Milla Härmä : Loma

 

Kiertelin ja kaartelin monen ylistämää kotimaista esikoiskirjaa. En uskaltanut tarttua romaaniin, koska en tuntenut kuuluvani kohderyhmään. Romaani kertoo lapsiperheestä, joka lähtee viikon lomalle johonkin itäeurooppalaiseen kaupunkiin, lähellä merta. Ehkä jossain kohdassa kirjaa mainitaankin Puola, vaikka kaikkia erisnimiä kirjailija käyttää säästeliäästi. Se antoi minullekin samaistumismahdollisuuden. Kertojan aviopuolisoa puhutellaan mieheksi ja keskusteluosioissa lasten kanssa isäksi. Lapset ovat yksitoistavuotias, kahdeksanvuotias ja viisivuotias. 

En aluksi osannut hahmottaa lasten sukupuolta, vaan eläydyin omiin muitoihini perheeni vuosikymmenten takaisilta Keski-Euroopan matkoilta. Toki aika oli toinen eikä matkustaja turhautunut tai saanut apuja puhelimen sovelluksita, mutta pettymykset palasivat yhtä aitoina mieleen kuin silloin ne koin. Hellemekot paljastivat kirjan kahden nuoremman lapsen sukupuolen toiseksi kuin omien lapsieni, mutta viihdyin kirjan äärellä ja tunnistin turhautumisen ja väsymyksen, kun asiat eivät suju niin kuin lomalla pitäisi ja sääkin pettää.

Minä maksan, ollaan nyt mukavasti, sanon, sillä on loma ja haluan, että meillä on ihanaa. He katoavat karkkihyllylle, yksitoistavuotias valitsee tikkarin jota uitetaan  poksuvassa jauheessa, viisivuotias ja yksitoistavuotias tikkarin, joihin voi viheltää.

Tuntuu siltä, että päivien tekemiset ja lasten tekemisistä huolehtiminen on  on pääosin kertojan vastuulla:

 Anteeksi, että olen äiti. Anteeksi, että yritän huolehtia, että homma pysyisi jotenkin  kasassa...

Oikeasti tämä äitikin kaipaa lopulta omaa aikaa mukaan ottamansa Hyryn Uunin kanssa, kutta kirjan lukeminen etenee hitaammin kuin uuninteko tuossa teoksessa. Lomailun oheen ripautellaan opettavaisia museokäyntejä, mutta maailmansodan aikainen museo osoittautuu painajaiseski, jota on vaikea selittääö lapsille.

Mikä sinulla kesti, sanoo yksitoistavuotias, söin teidän ruokia, sanon. Sinä olet ihan kuin mummo, hän sanoo. Miten niin, kysyn, no että kaikki pitää syödä jos on ostanut. Enkä ole, sanon ja nauran, sillä tiedän että hän on oikeassa. Myös mies nauraa, ja silloin sisälläni kuohahtaa.

Vanhemmat pelaavat kyllä samassa joukkueessa, mutta nainen kantaa vastuuta enemmän kuin mies, joka seuraa tyytyväisenä taka-alalla, kulkee mukana osallistumatta, vonkaa seksiä, (jota nainen välttelee) ja haluaa juoksulenkeille. Tekisi mieli sanoa kertojalle, että mies on valinnut paremman strategian, vaikka hän on vain valinnut sen helpomman. Helppohan minunkin on täältä vuosikymmenten päästä huudella. Tästä perhe-elämän puurosta, jota ei turisteille suositella, syntyy kuitenkin kaiketenkin se musta huumori, jota kustantaja takakannessa mainostaa. Minulle tämä oli totisinta totta yhä. Harvoihin kirjoihin samaistun näin, mutta lukusuosituksen uskallan silti jakaa. Hyvin kirjoitettu kirja onnen tavoittelusta ja kuvitelmien ylläpitämisestä.

Milla Härmä : Loma. WSOY, 2026. - 309 sivua

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tarkoitan, sanoi isoäiti, että asiat ihmisen mielessä kutistuvat ja häipyvät taaksepäin, ja se mikä oli niin hauskaa aikoinaan ei enää merkitse mitään. Sellainen tuntuu köyhältä. Kuin olisi kiittämätön jollain lailla.

Isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa, luodolla meren keskellä. Mökki on rakennettu suomaan laidalle ja luodon aurinkoisimmassa kohdassa on perunamaa. Leväkerroksen alla kypsyvät perunat. Sophia ja isoäiti ovat tasa-arvoisia ja yhtä hoksaavaisia. Heillä on täysi luotto toisiinsa ja keskinäinen avunantosopimus. Sophia pelkää syvää vettä ja isoäiti väsähtää helposti ja tarvitsee keppiä kävellessään. Siitä huolimatta hän antautuu tutkimusretkelle luolaan ja naapurisaareen tullutta äveriästä herraa vakoilemaan.

Välillä saaressa vierailee Sophian ystävä, joka pelkää kaikkea. Sophia väsyy lopulta kaverinsa rohkaisemiseen, mutta isoäiti panee lapsen piirtämään kaameinta, mitä hän osaa. Piirroksesta tulee hyvä, mutta isoäiti tietää, että lapsi on niitä, joilta syntyy yksi ainoa hyvä juttu eikä sitten muita. Välillä kerronnassa vilahtaa Sophian isäkin, joskus jopa keskeisenä toimijana, mutta pääasiassa Sophia ja isoäiti keskustelevat ja tutkivat saarta ja maailmaa. Juuri niin on hyvä.

Olin unohtanut, kuinka Tove Jansson osaa kertoa asiat suoraan, liikoja selittelemättä. Olin unohtanut, kuinka ainutlaatuinen kyky hänellä on kuvata lapsia ja aikuisia niin, ettei kumpikaan ole toista parempi tai huonompi, vaan toinen on hyvä toisessa ja auttaa kaveria ja välillä toisinpäin. Parasta on avoimuus ja luottamuksen ilmapiiri. Kesä - ja meri!

Tove Jansson: Kesäkirja. WSOY, 1973. 2.p. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken.- Suom. Kristiina Kivivuori. - 143 sivua

Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Natalie Ginzburg: Rakas Michele

On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani. Ajattelen näin: "Minä olen hirveän kiva, kaunis, nuori ja kiltti, minulla on noin kaunis vauva. Tuo tyyppi saa sen suuren kunnian, että asun hänen kotonaan ja tuhlaan rahoja, joilla hän ei tee mitään. Mitä muuta mokoma paskapää muka haluaa? On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani ja ajattelen noin." Mara

Mara on nuori tyttö, joka ottaa vauvan saatuaan yhteyttä Michelen äitiin ja jättäytyy tämän elätettäväksi, vaikkei ole ihan varmaa, että vauva on Michelen. Eikä Mara sitä salaa, mutta Michele voisi olla isä. Pojan äiti yrittää epätoivoisesti saada yhteyttä maailmalle lähteneeseen poikaansa ja päästä selville tämän nykyisestä elämästä, mutta poika vastailee lyhyesti, pyytelee joskus rahaa ja pääasiassa vaikenee. Äiti kirjoittaa pitkiä kirjeitä, lavertelee ja kertoo kotielämästä ja huolestaan, lähettää rahaa ja huolehtii tytöstä ja vauvasta, koska heillä on tuoreempi yhteys poikaan. Poika muuttaa yhä kauemmas, Englantiin ja naimisiinkin, mutta äiti ei saa kutsua häihin, vain asiakirja- ja rahapyyntöjä.

Äiti osoittaa loputonta ymmärrystä ja poika osaa sitä jo odottaa  tehdessään loputtomasti virheitä ja vääränoloisia ratkaisuja elämässään. Toki äidin kirjeistä paistaa hienoinen moite, mutta on kuin hän varoisi satuttamasta tai liikaa ohjailemasta poikaansa. Hän peittää huoltaan arkiseen jutusteluun kirjeissäänkin ja noudattaa poikansa pyyntöjä nopeasti ja pilkuntarkasti. Siskokin kirjoittaa Michelelle kaipaavia kirjeitä.

Kirjailijan nimi oli tuttu, vaikken ollut yhtään teosta häneltä ennen tätä pienoisromaania lukenut. Hän eli viimevuosisadan puolella, kuoli 75-vuotiaaan syöpään Roomassa 1991. Hänellä oli ura myös näyttelijänä ja tiettävästi hänen teoksiaan ja fasisminvastaista toimintaansa arvostettiin. Suomennoksia on ennen tätä kirjaa kolme.

Kirjan lukaisi ehkä vähän turhankin nopeasti. Aika eleettömästi, mutta paljastavasti se kertoi loputtomasta äidinrakkaudesta ja ymmärryksestä, joka toimii tarkoitustaan vastaan. Äkkinäiset juonenkäänteet tuovat raportoivaan kerrontaan humoristisiakin piirteitä. Nopeasti luettu, nopeasti myös unohdettu. Näin jouduin toteamaan, kun etsin e-kirjastosta matkalukemista ja tartuin tähän kirjaan uudestaan. Luin yli kymmenen sivua ennen kuin muistin lukeneeni jo koko kirjan paperisena. Siitä huolimatta voin suositella - muillekin äideille.

Kustantajan osuva luennehdinta kirjan takakannessa: Ginzburg tutkii keitä ja millaisia me kaikki olemme muiden silmin, muiden kuvaamina ja hajanaisten, katkelmallisten sanomistemme kautta.

Natalie Ginzburg: Rakas Michele.Aula&Co, 2024. Italiankielinen alkuteos Caro Michele, 1995. -  Suom. Elina Melender. -Kansi:Sanna-Reeta Meilahti. 176 sivua

Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Antti Hurskainen: Suntio

 

Ootko iskä koskaan pyytänyt anteeks epätosissaan? Mahdollisesti, mutta kai suurempi rike on epätosissaan anteeksiantaminen.

