perjantai 29. huhtikuuta 2022

O'Farrell Maggie: Hamnet

 Kuinka voikaan viehättää tarina, jonka juonen tietää etukäteen ja jonka tapahtumat eivät edes kiinnosta. Tämä tarina  Shakespearen pojan kuolemasta 1500-luvun Stratfordissa oli kirja, jonka arvelin ehkä selailevani  tai mahdollisesti jättäväni kesken, mutta nyt haluan sitä oikein kunnolla hehkuttaa ja suositella muille. Helmi se on!

Kirjailija ei peittele teoksensa taustaa, vaan antaa faktat lukijalle jo ensi sivulla. Stratfordissa asuneella pariskunnalla oli kolme lasta: esikoinen Susanna ja kaksoset, joista poika, Hamnet, kuoli 1596. Isä oli latinanopettaja, myöhemmin teatterimies ja kirjailija. Äiti oli jotain ihan muuta, ja luulen, että tästä alkaa kirjailijan osuus. Shakespearen puolisosta Annesta on tullut Agnes.Tarina on ennen kaikkea hänen tarinansa ja alkaa jo nuoruudesta, jolloin hän eli äitipuolensa kanssa samassa kodissa omaa kuollutta äitiään ikävöiden.

Agnesilla on parantajan lahjoja ja kyky nähdä niin ihmisistä kuin asioista enemmän kuin muut. Hän viettää päivänsä keräten ja viljellen lääkeyrttejä, mikä ärsyttää äitipuolta. Onneksi hänellä on veli, joka ymmärtää sisartaan.

Äkkiä Anges tietää kaksi asiaa. Hänellä ei ylipäätään ole mitään käsitystä, mistä tietoa tulee, sitä vain tulee. Koskaan hän ei epäile oivalluksen hetkiään saati pohdi, kuinka tieto hänet saavuttaa. Jokaisen saamansa viestin hän ottaa vastaan kuin odottamattoman lahjan, hymyilee lämpimästi ja yllättyy mieluistasti. s.189

Yksi kohta Elizan(Agnesin käly) kädestä joutuu vahvojen näppien rusennukseen. Tuntemus hämmentää, aivan kuin hänestä vedettäisiin jotakin, tikkua ihosta tai tulehdusta haavasta, ja samalla sisuksiin ammennettaisiin jotakin muuta. Onko hän tässä antamassa vai saamassa? Tekee mieli sekä kiskaista käsi vapaaksi että jättää se nipistykseen. s.119

Kun Agnes tapaa vähän karsaasti ja halveksuen katsotun hansikkaantekijän pojan, joka osaa kirjoittaa ja lukea ja opettaa lapsia koulussa, ei hän epäile tuntemuksiaan. Pojan isä on velkojien armoilla ja näkee tytössä hyvien myötäjäisten antaman mahdollisuuden. Toki hän haluaa esiintyä hyväntekijänä antaessaan poikansa naida raskaana olevan tytön. Kun veli ihmettelee sisarensa naimakauppaa, paljastaa tämä nähneensä tulevan miehensä sisälle.

"Että kaikista tuntemistaan ihmisistä sinä kätket sisällesi eniten." s.170

Avioliitossaan hansikkaantekijän talon naapurissa Agnes jatkaa omaa elämäänsä parantajana ja tietäjänä. Hän synnyttää esikoisensa yksin, mutta hämmästelee, kun ei 'näe' toista lasta odottaessaan syntyvän lapsen sukupuolta. Appivanhemmat pakottavat Agnesin synnyttämään kotona ja lapsia tuleekin kaksi, tyttö ja poika.

Vaikka nuoren parin rakkaus kukoistaa, Agnes huomaa aviopuolisonsa viihtymättömyyden ja arvaa syynkin. Elämä vanhempien lähellä lannistaa ja nujertaa. Ovelasti hän saa miehensä lähtemään Lontooseen toteuttamaan kirjailijan ja teatterimiehen uraa. Suurkaupungissa pieni ullakkohuone tulee kirjailijan linnakkeksi ja mies löytää tehtävänsä.

