Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

 

Katja Ketun aiempi tuotanto on  vakuuttanut minut. Hän osaa kertoa ja löytää kertomisen arvoisia aiheita. Hieman kuitenkin epäröin tähän kirjaan tarttumista, sillä kuvittelin tätä kertomukseksi keskenmenosta, joka on sattunut kirjailijalle. Sekin tässä kyllä kuvataan monenkarvaisine pettymyksineen, mutta on myös muuta. Kirjailijan kanssa ääneen pääsee Eeva, huutolaistyttö, joka löytää rinnalleen Mahten. Tällä on suuret haaveet tasa-arvosta ja kommunismista. Nuori pari muuttaa yhteen ja asettuu saareen kansalaisodan jälkimainingeissa. 

Silloin Mahte riisuu oman vasemman käden kintaansa ja ottaa Eevan kylmästä kädestä kiinni ja antaa lämmön virrata kourastaan.

Tässä kohtaa tahdon merkitä, että jos olen  koskaan todentanut ihmiseliöiden välistä rakkautta, tai sitä syvää kiintymystä ja ehdotonta anteeksiantoa jota kai antautumiselta vaaditaan, niin tuon hetken tahtoisin merkitä nähneeni tässä.

Eevan ja kirjailijan lisäksi äänessä on kissa, joka matkaa ajassa ja on läsnä niin Eevan maailmassa kuin 2000-luvulla kirjailijan pettymystä ja epätoivoa todistamassa.

Eeva on se joka tekee ja hoitaa kaiken, kiukuttelee kupeksuntaa ja raivoaa, mutta illan tullen se on Mahte joka pehmentää olon ja asumuksen.

Mahten epäluuloinen Helmi-äiti asuu lähellä nuorta paria. Hän häiritsee nuorten onnea jatkuvasti ja kun Mahte lähtee veljiensä perässä sosialismia rakentamaan Neuvostoliittoon, käy Eevan ahdinko vielä kovemmaksi.

Sie voit täällä ittiäs sääliä miten vain, Helmi minulle remelsi. Vaan pakko on elukoille heinää tehhä, ja kun on oma saari karrelle poltettu niin pittää lähtiä Valkeislammille. Ja vielä syyllisti, että koitanko mie vasitella avusta luistella, olenko muka muita paree, ko on poika saatu opin tielle.

Eevan elämää  seurataan päiväkirjamerkintöjen kautta lähelle kuolemaa, vuoteen 1979. Lukija saa hänestä rehdin, avoimen ja rakastavan vaimon ja äidin kuvan. Päiväkirjan murre tukee aitoa ja rehellistä vaikutelmaa.

Koko ajan tolkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä.Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eij ole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen vastuusa noile muile.

Kirjailijan tarina ja murhe tuntuu heiveröiseltä siihen kaikkeen verrattuna, mitä Eeva saa kestää. Kuitenkin se on yhtä lailla kaikenkattavaa ja alleen murskaavaa tapahtuessaan, vaikka yksinäisyys on valinta ja kirous.Pelkkänä kirjailijan luomistuskan ja pettymyksen kuvauksena tämä teos olisi kuitenkin ollut torso. Eeva ja kissa toivat kerrontaan verta ja lihaa ja antoivat tarinalle juuret. Sen ansiosta tästä ei tullut itsesäälissä vellova tilitys, vaan napakka puheenvuoro naisten asemasta ja voimasta. Tämä on vahva ja hyvä kirja.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava, 2023. - Kannen suunnittelu: Piia Aho. -355 sivua

Kirjamessut Helsingissä 2023

 Omalla kohdallani en voi messuhulinoista puhua, sillä osallistun vain verkon kautta. Jäävät ostokset tekemättä, tutut tapaamatta ja viinilasit kallistelematta. Näkymäkin on rajatumpi, sillä verkkolipulla näkee ja kuulee vain Senaatintorin ja Hakaniemen lavan keskustelut ja haastattelut. On tässä valinnassa etujakin: rajattu tarjonta on katsottavissa vuoden loppuun asti ja siihen tulee keskityttyä ehkä paremmin kuin paikan päällä risteillessä.