Suntio Turtola on työlleen ja lapselleen omistautunut tunnollinen mies. Hän on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt omille teilleen hakemaan elämäänsä väriä ja uusia kokemuksia. Lapsi Monika on pian kuusivuotias älykäs ja omaperäinen tyttö, jonka elämä "alkoi silloin, kun hän oppi lukemaan". Isän ja lapsen keskustelut ovat viisaita ja herkkiä. Heillä on rakastavat ja hyvät välit. Isä ei tiedä aluksi, että Monikaa kiusataan päiväkodissa. Kiusaamiseen osallistuvat myös naapuristossa asuvat kaksoset, joiden äiti pyytää Monikaa lastensa seuraksi päästäkseen keskittymään omiin puuhiinsa.

Turtolan työtehtävät laajentuvat, jos kirkkoherran Sirenin alkoholinkäyttö lipsahtaa yöllä liialliseksi. Silti Turtola saa Sirenistä keskustelukumppanin, vaikka kaipaakin tämän edeltäjää Vainiota, joka painiskeli myös viinanhimon kanssa. Vainiota kaipaa myös Juhi, joka säikäyttää seurakuntalaisia asettumalla edesmenneen kirkkoherran haudalle lepäämään. Turtola ymmärtää häntäkin. Uusi kappalainen Leppä, joka kipuilee hedelmällisyyshoitojen ja sitäkin kautta myös oman riittämättömyytensä kanssa ei saa ystäviä kenestäkään.

Turtolan elämä pysähtyy ja menee toisille raiteille, kun Monikalta löydetään aivokasvain. Se leikataan, mutta elämä ei palaa ennalleen. Turtolan pohdiskelut ovat vahvasti kristillisyyden leimaamia, mutta hän osaa ajatella itsenäisesti eikä alistu helppoihin ratkaisuihin. Se ei tee hyvää hänen omalle elämälleen, mutta oikein toimiminen ja rehellisyys itselle ovat tärkeämpiä kuin sopusointuinen elämä ja työ. Vai ovatko kaikille? Ainakin lukijalle, olipa hän uskovainen tai ei, nämä pohdiskelut antavat paljon.  Kirjan loppupuolen kirjeet ovat katkeransävyisiä, mutta se on juonen kannalta perusteltua.

Halusin tutustua kirjailijaan, vaikka epäilin, etten innostu hänen tekstistään. Turhaan epäilin. Näin rehellistä ja aitoa paneutumista osoittavaa tekstiä luen mielelläni -siis jatkossa. Nyt kuuntelin ja tiedän, että paljon kirjan annista meni ohi. Tämä on ehkä omaa kyvyttömyyttäni, mutta  tarvitsen tekstin silmieni eteen. Ainakin tällaisen tekstin, joka vaatii pysähtymään! Palaan tähän vielä, maistelen ja mietin. Tämä toimi kuitenkin myös kuunneltuna. Lukija Juhani Rajalin pystyi välittämään kirjailijan tekstin turhia painotuksia välttäen. Vain jotkut vähäiset slangi-ilmaukset hän luki hiukan kankeasti.

Tällaista rehellistä ja vakavaa ajattelua romaanimuodossa toivon saavani lukea lisää omia tekemisiä selittelevien autofiktioiden sijaan!  

Antti Hurskainen: Suntio. - Siltala 2023.-E-äänikirja.Lukija Juhani Rajalin. -Kesto 7 h 17 min

 

Claire Keegan : Kasvatti

 

Onkohan tämä Keltaisen kirjaston ohuin kirja? Sivumäärä hämää, sillä sisältöä on enemmän kuin monessa viidensadan sivun romaanissa. Claire Keegan osaa sanoa paljon vähillä sanoilla.

Päähenkilö on pieni tyttö köyhästä perheestä. Äiti odottaa nuorimmaisen lapsen syntyvän pian ja isä vie tytön vaimonsa sukulaisten luo Wexfordiin. Isä  sanoo tuoneensa tytön  kesäksi Edna-rouvan avuksi. Oikeastaan perheen tilanne helpottuu, kun ruokittavia on kotona yksi vähemmän. 

Lapsi arastelee aluksi ystävällistä pariskuntaa. Hänhän on heidän kodissaan vain tilapäisesti. Tyttö yrittää ymmärtää enemmän kuin hänelle kerrotaan, jotta hän osaisi käyttäytyä toivotusti. Pariskunnalla on salaisuus, josta he eivät tytölle kerro, mutta tragedia on kyläläisten tiedossa. Jotkut heistä haluavat kertoa tietojaan tytölle lisätietojen toivossa. 

Ajattelen sitä mökissä ollutta naista, sitä miten hän harppoi ja puhui ja tajuan, että ihmisten välillä on isoja eroavuuksia.

Vähitellen tyttö oppii luottamaan ja rakastamaan, kun saa itse huolenpitoa ja rakkautta. John Kinsella opettaa lasta lukemaan ja hankkii tälle kirjoja, jotka tämä saa mukaansa kotiin palatessaan.

Aluksi minulla oli vaikeuksia pitempien sanojen kanssa, mutta Kinsella piti kärsivällisesti kynttään niiden alla kunnes arvasin oikein oikein ja sitten tein sitä itse kunnes minun ei enää tarvinnutkaan arvata, osasin lukea. Se oli samanlaista  kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Paitsi että kirja tarjoaa mielestäni tuon upean merkityksen lukutaidolle, se kertoo ilosta ja surusta, välittämisestä ja lohdusta. Tunnekirjo on suuri ja lapsen näkökulma tuo tähän kaikkeen syvemmän värin ja sisällön. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea. Lukemisen arvoinen on myös Keeganin  edellinen suomennettu teos Nämä pienet asiat.

Me kävelemme pitkään puhumatta mitään, niin kuin ihmiset tekevät joskus kun ovat onnellisia.

Claire Keegan : Kasvatti. Tammi, 2024. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suom Kristina Rikman. (Keltainen kirjasto 545). - 81 sivua

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Tämä on Harry-nimisen kirjailijan tavoittelema olotila Sydänhämärä -kirjassa. Kirja kertoo lapsiperheen elämästä silloin, kun se vaatii vanhemmilta paljon. Toinen lapsi on syntymässä, kun toinen lapsi sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan, ensin teho-osastolle. Vasta nyt minä luen tuosta elämänvaiheesta, jonka olen itsekin kokenut, vaikka olen viettänyt vanhan sukan tarpeetonta elämää jo vuosia. Vasta nyt minä luen palkitun ja arvostetun kirjailijan Harry Salmenniemen ensimmäisen kirjan, vaikka olen tiennyt hänen nimensä ja taitonsa jo vuosia. Esikoisrunokokoelma ilmestyi vuonna 2008.

Hän vartioi ja rakasti niin, että jalkoihin sattui.

Isänä kirjan päähenkilö joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin uskoo jaksavansa. Hän jää lapsensa seuraksi sairaalaan, koska äiti Maria valmistautuu synnytykseen. Hän valvoo, vaikka haluaisi nukkua. Hän ajattelee selviämistään, perheensä selviämistä, mennyttä ja tulevaa. Hän vertaa itseään ja työtään hoitohenkilökunnan työhön.

Nämä ihmiset tekevät työtä, jota heidän ei tarvitse oikeuttaa mitenkään. Kun he mainitsevat baarissa ammattinsa, kukaan ei kyseenalaista heitä. 

Lapsen sairastuminen ja perhettä koossapitävä huolenpito ja rakkaus muuttavat kirjailijan identiteettiä niin että hän määrittelee itsensä uusin termein, sairaalan luokittelun mukaan.

En ole enää ihminen.

Olen omainen.

Ja kuitenkin , sairaalakokemuksen ja synnytyksen jälkeen päähenkilö toteaa:

Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olemme onnellisia ihmisiä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sairaalaan ja kotiin. Sairaalassa selvitään hetkestä toiseen, rauhoitellaan lasta ja huolehditaan vaimosta, opetellaan pistämään ja mittaamaan lapsen sokeriarvoja. Kotona selvitään päivästä toiseen, huolehditaan lapsista ja laitetaan ruokaa perheelle. Sairaalassa ihmetellään sen järjestystä, riidellään hyökkäävän hoitajan kanssa ja yritetään selvitä eväillä. Kotona syödään linssikeittoa, juodaan kahvia ja haaveillaan lasillisesta viiniä ja kirjoittamisesta. Molemmissa paikoissa yritetään nukkua öitä - usein huonolla menestyksellä. Hämmästyttävän aidosti vanhempien pohjaton väsymys paistaa rivien ja sanojen välistä. Maailma kerrostaloasunnon tai sairaalahuoneen ulkopuolella on kadottanut merkityksensä ja sen ääriviivat piirtyvät vain muistoissa. 

Harry Salmenniemen lyhyet lauseet ja osuvat sanarinnastukset tuovat lapsiperhearjen niin lähelle, että minäkin tunnistan väsymyksen ja hädän, jonka itse koin vuosikymmeniä sitten. Haluaisin melkein lohduttaa kirjan päähenkilöä kertomalla, että tuosta kaikesta selviää kyllä ja tulee vaihe, jolloin voi olla ja elää kuin vanha, unohdettu sukka. Kirjailija muistaa itsekin lapsien kasvavan ja elämän helpottuvan. Huolen ja väsymyksen keskellä sitä on vain niin vaikea nähdä ja uskoa. 

Minulla ei ole kärsimyksestä opittavaa. Minä opin ilosta ja nautinnosta. Opin tasapainosta ja harmoniasta. Kärsimys ei opeta. Se ainoastaan alleviivaa.

Olen tyytyväinen, että sain Sydänhämärän luettavakseni. Kerrankin voin tunnustaa viihtyneeni autofiktion äärellä. Sain kirjasta mukavan tönäisyn ja etsiydyn Salmenniemen muidenkin teosten pariin. 

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala, 2024. Kannen valokuvat:Mikko Rikala. - 215 sivua

 

Paul Giordano: Tasmania

 

Ja silti ilmastonmuutoksen vaikutukset olivat silmiinpistävimpiä merissä. Alaskanlahden vedet olivat lämmenneet niin paljon, että myrkyllisten levien kukinta oli poikkeuksellisen runsasta.

