Strout Elizabeth: Olive, taas

"Tarkoitan vain, etten koskaan unohda mitä rouva Kitteridge sanoi meille vuosia sitten matematiikan tunnilla. Hän pysähtyi liitutaulun eteen kesken jonkin matematiikan probleemin selityksen ja kääntyi sanomaan meille: 'Te kaikki tiedätte keitä olette. Jos vain katsotte ja kuuntelette itseänne, tiedätte täsmälleen keitä olette. Älkää unohtako sitä!' s.285

Vaikka Olive on ollut vanha jo silloin, kun Elisabeth Strout esitteli hänet romaanissa Olive Kitteridge, on  hän tässä romaanissa vielä vanhempi. Yhä hänelle tapahtuu, yhä hän on vahva ja mielestään hyvinkin tietoinen siitä, mistä pitää ja mistä ei. Oranssitukkaista presidenttiä hän kammoaa, eikä suostu astumaan sellaiseen autoon, jossa on presidenttitarra.

 Olive on vuosikaudet opettanut matematiikkaa ja antanut oppilailleen myös elämänohjeita. Olive on hyvästellyt aviomiehensä Henryn, mutta löytää uuden elämänkumppanin Jackin, jonka kanssa solmittu avioliitto ihmetyttää vahvasti hänen poikaansa Christopheria. Poikakin pistäytyy perheensä kanssa kirjan tapahtumissa, mutta vierailusta ei oikein iloista perhetapaamista kehity. Isoäidiksi Olivesta ei oikein ole.

 Olive on vahva nainen, joka ei antaudu perinteisiin naisen rooleihin tuosta vaan. Vanhentuminen vie kuitenkin toisenlaisten tosiasioiden äärelle ja Olivekin joutuu pohtimaan, onko hän tyytyväinen itseensä. Erityisesti hän ihmettelee, kuinka eräs lääkäri voi pitää häntä hyvänä äitinä vain sillä perusteella, että poika käy häntä katsomassa sairaalassa usein. Itse hän ei koe sellainen olevansa. Kovin paljon Oliven ei tähän asiaan tarvitse paneutua, sillä poika perheineen asuu kaukana.

Olive, taas -kirjassa on kolmetoista kertomusta ihmisistä Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa Atlantin rannikolla. Tavalla tai toisella kertomukset liittyvät Oliveen, mutta joskus hän vain vilahtaa puheissa, kuten tämän tekstin alkuun lainatussa puheenvuorossa, jonka entinen oppilas lausuu vanhemmilleen yrittäessään selittää julkisuuteen tulevaa videota itsestään dominana. Vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Jossakin kertomuksessa kilttiin pukeutunut mies vain vilahtaa ihmetyksen aiheena kadulla, toisessa kirjailija menee häntä lähemmäs. Ensin ajattelin lukevani Oliven tarinaa, enkä edes ymmärtänyt kirjaa novellikokoelmaksi. Sellaisena kirja oli kuitenkin helpompi hahmottaa. Oliven mielipiteet ja vanheneminen olivat kuitenkin keskiössä ja sitoivat tarinat yhteen.

Vanhenemisen ja voimien vähenemisen kirjailija kuvaa suorasukaisen rehellisesti vaipankäyttöjä myöten. Olive joutuu ottamaan vastaan apua ja näkee myös itsessään heikkouksia. Hän on lähestynyt kahvilassa entistä oppilastaan, jonka tietää saaneen mainetta runoilijana ja antanut luvan käyttää tapaamista runossa. Kun niin tapahtuu, ei tulos miellytä. Olive huomaa kuitenkin lähestyneensä nuorta naista vain tämän maineen takia, joten hän on itse syypää tapahtuneeseen. Vanhuus paljastaa uusia piirteitä, joita Olive kirjoittaa kirjoituskoneella paperille ymmärtääkseen.  

Vain muistelmia kirjoittaessaan hän tunsi, että kupu, jonka alla hän eli, nousi. s.336

Samalla hän oivaltaa, että hänenkin elämänsä loppuisi, kuten muidenkin inhimillisten olentojen.

Hänkin kuolisi. Se tuntui omituiselta, ihmeelliseltä. Hän ei ollut ikinä oikeasti uskonut, että niin kävisi. s. 352

En ole koskaan käynyt Amerikan mantereella, mutta amerikkalaisuus on ollut jo pitkään läsnä Suomessakin, usein epämiellyttävinä vaikutteina. Huolimatta epäluuloisesta asenteestani ilmiötä kohtaan, luen todella mielelläni joidenkin amerikkalaiskirjailijoiden teoksia. Elisabeth Strout on heistä yksi. Tämän kirjan luettuani tekee mieli sanoa, että hän on yksi parhaista. Hieno lukuelämys kerrassaan!

Elisabeth Strout: Olive, taas. Tammi 2021. (Keltainen kirjasto 514). -Alkuperäisteos Olive, again, 2019. Suom. Kristiina Rikman. 361 sivua

Hakalahti Niina: Kaleidoskooppi

 Olen hyytelöä. Olen läpinäkyvää hyytelöä, joka tutisee ja tärisee pienestäkin kosketuksesta. Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että jos tulee äidiksi, tulee myös hyytelöksi, josta kenen tahansa osoittava sormi menee läpi. s. 42

Niina Hakalahden uusin kirja Kaleidoskooppi menee ihon alle ja nostaa vielä palan kurkkuun. Päähenkilö Annin hätäännys ylivoimaisen kasvatustehtävän edessä saa lukijan ahmimaan sivuja ja toivomaan parasta. Loppuratkaisu olikin hieman yllättävä.

Anni ja Juho viettävät rakkaudentäyteistä ja turvattua arkea. Heidän elämäänsä kuuluu konsertteja ja matkoja, taidenäyttelyitä ja sukutapaamisia. Vain lapsi puuttuu. Kun Johannes sitten syntyy lapsettomuushoitojen jälkeen kauniina kymmenen pisteen poikana, täydentyy onni. Silloin ei kukaan vielä aavista, kuinka vaativa lapsi hän on. Sen enempää Anni kuin Juhokaan eivät osaa kuvitella elämänsä, päivärytminsä ja ystävyyssuhteidensa särkyvän lapsen epävakaan käyttäytymisen vuoksi. Vaikka Anni rakastaa lastaan, pojan raju käyttäytyminen vie kestävyyden äärirajoille.

Anni haluaisi oikeastaan vain jäädä Johanneksen kireäksi pedatulle sängylle. Hän tajuaa järkyttävän selvästi, miten paljon hän rakastaa Johannesta, miten puristavasti ja pakahduttavasti tätä rakastaa, ja että sellainen maailma, jossa olisi vain Johannes eikä muita häiritseviä tekijöitä, olisi helppo, silloin Anni saisi vain keskittyä poikansa rakastamiseen.

Jos ei olisi koulua, jonne pitää mennä ajoissa.

Jos ei olisi sukulaisia, joiden kanssa pitää seurustella sivistyneesti.

Jos ei olisi naapureita, joita pitää tervehtiä.

Jos ei olisi serkkuja ja muita nuoria ihmisiä vertailukohtana.

Jos ei olisi tavaroita, jotka niin helposti lähtevät lentoon. s. 130

Perhe-elämää seurataan Johanneksen syntymästä aikuistumiseen asti. Vähä vähältä lapsen ongelmat syrjäyttävät kaiken muun, Annin työn taidemuseossa, ystävyyssuhteet ja harrastukset. Parisuhde joutuu myös koetukselle ja ongelmia kasvattaa myös Johanneksen isovanhempien suhtautuminen lapseen. Juhon vanhemmat kieltäytyvät kanssakäymisestä pojanpoikansa kanssa, Annin äiti taas osaa rakastaa.

Hannele rakastaa Johannesta, rakkaus on selkeää ja kirkasta ja hyväksyvää. Hän ei lähesty Johannesta määrittelevät pihdit kädessään, vaan hän sanoo terve Johannes ja mitä kuuluu. s.118

Anni on ottanut opon ehdotukset kiitollisena vastaan. On siis paikkoja,joihin Johannes voisi päästä opiskelemaan. Mutta Juholla on tämän valinnan kanssa suuria vaikeuksia. Vaikeudet ovat samaa kokoluokkaa kuin hänen sukuaan hellivä varallisuus. s. 120

Jatkuva varuillaanolo muuttaa myös Annin käyttäytymistä niin, ettei hän enää halua kenenkään kiinnittävän itseensä huomiota.

Annista on tullut sillä tavalla arka, että hänellä ei ole varaa sanoa mielipiteitä tai olla millään tavoin näkyvä.

Arkuus on hiipinyt ja levittäytynyt Anniin vaivihkaa kuin jokin salakavala ihottuma.

