Murakata Sayaka: Lähikaupan nainen

Kaiko on 36-vuotias ja työskennellyt kahdeksantoista vuotta osa-aikatyössä lähikaupassa, konbinissa. Hn aloitti opiskelijana, mutta viihtyy työssä ja jatkaa sitä yhä. Sisko ja ystävät ovat huolisaan, kun Kaiko ei löydä poikaystävää eivätkä toisten vauvauutiset hetkauta häntä lainkaan. Vähitellen muiden huolehtiminen tarttuu Kaikoonkin ja hän yrittää elää muiden tavoin. Tämä menee niin pitkälle, että hän ottaa luokseen tyhjäntoimittajan elämään kustannuksellaan. Työ menee kuitenkin kaiken muun edelle. Kaiko opettelee olemaan kuin muut ja kehittyy opintojensa myötä varsin eteväksi tarkkailijaksi.

Halveksuntaa tuntevan ihmisen muoto muuttui erityisen kiinnostavaksi. Siellä lymyili riidanhaluinen hohde, valmius kohdata mahdollinen vastustus, tai sitten vastalauseita uumoileva pelko ja varuillaan olo. s. 57

Vaikka Kaikon tunne-elämä vaikuttaa melko lattealta, ovat jotkut asiakkaat mielyttävämpiä kuin toiset. Mitään suurta ikävää sellaistenkaan asiakkaiden katoaminen ei aiheuta.

Edessäni seisova asiakkaan hahmo limittyi mielessäni iäkkääseen rouvaan, jota palvelin ensimmäistä kertaa kassalla ollessani 18 vuotta sitten. Sekin nainen kävi joka päivä kaupassa, kunnes lakkasi jossain välissä tulemasta. Hän oli saattanut tulla huonompaan kuntoon tai muuttaa muualle, mutta sitä me emme koskaan saaneet tietää. s.62

Tämä pieni kirja kertoi kovin erilaisesta maailmasta kuin omani. Tietenkin japanilainen mentaliteetti poikkeaa jonkinverran suomalaisesta, mutta myös Kaikon elämänasenne on tyystin erilainen kuin länsimaisen naisen (tai japanilaisen) haaveet. Minulle kirjan viesti ja oivallus oli siinä, että onnellinen tai tyytyväinen elämään voi olla niin monin eri tavoin. Ei ole mitään onnen standardia, johon kenenkään tarvitsee ahtautua oman elämisen tapansa löytääkseen. Päinvastoin: juuri ulkoapäin annetut mallit saattavat olla vahingollisia.

Ehdoton lukusuositus!!!

Sayaka Murakata : Lähikaupan nainen. - Gummerus 2020. -Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen 2016. - Suom. Raisa Porrasmaa. -126 sivua

Tiuraniemi Siina: Jäämeri

  

Jounin ja Lauran avioliitto on tauolla ja he asuvat eri osoitteissa. 7-vuotias Martin asuu isänsä luona. Syitä eroon löytyy: Laura on nuori avioon ja äidiksi ja ratkeaa ryyppäämään. Jouni on kovin tylsä ja varovainen, suorastaan vätysmäinen, vaikka pitääkin huolta perheestään opettajan työn ohella ja tuloilla. Kun Jounin ikävä äiti kuolee Ivalon terveyskeskuksessa, menee Jounin elämä kokonaan raiteiltaan. Tuntuu välttämättömältä päästä Ivaloon. Laura lähtee kuljettajaksi, sillä Jouni itse ei aja autoa. Matkalla saadaan toinenkin suru-uutinen, joka suistaa Lauran epätoivoon: David Bowie kuolee. Muistoissa ovat avioliiton ja perhe-elämän valoisat ajat, mutta nyt avioliiton kohtalo näyttää pahalta.

Perheen mukaan heittäytyy Hirvaskankaan huoltoasemalta lempeä ja avulias, kaikkitietävä kertoja. Hänestä tulee kirjan henkilö, joka ajaa autoa silloin, kun Laura ei suru-uutisten takia pysty ja hengailee muutenvain mukana. En oikein aluksi pitänyt tästä tyypistä, jonka hallussa ja ohjailtavissa kerronta oli, mutta niin vain totuin häneen ja opin romaanihenkilöiden lailla luottamaan.  Ehkäpä hänen kauttaan tuli kuitenkin huumorin säväys tai ainakin päähenkilöiden käyttäytyminen sai hupaisia piirteitä. He pienenivät ongelmineen, mutta tulivat samlla entistä inhimillisimmäksi ja perustelematon käytös näyttäytyi mahdollisena.