Luonto ja sen monimuotoisuuden katoaminen kirjassa voimakkaasti läsnä. Kirjassa kerrotaan lähestyvän katastrofin aavistelusta ja merkeistä, jotka siitä kertovat. Kirjassa ei nimeä selitetä, mutta wikipedia paljastaa Tasmanian Australian osavaltioksi, sen eteläpuolella olevaksi sydämenmuotoiseksi saareksi, jossa luonto kukoistaa. Tapahtumat sijoittuvat nykyisyyteen, mutta päähenkilö, neljissäkymmenissä oleva kirjailija-tutkija Paolo palaa työnsä kautta myös menneisyyteen, atomipommin kehittämiseen ja sen vaikutuksiin Nagasakissa. Paolo elää  henkilökohtaista kriisiä avioliitossaan häntä vanhemman Lorenzan kanssa. Ilmastonmuutos ja oman elämän hallitsemattomuus kulkevat rinnakkain. Samaan aikaan Paolo tapaa vanhoja ystäviään, joiden ongelmissa yrittää auttaa. Pariisissa asuvalla Giuliolla on ongelmia avioeron jälkeen lapsen huoltajuudesta. Katollinen pappi Karol tunnustaa rakastuneensa nuoreen tyttöön.

Saarnassaan Karol puhui hieman arvoituksellisesti valinnoista ja tilaisuuksista, joita epäjatkuvuus toi aina mukanaan. Sillä mitä muutakaan Kristuksen ylösnousemus oli, jollei ihmiskunnan historian syvin epäjatkumo? Tuntui kuin hän olisi puhunut suoraan minulle, mutta sehän juuri on saarnojen juju, ajattelin, tai oikeastaan uskonnon yleisesti:synnyttää vaikutelma, että kyse on aina sinusta.

Paolo tutustuu myös uusiin ihmisiin, joilla on merkitystä sekä työlle että henkilökohtaiselle elämälle.  Professori Novelli on menestyvä tiedemies, joka tutkii pilvien muotoja. Hänen turhamaisuutensa ja itsetietoisuutensa syö tieteellisen työn merkitsevyyttä ja opetustyön mahdollisuuksia. Se asettaa myös Paolon valitsemaan, tukeako miestä vai ei.

En tiedä, oletteko Te lukenut yhden Esquiren artikkelin, Novelli jatkoi, tutkimuksen ilmastoasiantuntijoiden psyykkisestä hyvinvoinnista. Sellaisten kuin meilkäläisten. Käytännössä se ilmenee, että tiedemiesten joukossa me kuuluumme masennukselle ja lukuisille muille mielialahäiriöille altteimpaan kategoriaan.

Nyt, luettuani koko kirjan mietin, että Paolon elämäntapa  oli ristiriidassa ympäristöhuolien pohdinnnan kanssa. Hän lentää jatkuvasti eri puolille maapalloa: Karibian luxushotelliin lomalle, Japaniin työasioissa ja Euroopan sisäisiä lentoja ystävien tapaamisen ja työn merkeissä. Lukiessani en edes huomannut ristiriitaa, enkä myöskään hämmästellyt tutkija-kirjailijan rahojen riittävyyttä. Giordano kuljettaa henkilöitään niin luontevasti paikasta ja tilaisuudesta toiseen, ettei moiseen pohdintaan jäänyt tilaisuutta. Matkalla oleminen tuntuu olevan elämäntapa myös  ulkomaantoimittaja Curzialle, josta Paolo etsii elämälleen uutta suuntaa.

Palatessani noin tuntia myöhemmin Giulion asunnolle tunsin epämääräistä syyllisyyttä. Ehkä tunsin olevani syyllinen sen ylemmän olennon edessä, joka kehottaa meitä tarttumaan hetkeen, sillä olin aivan erityisen taitava heittämään tilaisuuteni hukkaan.

Hän kiusasi minua ilmaisulla "ottaa aikaa itselleen", jota olin kerran käyttänyt: haluan ottaa aikaa itselleni, olin sanonut. Lähes joka ilta Curzia kysäisi minulta, mitä poikkeuksellista olin tehnyt päivän mittaan ajalla. jonka olin itselleni ottanut. Silloin minun oli lähes joka kerta pakko tunnustaa, etten ollut saanut aikaiseksi mitään.

Kirjassa on kyse on mullistuksesta, jota emme toivo emmekä halua kokea.  Uskomattoman määrän henkilöitä ja tapahtumia Giordano kietoo kudelmaksi, joka ei jätä aukkopaikkoja. Lukemista ei haluaisi jättää hetkeksikään kesken- Ja onhan kirjalla - totta totisesti- sanottavaa!  Omalla kohdallani myös Giordanon kaksi edellistä suomeksi käännettyä teosta Jopa taivas on meidän ja  Alkulukujen yksinäisyys ovat olleet lukuelämyksiä. Seuraavaa suomennosta odottelessa...

Meillä kaikilla on gradualistinen mieli: jos asiat ovat aina edenneet jollakin tietyllä tavalla, miksi niiden pitäisi muuttua juuri nyt? Ihmiskunta on asuttanut samaa planeettaa kahdensadantuhannen vuoden ajan, onko mahdollista, että kaiken täytyy luhistua juuri minun elämäni aikana?

Paul Giordano: Tasmania. - Aula & Co, 2023. - Italiankielinen alkuteos: Tasmania 2022. Suom. Laura Petäjä- Taavitsainen. - Kansi: Laura Noponen. - 298 sivua

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva

 

Hän oli kuitenkin todella vanha ihminen, ja vanhat ihmisethän ovat, no, you know, suurpiirteisiä. Careless. Huolimattomia. Tahraisia. Eivät näe. Hukkaavat silmälasinsa ja ovat ilman niitä sokeita. Käyttävät teippiä kaiken korjaamiseen. Mutta nyt ei ollut siivouksessa huomauttamista. Erityisesti mieleeni jäi se, että seinustoille pinotut sanomalehtiniputkin olivat lähes pölyttömiä.

Nanette Kottarainen näyttää tuolta Leilan silmissä. Leila on opiskelija, jonka Nanette on palkannut kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan, päiväkirjamerkintöjään menneiltä vuosikymmeniltä.  Nanette Kottarainen on 92-vuotias. Leilan ja Nanetten lisäksi tapahtumissa ja välikeskusteluissa on mukana kolmas, nimeämätön henkilö, jolle Leila kertoo kohtaamisistaan vanhan naisen kanssa. Tietysti mukana on myös liuta henkilöitä Nanetten menneisyydestä: Felix, joka pestaa 18-vuotiaan Nanetten keittiöpiiakseen, Sofia ja hänen miehensä Max; Bella, jota em. pariskunta kasvattaa, naapureita..

Kerronta tapahtuu monessa eri tasossa, eri aikoina. Nanetten päiväkirjamerkinnät vievät juonta eteenpäin. Leila päivittelee Nanetten edesottamuksia ja kuntoa nimeämättömälle henkilölle, joka rakentaa omaa kuvaansa kerrotusta. Viimeisimmät päiväkirjamerkinnät ovat kevättalvelta 2022, jolloin Ukrainan sota on syttynyt, ensimmäiset vuodelta 1948, jolloin päiväkirjan kirjoittaja, Nanette, on muuttanut maalta kaupunkiin. 

"Rätti kädessä syntyneen" Nanetten pohdinnat paljastavat sodan jälkeisen ajan tiukan luokkajaon, johon hän ei ole pystynyt vaikuttamaan, vaikka suhde työnantajaan on muuttunut palvelussuhdetta läheisemmäksi. Hän on pysynyt edelleen huomaamattomana keittiöpiikana, vaikka näkee ja osallistuu perhetapahtumiin ja matkoihin. Samalla hänellä on tarkkailuasema, sillä jos ihminen ei arvosta toista, hän paljastaa itsensä.

Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään.

 Taide ja uutiset siivittävät vanhan naisen ajatusta. Nanetten asunnossa soivat vanhat levyt, erityisesti jazz. Varsin usein Nanetten merkinnöissä mainitaan Pradon taidemuseo Madridissa ja Francisco de Goya ja hänen painajaismaiset työnsä sekä Picasson Guernica. Sota kauheuksineen on läsnä näiden teosten kautta, mutta ne eivät selitä, vaan pikemminkin kertovat onnettomuuksien toistumisesta. Uutisten kuvaavat sotaa, jota käydään nykyhetkessä Ukrainassa. 

Sairaalat, terveyskeskukset ja terveydenhuollon tilat ovat paikkoja, joissa ihmiset ovat erityisen tarpeellisia toisille ihmisille.....Sota taas on paikka tai asiantila, jossa on ainoastaan mahdollisimman tarpeettomia ihmisiä: heitä, jotka on tarkoitus tuhota ja heitä, jotka tuhoavat. Sairaala ja sota ovat toisilleen mahdollisimman vastakohtaiset asiat. Niiden ei pitäisi olla samapaikkaisia tai yhtä aikaa voimassa olevia asiantiloja. Mutta ovathan ne, aina vain uudestaan.

Alussa olevan Leilan näkemyksen lisäksi tämän tästä nousee esiin Nanetten ikä ja vanheneminen yleensä. Nanette itse  analysoi sitä päiväkirjamerkinnöissään rehellisen koruttomasti:

Vanhenemisen tragedia on kylläkin se, että takanapäin on aina vain enemmän katseltavaa, ja yhtenä päivänä taaksepäin katsellessaan huomaa 44-vuotiaana pitäneensä itseään vanhenemisen asiantuntijana ja käyttäneensä seuraavat 48 vuotta oman vanhenemisensa pohtimiseen sen sijaan, että olisi tarttunut johonkin mihin vielä voi vaikuttaa.

Vaan toisaalta:

Billie (Holiday) ei elänyt niin vanhaksi, että olisi ehtinyt lakata olemasta itsensäpahoittelija.Minä ehdin, mutta vain ehkä ja vain juuri ja juuri viimeisillä minuuteillani. Aika loppuu.

Myös kirjoittamisesta; omastaan ja yleensä Nanette Kottarainen tekee huomioita, jotka joskus aukeavat lukijalle vasta pohdinnan jälkeen.

Olen piirtänyt kirjaimia ja sanoja niin kauan, että niiden viivat ja kaaret muodostavat ympärilleni melkein läpitunkemattoman tiheikön. Uudet kirjaimet ja sanat hylkivät tosiasioita ja yrittävät vetäytyä tiheikön tuttuihin koloihin ja muotoihin kuin jokin vahva magneetti vetäisi niitä. En halua, että käy niin. Kirjainten ja sanojen tehtävä on leikata tiheiköt auki, ei muodostaa niitä.

Poltin kaiken minkä olin siihen mennessä kirjoittanut kirjoittamisen ilosta ja päätin, että siitä eteenpäin kirjoitan vain kirjoittamisen pakosta, vain sen mitä en pysty olemaan kirjoittamatta, ja että sen mitä olen kirjoittanut minä käärin puuvillanaruilla paketeiksi ja pinoan suojaksi itselleni.

Helsingin Sanomissa 9.9.2023 julkaistua Helena Ruuskan arviota lukuunottamatta en ole havainnut tämän kirjan juuri olleen esillä. Mielestäni se ansaitsisi huomiota yhtä lailla kuin Weseliuksen esikoisteos Alma! sai. Pidin  kirjasta kovasti ja erityisesti sen reippaasta ja itsestään numeroa tekemättömästä päähenkilöstä Nanette Kottaraisesta, joka kirjoittaa itseään näkyväksi itselleen. Minua eivät häirinneet edes monet tasot kerronnassa ja tapahtuma-ajassa. Ne loivat kerrontaan jännitystä. Monet viitteet jäävät tosin pienen maininnan varaan, kuten nimeämättömän henkilön rooli ja suhde muihin. Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Vähitellen palapelin palaset loksahtelevat oikeille paikoille ja se tapahtuu kiehtovasti, ei lukijaa kosiskellen, muttei häntä väheksyenkään.

 Soisin kirjalle menestystä!

Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. - WSOY, 2023.- Päällys: Martti Ruokonen. - 441 sivua

Valerie Perrin : Vettä kukille

Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa.

Tässäpä lienee kirja, jota voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaniksi. En ole varma, mistä tieto kirjan ilmestymisestä kulkeutui tietooni, enkä sen enempää ymmärrä, mistä virisi halu se lukea. Ehkä jokin kirjallisuusryhmä mainitsi sen tarpeeksi usein, kirja kuvattiin tarpeeksi kiinnostavasti.  Olen melko varma, etten ole mitään virallista arvostelua lukenut. Kirjan luin, välillä ahmienkin.

Juonessa on monta mutkaa ja kerronnan taustalla yllätyksiä, jotka vähitellen kerrotaan. Henkilöitä on valtava määrä, sillä tapahtumapaikkana on hautausmaa, jonka vartijana/hoitajana päähenkilö-kertoja Valèrie on. Hän ei tiedä äidistään, isästä puhumattakaan, mutta on kasvanut yritteliääksi ja toimeliaaksi nuoreksi naiseksi. Pahaksi onneksi tielle osuu komea tyhjäntoimittaja ja häntäheikki Philippe Toussaint, jonka kanssa Valèrie tekee tyttären, Leoninen. Äiti huolehtii lapsestaan ja elättää perheen aluksi puominlaskija/junanvartijana, sittemmin hautausmaan vartijana. 

Vaikka pääjuonen avaus on tuossa, on kirjassa dramaattisia käänteitä ja siinä seurataan  moniakin sivujuonteita, joista yksi intohimoinen rakkaustarina  ylitse muiden. Se vaikuttaa myös Valerien elämään. Hautausmaan kävijöistä ja sinne haudatuista irtoaa paljon kerrottavaa, mikä välillä pudottaa tarkkaamattoman lukijan kärryiltä. Kirjailija nappaa kuitenkin jokaisen mukaansa ja taas mennään.

 Noina muutamina päivinä tunsin olevani valepuvussa. Joku aivan muu, jonkun toisen naisen vaatteissa. Mietin pitkään, olinko tosiaan valepuvussa vai olinko löytänyt itseni, tavannut ensimmäistä kertaa.

Ilmaisu on jotenkin epätasaista. Välillä tunteet ovat pinnassa, välillä taas joku henkilö päästelee suustaan hyvinkin karkeaa ja karskia kieltä. Tulin lukiessani oudon varovaiseksi sivuja käännellessäni. Juonen käänteet veivät aivan odottamattomiin syvyyksiin; välillä oltiin ihmeiden äärellä, välillä naitiin kunnolla. Mustasukkaisuutta, intohimoa, rakkautta ja kuolemaa - rikollisuuttakin mahtuu tähän kirjaan.

 Välillä tuntui kuin olisin ollut palapelin äärellä. Leonine mainitaan muutaman kerran jo ennen kuin hänen syntymänsä kerrotaan. Muitakin takautumia on - runsaastikin.  Kun henkilöt sijoitetaan aikaansa päivämäärän tarkkuudella, rupeaa lukija sommittelemaan yhtenäistä tarinaa. Minä en saanut kaikkia palasia kohdalleen, mutta ei se haitannut. Puutarhurin toimet ja kukkienhoito antavat sopivasti taustaa tälle ranskalaiselle kirjalle.. Ei tämä mikään turhake ole, jos nyt ei ehkä Nobeliakaan tavoittele. Jotain palkintoja se on kuitenkin lukijoilta ja lehdistöltä Ranskassa saanut - ja menestystä. Tarttukaa vaan  kirjaan, kyllä se lukemisen kestää!

Isoäiti opetti minulle jo varhain, kuinka tähtiä poimitaan: riittää kun laittaa yöllä vadillisen vettä keskelle pihaa, niin siinä ne heti ovat, aivan jalkojen juuressa.

Valerie Perrin : Vettä kukille. WSOY, 2023. - Ranskankielinen alkuteos Changer lèau des fleurs, 2018. -Suom. Saara Pääkkönen. - 470 sivua. - Päällys: Emmi Kyytsönen 

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus

 Keski-ikäinen Phyllis on tottunut pitämään huolta perheestään huoliteltuna ja alati ystävällisenä. Hän ei suostu myöntämään, että 9-vuotias Hugh-poika on hänelle rakkaampi kuin teinivuosiensa kanssa kamppaileva Colettesta. Ulkoministeriössä johtavana virkamiehenä työskentelevä aviopuoliso Rogerin kanssa välit ovat hyvät ja mutkattoman kunnioittavat.  Eletään vuotta 1967 ja Phyllis on valmistanut täydellisen aterian tuttavaperheen opiskelujaan aloittavalle Nicholas-pojalle, joka varsin vastahakoisesti ja myöhässä saapuu perheen vieraaksi vanhempiensa pyynnöstä. Tuon illan jälkeen moni asia muuttuu ja menoa on mahdotonta saada entisille heleille perhe-elämän taajuuksille.

Vaikka Nicholas käyttäytyy päivällisillä huonosti ja kaikki juovat liikkaa ja rouva naapurustosta vaatii Phyllistä etsimään poikansa leikeissä kadonnutta sandaalia kesken kaiken, johtavat illan tapahtumat myöhemmin Phyllisin Nicholasin asunnolle.

Hän seisoi katselemassa riemukkain ilmein ympärillään  levittäytyvää sekamelskaa, jossa Nicky eli, ja tämä ajatteli sitä, miten naisilla oli tapana lumoutua älyllisen elämäntavan ulkoisista puitteista. He rakastivat ajattelun ideaa, sitä miltä se ulospäin näytti. Phyllis ei ollut luultavasti koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, joitakin romaaneja lukuunottamatta.

Phyllis on tottunut käyttäytymään hyvin ja peittelemään ajatuksiaan eikä hän ole ainoa, joka on valinnut tämän elämäntavan - ehkä sen mukanaan tuoman helppouden ja  sujuvuuden takia. Myös Nickyn äiti Jean sietää miehensä syrjähypyt ja vetäytyy ränsistyvään perintötaloon vaalimaan omaa yksityisyyttään ja muistojaan

Valheet soljuivat Phyllisin suusta sujuvasti ja hymyn saattelemina eivätkä tuntuneet vaativan minkäänlaista veroa.

Kaikista ylleen syydetyistä perinteistä ja koulutuksesta hän (Jean) oli jotenkin onnistunut oppimaan aristokraattisen häpeämättömyyden sijaan hirveää jäykkää herttaisuutta ja kykenemättömyyttä toimia itsevarmasti ja itseään rankaisematta. Hän oli alkanut nähdä englantilaisuutensa ja miellyttävyytensä puisevana, vanhentuneena pikkuleipänä, joka tukki hänen suunsa ja esti häntä puhumasta rehellisesti.

Mutta hän oli myös saanut maksaa virheestään, kun oli jäänyt liittoonsa. Hän oli osaltaan vastuussa Peterin öykkäröinnistä, sillä hän oli antanut tälle vääränlaisen etulyöntiaseman.

Menneisyydestä paljastuvat salaisuudet ja tapahtuma-ajan sattumukset mutkistavat tilannetta ja vaikuttavat useiden ihmisten elämään ja maailmankatsomukseen. Kirjailija kertoo tyynesti, paisuttamatta tai osoittelematta vuoroin Phyllisin, Rogerin, Hughin, Coletten, Jeanin ja Nicholasin näkökulmasta heidän suhtautumisestaan paljastuviin tosiasioihin. Joskus olisin odottanut hiukan suurempia tunnemyrskyjä ja voimakkaampia reaktioita. Ehkä kirja on kerrontatapaansa myöten brittiläisen, hillityn kasvatustavan ilmentymä.

Kuvittelen kirjan nimeä myyntikikaksi. Minua nimi ei houkuttanut, vaan kustantajan vertailu Elizabeth Stroutiin ja Alice Munroon, jotka ovat minulle tärkeitä kirjailijoita. En mielestäni löytänyt samaa tehoa, jonka löydän Munron novelleista. Kuitenkin luin kirjaa vaivattomasti eikä kerronta jäänyt junnaamaan missään kohtaa, vaan eteni vaivattomasti sopivasti yllätyskäänteitä tarjoten. Ehkä vertaus on kuitenkin paikallaan siksi, että keskeistä rakkausteemaa ei kerrota perinteisin klisein, onnelliseen tai onnetomaan loppuun. Kirjailija ei solmi juonta tiukasti umpisolmuun, vaan antaa viitteitä siihen, että päähenkilöiden elämä jatkuu, muuttuneena ehkä, mutta suuristakin mullistuksista huolimatta tuntuu siltä, että nämä henkilöt ottavat sen vastaan hyväksyen.

Kirjailija on briteissä tunnetuksi tulleen Tessa Hadleyn ensimmäinen suomennettu teos, joka ilmestyi englanniksi viime vuonna. Vaikkakaan Hadley ei revi brittiläisyyden kulisseja, hän näyttää sen ohuet ja valheelliset rakennelmat, joihin ihmiset huomaamattaan kasvavat ja sopeutuvat. Phyllisin poika Hugh pannaan isänsä tavoin sisäoppilaitokseen ja hän tuntuu sisäistäneen oppilaitoksen ja yläluokkaisen elämän arvot ja päämäärät ja samalla hän on valmis tuomitsemaan äitinsä valinnat. Vuosi 1967 Euroopan yhteiskunnallisena murroksena tarjoaa Phyllisin elämänmuutokselle oivallisen taustan ja selityksen.

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun.Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus. - Gummerus, 2023. Englanninkielinen alkuteos Free Love, 2022. - Suom. Marianne Kurtto. - 317 sivua

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

 Oli tämä hurja romaani - kuunneltunakin. Jälleen kerran jouduin kuitenkin hankkimaan myös paperikirjan avukseni päästäkseni selville siitä, mitä Järvelä todella tässä kirjassa kertoi. Sen kirjan etulieve paljastaa kirjailijan käyttäneen omia lapsuusmuistojaan teoksessa, joka kuitenkin on fiktiota.

Kirjassa on kaksi mummoa ja mummolaa, joissa n. 7-vuotias kertojapoika viettää kesää vuorotellen. Mummot ovat kokeneet hyvin erilaisen lapsuuden ja eläneet erilaisen elämän, mikä on edelleen aistittavissa heidän kodeissaan. On ankarampi, käytöstapoja vaativa Sofia-mummi, jonka pihaan mennään orapihlaja-aidan kaariportista ja olohuoneessa on kristallikruunu. Aino-mummi ei toru edes likaisista jalanjäjistä matolla, vaikka asuminen on hankalampaa: vedet haettava kaivosta ja puut liiteristä. Mummot asuvat samassa kaupungissa, joen eri puolilla, mutta he eivät puhu toisilleen. Syy on Suomen sisällissota, jossa mummojen perheet ovat olleet eri puolilla.

Kirja palaa 1970-luvulta pojan näkökulmasta mummojen lapsuuteen ja kaikkiin kauhukuviin, jotka selittävät sitä jyrkkyyttä ja ymmärtämättömyyttä, jonka lapsi näkee, muttei tajua. Maailma ja sisällissota lapsen näkemänä ja kokemana tekevät kirjasta koskettavan, vaikka kuvaukset sisältävät kauhukuvia, joita kukaan ei voi ohittaa.

Jari Järvelä on monipuolisesta kirjailijaurastaan huolimatta harvoin julkisuudessa. Tämäkin kirja osoittaa hänen taitonsa kirjoittaa vakuuttavasti ja vaikuttavasti. Pidin kirjasta, vaikken kaikesta sen kertomasta. 

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta . - Tammi 2018 200 sivua. Äänikirjan lukija Jon-Jon Geitel. Kesto 5 h 49 min

Anne Tyler : Palmikko

 

"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan.

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimolta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalainen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunnin päästäkin säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia", David sanoi."Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Kirjoista löytää monesti palan itseään, omia käyttäytymismallejaan ja tunteitaan. Oivallukset, joita saan lukiessani, ovat usein sellaisia ajatuksia, jotka olen itse jo miettinyt, mutten ole osannut pukea sanoiksi ja lauseiksi. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka vievät uuden äärelle.

Anne Tylerin Palmikko kuuluu ensinmainittuun, tutumpaan osastoon. Kerronta etenee verkkaisesti ja suuretkin tapahtumat, kuten kuolema tai ero kuitataan rauhallisesti kuvaten. Tyler ei osoittele tunteita ja tunnemyrskyjä tyynnyttää tässäkin kirjassa toinen romaanihenkilö, usein äiti tai hyvä puoliso. Ihmiset rakastavat toisiaan, välittävät, mutta kuitenkin unohtavat lähimmätkin sukulaisensa pitkiksi ajoiksi.

Kirjan päähenkilöksi nousee 1950-luvun Baltimoressa miehensä Robertin kanssa asuva Mercy, vaikka pieni kirja seuraa Garrettien suvun vaiheita kolmessa polvessa, osin neljässäkin. Mercy rakastaa miestään ja lapsiaan, hoitaa kotiaan ja perhettään, kunnes lapset tulevat aikuisiksi ja lähtevät kotoaan. Silloin lähtee Mercykin, vaikkei tee asiasta sen suurempaa numeroa.

Robin oli hyvä aviomies. Hän teki ahkerasti töitä ja rakasti Mercyä. Mercy puolestaan rakasti Robinia. Siitä huolimatta hän haaveili toisinaan kotoa lähtemisestä. Ei tosissaan, ei tietenkään. Ne olivat pelkkiä joutilaita, "sittenpä saat katua" -henkisiä kuvitelmia, joita varmaan jokainen nainen kehitteli mielessään siihen aikaan, kun vaimoa pidettiin itsestäänselvyytenä.

Kumpikaan (tyttäristä) ei kysynyt suoraan, mistä oli kyse. Kumpikaan ei kysynyt: "Oletko sinä muuttanut pois kotoa? Eroatteko te?" Ehkä he eivät halunneet tietää. Ehkä he eivät halunneet Shepardien tavoin nähdä kelloon kaiverrettuja nimikirjaimia. Davidilla taas ei ollut syytä kysyä mitään, koska hänen nähdäkseen mikään ei ollut muuttunut. 

Mercy ei katkaise välejään sen enempää mieheensä kuin lapsiinsakaan. Etenkin rakastumisesta toiseen hyppelehtivä Lily kaipaa tukea. Mercy on lastensa käytettävissä edelleen, mutta tärkeimmäksi asiaksi hänelle on noussut oma maalaaminen: hän tekee kotimuotokuvia, maalaa perheiden kodeista olennaisen kohdan tilauksesta.

Suoraan sanottuna Lily ei tunnistanut itseään Mercyn tyttäreksi. Tai pikemminkin hänestä ei tuntunut, että Mercy oli kenenkään äiti. Mercy oli kuin kissaemo, joka ei tunnista aikuisiksi kasvaneita poikasiaan.

Eniten Mercy välittää nuorimmaisestaan Davidista, mutta tämä häipyy Philadelphiaan opiskelmaan ja myöhemmin opetustyöhön. Vain elämän käännekohdissa David ilmestyy lapsuusperheensä luo. Sellaisia käänteitä ovat tulevan vaimon Gretan ja tämän tyttären Emilyn esittely perheelle ja Robertin Mercylle järjestämät yllätysjuhlat 50-vuotishääpäivänä.

Mihin kaikkeen perheenjäsenet olivatkaan valmiita,  jotta eivät pilaisi kuvaa siitä, miten asioiden kuului olla!

Paitsi Mercyn myöhään aloittamaa taiteilijauraa kirjan keskiöön nousevat  ihmisen omat ratkaisut ja perimmäinen yksinäisyys, joka joskus peittyy näennäisen sosiaalisuuden taakse. Siihen viitataan myös kirjan alussa, kun tyttärentytär palaa sulhasehdokkaan kanssa tämän vanhempien luota eikä tunnista varmasti serkkuaan tämän nähtyään. Pandemia-ajan eristys saa Davidin pohtimaan omaa käytöstään:

Ennen he olivat tavanneet aika ajoin muutamia hyviä ystäviä, työtovereita koulusta ja erilaisista teatteriprojekteista, mutta silloinkin hän oli havahtunut toisinaan kesken keskustelun kapinalliseen ajatukseen, joka oli niin itsepintainen, että hän oli pelännyt möläyttävänsä sen vahingossa ääneen: minä pidän teistä, mutta onko meidän pakko tavata toisiamme?

Kun tapahtuma-aika on seitsemän vuosikymmentä, mukaan mahtuu merkittäviä käänteitä ja eri henkilöt nousevat keskiöön vuorotellen. Perhe-elämä etenee kirjan kerronnan ulkopuolellakin: avioidutaan, erotaan ja lapsia syntyy. Ihmiset hakevat omaa paikkaansa maailmassa, mutta löytävät perimänsä piirteet ja ominaisuudet itsestään ja lapsistaan. Yli sukupolvien kantaa Lilyn tyttären kiinnostus maalaamiseen ja Mercyn hienotunteinen ohjaus eteenpäin taiteentekemisessä.  Kirjan loputtua lukija jää miettimään samoja asioita kuin Robert katsottuaan filminpätkiä jälkeläistensä lapsuusajoilta.

Kaikki meni ohi aivan liian nopeasti, hän mietti kun kuvaruutu muuttui mustaksi. Eikä hän tarkoittanut pelkästään elokuvaa.

Anne Tylerilta on suomennettu useita teoksia. Olen niistä muutamia lukenutkin vuosia sitten. Kaiketi kyllästyin, sillä en ole pitrkään aikaan tarttunut hänen kirjoihinsa. Onneksi tartuin Palmikkoon. 

Anne Tyler : Palmikko.- Otava, 2023. -Englanninkielinen alkuteos: The French Braid, 2022. -Suom. Markku Päkkilä. -Otavan kirjasto, 298. - 248 sivua

Riel Ane: Pihka

 

Oliko Jens Haarder paha ihminen? Ihmisten kertomusten perusteella hän oli  pahan vastakohta. Ystävällinen, avulias, itse hyväntahtoisuus. Hyväntahtoisuuden takana hän oli kuitenkin silminnähden onneton kaksostensa menetyksen takia. .liko se pahuutta? Tosin hän oli vähäpuheinen ja umpimielinen, mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Eikö ihminen yleensä ollut pikemminkin peloissaan silloin kun hän eristäytyi ja asetti sielullisia ja fyysisiä esteitä, jotta ihmiset eivät tulisi liian lähelle?

Kun kirja alkaa lauseella: Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. ei lukemista hetkeen voi jättää kesken. Eikä tämän kirjan lukemista voi ensinkään jättää kesken. Eipä ihme että kirja on palkittu pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla 2016!

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä perhe-elämää Pää-nimisellä saarella eristyksessä muusta kylästä "rauhalliseksi ja rakkauden täyttämäksi". Liepeessä kirjaa kutsutaan trilleriksi. Rakkautta kirjassa on, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elävän perheen selviäminen ei suju normaalikuvioin. Kerronta etenee usein Livin, perheen alakouluikäisen tyttären näkökulmasta, mikä tuo tapahtumiin ensilauseesta lähtien lisää dramatiikkaa. Lisäksi ääneen pääsevät tytön äiti Maria, jonka muodonmuutos kaunottaresta liikkumattomaksi ja myöhemmin puhumattomaksi lihakasaksi yläkerran sängyssä on yksi kirjan oudoista asioista. Isoäitikin saa välillä näkemyksensä esiin.

Jens Haarder opettaa tytärtään selviytymään saaren oloissa. Hän opettaa tätä myös varastamaan tavaraa huomaamatta ja ampumaan jousella. Lisäksi hän ilmoittaa tyttärensä kuolleeksi, kuten tämän kaksoisvelikin on. Tytär tietää tämän ja piileksii pihalla  kontissa, jos joku vieras ilmestyy saareen.

Tein kuten hän sanoi, vaikka en tiennytkään, miksi tein niin.

 Äiti opettaa tyttärensä lukemaan ja kirjoittelee tälle viestejä vuoteessaan. Tytär rakastaa vanhempiaan, mutta myös kuollutta veljeään, joka on aina lähellä. Kotitalo ja sen ympäristö ovat täynnä romua, jota jo Jensin isä  on kerännyt. Sotkuisen ympäristön kuvaus hajuineen ja haittaeläimineen on osa kirjan vaikuttavuutta:  sekasorto korostaa rakkauden outoja ilmentymiä.

Olen aina vaikuttunut kirjoista, joissa kerrotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Tämä on yksi vaikuttavimmista, sillä Livillä on kovin rajalliset mahdollisuudet rakentaa maailmastaan kokonaista isän opetusten varassa. Hän tekee kyllä päätelmiä itsekin, mutta isän opit hallitsevat, vaikka tytöllä on tarkat silmät.

Tämä kirja on ensimmäinen tanskalaiselta Ane Rieliltä suomennettu teos. Itse luin ensin Tiiman , josta pidin myös kovasti. Vaikka olenkin paatunut paperikirjan ystävä, kuuntelin tästä kirjasta alun, eikä sekään ollut hassumpi kokemus. Hyvin kerrottu ja hallittu kertomus toimii ääneenkin luettuna. Kumpaakaan teosta ei mielestäni voi suoraan luokitella trillereiksi tai dekkareiksi. Riel nivoo kerrontaansa niin paljon muutakin lukijaa koskettavaa. Tiimassa teemana oli vanhuus ja muistisairaus, jotka nekin nähtiin sisältä päin. Jotkut saatavat kokea kirjat ahdistavina, mutta minulle nämä ovat kirjoja, joiden kirjoittajan nimen pidän taatusti muistissa.  Tartun varmasti seuraavaankin suomennokseen.

Ane Riel: Pihka. - Aula & Co, 2017. -Tanskankielinen alkuteos Harpiks, Suom. Katriina Huttunen. - Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. - 248 sivua. Äänikirjan lukija Anni Kajos, MP3, Aula & Co 2017, kesto 7 :35 :54.

Kyllönen Merja: Vainajaiset

 Tämän teoksen lukeminen tuntui aluksi siltä kuin olisi maistanut tiukkaa viinaa, kun kuvitteli hörppäävänsä lievempää juomasekoitusta. Kieli oli niin täynnä uusia sanoja ja kuvia, vanhoja sanoja uusissa paikoissa, lihavoituja tekstejä, lihaksiin asti ulottuvaa hengästyttävää ilmaisua, että pelkäsin kirjailijalta loppuvan sanat jo ensimmäisillä sivuilla. Eivät loppuneet. Ilotulitus jatkui ja jatkui.  Kielihän tässä on pääosassa, mutta juonikin on vahva. Koko ajan jokin paha uhkaa ja etsii pääsyä ihmisten luo

tytön hampaat soivat kuin koskettimet, povi kilkatteli ennenkuulumatonta iloa.Sen vire oli kummajainen kylässä,jossa kukin oli sukua keskenään ja nuoret naivat toisiaan navettain pääluvun mukaan elleivät serkuilleen kelvanneet, ja rakkaus oli piikojen pahe, laiskuutta ja äpäriä kylvävä mierolainen.

Tyttö, Laimi Inari, nuorempana pelkkä Inari tiesi varhain haluavansa Raunolle ja tämäkin sen tiesi. Vanhemmat eivät olleet nuorten naima-aikeista innostuneita ja nuorten piti odottaa ensin Inarin vanhemman sisaren avioitumista, sitten poikkiteloin asettuneen Raunon isän kuolemaa. Vasta sitten Inari pääsi emännäksi taloon, jossa vanha emäntä Sylvi oli vielä elossa, Raunon äiti oli kuollut jättämättä pojalleen muistikuvia itsestään.

Autatko siä minun poikani hautaan, Sylvin ääni rätisi hauraana. - Äite on aina, ihan liian vanha ja vaivainen omaa lastaan hautaamaan. Luonnotonta, kerrassaan luonnotonta se on semmoinen peli ja elämänmeno. Kun kläpin aika koittaa, kuoloo äitikin, yks lysti, vaikka eläisikin.

Vasta hääyönä Inari tiesi taas tahtovansa; huulet tohottivat hanakoina suulla ja povella, halu pöyhäsi syliin pesää hekuman tulla ja mennä ja olostella, ja iho oli paljas, kuin iljanteella.

Hääyön lupaukset jäävät täyttymättä, Inari vanhenee ja muuttuu. Rakkaus väljähtyy ja nimikin vaihtuu Laimiksi. Lapsikin, odotettu ja toivottu näyttää jäävän haaveeksi.

Uni vali hänet hautaansa kuin ahdas hiekka vainajan ja iskosti kiveksi, rapaiseksi paadeksi ihmisestä, joka hän kerran oli ollut, kunnes katosi. Eikä Laimi Inari Karumaa tuon unen alta vuosikymmeniin itsekseen havahtunut.

Raunon elämä kääntyy yhtälailla harmaaksi puurtamiseksi, välillä koululaisten kyytimieheksi, kun vaimon rakkaus ei enää kosketa. Iloa on etsittävä muualta ja joskus löytyy jotain lämmittävää ihan läheltäkin, naapurustosta. Tarinaan tulee mukaan Hertta-tyttö, jonka aikustumisen tuska kasvaa Raunon ja Laimin rakkauden väljähtymisen rinnalla.

- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan, äijä kysyi. Pöyhkeä kettu uinui kääröllä hänen päässään.

- Taivaan isän. Ja ihan tavallisen äitin ja isän. Ne on ihmisiä tuosta Hetteelän talosta, ja miä olen Hertta Aulikki. Asuu meillä kanssa neljäkytäkuus sikaa, mutta ne ei oo mitään sukua meille, Hertta vastasi arvokkaasti ja niiata niksautti kuten kohteliasta oli. - Kenenkäs ukkeja sitä ollaan?

- Rauno! Voi vitsi säkö se oot, vitsi mä säikähdin me, mentiin hippaa Virvan kaa! Voi vitsi mikä vauhti, mut mä menin mutkin, niin tuskin, se mua saa mihkä se nyt, meni olis nyt..

Hertta luottaa elämään, mutta ystäviä hän ei koulussa saa. Mielikuvitusystävä Virva ei  riitä. Hertta pitää onnenpotkuna kaupungista sopeutumisvaikeuksien takia maalle muutavaa serkkutyttöä, niitit kaulassa kulkevaa Ninoshkaa, joka opastaa Herttaa aikuistuvien nuorten tavoille.

- Mä oon eläinihmisii. Mä suojelen niitä. Mä kuulun Animaliaankin, Ninoshka napautti nokkavasti ja kiillotti kynsiään..

- Oli mulla kerran possu nimeltä Tahvo, mut se kasvoi isoksi eikä oo enää yhtään pinkki ja ihana vaan karju ja haisee, eikä sen karsinaan ilkiä kun emakot mennä, ei ees isä kun sekin pelkää, Hertta kertoi auliisti.

Oli hetkittäin vaikea pysyä mukana juonenkuljetuksessa, sillä ajatus lähti seuraamaan kielen koukeroita enkä ollut varma, kuka oli äänessä. Pahan hengen  ääni oli lihavoitu, mutta sitä en heti oivaltanut. Näkökulman vaihtuessa en ollut varma kertojasta. Kieli on kirjan vahvuus, vaikka se ainakin minut  harhaannutti monesti. Jäin ihmettelemään ja ihailemaan, lukemaan edelleen ja putosin tapahtumien, mielialojen, henkilöiden otteesta. Vaikka välillä kertasin ja palailin taaksepäin, olin koko ajan uuden äärellä. 

Kun kertailin kirjaa tätä tekstiä varten, huomasin selostavani pitkään juuri juonen koukeroita. Pakkohan minun oli poistaa nuo kohdat, sillä en halua pilata lukukokemusta keneltäkään. Kyllösen luomaan jännitteiseen ja värikylläiseen kertomukseen, joka sijoituu näennäisen tapahtumattomaan maalaiskylään sikaloineen kaikkineen pitää päästä sukeltamaan itse, ilman ennakkovalmennuksia tai -luuloja.

Onhan tämä vahva suositus kirjan lukemiselle! Onhan kirjan ansiot jo muuallakin todettu - sehän oli Finlandia-ehdokkaana ja nyt se on vielä ehdolla Runebergin palkintoon.

Kyllönen Merja: Vainajaiset. Teos, 2022 Päällys Jussi Karjalainen ,350 sivua

Mustranta Maria: Äidin tehtävä

 

Vahvan lukuelämyksen jälkeen on joskus vaikea purkaa omia tuntojaan sanoiksi. Maria Mustrannan toinen kirja, Äidin tehtävä oli minulle vahva kokemus. Se oli hyvin kirjoitettu (ja se on ensimmäinen edellytys kirjalle). Tärkeintä ehkä kuitenkin oli, että se käsitteli aihetta, joka ei ole kaunokirjallisuuden valtavirtaa. Eikä aihetta käsitelty purkauksenomaisesti kuin jotain tunnustaen, vaan kerronnassa oli juoni ja jännite, monta sivupolkua pääasian rinnalla. Kirjailija piti kuitenkin tiukasti kiinni pääjuonesta ja vei sen upeasti loppuun.

Lauran 9-vuotias poika Pyry ei ole helppo lapsi. Hän saattaa kiihtyä hetkessä sellaiseen raivoon, että hyökkää kavereidensa kimppuun ja lyö heitä. Koulusta tulee tämän tästä valituksia. Psykologit kyselevät kavereista, mutta eihän Pyryllä ole sellaisia. Laura on yksinhuoltaja, joka on muuttanut poikansa kanssa Helsinkiin opintoja varten. Pyry on syntynyt vankilassa, mutta tämä jää selkeästi taustalle. Lauran tekemään rikokseenkaan kirjassa ei keskitytä, sillä se on ilmiselvästi taustaa. Tämä tausta kuitenkin vaikuttaa koko myöhempään elämään vaiettavana, leimaavana.

Ehkä olin niin monta muutosta vanhempi, kasvattanut itseeni päällekkäisiä kerroksia, liian huolissani ja salaisuuksien rampauttama. s. 48 

Pääasia on Pyryn kasvatus ja Lauran yritys tehdä siinä parhaansa. Tilanne helpottuu kun Pyry löytää kaverin. Rafael on varakkaasta perheestä. Isä, Pekka, on poliiktikko ja äiti Mirella on lapsesta asti saanut paljon rahaa käyttöönsä. Mistään ei tarvitse tinkiä nytkään. Siitä huolimatta Rafaelilla ei ole muita ystäviä kuin Pyry. Vähitellen Laura tutustuu Rafaelin vanhempiinkin.

Mirelalla on täysin oma käsityksensä siitä, miten hänen jatkuvasti ongelmiin joutuvaa poikaansa pitäisi kohdella eikä hän epäröi tuoda niitä julki keskustelussa opettajien kanssa. Hän on jopa jakanut opettajielle ohjeita, miten pitäsi toimia. 

"Joustaminen on taito, joka lapsen pitää oppia. Rafael teki kerrankin oikein: ei raivostunut, eikä jumiutunut omaan näkemykseensä, vaan ehdotti kompromissia. Häntä olisi pitänyt kehua, eikä mitätöidä ehdotuksia täysin." s.65

Laura puolestaan on nieleskellyt närkästystään poikansa saamista rangaistuksita ja koulun jatkuvista yhteydenotoista kotiin, vaikka Pyryssä ei aina tunnu olevan syytä. Eivät opettajatkaan, kasvatusalan ammattilaiset voi aina olla oikeassa tai hallita erilaisia tilanteita tai erilaisia lapsia. 

Yritin saada Pyryn ymmärtämään, etteivät opettajat yleensä olleet kovin kiinnostuneita siitä, kenestä ongelmat alkoivat, vaan siitä, kenen kädessä ase viimeisenä savusi. Itkevä osapuoli tulkittiin aina suuremmaksi uhriksi ja syylliseksi se, joka oli lyönyt kovemmin. s. 181

 Mustranta  kertoo myös siitä, kuinka lapsista tulee osa kasvattajaa. Vapaahetket lasten ollessa pieniä ovat arvokkaita, mutta lapset ovat silloinkin läsnä ja olemassa..

Sinä kesänä tajusin olleeni väärässä erotellessani asioita pyryllisiin tai pyryttömiin. Ei ollut enää mitään omaa ydinminää, ei puhtaita yksityisyyden hetkiä. Lapsi oli sekoittunut minuun, valintani suodattuivat hänen lävitseen. s.76

Kustantaja kuvaa teosta psykologiseksi trilleriksi. Jos olisin tuon mainoksen takakannesta lukenut ennen kirjaan tarttumista, en ehkä olisi kirjaa avannut. Jännitettä kirjassa kyllä riittää. Turhaa jaarittelua  ei ole, ja kerronta etenee vauhdilla. Kirjan kieli on selkeää ja ihmiskuvaus joskus kerrassaan loistavaa. Muutamalla sananvedolla kirjailija kertoo paljon myös sivuhenkilöistä. Kuten rehtorista:

Naapurimummomaisen pehmeyden alla oli kakofonisten käytäväkilometrien valama teräsbetoni. Pidin hänestäkin. Rehtorissa oli samanlaista horjumattomuutta kuin mummissa. Maailmanlopun jälkeen heidän kaltaisensa naiset nousivat ensimmäisinä mudasta ja tuhkasta, kaivoivat harjan ja rikkalapion esiin ja laittoivat perunoita kiehumaan. s.183

Mustrannan esikoiskirjasta, vuonna 2017 ilmestyneestä Sokeita hetkiä Arla Kanerva kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelussa: "Tyyli vie nerokkaasti kirjallisuuden tärkeimmän ja vanhimman tehtävän ääreen: se pakottaa ajattelemaan." Mielestäni tästä kirjasta voi sanoa samaa. Mustranta ei toista mitään vanhaa. Hän luo uutta ja antaa lukijallekin tönäisyn uusiin oivalluksiin.

Mirella siemaisi amarettoa, piteli juomaa jonkin aikaa suussaan huulet tiukkoina ja nielaisi.

"Elämää helpottaa, jos on joku, jota syyttää kärsimyksistään. Jos kivun syy on lapsi, vanhemmilla on harvoin muuta kuin itsensä", hän sanoi sitten. s.258

Maria Mustranta: Äidin tehtävä. -WSOY, 2022. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 285 sivua

Wähä Nina: Perintö

Aika kulkee kummallisella tavalla meidän ihmisten lävitse. Toisaalta se on täysin läpinäkyvää ja kevyttä kuin soliseva puro, se kulkee pehmeästi ja hyväntahtoisesti, ja ihminen uskoo että aika on vain tämä nykyhetki, liikkumaton ja höyhenenkevyt. Mutta aika ei ole vain se puro. Aika kulkee kaikkialla, kaikissa paikoissa, kaikissa ikäkausissa, ja siellä missä me emme ole, aika on säälimätön ja kova. Se ei koskaan tee kompromisseja, se kulkee eteenpäin armotonta vauhtia, ja jos onnistuu pysähtymään ja katsomaan sitä ulkoapäin, huomaa että kaikki ruumiit ovat vaihdettavissa ja että oma elämä tulee päätökseensä ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, ja ihminen on poissa, jälleen maata, jotain minkä ylitse aika voi pyyhkäistä muistamatta tai muistelematta. s.295

Perintö on  vuonna 1973 syntyneen Nina Wähän kolmas romaani. Perhetarina, jota tekijä johdannossa väittää vain murhatarinaksi.  Toimin perhe on erikoinen ja erilainen. Siirillä ja Pentillä on 12 lasta ja lisäksi kaksi lapsista on kuollut pienenä. Anni, vanhin elossa oleva lapsi on muuttanut Tukholmaan ja odottaa esikoistaan, jonka on pannut alulle Alexin kanssa. Perheessä on kaksi homoseksuellia poikaa: Annin perässä Tukholmaan ja edelleen Tanskaan muuttanut Lauri ja Helsingissä opiskeleva ja itsensä kanssa sinuiksi tullut Tarmo. 

Miten lakata pyytämästä anteeksi että on se joka on? Miten oivaltaa, että on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin? Onko se mahdollista? s.307

Hän (Tarmo) ei aikonut enää koskaan pyydellä anteeksi että oli se joka oli. s.327

Vanhin poika on Esko, joka toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja ostaa vaimonsa kanssa tilan vanhemmiltaan. Tatu-veli on istunut vankilassa, mutta on edelleen erityisen rakas äidilleen. Voitto on rauhanturvajoukoissa ja isän poika. Arto on nuorimmasta päästä ja läsnä kerronnassa erityisesti kuumasta vedestä saamiensa palohaavojen takia. Helmi on Pikku-Pasin äiti ja juopon Pasin vaimo, parantumattomasti sairas ja rahapulassa. Lahja yrittää kelvata väkivaltaiselle poikaystävälleen, kunnes ystävystyy kesätyössä Mairen kanssa. Toiset sisaruksista ovat toisilleen merkityksellisiä, kuten Lahja ja Tarmo, mutta kaikkien on opittava pärjäämään itsekseen. Hirvo viihtyy metsässä, mutta eri tavalla kuin Voitto ja Valo pitää tulesta.

Nina Wähä on laatinut romaanille näytelmän muodon henkilöluetteloineen ja  näytöksineen. Romaanina tämän silti lukee ja henkilöt paljastavat itsestään paljon muutenkin kuin tekemisten kautta, vaikka etupäässä juuri toiminta ja reaktiot tekevät henkilöt. Kirjassa käydään läpi niin Pentin ja Siirin rakkaustarina kuin heidän erkaantumisensakin sekä vanhempien erilainen suhde eri lapsiin. Tapahtumat sijoittuvat Tornionjokilaaksoon, jossa kirjailijan mummo asui ja oivallisesti mummolatunnelma tuleekin lähelle.

Talo tuoksui joululta sellaisella vastasiivotulla mäntysuopaisella tavalla, tuli rätisi rauhallisesti, ja keittiön pöydällä oli Siirin kutoma punainen joulukaitaliina. s.98

Tapahtumien keskipisteessä on vuorotellen kukin lapsista, ihan pienimpiä lukuunottamatta. Myös Pentti, joka kuvataan hirviöksi, saa puheenvuoron ja pääsee esittämään oman käsityksensä niin elämästä kuin tapahtumista. Hänkin kokee toimivansa oikein, hänellä on vain erilaiset säännöt elämään kuin muilla.

Sellaisia ihmisiä kuin Pentti onkin vaikeampi tuomita, jos ottaa huomioon, että hänellä on jo alun alkaen hieman poikkeava näkemys siitä mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa, mitä sopimukseen kuuluu. Tuon näkemyksen alkuperä on jälleen yksi tekijä, johon täytyy osata jotenkin suhtautua. Kun kuvioon vielä lisää yksinäisyyden, tämän tarttuvan syövän, on helppo aavistaa, ettei hän pahuuttaan tee kaikkia tekojaan. Tai siis voi varsin hyvin tehdä pahuuttaan, mutta miten paljon oikein voi ymmärtää, jos ei enää muista mikä on ylhäällä ja mikä alhaallaa, mikä on oikein ja mikä väärin? s. 240

 Kirjailija osaa kertoa traagisia kohtaloita ja viedä tarinaa eteenpäin hienosti, juuttumatta osoittelemaan mitään tai ketään. Lisäksi hän tempaa lukijan kertomuksen imuun huomaamatta ja yli viisisataa sivua hujahtaa liiankin äkkiä loppuun. Siitä huolimatta suomenkielisen kirjan kannen mainospoiminnat olisivat saaneet jäädä pois. Jokainen lukija päättää kohdallaan, pitikö kirjasta vai ei. Minä pidin ja suosittelen muillekin.

Kaikki minun lapseni, miten kauas tulevaisuuteen huoli ulottuu? Ja pärjäävätkö he ilman minua? Mutta hän tiesi jo vastauksen, ja se sai hänet yhtä aikaa sekä surulliseksi että iloiseksi. s.511 

Nina Wähä: Perintö.WSOY 2020. - Ruotsinkielinen alkuteos Testamente 2019. - Suom Sanna Manninen.  550 sivua.

Sinisalo Johanna: Vieraat

 

Tämä Kariston kauhuromaanikilpailun voittaja on sellaista kauhua, jota minäkin kestän lukea. Luin jopa mielelläni Essin ja Siirin, Sissin ja Luukkaan tarinaa. Jos en olisi tiennyt kauhuaiheesta,  olisinko ehkä lukenut tätä lesboparin parisuhde- tai perhe-elämäkuvauksena? Ehkä en sittenkään. Nyt aika nopeasti aavistin kauhun lähtökohdan heti alussa, mutta ei se haitannut. Pidän tällaisestä vähitellen sisältä päin kehittyvästä uhasta.

Essi on osallistunut aikoinaan MasterChef-kilpailuun vegaaniruualla ja perustanut sittemmin vegaaniravintolan, jossa tekee lujasti töitä.  Hän kaipaa julkisuutta ainakin lisäämään myyntiä ja on valmis paljastamaan perheen asioita tiettyyn pisteeseen asti. Siiri hoitaa kotona lastaan Luukasta, joka ei ole oppinut puhumaan. 6-vuotias Sissi, Essin synnyttämä, käy Lellussa, esikoulussa. Kotiasioiden lisäksi Siirin vastuulla on tilitoimisto. Molemmilla lapsilla on yhteinen isä, Ville, neurologi, joka elää graafikko Hisaon kanssa ja auttaa perhettä paitsi asiantuntijana, myös lastenhoitoavulla, milloin konferenssimatkoiltaan ehtii. Luukkaan puhumattomuus varjostaa onnellista parisuhdetta, johon ilmaantuu lasten kautta muitakin säröjä. Yhteiset lapset ovat myös äitinsä lapsia ja kun äiti on eri ja lapset kehittyvät erilailla, hiipii ristiriita salaa kuvioon.

Olen itse seurannut vierestä adoptiolapsen kasvamista perheessä. Isoveljelläni Valtterilla ja hänen vaimollaan on kaksi kiinalaistaustaista suloista vesseliä, ja he ovat elävä esimerkki siistä, kuinka biologinen vanhemmuus ei ole mikään edellytys sille, miten lämpimästi, herkästi ja huomioonottavasti - suorastaan riemukkaasti - vanhemmat voivat lapsiaan rakastaa. s.31

Tarinaa vievät eteenpäin Essi, Siiri ja Sissi omilla puheenvuoroillaan. Myös sähköpostit Villelle ja häneltä äideille tuovat uutta sisältöä tarinaan. Hienosti Sinisalo paljastaa henkilöiden, jopa 6-vuotiaan ajatusmaailman näiden jaksojen kautta.

Pidin tästä kirjasta, kuten olen pitänyt muistakin Sinisalon kirjoittamista mm. Ennen päivänlaskua ei voi ja Linnunaivot. Olihan tämä taas erilainen, mutta yksityiskohtia myöten johdonmukainen. Uudistuminen onkin yksi Sinisalon vahvuuksista, sujuvan, varmaotteisen ja jotenkin raikkaan kerronnan lisäksi. Ehdotomasti suosittelen tätä muillekin, niin kauhun kuin fantasian (maagisen realismin) ystäville. Etuliepeen esittelyteksti määrittelee Sinisalon spekulatiivisen fiktion mestariksi, joten löytäköön kirja lukijoita hyvin laajasti!

Johanna Sinisalo:Vieraat :romaani. -Karisto 2020.- Kansi: Jussi Karjalainen. - 448 sivua

Stridsberg Sara : Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg

Niin raskas on rakkaus
Tammi 2016
Ruotsinkielinen alkuteos::Beckomberga. Ode till min familj 2014
Suom. Outi Menna
366 sivua

"Jos olet kahden vaiheilla, tee se, mikä on rohkeaa." s.249

Aluksi luin tätä kirjaa vain siksi, että sitä oli helppo lukea, luvut olivat lyhyitä ja kieli kaunista. Kuin olisin runoa lukenut. Olin kahminut sen mukaani kirjastosta tietäen tekijän tunnetuksi, vaikka olin jättänyt aiemmin hänen kirjansa väliin. Ei tämänkään kirjan nimi houkuttanut. Mikä lie, rakkaustarina, ajattelin.

Ei ollut mikälie, vaan riipaisi syvältä pallean pohjasta. Jackie kertoo suhteestaan isäänsä, rakkaudesta, joka kestää isän alkoholismin ja kuoleman kaipuun. Tytär jaksaa vielä silloinkin, kun äiti Lone ei enää jaksa. Hän haluaa mennä tapaamaan isäänsä Jimiä Beckombergan mielisairaalaan, vaikka isä kieltäytyy tapaamasta häntä. Hän tutustuu muihin potilaisiin, kuten Sabinaan ja Pauliin. Jimillä on suhde myös osastonhoitajaan ja lääkäri vie potilaitaan öisin juhliin. Kaikki pahat ja oudot asiat näyttävät lapsen näkökulmasta niin hyväksyttäviltä, että lukijakin unohtaa ihmetellä, kuinka etuoikeutettu ja itsekäs isä on, vaikka houkutus kuolemaan onkin perintöä miehen äidiltä Vitalta.

"Etkö näe puita, Jim?"
"Mitä puita?"
"Koivuja, mäntyjä, en minä tiedä, noita isoja tammia."
Mutta ei hän oikeasti nähnyt. Häneltä meni kaikki ohi, hän vain seisoi ja poltti tupakkaa ja kuunteli Vitan ääntä joka huusi hänen sisällään, en kyennyt koskaan huutamaan kovemmin. s.267

Vaikka tarinaa kerrotaan Jackien ja Jimin sekä heidän elämäänsä sivuavien henkilöiden kautta, piirtyy sivuilla kuva sairastuneesta mielestä, hoidosta ja eristämisestä, joka leimaa ja jättää jälkensä. Yksi potilaista on Olof, jonka 63:n sairaalassa vietetyn vuoden jälkeen pitäisi sopeutua yhteiskuntaan ja elämään ulkopuolella. Samalla kirjasta tulee kuvaus laitoksesta, joka esiintyy kirjan alkuperäisessä nimessäkin.

"Makaan Hamngatanilla, Nk:n edessä, käpertyneenä talvitakkini alle. Ohitseni kävelee ihmisiä. Kaikki menee hirvittävää vauhtia, näen ihmisten vilahtelevan ihan kuin suihkukoneen nopeudella. Minua pelottaa, tohtori."
"Minnekköhän kaikki ne ihmiset ovat menossa, mitä luulet?"
"He ovat menossa tulevaisuuteen. Ja minulle ei ole siellä mitään." s.290

Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka, jossa he saattavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen, majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää : lintuja, puita, taivasta, vettä. s.120

On hyvin vaikea eritellä tällä tavalla vaikuttavaa lukukokemusta. Hyvää kieltä tämä on, mielestäni helppolukuistakin. Ehkä katkelmallisuus ja kronologian puuttuminen hämmentää aluksi, mutta palaset asettuvat pian kohdilleen. Haluan vain yksinkertaisesti todeta: hyvä kirja. Lukekaa!

"Tiedätkö, mikä on Einsteinin onnellisin ajatus?"
"Ei aavistustakaan."
"Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella. Koska pudotessa ei tunne painovoimaa." s.194