Arkuus johtuu tietenkin siitä, että elämä on niin arvaamatonta, epävakaata ja ennustamatonta. ss.68-69

 Kuinka paljon onkaan kirjoja rakkaudesta, parisuhteesta ja äitiydestä. Tässä kirjassa on tuo kaikki ja vielä paljon enemmän. Juuri siksi kirja on tarpeen. Se kertoo siitä, mistä moni ei tiedä eikä aavista. Se kertoo jaksamisesta ja vahvuudesta. Jos joku on käynyt kirjan sisällön kaltaisia vaiheita ja tuntemuksia läpi, tämä kirja jäsentää ja valaisee, tarjoaa vertaistukea. Tärkeä kirja, joka on kirjoitettu eleettömästi, mutta on kuitenkin täynnä oivaltavia vastakohtia ja kielikuvia. Kannattaa lukea.

Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi. Karisto 2021. 188 sivua

Ratinen Suvi: Hyvä tarjous

Minun kehoni on rakennettu tarjousruoalla ja mieli vähättelyllä. s.272

 Nelikymmppinen Kati on päättänyt ostaa itselleen talon.Avopuoliso ja tämän lapset ovat mennyttä elämää, jota on vähän ikävä.  Vanhemmat Aune ja Jouko ovat päättäneet muuttaa kerrostaloon, koska ovat liian vanhoja asumaan hirsimökkiä, jonka isoisän isä on rakentanut. Kati haluaa ostaa sen käypään hintaan. Tosin siihen hintaan on Katin taloudessa vielä matkaa, vaikka esimiesasema rautakaupassa nostaakin tuloja. Lainaa tarvitaan ja sen saamiseen tarvitaan tilille vähän lisää. Vaan Katipa osaa säästää. Sen taidon hän on perinyt vanhemmiltaan, jotka ovat hankkineet joulusuklaatkin aaton viimeisen tunnin tarjouksesta. Montakaan tuotetta ei talouteen ei ole hankittu ilman punaista tarjouslappua, joka kertoo viimeisen päiväyksen lähenevän. Toisaalta tarjouksia on käytetty laveasti myös silloin, kun välitöntä tarvetta ei ole ja ylimääräistä roinaa talossa riittää, vanhoja suklaitakin. Turhaa tavaraa on samojen periaatteiden mukaan kertynyt Katillekin, mutta nyt hän hankkii kirpparimyynnillä pankkitililleen saldoa lisää luopuen tarpeettomasta tavarasta. 

Lapsuudestaan alkaen Kati ja Sari-sisar ovat joutuneet vertaamaan itseään serkkuunsa Ninan, jolla on aina ollut kaikkea. Nytkin onni tuntuu Ninaa seuraavan, sillä hänellä on ura valtionhallinnossa, tehtäviä Brysselissä ja kaiken huipuksi vielä mies ja lapsetkin. Heillä on ollut varaa matkustaa  ja  myös toteuttaa ilmastoystävällistä ruokavaliota, joka ei oikein Aunen säästäväiseen ajatusmaailmaan mahdu. 

Niin me ei syödä mitään eläinkunnan tuotteita niin kuin maitoa tai juustoa tai kananmunia, ja lihaa nyt ei varsinkaan, Nina  alkaa selittää ja ojentaa tyttärensä tyhjän lautasen tälle takaisin. Hän irrottaa otteensa isosta lusikasta, laskee sen juustokuorutetulle lohelle, joka höyryää uunipellillään hyväuskoisena ja viattomana sen ympärillä käytävään keskusteluun. s. 236

Huumori on vaikea laji, mutta jos kirjailijalla on jotain sanottavaa, se toimii. Jos hän osaa käyttää sanomaansa sellaisia keinoja, jotka saavat lukijan oivaltamaan jotain itsessään samalla kun hymähtelee kirjan päähenkilölle, toimii humoristinen kerronta vielä paremmin. Kukapa ei olisi innostunut joskus ostamaan jotakin tarpeetonta pelkästään siksi,  että sen saa halvalla? Ratinen kärjistää toki, mutta minä-kertojan kautta niin hellävaraisesti, että köyhäilyyn on helppo samaistua.  Kustantajan takakannen mainosta "hulvattomasta perhetarinasta" en ihan allekirjoita, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, hyvä kirja tämä on.

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous. Otava, 2021. 286 sivua