Kerrontaratkaisu olikin ainoa asia, johon en päässyt heti mukaan. Muuten oli kiva matkata perheen kanssa mutkitellen kohti pohjoista ja päämäärää. Tämä oli Tiuraniemen toinen romaani, jonka lukeminen meni nautinnon ja välillä hymyn puolelle. Kirjailija osaa vangita lukijan mielenkiinnon.

Tiuraniemi Siira: Jäämeri : romaani perheasioista. - Minerva 2020. -272 sivua. -Kannen kuva: Jatta Hirvisaari

Hellsten Ritva: Raija

Ritva Hellsten on kirjoittanut  50-vuotiaana tulipalossa kuolleen kirjailijasisarensa Raija Siekkisen tarinan. Hän kirjoittaa tarinaa päähenkilöön samaistuen, vaikkakin kertoo pääosin kolmannessa persoonassa. Hyvin hän tavoittaakin herkän, yksinäisen ja haavoittuvan henkilön sisäisen maailman.

Opin pian että koulussa kilpaillaan kaikessa: kuka laulaa parhaiten ja juoksee kovimmin, kuka saa parhaan todistuksen ja kympit kertotauluista, kuka on suosituin ja kuka rohkein. Eniten kilpaillaan urheilussa, mutta kun kolmannella luokalla pidetään raittiuskilpakirjoitus jossa saa itse kirjoittaa tarinoita, minun tarinani voittaa ja saan palkinnoksi kirjan jonka nimi on Matka satumaahan. Siinä on satuja prinsseistä  ja prinsessoista mutta myös piparkakusta joka luuli itseään ritariksi, hiirestä joka etsi sielua, sillasta joka ei tahtonut jököttää paikallaan vaan lähti seikkailemaan.

Oivallan, että tarinoita voi keksiä mistä asiasta tahansa, vaikka nuppineulan nupista. Vessanpytyllä istuessani katson lavuaarin alle kuivumaan levitettyä lattiariepua joka on joskus ollut isän paita, ja ajattelen, että silläkin on tarina jonka voisi kertoa. Kaikella on.

Ja tajuan, että sanat, jotka ovat kuin polku jota voi seurata kiveltä kivelle hypellen, voivat olla myös sellaisia kiviä joita asettelen peräkkäin niin kuin haluan: rakennan oman polkuni sinne minne mieleni tekee. ss.34-35

Kirjassa kerrotaan katkelmina Raija Siekkisen vaiheita lapsuuden perheestä lähtien. Hieman häiritsi ja sekoitti, kun arvelin sisarusten nimet vaihdetuiksi (kirjoittaja on Raija, kirjassa läheinen sisko on Tuuli). Avioliitot käydään myös läpi, enkä ihan aina pysy kronologiassa mukana, vaikka Raija Siekkinen on tiettävästi ollut naimisissa "vain" kahdesti. Aviomiesten nimet on myös vaihdettu. Ehkäpä Ritva Siekkinen on tarkoituksellisesti häivyttänyt elämänvaiheita, sillä näin hän pääsee lähemmäs sisarensa sielunmaisemaa.

Mistä se tuli tämä tuska? Hänen ruumiistaan, siellä se kaikki oli säilöttynä, tallessa, ollut vuosikymmenet. Hän oli jo toivonut ja luullut vapautuneensa, pelastuneensa menneestä. Mitä vielä. Hän oli sama kuin aina, kantoi kaikkea nahoissaan. Mustaa pimeää mennyttä, josta hänellä ei ollut muuta tietoa kuin ruumiin tieto. Hengityksen, hakkavan sydämen tieto. Tieto, että hänet jätetään ja toinen valitaan. Lapsesta asti, aina. s.109

 Omat lukukokemukseni Raija Siekkisen novelleista ovat varmaan yli kahdenkymmenen vuoden takaa, mutta tätä tekstiä lukiessa tuli samanlainen tunne kuin silloin: hieman surullinen ja haikea, mutta samalla kiehtovia, ykstyiskohtia myöten hiottuja ajatuksia ja tunnelmia. Vois kai sanoa, että kirjoittaja on syvällisesti ymmärtänyt sisartaan, päässyt tämän nahkoihin.

Miksi aina kysytään lapselta "Mikä sinusta tulee"? Ikään kuin tämä vielä ei olisi mitään- Asiahan on päinvastoin: aikuisena sitten etsii sitä lasta joka on joskus ollut, ymmärtääkseen edes jotain. ss.117-118

Lukijan on vaikea arvata, kuinka paljon kirjoittaja on tehnyt taustatutkimusta. Hän on kirjoittanut aiemmin jo sisarusten lapsuudesta teoksessa Orvot  (2014). tämä kirja on hyvä jatko tuolle teokselle ja erityisen hyvin Raija Hellsten valottaa kirjailijan työn vaikeuksia, yksinäisyyttä ja toimeentulon epävarmuutta. 

Novelli sopii tällaiselle lyhytjännitteiselle, interaktiiviselle tyypille, hän oli selittänyt. Novelli on kunnianhimoisen kirjoittajan laji, haastava muoto, jossa yksi lause, jopa yksi sana voi pilata kokonaisuuden. Novelli korostaa usein elämän käännekohtia ja perustuu ajatukseen, että pieni on tärkeää ja ilmaisevaa. Usein on kyse vastakkainasettelusta, aina arvomaailmasta.

Novellisti käyttää omia tunteitaan ja oman elämänsä elementtejä. Kirjailijan elämän se tekee sillä tavoin mielekkääksi, että pienetkin havainnot ja kuullut repliikit ovat muistamisen arvoista materiaalia. s. 129

Pitkään epäröin, luenko kirjan vai jätänkö lukematta tai kesken, kun olen mielestäni kyllästynyt tosielämän romaaneihin, etenkin autofiktioihin. Onneksi jatkoin, sillä kyllä tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, hieno kirja. Toivon todella, että muutkin löytävät sen.

Ritva Hellsten : Raija. - Aviador 2020. - 263 sivua. - kansi Jonna Nisu

Koch Herman: Suomen päivät

On kahdenlaista rappeutumista. Ensimmäinen on sellaista rappeutumista, jota ei itse huomaa, josta toisten on huomautettava: kissanainen joka asuu neljänkymmenen kissansa kanssa, hänen hampaansa putoavat suusta, hänen vaattensa ovat likaiset, sohva johon hän tuupertuu illansuussa on täynnä vain puoliksi poistettuja kissanjätöstahroja, sohvan päällys on monesta kohtaa repeytynyt, ilma on niin sakeaa, että tekee mieli suojata silmät nenäliinalla. Kissanainen saattaa kuitenkin itse elää onnen autuudessa...

Toinen rappeutumisen laji on sellainen, jonka kyllä itse huomaa. Tietää rappion ympäröivän itseään, havaitsee sen kaikkialla: karstoittuneiden kattiloiden, lautasten ja lasien röykkiöt tiskipöydällä, lakanoista nousevan löyhkän, ikkunat joista ei enää kunnolla näe ulos ja pistävän käryn, joka tunkeutuu sieraimiin sohvan takaa - tietää kissojen tehneen sen sinne, koska hiekkalaatikko on liian täynnä. s.125

Kirjailijan päähenkilö on kirjailija itse nuorena 1973, jolloin hän pakenee kaukaiseen Suomeen, Lieksaan maatöihin. Hän pakenee äitinsä kuoleman herättämiä tunteita ja huonoa koulumenestystä. Hän löytää Suomesta tytön, Annan, jonka kanssa orastava rakkaustarina jää kokematta. Valmiina kirjailijana hän saapuu Suomeen kustantajansa vieraana ja muistelee nuorta minäänsä ja elämää ennen ja jälkeen tuota matkaa: vanhempien avioeroa, isän uutta naista, omaa alkoholinkäyttöään, nuoruutta. Nämä kaksi aikatasoa vuorottelevat kerronnassa yleisempien elämänpohdintojen lisäksi.

Kysyttekö, oliko minulla alankomaalaisena poikana menestystä suomalaisten tyttöjen parissa vuonna 1973? s. 279

Miten kirjoittaminen vaikuttaa ihmiseen, mitä se vapauttaa voisi paremmin kysyä. Jo kirjoittaessa nousee yksityiskohtia toisensa jälkeen pintaan, yksityiskohtia, joiden luuli jo kauan sitten unohtuneen. Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toistensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan. s.281

Ihan mielelläni minä kirjan luin, vaikka välillä hiukan pitkästyttikin jaarittelu, josta joku toinenkin lukija on huomauttanut. En tiedä, paljonko sitten jäi lopulta mieleen noita muutamia poimintoja lukuunottamatta. Hyvin kirjoitettu, tekijänsä elämää kosketteleva kirja. En karta jatkossa Kochin muita teoksia, mutta enemmän niiltä odotan kuin tältä sain.

Herman Koch :Suomen päivät. - Siltala 2020. - Alkuperäisteos : Finse dagen 2020. - Suom:Antero Helasvuo . - 328 sivua

Konttinen Jussi: Siperia

Onpa hurja päätös viettää vuosi Venäjällä, kaukana Uralin takana. Vielä hurjemmaksi päätöksen tekee perheen mukaan ottaminen, varsinkin kun perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kaksi alle kouluikäistä lasta ja toisluokkalainen, jotka eivät taida venäjää eivätkä sahaa - kieliä jotka ovat käytössä Sahan tasavallan eli Jakutian päiväkodeissa ja koulussa.Varsinkin kun lämpötila menee talvella Jakutiassa 40 astettakin nollan alapuolelle. Tämä asettaa elämisen arjen aivan toisiin mittasuhteisiin kuin kerrostaloasuminen Suomessa. Vesi sulatetaan jääkimpaleista, jos ja kun tilatun veden toimitukseen tulee katko. Liikkuminen on vaikeaa paitsi etäisyyksien, myös huonojen teiden, autojen ja kelien takia.

Erityisesti lapsien kohtelu ja sopeutuminen hämmentävät. Nuoremmat menevät jalan Töhtyrin kylän munniharppupainotteiseen päiväkotiin, etsivät tukea toisistaan - ja sopeutuvat. Vanhin käy suomalaisinäkökulmasta kurinpidoltaan sotilaalliselta vaikuttavaa koulua, joka pidetään kiinni kovien pakkasten tai flunssakauden aikana. Lisäksi kirjoittajan vaimo huolehtii niin vanhimman edistymisestä suomalaisten ikätoverien tahdissa kuin lastenhoidosta miehen tehdessä pitkähköjä reissuja kirjaa varten mm. mursuja katsomaan, luennoimaan yliopistossa, tutustumaan shamaaniin tai öljyntuotantoon, katsomaan timanttien kaivausta tai tiikerin pääsyä vapauteen taigalle, osallistumaan metsästykseen,katsomaan vaalitoimitusta, tutustumaan Stalinin vankileirien saariston pahamineisimpaan työ- ja ojennusleiriin.

Arjen toiminnot vaativat alkeellisissa oloissa ja kylmyydessä huomattavasti enemmän paneutumista ja energiaa kuin kaupunkiympäristössä Suomessa, joten epäilemättä lapsiperheen arjen pyöritys vaatii vielä enemmän. Kirjassa ei kuvata kuin muutamia vastoinkäymisiä ja ikäviä yllätyksiä, kuten hiiriä, vuokraemännän säästäväisyyttä ja hedelmien saannin vaikeutta. Epäilemättä arkiset asiat kaatuvat vaimon hoidettavaksi eikä muu perhe ole niin innostunut jatkamaan oleskelua kesän yli Töhtyrissä kuin kirjoittaja. Kesällä on myös yleensä kuuma, liki +30 astetta (mannerilmasto!) eikä kuumuutta pääse turvaan mihinkään.

Oli mielenkiintoista lukea kirjaa, joskin lukemiseni sai välillä suorittamisen piirteitä. Kuinka huonosti tunnenkaan, tiedänkään ja tajuankaan Venäjän valtion laajuutta, erilaisia kansallisuuksia ja  suuria etäisyyksiä sekä luonnon ankaruutta ja monimuotoisuutta. Historiatietämyksessäni taitaa myös olla aukkoja, joita kirja paikkaa sen verran kuin käsiteltävä asia vaatii - ei enempää. Vaikka korruptio ja vaalituloksen ennalta-arvaatavuus ovat olleet tiedossa, oli kuitenkin hämmentävää lukea todellisen äänestysaktiivisuuden ja ilmoitetun äänestysprosentin eroista. Niinikään salailu ja vakoilijoiden pelko teollisuuslaitoksissa hämmensivät. Kirjassa oli niin paljon uutta ja erilaista sisältä päin nähtynä ja kuvattuna, että olisin ollut pienempäänkin pakettiin tyytyväinen. Mutta kaikella kunnioituksella: hieno suoritus vuosi Siperiassa ja kirja.

Jäämeren jään tuho ei ole epämääräinen uhkakuva, vaan katastrofi, joka tapahtuu nyt. Vaarana on, että koko järjestelmä keikahtaa uuteen asentoon, jolloin ilmaston lämpeneminen ei enää edellytä hiilidioksiiden lisäämistä ilmakehään. Venuksen uskotaan muuttuneen tällaisessa itseään kiihdyttäneessä ilmastonmuutoksessa kuivaksi ja kuolleeksi planeetaksi. Jos asiaan haluaa vaikuttaa, voi aloittaa itsestään - on laskettu, että länsimainen ihminen tuhoaa 30 neliömetriä jäätä vuodessa. s.394

Jussi Konttinen: Siperia - Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. - HS-kirjat 2019. -
Kuvat Jussi Konttinen. -Kartat Jukka Pylväs. - 412 sivua 

Sinisalo Johanna: Vieraat

 

Tämä Kariston kauhuromaanikilpailun voittaja on sellaista kauhua, jota minäkin kestän lukea. Luin jopa mielelläni Essin ja Siirin, Sissin ja Luukkaan tarinaa. Jos en olisi tiennyt kauhuaiheesta,  olisinko ehkä lukenut tätä lesboparin parisuhde- tai perhe-elämäkuvauksena? Ehkä en sittenkään. Nyt aika nopeasti aavistin kauhun lähtökohdan heti alussa, mutta ei se haitannut. Pidän tällaisestä vähitellen sisältä päin kehittyvästä uhasta.

Essi on osallistunut aikoinaan MasterChef-kilpailuun vegaaniruualla ja perustanut sittemmin vegaaniravintolan, jossa tekee lujasti töitä.  Hän kaipaa julkisuutta ainakin lisäämään myyntiä ja on valmis paljastamaan perheen asioita tiettyyn pisteeseen asti. Siiri hoitaa kotona lastaan Luukasta, joka ei ole oppinut puhumaan. 6-vuotias Sissi, Essin synnyttämä, käy Lellussa, esikoulussa. Kotiasioiden lisäksi Siirin vastuulla on tilitoimisto. Molemmilla lapsilla on yhteinen isä, Ville, neurologi, joka elää graafikko Hisaon kanssa ja auttaa perhettä paitsi asiantuntijana, myös lastenhoitoavulla, milloin konferenssimatkoiltaan ehtii. Luukkaan puhumattomuus varjostaa onnellista parisuhdetta, johon ilmaantuu lasten kautta muitakin säröjä. Yhteiset lapset ovat myös äitinsä lapsia ja kun äiti on eri ja lapset kehittyvät erilailla, hiipii ristiriita salaa kuvioon.

Olen itse seurannut vierestä adoptiolapsen kasvamista perheessä. Isoveljelläni Valtterilla ja hänen vaimollaan on kaksi kiinalaistaustaista suloista vesseliä, ja he ovat elävä esimerkki siistä, kuinka biologinen vanhemmuus ei ole mikään edellytys sille, miten lämpimästi, herkästi ja huomioonottavasti - suorastaan riemukkaasti - vanhemmat voivat lapsiaan rakastaa. s.31

Tarinaa vievät eteenpäin Essi, Siiri ja Sissi omilla puheenvuoroillaan. Myös sähköpostit Villelle ja häneltä äideille tuovat uutta sisältöä tarinaan. Hienosti Sinisalo paljastaa henkilöiden, jopa 6-vuotiaan ajatusmaailman näiden jaksojen kautta.

Pidin tästä kirjasta, kuten olen pitänyt muistakin Sinisalon kirjoittamista mm. Ennen päivänlaskua ei voi ja Linnunaivot. Olihan tämä taas erilainen, mutta yksityiskohtia myöten johdonmukainen. Uudistuminen onkin yksi Sinisalon vahvuuksista, sujuvan, varmaotteisen ja jotenkin raikkaan kerronnan lisäksi. Ehdotomasti suosittelen tätä muillekin, niin kauhun kuin fantasian (maagisen realismin) ystäville. Etuliepeen esittelyteksti määrittelee Sinisalon spekulatiivisen fiktion mestariksi, joten löytäköön kirja lukijoita hyvin laajasti!

Johanna Sinisalo:Vieraat :romaani. -Karisto 2020.- Kansi: Jussi Karjalainen. - 448 sivua