Tässä kirjassa kerrotaan tarinaa Almasta, joka asuu yksin mökissään tapaamatta juuri ketään. Alma on vanha ja kuuro. Muistikaan ei enää oikein toimi. Kulkeminen on hankalaa, eikä Alma ole aikoihin poistunut kodistaan. Ihmiset pelottavat, mutta ison kaappikellon, jota kutsutaan vaimoksi, hän muistaa vetää joka ilta.
Kaikki päivät olivat hänelle samanlaisia. Ja hänen ajatuksistaan oli tullut yhtä hitaita kuin hänen liikkeistäänkin.
Ehkä oli hyvä, että hän ei nähnyt lähettiä, postinkantajaa eikä kaupan lähettiä. Silloin ei ollut myöskään vaaraa, että he näkisivät hänet. Hän ei halunnut puhua heidän kanssaan. Hän ei halunnut päästää ketään sisään. Hänen oli pakko tunnustaa, että hän pelkäsi heitä. Pelkäsi muita ihmisiä.
Kaappikelloja on ollut useampia: mies ja neitikin vielä. Almalla on hajanaisia muistoja menneestä: aviopuoliso Otosta, tyttärestä, miehen kellosepänliikkeestä. Hyvistä ajoista, jotka ovat kääntyneet huonommiksi.
Alma totesi, että kaikki, mitä Otto oli koskettanut, oli ajan myötä kulunut. Työkalut. Keppi. Alma.
Kun ihminen tuli vanhaksi, kaikki hänessä alkoi painua maata kohti. Näkö, luut, liha. Ja jonakin päivänä ihminen joutui itsekin maahan, mullan alle, hän ajatteli joskus. Loppuun käytettynä. Ei edes uusiokäyttöön kelvannut
Enää asiat eivät olleetkaan yhteydessä muistoihin. Ne olivat hyvin usein kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia.
Eräänä päivänä Alma näkee mökkinsä ikkunasta pienen pojan, joka taluttaa koiraa. Pari kulkee samaa reittiä useampana päivänä. Vaikka poika vaikuttaa ensin säikähtävän ikkunasta katsovaa vanhaa naista, Alma onnistuu viimein houkuttelemaan koiran sisään. Siitä alkaa vanhuksen ja lapsen ystävyys, sillä Almallakin on ollut koira, Täplä. Vähitellen Alman muistoista nousee asioita, joita hän ei haluaisi muistaa ja jotka vaativat toimenpiteitä.
Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.
Pimeys oli merkillinen ilmiö, yhtä aikaa turvaton ja turvallinen.
Täplä oli hänen eikä Otolla ollut siihen mitään sanomista. Siinä kohtaa Alma oli tinkimätön. Oli tuntunut hyvältä olla tinkimätön.
Olen aina pitänyt arvossa sellaisia tekstejä, jotka antavat äänen äänettömille, vaikka sitten mielikuvituksen kautta. Erityisesti muistisairaan kokemusmaailma on mielestäni kaivannut kuvaamista, koska muutos itsenäisestä toimijasta autettavaksi kokijan näkökulmasta kerrottuna on nähdäkseni terveellinen muistutus jokaiselle, joka vielä muistaa ja lukee. Anu Riel tekee tämän oivallisesti. Vaikka Alman päivien, hitaan liikkumisen, mökin huoneiden ja kalustuksen kuvaamisen voisi kuvitella pitkästyttävän, se ei sitä tee. Sekä yhteyden rakentaminen pihatielle ilmestyneeseen lapseen että unohduksiin painetut ikävät muistot luovat kerrontaan sellaista jännitettä, jonka houkuttamana lukija etenee pinnistelemättä sivulta toiselle. Kerronnassa on kirkkautta ja lämpöä, joka saa lukijan asettumaan Alman asemaan. Vähäisissä tapahtumissa on väriä kuin Alman tekemässä tilkkutäkissä, jota aviopuolisokin ihasteli. Anu Rieliltä on aiemmin suomennettu palkittu jännityskirja Pihka, joten juonenkuljetuksen hän osaa.
Tämä on kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea!
Ane Riel: Tiima. Aula & Co 2022, Tanskankielinen alkuteos Urvärk, 2021. Suom. Katriina Huttunen. Kansi: Tuomo Parikka. 214 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti