Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista - novelleja

 

Kuinka iloinen olenkaan, että Helmi Kekkonen Helsingin Sanomien artikkelissa 27.7.2025 johdatti minut ensinäkin novellin ja sitten myös minulle aiemmin tuntemattomaksi jääneen kirjailijan tuotannon pariin. Nauttien ja toisinaan kärsimättömästi ahmien olen lukenut Marko Järvikallaksen novelleja, jotka onnekseni kirjastosta löysin. Siellä ymmärretään vielä novellikokoelmat hankkia, kunhan vain lukija malttaisi niiden äärelle pysähtyä.

Tämän novellikokoelman valitsin kirjan nimen perusteella, minkä vähän nolona tunnustan. Sen nimistä novellia kirjassa ei ole eivätkä novellit hempeitä rakkauskertomuksia ole, vaikka parisuhdetta jotkut niistä käsittelevätkin. Enimmäkseen silloinkin on kyse rakkauden loppumisesta tai toisen ihmisen muuttumisesta niin, että yhdessä eläminen käy mahdottomaksi. Näin on Pieni levähdys -novellissa, jossa lukija seuraa ensin ihan toisenlaisia johtolankoja. Novellissa Vaimoni on nukkunut täällä minä-kertoja on jo niin syvällä tuskassaan, ettei hyväksy avunantoyrityksiä. Nimi ei lupaa mitään, vaikka siltä tuntuukin. Novellissa Kaikki on taas hyvin kertoja uppoaa kadehtimansa ja ihailemansa kaksoissiskon elämään tämän kuoltua.

Elämäni sijaitsee nyt tässä. Kaikki millä on yhtään merkitystä on tässä. En ole koskaan ollut tällä tavalla läsnä.. Seuraukset olkoot seurauksia. Niistä selvitään aina jollakin tapaa. 

Kertojan näkökulma vaihtelee novellista toiseen. Välillä kertojana on nainen, välillä mies, joskus lapsikin. Novellissa Eksyneet nuori poika on machoiluun taipuvaisen isänsä kanssa vaelluksella, joka muuttuu selviämistaisteluksi ja vahvan myyttisin keinoin pojan aikuistumisen riitiksi. Novellissa Parantaja poika turvautuu siskoonsa ja tämän poikaystävään selvitäkseen vanhempien avioerosta.

Ehkä juuri näiden novellien kautta pääsee tämän kirjallisuudenlajin ytimeen. Sanomalla vähän sanoo enemmän kuin pitkään selittämällä. Kaikissa näissä ollaan muutoksen äärellä ja tavoitteena on saada ote elämästä jollakin keinoin. Novellit ovat pitkähköjä ja jakaantuvat lukuihin. Niitä on kirjassa kymmenen. Olisi maltettava pitää taukoa niiden välillä, ja annettava niiden vaikuttaa koko voimallaan.

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista. Siltala, 2021. - Kannen suunnittelu ja kuvat:Mika Tuominen. 278 sivua

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla

 

Yritän itselleni selittää, miksi Elizabeth Stroutin kirjat minua puhuttelevat, viehättävät, koukuttavat, pakottavat tarttumaan uuteen koukkuun, jos sellainen ilmestyy. Eihän kirjoissa tapahdu paljoakaan, ei ole mullistavia käänteitä ei räiskyvää dialogia. En ole edes kovin montaa post it-lappua sivuille liimaillut muistettavan oivalluksen merkiksi.

Tästäkin kirjasta tuli kiireisen kesän turva ja maailma, jonne saattoi luottavaisin  mielin palata. Jo aiemmista Stroutin teoksista tuttu kirjailijan alter ego Lucy Barton pakenee covid-virusta ex-puolisonsa Williamin kanssa New Yorkista eristyksiin Maineen, Crosbyn pikkukaupunkiin ja meren rannalle. Lukiessani huomasin, kuinka äkkiä olenkaan unohtanut maskit ja etäisyydet, jotka vielä runsas vuosi sitten tuntuivat välttämättömiltä. Kirjassa ne ovat vielä vahvasti läsnä, mutta pelkkää ajankuvaa Strout ei kirjoita. Hän kertoo kyllä ikävästä ja huolesta, joita eristys aikuisista tyttäristä ja Williamin uuden avioliiton lapsesta aiheuttaa. Samoin hän mainitsee muutamaan kertaan alakuloiset päivät ja pitkät kävelyt kohdattujen uusien tuttavien kanssa, tapaamiset ulkotiloissa, sitten rokotukset ja ensimmäiset kosketukset läheisiin. Tuon kaikenhan mekin Suomessa koimme vastikään! Mekin tarkkailimme maskin käyttöä, sen roikkumista leuan alla ja välitimme, huolehdimme, murehdimme. Lucy Bartonin silmillä ja ajatuksilla Strout kertoo arjesta, joka tuttuudestaan huolimatta oivaltaa ja paljastaa enemmän minusta itsestäni kuin arvasinkaan.

Lucy löytää arjestaan myös myönteisiä yllätyksiä, solmii uusia ihmissuhteita, löytää uuden yhteyden myös entiseen mieheensä ja lopulta uuden kodinkin. Auton tekaistujen rekisterikilpien vaihtuessa aitoihin Mainen alueen kilpiin Lucy on tavoittanut tyttäriensä kritiikistä huolimatta elämänsä uuden vaiheen, hyväksynyt vanhenemisensa ja toisen ihmisen tuoman kosketuksen, läheisyyden ja lohdun. Koko ajan hän oppii jotain uutta myös itsestään:

En ollut halunnut jonottaa pitkän jonon loppupäässä, niin kuin se nainen (joka oli antanut paikkansa huonokuntoiselle vanhukselle) nyt joutui odottamaan.

Opin jotain sinä päivänä.

Opin jotain itsestäni ja muista ihmisistä ja heidän itsekkyydestään.

En unohda koskaan mitä jätin tekemättä sinä päivänä.

Tämän kirjan äärellä minulle valkeni myös muutama taka-alalla pidätelty ajatus maailmasta ja sen tulevaisuudesta, jos nykyinen vastakkainasettelu ja eristäminen jatkuvat.

"Tämä maa on todella suurissa vaikeuksissa. Koko maailma on. Ihan niin kuin-" William laski haarukkansa. "Ikään kuin maailam olisi järjestyksen kourissa ja minä luulen että varsinaiset vaikeudet vasta odottavat meitä. Me teemme toisistamme selvää jälkeä. Kuinkahan kauan meidän demokratiamme pysyy pystyssä." 

William hankkii Lucylle työhuoneen ja tekee mahdolliseksi Lucyn kirjallisen työn jatkumisen.

Illalla sanoin Williamille, joka luki kirjaa: "Minun tarinani Arms Emorysta kuvaa ymmärtävästi valkoista poliisia, joka piti edellisestä presidentistä ja joka syyllistyy väkivaltaiseen tekoon ja pääsee siitä kuin koira veräjästä. Ehkei minun kannata julkaista sitä juuri nyt."

William nosti katseensa ja sanoi: "Ehkä se auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan.Sen kuin julkaiset."

Olin pitkään vaiti ennen kuin sanoin: "Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu."

Näiden yleiseen maailmantilanteeseen liittyvien keskustelujen lisäksi dialogit paljastavat vaivihkaa Lucyn karun ja köyhän lapsuuden vaikutuksen koko aikuiseen elämään.

Ihan simppeli juttu näin jälkikäteen katsottuina: hän oli kiinnostunut minusta ja sai minut tuntemaan itseni halutuksi silloin kun en pitänyt itseäni minään."

"Ethän sinä ikinä pidä itseäsi minkään arvoisena", Chrissy sanoi, mutta hän sanoi sen hiljaa eikä ilkeästi.

Kirja on minusta niin itsestään selvästi hyvä ja lukemisen arvoinen, etten osaa sitä enempää perustella. Toivon ja tiedän sen löytävän paljon lukijoita.  

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla. - Tammi, 2023. - Alkuteos: Lucy by the Sea, 2022. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 538.)269 sivua

Hakalahti Niina: Kaleidoskooppi

 Olen hyytelöä. Olen läpinäkyvää hyytelöä, joka tutisee ja tärisee pienestäkin kosketuksesta. Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että jos tulee äidiksi, tulee myös hyytelöksi, josta kenen tahansa osoittava sormi menee läpi. s. 42

Niina Hakalahden uusin kirja Kaleidoskooppi menee ihon alle ja nostaa vielä palan kurkkuun. Päähenkilö Annin hätäännys ylivoimaisen kasvatustehtävän edessä saa lukijan ahmimaan sivuja ja toivomaan parasta. Loppuratkaisu olikin hieman yllättävä.

Anni ja Juho viettävät rakkaudentäyteistä ja turvattua arkea. Heidän elämäänsä kuuluu konsertteja ja matkoja, taidenäyttelyitä ja sukutapaamisia. Vain lapsi puuttuu. Kun Johannes sitten syntyy lapsettomuushoitojen jälkeen kauniina kymmenen pisteen poikana, täydentyy onni. Silloin ei kukaan vielä aavista, kuinka vaativa lapsi hän on. Sen enempää Anni kuin Juhokaan eivät osaa kuvitella elämänsä, päivärytminsä ja ystävyyssuhteidensa särkyvän lapsen epävakaan käyttäytymisen vuoksi. Vaikka Anni rakastaa lastaan, pojan raju käyttäytyminen vie kestävyyden äärirajoille.

Anni haluaisi oikeastaan vain jäädä Johanneksen kireäksi pedatulle sängylle. Hän tajuaa järkyttävän selvästi, miten paljon hän rakastaa Johannesta, miten puristavasti ja pakahduttavasti tätä rakastaa, ja että sellainen maailma, jossa olisi vain Johannes eikä muita häiritseviä tekijöitä, olisi helppo, silloin Anni saisi vain keskittyä poikansa rakastamiseen.

Jos ei olisi koulua, jonne pitää mennä ajoissa.

Jos ei olisi sukulaisia, joiden kanssa pitää seurustella sivistyneesti.

Jos ei olisi naapureita, joita pitää tervehtiä.

Jos ei olisi serkkuja ja muita nuoria ihmisiä vertailukohtana.

Jos ei olisi tavaroita, jotka niin helposti lähtevät lentoon. s. 130

Perhe-elämää seurataan Johanneksen syntymästä aikuistumiseen asti. Vähä vähältä lapsen ongelmat syrjäyttävät kaiken muun, Annin työn taidemuseossa, ystävyyssuhteet ja harrastukset. Parisuhde joutuu myös koetukselle ja ongelmia kasvattaa myös Johanneksen isovanhempien suhtautuminen lapseen. Juhon vanhemmat kieltäytyvät kanssakäymisestä pojanpoikansa kanssa, Annin äiti taas osaa rakastaa.

Hannele rakastaa Johannesta, rakkaus on selkeää ja kirkasta ja hyväksyvää. Hän ei lähesty Johannesta määrittelevät pihdit kädessään, vaan hän sanoo terve Johannes ja mitä kuuluu. s.118

Anni on ottanut opon ehdotukset kiitollisena vastaan. On siis paikkoja,joihin Johannes voisi päästä opiskelemaan. Mutta Juholla on tämän valinnan kanssa suuria vaikeuksia. Vaikeudet ovat samaa kokoluokkaa kuin hänen sukuaan hellivä varallisuus. s. 120

Jatkuva varuillaanolo muuttaa myös Annin käyttäytymistä niin, ettei hän enää halua kenenkään kiinnittävän itseensä huomiota.

Annista on tullut sillä tavalla arka, että hänellä ei ole varaa sanoa mielipiteitä tai olla millään tavoin näkyvä.

Arkuus on hiipinyt ja levittäytynyt Anniin vaivihkaa kuin jokin salakavala ihottuma.

Arkuus johtuu tietenkin siitä, että elämä on niin arvaamatonta, epävakaata ja ennustamatonta. ss.68-69

 Kuinka paljon onkaan kirjoja rakkaudesta, parisuhteesta ja äitiydestä. Tässä kirjassa on tuo kaikki ja vielä paljon enemmän. Juuri siksi kirja on tarpeen. Se kertoo siitä, mistä moni ei tiedä eikä aavista. Se kertoo jaksamisesta ja vahvuudesta. Jos joku on käynyt kirjan sisällön kaltaisia vaiheita ja tuntemuksia läpi, tämä kirja jäsentää ja valaisee, tarjoaa vertaistukea. Tärkeä kirja, joka on kirjoitettu eleettömästi, mutta on kuitenkin täynnä oivaltavia vastakohtia ja kielikuvia. Kannattaa lukea.

Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi. Karisto 2021. 188 sivua

Wyld Edvie: Me olemme susia

 

"Halusin suden", hän sanoo. "Susi on voimaeläimeni, mutta tatuoija sai sen näyttämään jackrusselinterrieriltä, ja nyt se on enemmän koira." s. 92

Ylläoleva Vincentin repliikki kuvaa mielestäni kirjan perusviestiä. Kirjan miehet vaikuttavat kautta linjan lempeiltä ja uskollisilta koirilta, mutta paljastuvat jossain vaiheessa petoeläimiksi. Ensimmäisen tavaratalossa sattuneen kohtaamisen jälkeen Viviane menee Vincentin kanssa baariin ja suhde alkaa kitkaiseti "ei haittaa vaikket suudellut"-ilmein.

Sosiaalisten vaikeuksin keskellä oli helpompi suunnistaa, jos hiljaiset hetket selittyivät täydellä suulla ja saattoi kehua neutraaleja asioita, kuten keksejä. s.170

Ruth Hamilton on avioitunut leskeksi jääneen Peterin kanssa ja saanut kaupanpäällisiksi kaksi kouluikäistä poikaa Christopherin ja Matiaksen. Skottilaisella, jylhällä maaseudulla elävä kylä ja kirkon vahva ote siitä vaatii sopeutumista. Ruthilla on talousapua: Betty ja tämän mielenterveydeltään järkkynyt, hyväksikäytetty sisko, mutta miehen jatkuvat matkat Edinburghiin tekevät hänet silti yksinäiseksi ja haavoittuvaksi sopeutumisyrityksissään.

"Luominen on naisten työtä", Sarah sanoo ja siirtää käden vatsalleen. " Näet, mitä he tunsivat ommellessaa, kuulet, mitä he puhuivat toisilleen ja kankaalle." s. 321

Sarah elää 1700-luvulla ja joutuu pakenemaan noidaksi syytettynä metsään. Hän ei kerro vaiheistaan itse, kuten muut kirjan naiset, vaan Sarahin matkaa tarkkailee Joseph ja kerronta heijastelee nuoren miehen mielen vaihteluita.

Näiden kolmen eri aikoina elävien naisten tarinaa brittiläis-astralialainen kirjailija vie vuorotellen eteenpäin. Taidolla hän sen tekee ja pitää lukijankin mukanaan, vaikka tämä lukija piti pitkiä lukutaukoja kirjan kanssa. Luin muita kirjoja välillä, koska niillä oli kiire. Käytän kirjaston kirjoja ja kiirehdin muiden varaamat kirjat palauttamaan nopeammin. Tätä kirjaa lukutaukojen pitäminen haittasi, koska tapahtumat kulkivat eri aikoina ja eri henkilöt olivat jaksoissa kokijoina. Kirjailijan taidosta kertonee se, että kuitenkin pysyin loppuun asti mukana.

Helsingin Sanomien kirja-arvionnin vaikutuksesta kertoo taas se, että kirja sai pienen paikkakunnan kirjastossa ensimmäiset varaukset vasta sitten, kun siitä oli lehdessä koko sivun arvio. Hyvä, että kirja esiin nostettiin, sillä on tämä kirja lukemisen arvoinen. Vaan lukekaa se yhtämittaa, eikä niin kuin minä, pätkittäin!

Evie Wyld : Me olemme susia. - Tammi 2020. - Keltainen kirjasto 510. - Alkuteos The Bass Rock 2020. - Suom. Aleksi Milonoff.  - 415 sivua.

Sinisalo Johanna: Vieraat

 

Tämä Kariston kauhuromaanikilpailun voittaja on sellaista kauhua, jota minäkin kestän lukea. Luin jopa mielelläni Essin ja Siirin, Sissin ja Luukkaan tarinaa. Jos en olisi tiennyt kauhuaiheesta,  olisinko ehkä lukenut tätä lesboparin parisuhde- tai perhe-elämäkuvauksena? Ehkä en sittenkään. Nyt aika nopeasti aavistin kauhun lähtökohdan heti alussa, mutta ei se haitannut. Pidän tällaisestä vähitellen sisältä päin kehittyvästä uhasta.

Essi on osallistunut aikoinaan MasterChef-kilpailuun vegaaniruualla ja perustanut sittemmin vegaaniravintolan, jossa tekee lujasti töitä.  Hän kaipaa julkisuutta ainakin lisäämään myyntiä ja on valmis paljastamaan perheen asioita tiettyyn pisteeseen asti. Siiri hoitaa kotona lastaan Luukasta, joka ei ole oppinut puhumaan. 6-vuotias Sissi, Essin synnyttämä, käy Lellussa, esikoulussa. Kotiasioiden lisäksi Siirin vastuulla on tilitoimisto. Molemmilla lapsilla on yhteinen isä, Ville, neurologi, joka elää graafikko Hisaon kanssa ja auttaa perhettä paitsi asiantuntijana, myös lastenhoitoavulla, milloin konferenssimatkoiltaan ehtii. Luukkaan puhumattomuus varjostaa onnellista parisuhdetta, johon ilmaantuu lasten kautta muitakin säröjä. Yhteiset lapset ovat myös äitinsä lapsia ja kun äiti on eri ja lapset kehittyvät erilailla, hiipii ristiriita salaa kuvioon.

Olen itse seurannut vierestä adoptiolapsen kasvamista perheessä. Isoveljelläni Valtterilla ja hänen vaimollaan on kaksi kiinalaistaustaista suloista vesseliä, ja he ovat elävä esimerkki siistä, kuinka biologinen vanhemmuus ei ole mikään edellytys sille, miten lämpimästi, herkästi ja huomioonottavasti - suorastaan riemukkaasti - vanhemmat voivat lapsiaan rakastaa. s.31

Tarinaa vievät eteenpäin Essi, Siiri ja Sissi omilla puheenvuoroillaan. Myös sähköpostit Villelle ja häneltä äideille tuovat uutta sisältöä tarinaan. Hienosti Sinisalo paljastaa henkilöiden, jopa 6-vuotiaan ajatusmaailman näiden jaksojen kautta.

Pidin tästä kirjasta, kuten olen pitänyt muistakin Sinisalon kirjoittamista mm. Ennen päivänlaskua ei voi ja Linnunaivot. Olihan tämä taas erilainen, mutta yksityiskohtia myöten johdonmukainen. Uudistuminen onkin yksi Sinisalon vahvuuksista, sujuvan, varmaotteisen ja jotenkin raikkaan kerronnan lisäksi. Ehdotomasti suosittelen tätä muillekin, niin kauhun kuin fantasian (maagisen realismin) ystäville. Etuliepeen esittelyteksti määrittelee Sinisalon spekulatiivisen fiktion mestariksi, joten löytäköön kirja lukijoita hyvin laajasti!

Johanna Sinisalo:Vieraat :romaani. -Karisto 2020.- Kansi: Jussi Karjalainen. - 448 sivua