Koska aikaa on vielä messuhulinointiin kotona eikä ihan kaikki edes kiinnosta, olen tähän mennessä katsellut vain muutaman keskustelun. Yksi parhaista oli messujen teemaan, valtaan, kiinteästi liittyvä Keiden äänet kuuluvat suomenkielisessä kirjallisuudessa. Erityisesti Pajtim Statovci havainnollisti teemaa pienestä, maailmalla tuntemattomasta maasta pienelle kielialueelle muuttaneen kirjailijan näkökulmasta loistavasti. Mielenkiinnolla kuulin myös keskustelua Elolliset &Hillasuolla kaikki on toisin, johon osallistuivat Niina Kivilä , Kati Saonegin ja Iida Turpeinen. Ville Sutinen haastatteli. Kuuntelin sen Elolliset -romaanin takia, mutta yhtä paljon kiinnostuin myös hillasuon ylistyksestä, joten voin ehkä fiilistellä silläkin kirjalla. Stellerin lehmä (Elolliset) kiinnosti edelleen niin paljon, että kuuntelin Iida Turpeista myös perjantain keskustelussa Ihmiskunta, mitä tuli tehtyä, joka oli ehdottomasti hauskin keskustelu tähän mennessä. Luultavasti ryhdyn Ulla Donnerin innostamana lukemaan sarjakuvaakin, ainakin Luonnollisen näytelmän verran. Hän on kuulemani mukaan löytänyt lajikatoon humoristisen näkökulman, vaikka suhtautuukin asiaan vakavasti. Minna Lindgrenin Sävelsinkö -kirja, jossa kerrotaan muistisairaasta säveltäjästä jäi myös kutkuttamaan - ehkäpä kirjailijan loistavan esiintymistaidon ansiosta.

En ole juuri koko ohjelmatarjontaa vilkuillut, koska vältän harmistusta, jos paljon tuntuu menevän ohi korvien.Tässä vaiheessa harmittaa, etten nähnyt Marja Peuran esiintymistä, koska se oli Töölö-lavalla. Seuraavaksi aion katsella Kjell Westön ja Katja Ketun haastattelut, vaikka olen heidän uusimmat kirjansa jo lukenut - tai sen takia juuri. Paljon muutakin on minulla vielä kirjamessuilla edessä.

Messutapaaminen käy siis näinkin aloituskappaleessa mainittuine puutteineen. Vältän ainakin ne vaarat, joista Niclas Storås kertoi  HS visiossa:

 VIIKONLOPPUNA on Helsingin kirjamessut. Pienenä vinkkinä vierailijoille: Metan Ray-Banit päässä esiintyjien puheita voi paeta huomaamattomasti mihin tahansa ASMR-äänimaisemaan. On toki toinenkin toimiva käyttöliittymä, jolla pääsee virtuaalitodellisuuksiin, mutta se ei kerää dataa yhdellekään digidiktaattorille: kirja. 

Vaikka messukäyntini on virtuaalinen, on pääosassa kirja.

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

 

Maarit Verronen on kirjailija, joka ei ole tuottanut minulle pettymystä kertaakaan, kun olen hänen teoksiinsa tarttunut. Huomaan kuitenkin lukeneeni hänen tuotannostaan vain murto-osan, nyt vasta ensimmäisen novellikokoelman, vaikka niitäkin on ilmestynyt monta. Onhan Verronen ollut päätoiminen kirjailija jo vuosia, kirjoittanut romaaneja, novelleja, tietokirjoja ja kuunnelmia. Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia Verronen on sanankäyttäjänä saanut lukuisia. Finlandia-palkinto on saamatta. Senkö vuoksi olen vain pitänyt hänet mielessäni, vaivautumatta tarttumaan uuteen teokseen sen ilmestyttyä? Jääkö hyvä kirjailija katveeseen palkittujen kirjailijoiden löytäessä tien lukijoiden tietoisuuteen?

Verrosen aihepiiri on laaja, mutta usein hän tuntuu olevan häviäjien puolella, hän näkee lapset, vanhukset ja eläimet ja yleensä aina enemmän ympäristöstään kuin muut. Kiehtovinta on kuitenkin arjesta fantasiaan karkaava kuvaus, joka on tässäkin kokoelmassa läsnä. 