Missään muualla hän ei pääse pakoon ihmisiä ja ympärillä hälisevää elämää, missään muualla ei saa antaa maailman kaikota, oman minänsä haihtua, olla vain musteeseen kastettua sulkaa pitelevä käsi ja katsella, miten sen kärjestä purkautuu sanoja. Ja kun sana toisensa jälkeen kiertyy esiin, hän saattaa erkaantua itsestänsä ja löytää rauhan, jonka suomaa lumousta, virvoitusta, suojaa ja riemua mikään ei voita. s.292

Vaan kestääkö avioliitto etäisyyden lisäksi sen tuskan, jonka oman lapsen kuolema tuo? Agnes muuttuu ja perhe muuttuu.

Paljon Agnes on kestänyt ja kestää, mutta oman lapsen tuska luhistaa. Hän kestää eroa, sairautta, iskuja, synnytyksiä, köyhyyttä, nälkää, vääryyttä ja yksinäisyyttä, muttei tätä: oman lapsen surua kuolleen kaksosensa ruumiin äärellä. s.280

Agnes ei ole entisensä. Hän on muuttunut perin pohjin. Hän muistaa olemisensa ihmisenä, joka koki varmuutta elämästä ja siitä, mitä se hänen eteensä tuo. Hänellä oli lapsensa, miehensä ja kotinsa. Ihmisten sisimpään kurkistaessaan hän näki, mitä tuleman pitäisi. Hänellä oli kyky auttaa toisia. Hänen jalkansa askelsivat maan kamaralla sutjakkaasti ja luontevasti.

Sen ihmisen hän on menettänyt ikiajoiksi. Ja se joka hänestä on tullut seilaa tuuliajolla eikä tunnista eämäänsä. Hän ajaelehtii irrallaan, hän on joutunut hukkaan. Hän on joku semmoinen, joka itkee, jollei löydä kenkäänsä tai kiehuttaa maidon vetiseksi tai kompastuu kattilaan. Mitättömät sivuseikat luhistavat hänet. Mikään ei ole enää varmaa. s. 309

Agnesin hahmo on täyteläinen ja kiinostava. Lukija pääsee haistelemaan ja maistelemaan yrttejä ja keitoksia, ja saa aavistuksen parantajan ja selvänäkijän toimista. Lukija ei ymmärrä sen enempää kuin Agneskaan, mistä salattu tieto kumpuaa, mutta luottaa kirjailijan ohjaukseen. Yhtä lailla yltäkylläisesti O'Farrell kuvaa keskiaikaista elämää ja kaupunkia, niin Sratfordia kuin Lontootakin. Uudelleen lainauksia varten merkitsemiäni kohtia lukiessani mietin, oliko kuvailu ehkä liian rönsyilevää, toistiko kirjoittaja itseään liikaa? Vaan ei ja ei. Minä pidin tästä tyylistä ensi lukemalla ja yhä pidän. Se tekee tästä kirjasta houkuttavan ja antaa kerrontaan väriä ja mehukkuutta.  O'Farrellin kirjoille annan uudenkin mahdollisuuden. Muidenkin kannattaa mielestäni kokeilla.

Maggie O'Farrell on lähtöisin Irlannista, mutta asuu nykyisin Edinburghissa. Hänet on palkittu usein ja kirjat myyvät hyvin ja erityisesti Hamnet on ollut myös kriitikoiden ylistämä. Suomennoksiakin on jo ennen Hamnetia ilmestynyt kaksi: Varoitus tukalasta helteestä (2014) ja Käsi jota kerran pitelin (2013). Tätä kirjailijaa ei kannata ohittaa.

Maggie O'Farrell: Hamnet. -S&S,2022. - Englanninkielinen alkuteos: Hamnet, 2020. - Suom. Arja Kantele. - Kansi ja ulkoasu Laura Noponen. - 382 sivua


keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Bomann Ann Catherine: Agathe




 Miksi kukaan ei kertonut särkevistä nivelistä, löysästä ihosta ja näkymättömyydestä? Vanheneminen, ajattelin katkeruuden hyökyessä ylitseni, oli ennen kaikkea sen havainnoinnista, miten ero mielen ja ruumiin välillä kasvoi yhä suuremmaksi, kunnes jonain päivänä ihminen oli muuttunut itselleen täysin vieraaksi. s.20

Eläkepäiviään odotteleva psykiatri laskee asiakkaiden käyntikertoja ennen kuin hän lopettaisi vastaanottonsa. Hän on turhautunut työhönsä eikä näe sen merkitystä asiakkailleen. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti, kun kieltäytyy ottamasta enää uusia asiakkaita.

En ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka poikkesi valitulta tieltä, ja vaikka minun puutarhaportiltani oli naapurin portille vain kaksitoista metriä, se oli kiertotie, jonne en koskaan kääntyisi. s.28 

Psykiatri/kertoja ei ole oikein koskaan osannut elää omaa elämäänsä, vaan on toiminut niin kuin hänen on oletettu elävän. Siihen hän on saanut mallin jo lapsena. Hän ei osaa nauttia edes vapaa-ajastaan muuten kuin kuuntelemalla yksin kotonaan klassista musiikkia. Mies tuntuu kaiken kaikkiaan tyytymättömältä elämäänsä ja kipuilee oman yksinäisyytensä ja sosiaalisen lahjattomuutensa kanssa.

On jotenkin yksinäistä, kun ei elä. Aivan kuin katselisi jalka paketissa muiden leikkiä sivusta. s. 48

"Tarkoitan, että tunnette olevanne täysin ainutlaatuinen ja samaan aikaan täysin yhdentekevä." s.69

Äkkiä muistin päivän jolloin itse ymmärsin, että soitin viulua ainoastaan isän vuoksi. Että olin harjoitellut vain jotta isä ei pettyisi minuun, että soittaessani hyvin en tuntenut muuta kuin helpotusta. s.75

Ihmissuhteissaan hän on hyvin arka eikä hänellä ole ystäviä tai tuttaviakaan. Tavallaan se häiritsee häntä, mutta hän kokee olevansa kykenemätön lähestymään muita ilman ammatin suomaa etäisyyttä tai asetelmaa vastaanottohuoneessa.

Miten   voi auttaa vierasta ihmistä hyväksymään kuoleman, kun ei edes osaa elää omaa elämäänsä? s. 64

Psykiatrin apuna vastaanotossa ja arkistoinnissa työskentelevä rouva päästää miehen vastalauseista huolimatta Agathen potilaaksi. Keskustelut Agathen kanssa saavat psykiatrin ymmärtämään paljon myös itsestään ja tajuamaan elämättömän elämänsä, yksinäisyytensä ja tarpeen muutokseen.

Pienellä kirjalla on paljon sanottavaa huolimatta lähes olemattomista tapahtumista. Kerronta keskittyy kertojan päänsisäisiin liikkeisiin, jotka kirjailija kiteyttää välillä keskusteluissa, välillä ajatuksina. Näkymätön päähenkilö löytää viimein uskalluksen ja minuutensa. Hän uskaltaa lähestyä toista ihmistä omana, aitona itsenään. Siinä lienee tämän kirjan arvo. Näkymättömästä tehdään näkyvä. Luulen, että  sen kirjailija halusi todistaa. Ainakin minä luin ja ymmärsin tästä kirjasta juuri tuon viestin.

Ann Catherine Bomann: Agathe. Gummerus, 2022.- Tanskankielinen alkuteos: Agathe 2017. - Suom. Sanna Manninen.- Kannen kuvat Fine Pic/Schutterstock. - 122 sivua 



sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Enriquez, Mariana: Mitä liekit meiltä veivät


 Luulin tarttuvani naisen asemaa käsittelevään novellikokoelmaan, mutta  tulinkin lukeneeksi kaksitoista kauhunovellia ja suomentajan jälkisanat. Minä onneton luen usein yöllä, joten hetkittäin unet kaikkosivat kokonaan rankan kuvaston takia. Piti yrittää lukea seuraavaa novellia rauhoittumisen tarkoituksessa, mutta siinä tuli vielä rankempia juttuja. 

Vaan mitäpä rankasta kuvastosta, kun teksti on maagisen lumoavaa ja kerronta kiihkeää. Oikeasti ne kuuluvat yhteen ja Enriquezia onkin luonnehdittu goottilaisen realismin kuningattareksi novellistina ja kirjailijana. Nuestra parte de noche , Yö kuuluu meille -romaani on vienyt hänet espanjankielisen kirjallisuuden kärkinimeksi. (Uhka)rohkeasti kävin kirjaston sivuilla tekemässä siihenkin varauksen. Kirja ilmestynee suomeksi elokuussa, myös äänikirjana.

Onhan näissä novelleissa naisasiaakin.  Argentiinan oloissa ja näissä novelleissa naiset joutuvat kestämään enemmän ja  pärjätäkseen olemaan vahvoja ja sitkeitä. Usein pärjääminen ei onnistu, kun väkivalta, huumeet tai hulluus tavoittaa. Vain harvoja rationaalisesti toimivia naisia on päähenkilöinä, mutta heitäkin on, kuten slummialueelta lähtöisin oleva syyttäjänä toimiva Marina, joka yrittää selvittää poliisin tekemää henkirikosta novellissa Mustan veden viemää. Aika usein novelleissa käy jotenkin huonosti, mutta joskus naiset poistuvat voittajina - tosin ei ihan laillisin keinoin.Näin käy novellissa Hämähäkinverkko.

Minä vaikutuin kirjasta ja suosittelen sitä edelleen muille lukijoille. Huolimatta palovammojen polttamasta naisesta, joka hymyilee käärmeensuullaan, kun käy halaamassa maanalaisen matkustajia. Huolimatta löyhkäävästä Buenos Airesia kiertävästä joesta, jonne on heitetty kaikki roska teurasjätteistä alkaen. Huolimatta haamuna kolmioksi viilatuilla hampaillaan hymyilevästä pojasta, itseään viiltelevistä naisista, yksikätisistä tytöstä, joka katoaa jäljettömiin. 

Ehkä en voi suositella kirjaa ihan kaikille. Herkkähermoiset älkööt vaivautuko. Kerronnan lähtökohta on kuitenkin todellisuudessa, joka Argentiinan diktatuurissa ei ole kaikille yhtään helppo. Minä pidän juuri tällaisesta realismiin istutetusta harhasta, joka vie kerronnan ihan muihin maailmoihin. Etelä-Amerikassa tämä näyttää olevan suosittua tai ainakin maagisen realismin kärkinimet tulevat sieltä. Enriquezin kirjojen pelottavat elementit sopivat köyhään ja väkivaltaiseen ympäristöön. Niiden myötä kirjat sijoittuvat kokonaan toiseen genreen, nimitettäköön sitä sitten goottilaisuudeksi, kauhuksi tai maagiseksi realismiksi. Mariana Enriquezista tuli suosikkikirjailijani.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät. - WSOY, 2021. - Las cosas que perdimos en el fuego, 2016. Suom. Sari Selander. 255 sivua.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Tran Quynh: Varjo ja viileys


Ei, mutta olen  viime aikoina ajatellut paljon valoa ja varjoja, te nauratte, naurakaa vain, mutta antakaa kun selitän, eli miten sen sanoisi, siis länsimaalaiset, yksi asia joka erottaa meidät toisistamme on heidän mieltymyksensä siihen, että asiat ovat pinnallisia ja selkeitä...Ja tarkoitan nyt sekä esineitä että tiloja...Niin, huoneita...Kun taas me pidämme enemmän syvyydestä ja hämäryydestä...s.37

Runebergin palkinnon 2022 voittanut tekijänsä esikoisteos kertoo kolmesta ihmisestä pienessä kaupungissa Pohjanmaalla. He ovat muuttaneet vieraaseen maahan, jossa kaikki on toisenlaista kuin mihin he ovat tottuneet. He yrittävät sopeutua, kukin omalla tavallaan.

 Mà, perheen äiti tekee kaikkensa toimeentulon ja rikastumisen eteen. Hän käy töissä pesulassa, lähtee vietnamilaisten ystävien ja vanhimman poikansa kanssa poimimaan marjoja, joita myydään torilla. Marjojen poimiminen on liiketoimintaa, jossa kustannukset minimoidaan yöpymällä autossa marjapaikkojen lähellä ja voitto maksimoidaan petollisinkin keinoin.

Hieu, isoveli, on tyttöjen perään. Hän rakastuu kauniiseen, valkoihoiseen Lauraan ja saa ensin vastarakkauttakin. Kun rakkaus loppuu, Hieu muuttuu ja joutuu vaikeuksiin lyötyään tyttöä. 

Kertoja on pikkuveli, joka osaa tehdä huomioita ja tarkkailla niin ihmisiä, tapahtumia kuin syy-seuraussuhteitakin. Hän on perheen älykkö ja oivaltaa sen itsekin.

Hieu ei ollut koskaan todella paneutunut lukemiseen ja koulunkäyntiin.

Minä olin.

Tiesin, että Mà tiesi sen:meistä kahdesta minä olin valittu.

Minä olin se, jolle kuvat näyttäytyivät.

Tapahtumat kummittelivat mielessäni, ja minulla oli riittävästi ymmärrystä kääntää niille selkäni.

Toisin kuin Hieulla.

Hän oli vätys, joka pärjäsi koulussa rimaa hipoen.

Hän oli lyönyt tyttöä.

Hän oli välitunnilla kehuskellut minun tekemisiäni vanhemmille oppilaille, sanonut että olin hyvä jalkapallossa. Hän oli suojellut minua Màn korvatillikoilta ja ottanut syyt niskoilleen, kun olin unohtanut lukita polkupyöräni ja se varastettiin.

Hänellä oli uusi tyttöystävä - ...s.236

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka on nimetty kuin kouluaineet eikä kuitenkaan ihan niin. Joskus otsikko tulee jostakin luvun sanasta tai sanaparista. Lyhyiden lukujen ja selkeän kielen ansiosta kirjaa on helppo lukea, mutta minulla oli vaikeuksia päästä mukaan kerrontaan. Samaistumaan en tietenkään pystynyt, mutta ulkokohtainen havainnointi piti minut lukijana etäällä. Ymmärsin jotain, mutten kuitenkaan mielestäni tarpeeksi. Tunteet ja tuntemukset puuttuivat kerronnasta täysin. Ikävät asiat selostettiin kuin uutiset ja lukija sai kuvitella, miltä äidistä tuntui, kun poliisi tuli oven taakse. Ehkä tämä on kulttuurikysymys ja voisi siitä vetää linjaa kirjan nimeenkin. Suomalainen kesäkin, jota tässä eletään, tarjoaa otsikon lupaamat asiat. Tärkeä kirja joka tapauksessa, sillä se tarjoaa suomalaiselle lukijalle mahdollisuuden nähdä palan maahanmuuttajan elämää,

Quynh Tran: Varjo ja viileys, Teos&Förlaget,2021.Skugga och svalka. Suom. Outi Menna. 257 sivua

Lassila Pertti: Ihmisten asiat



Kun on elämän aloittanut, on parasta elää se kunnolla loppuun asti. Minä olen saanut elämää enemmän kuin tarvitsen. s.8 

Muisti on elävä olento ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää niin kuin ei eläintäkään, vaikka luulee ymmärtävänsä. s.18

Tämä kirja kolahti. En ollut kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun se ilmestyi. Nyt se putkahti esiin, kun kuuntelin  kirjallisuusohjelmia kotitöitä tehdessäni Areenasta. Kirjastossa huomasin useampia teoksia Pertti Lassilata, kirjallisuuden professorilta ja kriitikolta, joka on ilmeisesti eläkepäivinään ryhtynyt itse kirjailijaksi. Tämä on kertomakirjallisuuden esikoinen.

Päähenkilölle, vanhalle naiselle, ei kirjailija anna nimeä, vaikka hänen näkökulmastaan kerronta etenee. Hänen parhaan ystävänsä nimi on Ritva ja  kuolleen aviopuolison nimi on Jarno.

Kaikella on hintansa, aikuinen ihminen tietää sen muutenkin. Surin, olin katkera, minä jäin, kun hän lähti minut yksin yksinäisyyteeni, ja vasta silloin huomasin, että sillä tavallisella elämällä, joka kului nopeasti ja helposti, oli oma hintansa. Se jäi minun maksettavakseni. s.12

Kertoja tarkastelee elämäänsä, joka on suurelta osin takana päin. Elämä vaikuttaa jääneen elämättä suuria muutoksia vältellessä. Nainen on tehnyt mieheltään salaa abortinkin pitääkseen kaiken ennallaan.

Nuorempana usein vaivasi, kun ei tapahtunut mitään, kun kaikki jatkui päivästä päivään, kuukaudesta toiseen samanlaisena, ja kaikki toistui ilman yllätyksiä. Huomaamatta kävi niin, että aloin pitää juuri siitä, ja ajattelin, että jokainen päivä, joka oli kulunut ilman yllätyksiä, oli ollut hyvä päivä. s.35

Kertojalla on kokemuksia miehistä ennen avioliittoa muitakin. Se on ollut tutustumista seksiin ja omiin tuntemuksiin erilaisten miesten kanssa. Aviopuoliso on ollut kiltti mies, mutta hiljainen ja väritön.

Jarno sanoi, että hän sisäasiainministeriössä työkseen joka ikinen päivä hoitaa maan sisäasioita, se hänelle riittää. Ei hänellä ole mitään omia sisäasioita, joista kannattaisi puhua. s.68

Ritva-ystävän kanssa hän on matkustanut nuorena ja ystävyys on muokkaantunut perheiden ystävyydeksi myöhemmin. Kertoja tuntuu välillä kadehtivan Ritvaa, joka hammaslääkärin työnsä ohella on hoitanut kaksi lasta ja edennyt elämässään suunnitelmiensa mukaan. Välillä tulee mieleen nykyisin käytetty termi alisuorittamisesta.

Minä tosiaan ajattelin, että aika on sellaista ainetta, ja minä sitä käyttelen haluni ja taitoni mukaan, ja hyvä tulee, tarpeeksi hyvä. Ei kannata liikaa yrittää, yli voimiensa ja kykyjensä, parasta on sopeutua siihen mitä on ja mihin pystyy. s.135

Pitkästä ystävyydestä huolimatta hän ei kerro kaikkea Ritvallekaan. Simpukka esiintyy romaanissa sekä


vertauskuvana että korvakoruina, jotka kertoja saa. Hän pitää niitä jatkuvasti kunnes toinen niistä hukkuu - ja sitten toinenkin katoaa korulaatikon uumeniin.

Ihmisellä voi olla kaksi elämää päällekkäin. Toinen on se elämä, jota pitää elää ihmisten joukossa, toinen on se elämä, jota elää sisällä itsessään. Se elämä, joka on päälläpäin, on kuori. Kumpi sitten on tärkeämpi, kuori, jota ilman simpukka ei voi elää, vai simpukka, joka sen kuoren tekee, kuka sen osaa sanoa, siihen tarvittaisiin viisas ihminen. s. 71

Miksi tämä kirja kolahti? Löysin siitä paljon itsestäni, valitettavan paljon. Kertojaa ei tehdä miellyttäväksi henkilöksi, vaan hänet tehdään näkymättömäksi. Hänen elämänsä vaikuttaa elämättömältä. Triviaali yksityiskohta löytyy vielä pienen teoksen loppupuolelta, jossa kirjailija, (kirjallisuusprofessori) päähenkilön ajatuksina  kuvaa kokemuksia lukemisesta. Kertoja on hankkinut eläkepäiviensä sisällöksi kirjoja, joihin pakenee päiviensä tyhjyyttä, vaikka samalla tajuaakin, etteivät kirjailijat voi elää elämää toisen ihmisen puolesta.

Kirja on ihmeellinen kapine. Joskus, kun alkaa lukea, unohtaa koko lukemisen ja joutuu muiden ihmisten elämään. Ne ovat vieraita ihmisiä, joita ei tahtoisi tutuikseen, mutta tarina täytyy katsoa loppuun, jotta sen voi unohtaa. On niitäkin kirjoja, jotka jäävät pöydälle, ja niitä harvoja, jotka jäävät mieleen niin kuin muisto hyvästä mielestä, kun on jossakin asiassa onnistunut. s.141

Kirjailijat kirjoittavat mutta ihmisten asioista he ymmärtävät yhtä vähän tai paljon kuin kuka tahansa ihminen, joka on aikansa elänyt. On vanhasta ja tutustakin asiasta hauska lukea, jos siitä kirjoitetaan niin, että lukea jaksaa, mutta se on harvinaista, ja sitä harvinaisempaa se on sille, joka on tullut vanhaksi. Kaikkea on ollut ennenkin, uutta ei ole, ja jos yrittää panna asian näyttämään uudelta, ei se silti tule uudeksi. s.143

Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos, 2013. Kannessa yksityiskohta Albert Dürerin maalauksesta Brustbild einer jungen Venezianerin,1505. 167 sivua