Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney on irlantilainen, nuori menestyskirjailija, jonka teoksia ja niiden käännöksiä odotetaan. Hän kertoo usein nuorista ihmisistä ja esikoisesta Normaaleja ihmisiä tehtiin Suomessakin nähty tv-sarja.  Intermezzossa Rooney keskittyy kahden veljeksen keskinäisiin suhteisiin, mutta nivoo kirjaan paljon muutakin. 

Veljesten - menestyvänä asianajajana Dublinissa työskentelevän Peterin ja opintonsa juuri päättäneen Ivanin - välit kärjistyvät isän kuoleman jälkeen. Vanhemmat ovat eronneet, äidillä on uusi perhe. Peter on veljeksistä menestyneempi ja komeampi. Ivan hammasrautoineen, shakkiharrastuksineen ja epäsäännöllisine tuloineen vaikuttaa melkein luuserilta. Kuitenkin pedantti Peter tarvitsee alkoholia, lääkkeitä ja naisia pitääkseen maailmansa kasassa. Ivan yrittää  löytää koiralleen kodin, sillä alivuokralaisasuntoonsa hän ei voi sitä tuoda.

Ongelmat, joiden ympärille jännitteitä rakennetaan, liittyvät naisiin. Peterin suuri rakkaus on Sylvia, mutta pari on eronnut Sylvian onnettomuuden jälkeen ja nyt Peter tapailee satunnaisesti kymmenisen vuotta itseään nuorempaa Naomia, joka opiskelee ja asuu kommuunissa. Ivan löytää shakkiturnauksen jälkipuinnissa Margaretin, joka on eronnut alkoholistimiehestään ja asuu yksin pienessä kylässä. Veljesten ja heidän kumppaniensa ikäero tuovat kerrontaan lisäjännitteitä, salailua ja riitojakin. Mukaan tulee moraalisia ristiriitoja, joita ratkotaan niin uskonnon kuin yhteisön vaatimusten paineessa eri henkilöiden näkökulmasta.

Olisiko toisaalta oikein, että Margaret pistäisi tälle nyt lopun eikä tapaisi Ivania enää koskaan? Ivan palaisi elämäänsä, josta Margaret tietää hyvin vähän, eikä Margaretilla olisi enää koskaan pääsyä Ivanin ajatuksiin ja tunteisiin. Olisiko se oikein, olisiko se Jumalan tahto? Margaretista tuntuu epämääräisesti siltä, että sinä päivänä, kun hän ja Ivan tapasivat, he tekivät todeksi uudenlaisen suhteen, joka on myös uudenlainen tapa olla.

Minun on vaikea ymmärtää runsaan kymmenen vuoden ikäerossa niin suurta moraalista ongelmaa kuin Margaret tai Peter kirjassa. Margaretia painaa myös kyläyhteisön tapa olla ja elää, äidin oletukset. Peterkin tuomitsee naisen liian vanhaksi veljelleen, vaikka hän on itse huomattavasti Naomia vanhempi.

Nyt hän ymmärtää, että tällaisia tilanteita ilmenee vähitellen, askel ja sitten toinen, ja muutaman viikon tai kuukauden kuluttua oma elämä on muuttunut tunnistamattomaksi. Sitä tajuaa valehtelevansa melkein kaikille tuntemilleen ihmisille, välittävänsä liian intohimoisesti, liian syvästi ja ehdoitta ihmisestä, josta välittäminen on täysin epäsopivaa.

Sekä Peter että Ivan haluavat olla voittajia niin elämässä kuin sen mukanaan tuomissa haasteissa. Ivan haluaa voitta shakissa, Peter oikeussalissa.

Tietenkin hän ja Peter halusivat elämänsä olevan jatkuvaa voittamista ilman häviötä: samaa voisi varmaan sanoa kaikista. Ei kukaan halua hävitä. Ja silti Peterille ja Ivanille halu voittaa on ollut äärimmäisen tärkeää ja intensiivistä: he ovat halunnet voittaa joka kerta ja elätelleet naiivia, nuorille tyypillistä uskomusta, että sellainen elämä on mahdollista. Sittemmin elämänkokemus on tietenkin pilannut tuon naiivin uskomuksen.

Pitkään aikaan en muista lukeneeni näin tiukasti otteeseensa kaappaavaa kirjaa. Olin valmis sietämään joitakin pieniä minua ärsyttäviä asioita, kuten sen, mikä onnettomuus oli oikeasti aiheuttanut Peterin ja Sylvian eron. Ehkä se oli yhtä tarkoituksellista kuin verbittömyys intensiivisissä rakastelukohtauksissa. Kirjailija ohjaa lukijaa omilla keinoillaan ja lukija tekee omat ratkaisunsa. Minä halusin lukea tämän hienon kirjan - yöunienkin kustannuksella.

Kyllähän kaikki tietävät ja hyväksyvät mielessään, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Pitäisi vain unohtaa, mitä ihmiset ajattelevat.

Sally Rooney: Intermezzo. Otava, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Intermezzo. - Suom. Christina Sandu. -(Otavan kirjasto; 316). - 444 sivua

Merja Mäki: Itki toisenkin

 Tuskin olisin ilman lukupiirin apua tarttunut näin hempeäkantiseen kirjaan. Tai ehkä olisinkin, sillä Merja Mäen edellisen kirjan pohjalta tehty näytelmä Ennen lintuja Seinäjoen kaupunginteatterissa vaikutti. Vielä enemmän puhutteli tämä kirja. Ja kansihan onkin kaunis!

Kirja ei ole jatkoa edelliseen kirjaan, vaikka tässäkin eletään sota-aikoja. Teoksen tapahtumat edeltävät sitä, mitä näyttämöllä näin. Aunuksen Karjala 1942 on Suomen valloittama maa-alue, jonka asukkaat yrittävät sopeutua miehittäjän vaatimuksiin ja samalla pitää yhteyttä neuvostoarmeijassa taisteleviin sukulaisiinsa.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Päähenkilö on nuori nainen, Larja, joka on palannut opettajakoulutuksesta Kanta-Suomen alueelta Suurmäkeen. Täällä hän on jo aiemmin toiminut opettajana Petroskoin teknikumin oppien mukaan, mutta nyt hänen tilalleen on otettu suomalainen Ruusa ja johtajaopettajana toimii asepuvussaan Veikko Ailio. Ailio kelpuuttaa Larjan vain apulaiseksi.

Tärkeämmän tehtävän Larjalle antaa kuoleva buabo, joka on ollut kylän voimallisin itkijä. Larjan sotaan menneen sulhasen Misan isä ja äiti toivovat Larjan asuvan luonaan, mutta Larja muuttaa kotiinsa buaboa hoitamaan siskonsa avuksi. Isä ja äiti on viety vankileirille Neuvostoliiton puolelle. Larja tuntee itsensä pieneksi tämän tehtävän edessä.

Enkä koskaan kykenisi sellaiseen kuin buabon kaltaiset suuret itkijät. En osaisi yhtä rauhallisella liikkeellä painaa vaaleaa itkuliinaa poskeani vasten. En yhtä riipaisevasti kumartaa ylävartaloani ja apeutua, itkeä tikahtumiseen asti. Virsittelyn laskevan sävelen osasin, mutta en riittävästi itkusanoja.

Olen vähän vierastanut karjalaista itkijäperinnettä, mutta tämä kirja toi kaiken minulle oudon esiin tyrkyttämättä, liikaa kerralla tunkematta. Siellä täällä vilahtelvat oudot sanatkin tuntuivat ymmärrettäviltä. Nuoren tytön kasvaminen tehtävästään tietoiseksi naiseksi oli selviytymistarinana kiehtova. 

Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi.Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.

Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi., ja juurita virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.

Vähitellen elämä sujuu eteenpäin, vaikka Larja joutuukin luopumaan jatko-opinnoistaan Suomessa kylään jäädessään. Larja ei menetä itsetuntoaan eikä käsitystään siitä, mikä on oikein ja väärin. Hän luovii kahden erilaisen tehtävän välillä, itkijänä ja opettajana. Mukaan kuvioihin tulee myös rakkaus, vaikka asioita mutkistaakin kohteen kantasuomalaisuus.

Yhteistä meillä oli vain se, että työskentelimme ihmisten edessä.. Mutta opettajana minä peittelin, itkijät avasivat.

Kaikenkaikkiaan juoni on koukeroinen ja tapahtumia on paljon. Luulin, etten pitäsi rakkauskertomuksena mainostetusta kirjasta, mutta siirappimaisuus pysyy loitolla ja pääasiaksi nousee sodasta selviytyminen.

Tuntui helpottavalta kohdata suru arkisessa luokkahuoneessa eikä ainoastaan yövalvojaisissa, joihin se kuului. Tuomas oli näyttänyt, että vaikka itkettäisiin yhdessä eikä kumpikaan kykenisi sanomaan mitään, toisesta oli silti lohtua. Opettajan hillitty rooli sai toisinaan murtua itkijän herkkyydeksi, sotilaan miehen suruksi, eikä tärkein tehtäväni ollutkaan ehkä opettaa oppilaita käyttäytymään järkevästi ja puhumaan maltillisesti.

Kirjan pääteemaksi nousi epätietoisuus siitä, mille puolelle kuuluu, kun vanhemmat olivat Neuvostoliitossa, sulhanen taisteli puna-armeijassa, mutta miehittäjät vaativat uskollisuutta Suomen hallitukselle. Tätä epävarmuutta Mäki kuvaa niin, että lukija pystyy elämään päähenkilön tuntemuksissa mukana.

Ehkä pahin vihollinen oli aina sisäpuolella, omassa mielessä.

Ehkä ruusutarha oli äidin ja isän kapinaa sitä vastaan, ettei rajan yli enää päässyt, kolhooseja vastaan, työleirituomioita vastaan. Kumpikin oli saanut käydä koulua pari vuotta oppiakseen lukemaan, ja ehkä he lukemalla olivat oppineet ajattelemaan itse.

Kirjassa oli sopivasti kaikkea: oli (minulle) uutta kiehtovaa perinnetietoa, vetävä juoni, sopivasti pohdiskelua, tarkkaa ympäristön kuvausta, selviytymistä vaikeissa olosuhteissa - ja rakkautta. Suositus!

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. Kansi: Jenni Noponen. - 415 sivua

Maisku Myllymäki: Valvoja

 Miten mukavasti Masku Myllymäki pyörittääkään kirjan juonta ja miten hän kerta toisensa jälkeen nykäisee maton  lukijan alta ja kääntää tarinaa hieman toiseen suuntaan. Innostuin tästä  kertomisen taidosta jo Myllymäen esikoisen Holly-kirjan kohdalla. 

Kirjan nykyhetken tapahtumaympäristö on rajattu päähenkilön työpaikkaan, taidemuseoon. Luvut seuraavat nuorehkon taidehistorioitsijan ja museonvalvojan Maian työpäivää minuutin tarkkuudella. Veistosnäyttely on museossa esillä viimeistä päivää. Rakkaus Peteriin on kestänyt saman ajan kuin näyttely on ollut esillä eli kahdeksan kuukautta. Maia on ollut suhteessa mukautuva osapuoli ja mies näyttäytyy itsevarmana komistuksena, joka kohtelee Maiaa ja mahdollisia muita kumppaneitaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin huomaavaisesti läsnäollessaan. Suhteesta tulee nopeasti riippuvuussuhde, joskin merkityksellinen.

Kuukauden intensiivinen ajanjakso voi jättää muiston, joka ei haalistu koko loppuelämän aikana.

Yksi riippuvuussuhteen syistä tai ainakin sivutuote on uni. Maian on vaikea saada unta. Hän valvoo kaikki yöt säikähdettyään oveaan keskellä yötä hakannutta häirikköä. Vain Peterin läsnäollessa ja nukkuessaan tämän sylissä Maia saa unta ja nukkuu hyvin. Usean valvotun yön jälkeen maailma muuttuu sumuiseksi. Vain uneton voi ymmärtää hyvin nukutun yön arvon.

Ja joka ilta he toivovat, että tämä olisi se yö, jolloin he saavat kunnon unet. Vain unettomalle tulee mieleen toivoa jotain tuollaista.

Museo työympäristönä tarjoaa tarkkailupaikan valvojalle, joka istuu syrjässä. Hän huomaa vähitellen erilaisia tapoja tutustua taiteeseen.

Museossa yhdessä kulkevat ihmiset katsovat taidetta aina toistensa läpi.

Jotkut museokaupan läpi näyttelyyn kulkeneet ajattelevat nähneensä teoksen jo kortista, joka kaupassa on ollut esillä, eivätkä tuhlaa aikaansa varsinaisen työn ääressä. Sosiaalinen media on tärkeässä osassa niin rakkaussuhteen alussa, sen kehittymisessä kuin näyttelyvieraiden käytöksessä.

Kaksikko pyöriskelee salissa ympäriinsä. He eivät varsinaisesti katsele veistoksia, he katselevat tulevien valokuviensa mahdollisia somistuselementtejä.

Näyttelyssä, lasikopissa työskentelee myös ilmielävä taiteilija, Klara, joka katsoo myyneensä itsensä. Rahan vuoksi näyttelykaluksi suostuessaan hän on menettänyt työnilon. Klarasta tulee myös merkityksellinen henkilö tarinan käännekohdissa.

Kirjailija antaa vihjeitä, joiden avulla niin päähenkilö kuin lukijakin suuntavat ajatuksiaan - ja kääntääkin sitten tarinan vallan toiseen suuntaan. Lukija kuvittelee tajuavansa Maiaa enemmän Peterin luonteesta ja teoista, vaikka juuri Maia toimii kertojana.

Peter oli ihminen, joka väitti olevansa oikeassa vielä silloinkin, kun oli jo aikaa sitten tajunnut olevansa väärässä. Hän väitti puhuvansa taotta, vaikka hänen täytyi tietää valehtelevansa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Myllymäen tapa kehitellä tarinaa on koukuttava, vaikkei hän käytä mitään kovin räikeitä keinoja. Hän osaa annostella ja sijoitella tapahtumia ja vihjeitä sopivasti, jotta mielenkiinto säilyy läpi kirjan. Taidenäyttely tapahtumaympäristönä ja jopa lukujen otsikkoina oli myös kiehtova. Myllymäen päähenkilökertojat näyttävät olevan vähän reppanoita, mutta ottavatkin sitten äkkiä ohjauksen haltuunsa ja tuottavat yllätyksen lukijallekin. Toivon kirjailijanuralle hyvää jatkoa ja lukijoille lisää näitä elämyksiä!

Maisku Myllymäki: Valvoja. - WSOY, 2024. - Kansi Anna Makkonen. - 302 sivua