Ensimmäisen novellin elintenlahjoittaja menee toki liian pitkälle eikä houkutellut minua jatkamaan, mutta teos kannatti lukea loppuun realistisine kuvauksineen ja mielikuvituksellisine piirteineen kaikkineen. Sain opetuksenkin novellista Asennus, jossa mies viimein tarttuu kauan lykkäämäänsä bideesuihkun korjaukseen. Korjausyrityksen eri vaiheissa löytyy yksi syy työn siirtämiseen, sillä vaimo ei luota miehen asennustaitoon ja käy vähän väliä muistuttamassa asiasta. Aviopuoliso voi myös antaa puolisolleen tunnustusta, kuten toinen mies saa vaimoltaan lomamatkalla sattuneen onnettomuuden jälkeen.  

Novellit ovat hyvin lyhyitä. Verronen ei pitkitä kuvausta, vaikka kertookin tarkasti ja yksityiskohtia myöten kuvaten  niin lahopuiset tikkaat kuin paketin jonottamisen postimyynnistä. Hän näyttää henkilönsä välillä hyvin myötätuntoisessa, lämpimässä valossa. Välillä kerronta menee kauhun puolelle ja mukaan tulee jotain käsittämätöntä, yliluonnollistakin, kuten Arkkitehti -novellissa. Kauhun kehittely tavanomaisesta asiakastapaamisesta lähtien vaatii jo enemmän kuvausta ja sivujakin tulee novelliin enemmän. Niin on myös jännittäväksi kaartuvassa Heikot jäät -novellissa. Siinä isä ja lapsi ovat hädässä, joka osoittautuu suuremmaksi kuin hukkumisvaara.

Novellikokoelma tarttui matkaani kirjastoreissulla kesällä nimensä takia varmaan, sillä se oli siellä esillä. Huomasin kirjailijankin itseäni houkuttavan ja luin novellit välipaloina nauttien kesäpuuhien lomassa. Pidin kirjasta ja nyt vannotan itseni tarttumaan Maarit Verrosen kirjoihin useamminkin. Jonkun palkinnonkin hänelle soisin ja nimeä enemmän esiin. 

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä. - Aviador, 2019. - 193 sivua.

Kjell Westö : Molly & Henry - romaani sotavuosilta

 

Eikö olekin kummallista, että pitää ehkä kuolla sodassa sen takia että ei halua sotaa?

Westö oli aloittanut romaanin sotavuosilta jo ennen helmikuuta 2022, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ei voi kutsua onnekkaaksi sattumaksi sen ilmestymisaikataulua, koska kyse on sodasta, turhista kuolemista ja raakuudesta. Juuri sen takia on kuitenkin hyvä lukea kirja. Olin tuudittautunut minäkin ajatukseen, että sukupolveani ei sota kosketa tai että sodat ovat riittävän kaukana itsestä (!). Nyt uutiset kertovat muuta. On tärkää lukea siitä, mitä sota on - myös muualta kuin uutisista. Siitä Westön romaani kertoo.

Romaani kertoo myös rakkaustarinan. 32-vuotias Molly Timm on näyttelijätär, jolla on kaunis ulkomuoto, vaikkeivat näyttelijänlahjat ole huippuluokkaa. Hän saa sivuosia teatterissa ja menestyykin, jos vastanäyttelijäksi sattuu sopivan osaava ihminen. Elokuvissa hän on parhaimmillaan, sillä otokset eivät vaadi sellaista pitkäjänteisyyttä ja läsnäoloa kuin elävä teatteri.

Henry Gunnars on kunnianhimoinen toimittaja, joka haluaa kertoa lukijoille, mitä rintamalla oikein tapahtuu, sotapropagandan ja sankaritarinoiden taustan. Hän on jatkuvassa ristiriidassa esimiehensä ja myös sotilasjohdon kanssa, sillä hän kuuluu niihin valittuihin, jotka ovat päässeet tiedotuskomppaniaan, niihin, joiden halutaan välittävän kuvaa sotatapahtumista.

Henry oli kyllä tiennyt että hänessä taistelivat paatos ja illuusiottomuus, niin oli ollut nuoruusvuosista asti ja hän tiesi että se taistelu kuvastui kaikessa mitä hän kirjoitti.

Henry käy välirauhan aikana tapaamassa mielenterveytensä menettänyttä miestä, joka on hoidettavana täpötäydessä Rauhan sairaalassa. Hän kohtaa hoitavissa lääkäreissä erilaiset suhtautumiset sodan vuoksi mieleltään vammautuneisiin. Osastolääkäri esiintyy univormussa ja katsoo potilaiden kärsivän pelkuruudesta. Henry haastatelee rintamalla tapaamaansa miestä, jonka repliikki jäi mieleeni.

.. hän oli tiennyt, että oli yhtä merkityksetön kuin venäläiset rivimiehetkin, hänkin oli vain yksi uupunut ruumis suojapuvussa kylmän ja vaikenevan taivaan alla, yksi satojentuhansien joukossa, ei sen enempää.

Tätä katkelmaa suhteutan mielessäni nykyisin ilmestyvään elämän merkityksellisyyttä pohtivaan selfhelp-kirjallisuuteen samoin kun peilaan itseeni kirjan arkipäivän kuvausta, ruuanhankinnan vaikeutta, homeisia limppuja, bensiinipulaa ja muita asioita, joita minun ei ole juuri koskaan tarvinnut pohtia. Kuvaus on äärettömän elävää ja aidontuntuista - Westön kerrotaan tekevän hyvin taustatyöt.

Henryn ja Mollyn rakkaus on alkanut jo ennen sotia ja romaani alkaa eron kuvauksella. Molly on kiertueella Ruotsissa, pehmittämässä naapurikansan mieliä suopeiksi sodasta kärsiville suomalaisille. Henry on rintamalla, Summassa, vaikkei palvele vänrikkinä, vaan tekee reportterin työtä. Rakkauskertomus toimii myös romaanin rakenteen kannattajana ja kerronnan ajan määrittää sota: talvisota, välirauha ja uuteen sotaan varustautuminen sekä sen puhkeaminen.

Kitkattomasti Mollyn ja Henryn rakkaustarina ei suju eikä suju ystäväpiirinkään elämä sellaisena kuin he nuorena kuvittelivat. Toiset ovat kaatuneet, jotkut vammautuneet pahasti ja elossa olevat yrittävät olla tyytyväisiä, kuten kranaatista haavoittunut Henry:

Kun vammat muistuttivat itsestään, hän ei ajatellut sitä että ne vaivasivat yhä, vaan sitä millainen tuuri hänellä oli ollut kun hän ei ollut kuollut.

Samalla kun Westö avaa silmiä sodan todellisuudelle vuorotellen kirjassa eri luvuissa äänessä olevan Henryn ja Mollyn kautta voi kirjasta löytää myös asioita, jotka ovat tuttuja nykyisyydelle. Minäkin haluan lukea valoisista ja kepeistä asioista ja joskus suljen viestimet ja korvani uutisilta, jotka toistavat samoja, uskomattomia ja epämiellyttäviä asioita.

Kun hän tuli kotiin, Henry istui vihreässä nojatuolissa lukemassa. Radio oli hiljaa, kuten niin usein nykyään. He olivat yhtä mieltä siitä, etteivät enää jaksaneet kuunnella uutislähetyksiä; lukijan monotoninen uusien taistelujen ja miehitysten luettelo sai heidät tuntemaan ettei suursota loppuisi ikinä, että tappaminen ja tuhoaminen jatkuisivat ikuisesti.

Molly suostuttelee ammatilliseen umpikujaan joutuneen Henryn, joka haluaa olla reportteri eikä mikään pakinoitsija, kirjoittamaan rakkaasta veneestään ja kesäiloista ja kirjoitus saa vastakaikua.

Juuri "Ouritsaaressa"-pakinan kaltaisia kirjoituksia ihmiset halusivat nyt lukea, herkkiä mietteitä jotka hetkeksi vaiensivat sodan jylyn ja veivät lukijan maailmaan, joka oli kerran ollut ja jonain päivänä taas olisi, maailmaan, jossa elämäntunne oli yksinkertainen ja hellä ja sanat kirkkaita ja läpnäkyviä kuin vesi.

