Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

 

Vedessä kiiri onnenhuuto, riemunkiljahdus, joka kutsui kumpaakin vartijaa.

Maria on eläkkeellä oleva merenvartija. Häntä tarkkaillaan Espanjassa Nerjan kaupungissa, Välimeren rannalla sijaitsevassa talossa, joka näyttää huvilalta. Hän voi pahoin ja saa vain tarkoin annostetun määrän sydänvettä, joka lievittää kipuja. Tarkkailevan merentutkimuslaitoksen johtaja Quentin oli aikaisemmin Marian ystävä, mutta on sittemmin lähtenyt työtoverinsa (kalansuu) Catalinan vietäväksi.

Sydänvesi on suolaista merivettä Tyynestä valtamerestä, joka oli Marian vartioima ennen eläkkeelle siirtoa. Eletään vuotta 2041 ja suurmyrsky, joka johti Marian eläköitymiseen oli toukokuun lopulla 2024. Eräänä päivänä tutkimuslaitoksen johto tulee pyytämään Mariaa takaisin työhön, merenvartijan kouluttajaksi. Kristitty nuorukainen Miquel tuntee saman merenkutsun kuin Mariakin ja molemmat nauttivat merestä, uimisesta ja sukeltamisesta. He pystyvät olemaan veden alla pitkään ja kulkevat yhdessä pitkiä matkoja ilman, että rannoilla kulkevat turistit tietävät siitä mitään.

 Taiten ja tarkoin kuvattu meri, sen virtaukset ja siihen heitetyt roskat, mereen hukkuneetkin ovat kaikki kirjassa läsnä. Kirjoittaja ammentaa osia myyteistä, historiasta, tieteestä ja uutisista. Taitavasti hän sommittelee niistä uskottavan kokonaisuuden.

"Välimeri on huuhtonut rannoilleen paljon kuolleita. Merellä on käyty sotaa, etsitty reittejä toisiin maihin, yritetty päästä parempaan maailmaan. Sotilaita, merenkulkijoita, apkolaislapsia. Kaikkia heitä on kulkeutunut näillekin rannoille. Meri ei heitä ota, vaan tuoheidät takaisin."

Toisille meri on ystävä ja kumppani, mutta on myös heitä, joita meri on vain koskettanut. He välittävät meren sanomaa taiteessa, maalauksissa tai elokuvissa. Raamatun kertomuksista löytää olentoja, jotka saivat veden ja meren tottelemaan, kuten esim. Nooa tai  Mooses. Venäläinen taidemaalari Ivan Aivazovski,joka maalasi myrskyjä, oli Marian mielestä merenvartija .

Sekä Marialla että Miguelilla on meriääni, laulu, jolla he puhuttelevat merta.

"musiikki, tietenkin se on musiikki", poika henkäisi. "Sävel, jonka laulan mereen. Johon aallot tarttuvat ja jota ne vievät eteenpäin. Meri laulaa sen minulle takaisin, ja siten minä tunnen meren."

En olisi uskonut, että viehätyn tästä kirjasta niin paljon kuin lopulta tapahtui. Elin tekstin mukana, tunsin meren ihollani ja taiten rakennettu tulevaisuudenkuva merien suojelusta ja sen tarpeesta ei päästänyt minua otteestaan. Pitkästä aikaa ahmin tekstiä, mieleni teki juoda merivettä ja sukeltaa aaltoihin, vaikka oikeasti kaltaiseni sisämaassa kasvanut hieman pelkääkin korkeita aaltoja, vaikka rakastan niiden keinutusta. Vain kirjan lopussa oli hieman tahmeaa, kun pelkäsin kirjailijan rakentavan siirappimaista päätöstä. Onneksi pelkäsin turhaan ja sain hengittää meri-ilmaa ja tunnustella vettä loppuun asti. Ihana kirja!

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri. - Gummerus, 2023. - 382 sivua

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

 

Hän katseli elämää, jota tuo nainen oli elänyt ennen häntä ja jatkaisi hänen jälkeensäkin, seuranaan vain yksinäisyytensä, joukko äkäisiä henkiä ja elämäntäysi tarinoita.

Tämän kirjan alkuperäinen nimi on sama kuin vanhan naisen, josta se kertoo. Marvellous Ways asuu yksin vankkureissa Cornwallissa, hankkii itse ruokansa ja seurustelee omien aavistuksiensa kanssa. Hänellä on menneisyys, kolme rakkautta ja äiti, joka oli merenneito. Eipä ihme, että naisen on edelleen päästävä uimaan nousuveteen.

Minä uin koska minun on pakko. Uiminen pitää minut terveenä.

Francis Drake ei osaa uida hyvin. Hän on osallistunut toiseen maailmansotaan Ranskassa ja saanut kuolevalta sotilaalta tehtäväksi toimittaa kirje tämän isälle, joka asuu Cornwallissa. Siellä risteävät vanhan naisen ja rakkaudessa pettyneen nuoren miehen tiet ja molemmat yksinäiset saavat apua toisiltaan. Merkitystä löytyy enemmänkin, kun kerronta etenee ja juonirönsyjä solmitaan yhteen. Mukana on runsaasti sivujuonia ja -henkilöitä, jotka jäävät pieneen rooliin, vaikka välillä nostetaankin kerronnassa etualalle. Marvellous ei kyseenalaista henkien sanomaa eikä sadunomaisia käänteitä eikä lukijankaan pidä niitä epäillä.

Cornwallin ja merenneitojen houkuttamana tartuin kirjaan ja annoin Sarah Winmanin kerronnan viedä. Välillä mietin, onko kirja lukuromaani, mutta sitten päästin irti analysoinnista, mietin tuomenmarjaviinan nostattamaa punaa iäkkään Marvellousin poskilla ja annoin sadun viedä. En pettynyt vaan viehätyin niin, että luen kaiketi vielä Winmanin suomeksi käännetyn esikoisen Kani nimeltä jumala.

Sarah Winman: Merenneidon vuosi. Tammi, 2016. - Alkuteos:The Year of Marvellous Ways. - Suom.Aleksi Milonoff.- Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen. -312 sivua

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

 

Kauneinta kasveissa on niiden äänettömyys. Toiseksi kauneinta on niiden liikkumattomuus.

Thomas Davies on kirjoittanut näin vaimonsa kuoleman jälkeen. Hän tukeutuu työhönsä surua lievittääkseen. Kyläläiset pitävät miehen vaimon kuolemaa Jumalan rangaistuksena. Onhan Thomas Davies tieteeseen uskovan ja menestyneen luonnontieteilijän Charles Darwinin puutarhuri Kentissä 1870-luvulla . Mies ei itse ymmärrä kaikkea mitä isäntänsä ja hänellä on kaksi toistaitoista lastakin, joista on pidettävä huolta. Vaan ei hän ole uskossakaan.

Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi hahtuvaa lentää ilmaan, hän uskoo, että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä. Minulla on jumalanpalveluksen aikaan rauha, Luojan kiitos. Ei näy ketään tiellä nyt.

jotkut naiset eivät pysty sovittamaan suuria silmiä , suoraa  täyteläisiä huulia samaan päähän aivojen kanssa, jokin on liikaa. Aivot. Ne kutistetaan niin pieniksi, että päähän mahtuu paksut kiharat ja pitsimyssy.

Tämä puutarhurin asenne pelottaa ja ärsyttää kyläläisiä, vaikka myönnettävä on, että uskovaiseksi voi tekeytyä ja tehdä samalla syntiä, kuten suntio Daniel Lewis, joka viettelee kauppiaan vaimonkin. Jumalaa on kuitenkin palveltava ikään kuin varmuuden vuoksi ja vallanpitäjien mieliksi.

jos emme aina Jumalaa rakastakaan, pelkäämme kuitenkin, me pelkäämme Jumalan ja isäntien ja omistajien kostoa, sairautta ja hulluutta ja kuolemaa ja köyhyyttä.

Kristina Carlsonin kymmenisen vuotta Finlandia-palkitun Maan ääreen -romaanin jälkeen julkaistu kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, ristiriidasta, joka syntyy uuden ja tuntemattoman ja vanhojen totuttujen arvojen välille. Carlson käyttää taiten kieltä, joka taipuu hänen käyttämänään uudeksi ymmärrykseksi. Henkilöitä on paljon ja melkein kaikki on nimetty, mikä haittasi omaa lukukokemustani. Tämä olisi pitänyt lukea kertaistumalta, jolloin se olisi pysynyt mielessä paremmin kasassa ja nimet paremmin muistissa. Pieni helmi kuitenkin - syvempää tutkiskelua varten. Sillä:

raskainta elämässä ei ole epätoivo vaan toivon poissaolo.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava, 2010. (Seven-pokkarit) 1. painos Otava 2009. - 176 sivua