväisen mullan ja pelloille levitettävän lannan lemua. Rakastan eläimiä, niiden vilpittömyyttä ja pahastumista, kun niitä kohdellaan julmasti. Lapsiani lakkasin rakastamasta, kun sain...se oli liian raskasta sen jälkeen kun...Rakastan rakastumista, sain sen liian myöhään. Mutta sain. Rakastan käsiäsi, Jaan, ne ovat kauneinta sinussa, tiesitkö sen? Rakastan ajatuksiasi, en tiedä niistä mitään. En ole valmis jättämään maailmaa. Auta minua. s.479
Saisio Pirkko: Passio. Siltala, 2021. 732 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti