Pohjalainen Soili: Valuvika

Olenpa iloinen, että nappasin kirjastosta tämän kirjan matkalukemiseksi pääkaupungin reissulle. Juuri ja juuri säästeliäästi lukien sain sen riittämään seitsemän tunnin reissun ajan. Eikä tarvinnut kuin hillitä lukuhalua. Oli niin mukavan oloista tekstiä ja helppoa lukea. Toivun vielä klassikkoluennasta (Hawthorne), joka ei miellyttänyt eikä viihdyttänyt. Tämä tervehdytti ja palautti lukuhalut täysin

Kirjan minä on nuori aviovaimo, joka on yrittänyt tehdä lasta ja toimittajan työtä. Molemmissa on tullut takapakkia. Taakkaa lisää äidin pyyntö lähteä Pohjois-Karjalaan hoitamaan Arttua, äidin isää, jonka äiti väittää dementoituneen sekä riita aviopuolison kanssa.

 Vaan ei ole Arttu dementoitunut. Juoppo hän on ollut koko aikuisikänsä, itsepäinen ja väkivaltainenkin Anna-mummon eläessä. Siitä ja jatkuvasta keskinäisestä kiukunpidosta huolimatta vanha aviopari nukkui käsi kädessä. Alkoholi on edelleen mukana kuvioissa ja niin Artun asumus kuin pihapiiri ovat ränsistyneet ja kaipaavat  siivousta. Auto on lommoinen ja naarmuuntunut. Vain klapipinot ovat järjestyksessä. Puut myös pysyvät järjestyksessä, sillä parhaita koivuhalkoja saa polttaa vain pahimmilla pakkasilla; saunan pesään kelpaa märempi puutavara. Vanhastaan Arttu ja rinsessa tesiree (ukin lempinimi tyttärentyttärelleen) ovat tulleet toimeen keskenään ja yhteys syntyy nytkin vähitellen, vaikka lika, vanhuuden vaivat ja itsepäisyys sitä haittaavat. Eikä Arttu salaile mielipiteitään lapsenlapsensa aviomiehestä, vaan kutsuu tätä lapaseksi.

Kirja on täynnä lämmintä huumoria ja paljastaa henkilöiden mielenliikkeet ja keskinäisen rakkauden repliikkien, kohelluksen ja vajavaisten pyrkimysten kautta. Pohjoiskarjalainen murre höystää etenkin Anna-mummon puheita muistellessa mukavasti tapahtumia ja elävöittää jatkuvasti liikehtivän emännän kuvaa.

Kirjan lukeminen sai minut hyvälle mielelle, pikkuisen hymyilemään ja välillä hörähtelemään ääneenkin. Vakavat asiat käsitellään sen kummemmin taivastelematta ja murheen syövereihin uppoamatta, mutta niitä ei peitellä. Eikä niille vartavasten nauretakaan, vaan ilo ja suru ovat lähekkäin.

Olen aiemmin pyöritellyt käsissäni Kalevi Jäntin palkinnon saanutta Pohjalaisen esikoisromaania Käyttövehkeitä. Nyt tartun siihen ilolla.

Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
175 sivua

Saisio Pirkko: Epäröintejä

Argentiinalaisilla on tango, meillä Taistelevat metsot. Samasta asiasta on kysymys, kun taas suomalaisessa tangossa ja argentiinalaisessa tangossa ei ole millään tavalla kysymys samasta  asiasta. s.186

Tämä kirja on tosiaankin nimensä veroinen. Se paljastaa tekijästään ja tekoprosessista paljon. Välillä Saisio vetää oletuksensa ja kuvitelmansa takaisin, vaihtaa henkilöitä tai ammatteja, tapahtumapaikkaa tai tapahtumien kulkua. Samalla hän kertoo, miten tarina muokkaantuu; vähitellen, yrityksen ja paremman yrityksen kautta. Kirjassa on neljätoista lukua, mutta useampia tarinoita.
Proosateksti hahmottuu sivulle kuin runo. Rivit ovat lyhyitä. Pitkälauseisen kirjan jälkeen tätä oli suorastaan helpottavaa lukea. Henkilöt esiintyvät usein yleisnimillä: Peruukkipäinen Nainen, Tumma, Vaalea,, Palvelija, Ohjaaja, Rekisteröity. Kertomuksista löytää oikeasti eläneitä ihmisiä ja kuviteltuja, ohimennen tavattuja ja pysyvämmin kirjoittajan elämään liittyviä.

Olen aina pitänyt Saision kirjoista. Tämä kirja oli kovin erilainen, mutta kuitenkin raikas ja virkeä. Siitä huolimatta tiedän unohtavani  sisällön melko pian. En uskalla nimetä tätä kirjailijan välityöksi, mutta minelle se oli lukukokemus, joka todennäköisesti jää muiden yhtenäisempien teosten litistämäksi. Asiota putoilee muististani hyvin nopeasti


Pirkko Saisio

Epäröintejä - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä
Siltala 2019
259 sivua

Hawthorne Nathaniel: Tulipunainen kirjain

Tätä sanotaan klassikoksi. Alkusanat kertovat kirjailijan nousseen tämän teoksen myötä maailmanmaineeseen.  Lukukokemukseni oli tuskainen.

Hester Prynne synnyttää Uudessa Englannissa aviottoman tyttären, Pearlin, jonka isäksi paljastuu varsin pian paikallinen kunnioitettu pappi Arthur Dimmesdale.

Tätä nuorta pappia, jonka oppineisuuden maine yhä eli Oxfordissa, pitivät hänen innokkaimmat ihailijansa vain hivenen verran taivaan lähettämää apostolia huonompana, joka, jos hänelle suotaisiin tavallinen elinikä, tulisi suorittamaan yhtä suuria tekoja Uuden Englannin vielä heikon kirkon hyväksi kuin ensimmäiset kirkonisät olivat suorittaneet kristinuskon hyväksi sen alkuaikoina.s. 79

 Hester on ollut naimisissa Roger Chillingworthin kanssa Vanhassa Englannissa, mutta tämä on matkalla meren yli joutunut intiaanien vangiksi ja pääsee perille vasta todistamaan vaimon häpeää.

Lukija muistanee, että Roger Chillingworthin nimen taakse kätkeytyi toinen nimi, jonka omistaja oli päättänyt, ettei sitä enää koskaan lausuttaisi. On kerrottu, miten siinä ihmisjoukossa, joka oli Hester Prynnen julkisen häpeärangaistuksen todistajana, seisoi  vanhahko matkasta uupunut mies.Juuri tultuaan vaarallisesta viidakosta hän näki naisen, jossa oli toivonut kohtaavansa ruumiilllistuneena kodin lämmön ja herttaisuuden, asetettuna synnin perikuvana ihmisten nähtäväksi. s.77

 Hester on ollut aviorikoksensa takia vankilassa ja saa loppuelämänsä kantaa tulipunaista A-kirjainta  aviorikoksensa merkkinä vaatteissaan. Kumpikaan mies ei paljasta itseään, vaan Hester kantaa häpeän. Chillingworth hoitaa synnintunnossaan piehtaroivaa pappia, vaikka hänet nimetään pahan ruumiillistumaksi, joka haluaa pahaa myös hoidettavalleen. Takakannen mukaan kyse on synnistä, katumuksesta ja sovituksesta.

Teos sisältää pitkiä virkkeitä, joiden sivulauseita katkovat toiset sivulauseet. Juonikuvio on aika selvä alusta lähtien eli huonosti tulee käymään. Henkilökuvat ovat mielestäni ohuita (Hester Prynne) ja osin perustelemattomia, kuten entinen aviomies pahuuden ruumiillistumana. Vaikka teoksen tapahtumat etenevät kronologisesti, harppaillaan kerronnassa vuosia, joiden aikana lapsi kasvaa ja henkilöiden luonne ja ulkonäkö muokkautuu toiseksi.

Kaikista moitteistani huolimatta luin kirjan alusta loppuun eli tekstissä oli joku koukku. Halusin kai tietää, miten lopun aavistettavaan katastrofiin päädytään . Niinpä kestin vuonna 1945 painetun, hapertuneen, paperikantisen kirjan pitelemisen, yhteenliimautuneiden sivujen aukomisen ja tunkkaisen moraalin hyökkäyksen. Olisiko minusta tullut lukijaa ja kirjojen rakastajaa, jos olisin lukenut tämän 15-vuotiaana? Epäilen.

Nathaniel Hawthorne
Tulipunainen kirjain
WSOY 1945
Alkuteos Scarlet letter, ilm.1850
225 sivua