Kuten edellä on varmaan käynyt ilmi, tämä kirja antoi minulle paljon. Sain vanhoista asioista kertovasta romaanista perspektiiviä ja kuvitusta nykyiseen kaoottiseen maailmantilanteeseen ja lukukokemus oli hyvä, kuten yleensä Westön kirjoja lukiessani. Tämä kirja pitäisi jokaisen sotaa kokemattoman lukea.

Sillä hän oli palannut siihen epätodelliseen olemassaoloon kaukana idässä, siihen joka antoi kovanahkaisille lisää elämäntuntoa mutta kulutti herkkien elinvoimaa: sodan epävarmuuteen ja tinkimättömyyteen, kaiken katoavaisuuteen, pakkoon olla valppaana jokaisena hereilläolon sekunttina, niin, jopa unessa.

Kjell Westö : Molly & Henry - romaani sotavuosilta. - Otava, 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Skymning 41 - Roman från en krigstid. - Suom. Laura Beck. - Kansi: Tuuli Juusela, kannen kuvat Matti  Similä / Helsingin kaupunginmuseo. - 505 sivua

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

 

Ja kaiken takana kaikuu aina oikeassa olleiden, koskaan erehtymättömien tuomiokuoro, sanat kuin kolkot avaimet, jotka osuvat otsaan ohimoon, silmäkulmaan: " Mitäs läksivät, punikit, siitäs saivat, ansionsa mukaan! Terroristeja, tappajia koko sakki."

Sirpa Kähkösen tuotanto, etenkin Kuopio-sarja  käsittelee oman suvun historiaa kaunokirjallisuuden keinoin. Kirjailija on saanut vierailujensa yhteydessä myös tuonkaltaista palautetta ja kuulla olevansa väärässä niin monta kertaa, että hän puhuu väärässä olemisen perinnöstä. Pidän arvokkaana Kähkösen kuvittamaa kerrontaa hävinneiden asemasta, köyhien olojen antamista elämäneväistä ja hänen avointa tilitystään sukunsa vaiheista.

Tässä kirjassa Kähkönen puhuu omana itsenään, ei kirjailijana, joka kirjoittaa tarinalle juonen ja henkilöille ajatukset ja vuorosanat tapahtuneen pohjalta kuvitellen. Tässä kirjassa kirjailija on paljaimmillaan ja samalla haavoittuvimmillaan - näin oletan. Hän kirjoittaa kirjettä vuosi sitten kuolleelle äidilleen, jonka kanssa välit eivät ole olleet lainkaan mutakattomat.

Tempauduit koko olemuksellasi musiikkiin, monet kerrat näin sinun tanssivan olohuoneessa, kokonaan sävelille antautuneena.

Minusta se oli lapsena noloa. Ajattelin että  kenenkään muun äiti ei ole sellainen kuin sinä. Naisten kuului olla pidättyväisiä, juosta kädet suorina, jalkoja sirosti sivulle viskellen, vaikeasti avuttomasti, villatakit olkapäillä  ja kapeat hameet siivosti polviin asti ulottuvina, naisten kuului katsoa silmänurkasta, ei suoraan kohti, naisten kuului maistella sievästi kahvia, mehua, likööriä, ruokaa, elämää. Ei saanut juopua, nauttia, heittäytyä. Sinä olit villi, hurmaantuva, kieppuva, naurava, huohottava, olit tanssiva dervissi.

Kuvatessaan Riitta-äitiään Kähkönen oivaltavasti näyttää suurten ikäluokkien naisen aseman ja paikan, joka heille yhteiskunnassa tarjottiin. Äitinsä sopeutumattomuudelle Sirpa Kähkönen löytää syyn junaonettomuudesta, johon äiti on nuorena joutunut ja siitä saatuun, tutkimatta jäettyyn päävammaan. Äiti vaimentaa päänsärkyään juomalla, mutta siitä tulee vähitellen kipua suurempi ongelma.

Olen lukenut tätä kirjaa yrityksenä ymmärtää äitiä. Kirjailija haluaa tietää, miksi äiti piti häntä syypäänä mahdollisuuksiensa katoamiseen ja nuoruutensa loppuun. Kähkönen ei tyydy yksinkertaisiin selityksiin varhaisesta raskaudesta, vaan selvittää syitä isoäitiään Anna Heleenaa ja Tammisaaren vankileirin kokenutta ukkia myöten. Heistäkin kirjoittajalla on muistoja.

Lapsuusmuistoni: Anna Heleenalla oli aina maljakossa pieni kimppu muovitulppaaneja. Ne olivat vanhanaikaisia tekokukkia, paksua plastiikkia, niiden värit olivat kuin sotientakaista retusoiduista valokuvista. Voin yhä tuntea niiden kankeuden sormissani, ne eivät jäljitelleet kukkien herkkyyttä, ne kertoivat sotien jälkeisille ihmisille, että on olemassa kestävyyttä, ikuista elämänkaltaisuutta, lupaus pysyvyydestä, siisteydestä, vaivattomasta, karistamattomasta, roskaamattomasta, tasalaatuisesta kauneudesta.

Saatellessaan äitiään tuonpuoleiseen kirjoittaja saa avukseen Tuonen tytin, joka auttaa pakkaamaan äidin mukaan muistoesineitä, kuten villatakin, ruskean makeispussin ja lankakerän. Esineillä on merkitys paitsi symboleina ja muistoina, myös tarinan kuljetuksessa ja uusina avauksina. 

Kirjan kieli on oivaltavaa ja kaunista; sitä on luonnehdittu runolliseksi. Kieli ja terävät oivallukset siellä täällä kantoivat omaakin lukukokemustani loppuun asti, vaikken herkistynyt kyyneliin, kuten monet muut lukijat. Sekä lukijat että arvostelijat ovat ylistäneet kirjaa koskettavaksi ja kauniiksi. Minua se ei puhutellut. Yrityksessä ymmärtää äitiä jäivät vääryydet ja syytökset mielessäni päällimmäiseksi ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa. Runollinen kieli oli ristiriidassa sisällön kanssa. Ehkä se oli tarkoituskin, joka ei vaan minulle auennut. Ehkä olen allerginen autofiktioille, oivaltaville ja kekseliäillekin, kuten tämä.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. - Siltala, 2023. Kannen valokuva:Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. 267 sivua

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva

 

Hän oli kuitenkin todella vanha ihminen, ja vanhat ihmisethän ovat, no, you know, suurpiirteisiä. Careless. Huolimattomia. Tahraisia. Eivät näe. Hukkaavat silmälasinsa ja ovat ilman niitä sokeita. Käyttävät teippiä kaiken korjaamiseen. Mutta nyt ei ollut siivouksessa huomauttamista. Erityisesti mieleeni jäi se, että seinustoille pinotut sanomalehtiniputkin olivat lähes pölyttömiä.

Nanette Kottarainen näyttää tuolta Leilan silmissä. Leila on opiskelija, jonka Nanette on palkannut kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan, päiväkirjamerkintöjään menneiltä vuosikymmeniltä.  Nanette Kottarainen on 92-vuotias. Leilan ja Nanetten lisäksi tapahtumissa ja välikeskusteluissa on mukana kolmas, nimeämätön henkilö, jolle Leila kertoo kohtaamisistaan vanhan naisen kanssa. Tietysti mukana on myös liuta henkilöitä Nanetten menneisyydestä: Felix, joka pestaa 18-vuotiaan Nanetten keittiöpiiakseen, Sofia ja hänen miehensä Max; Bella, jota em. pariskunta kasvattaa, naapureita..

Kerronta tapahtuu monessa eri tasossa, eri aikoina. Nanetten päiväkirjamerkinnät vievät juonta eteenpäin. Leila päivittelee Nanetten edesottamuksia ja kuntoa nimeämättömälle henkilölle, joka rakentaa omaa kuvaansa kerrotusta. Viimeisimmät päiväkirjamerkinnät ovat kevättalvelta 2022, jolloin Ukrainan sota on syttynyt, ensimmäiset vuodelta 1948, jolloin päiväkirjan kirjoittaja, Nanette, on muuttanut maalta kaupunkiin. 

"Rätti kädessä syntyneen" Nanetten pohdinnat paljastavat sodan jälkeisen ajan tiukan luokkajaon, johon hän ei ole pystynyt vaikuttamaan, vaikka suhde työnantajaan on muuttunut palvelussuhdetta läheisemmäksi. Hän on pysynyt edelleen huomaamattomana keittiöpiikana, vaikka näkee ja osallistuu perhetapahtumiin ja matkoihin. Samalla hänellä on tarkkailuasema, sillä jos ihminen ei arvosta toista, hän paljastaa itsensä.

Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään.

 Taide ja uutiset siivittävät vanhan naisen ajatusta. Nanetten asunnossa soivat vanhat levyt, erityisesti jazz. Varsin usein Nanetten merkinnöissä mainitaan Pradon taidemuseo Madridissa ja Francisco de Goya ja hänen painajaismaiset työnsä sekä Picasson Guernica. Sota kauheuksineen on läsnä näiden teosten kautta, mutta ne eivät selitä, vaan pikemminkin kertovat onnettomuuksien toistumisesta. Uutisten kuvaavat sotaa, jota käydään nykyhetkessä Ukrainassa. 

Sairaalat, terveyskeskukset ja terveydenhuollon tilat ovat paikkoja, joissa ihmiset ovat erityisen tarpeellisia toisille ihmisille.....Sota taas on paikka tai asiantila, jossa on ainoastaan mahdollisimman tarpeettomia ihmisiä: heitä, jotka on tarkoitus tuhota ja heitä, jotka tuhoavat. Sairaala ja sota ovat toisilleen mahdollisimman vastakohtaiset asiat. Niiden ei pitäisi olla samapaikkaisia tai yhtä aikaa voimassa olevia asiantiloja. Mutta ovathan ne, aina vain uudestaan.

Alussa olevan Leilan näkemyksen lisäksi tämän tästä nousee esiin Nanetten ikä ja vanheneminen yleensä. Nanette itse  analysoi sitä päiväkirjamerkinnöissään rehellisen koruttomasti:

Vanhenemisen tragedia on kylläkin se, että takanapäin on aina vain enemmän katseltavaa, ja yhtenä päivänä taaksepäin katsellessaan huomaa 44-vuotiaana pitäneensä itseään vanhenemisen asiantuntijana ja käyttäneensä seuraavat 48 vuotta oman vanhenemisensa pohtimiseen sen sijaan, että olisi tarttunut johonkin mihin vielä voi vaikuttaa.

Vaan toisaalta:

Billie (Holiday) ei elänyt niin vanhaksi, että olisi ehtinyt lakata olemasta itsensäpahoittelija.Minä ehdin, mutta vain ehkä ja vain juuri ja juuri viimeisillä minuuteillani. Aika loppuu.

Myös kirjoittamisesta; omastaan ja yleensä Nanette Kottarainen tekee huomioita, jotka joskus aukeavat lukijalle vasta pohdinnan jälkeen.

Olen piirtänyt kirjaimia ja sanoja niin kauan, että niiden viivat ja kaaret muodostavat ympärilleni melkein läpitunkemattoman tiheikön. Uudet kirjaimet ja sanat hylkivät tosiasioita ja yrittävät vetäytyä tiheikön tuttuihin koloihin ja muotoihin kuin jokin vahva magneetti vetäisi niitä. En halua, että käy niin. Kirjainten ja sanojen tehtävä on leikata tiheiköt auki, ei muodostaa niitä.

Poltin kaiken minkä olin siihen mennessä kirjoittanut kirjoittamisen ilosta ja päätin, että siitä eteenpäin kirjoitan vain kirjoittamisen pakosta, vain sen mitä en pysty olemaan kirjoittamatta, ja että sen mitä olen kirjoittanut minä käärin puuvillanaruilla paketeiksi ja pinoan suojaksi itselleni.

Helsingin Sanomissa 9.9.2023 julkaistua Helena Ruuskan arviota lukuunottamatta en ole havainnut tämän kirjan juuri olleen esillä. Mielestäni se ansaitsisi huomiota yhtä lailla kuin Weseliuksen esikoisteos Alma! sai. Pidin  kirjasta kovasti ja erityisesti sen reippaasta ja itsestään numeroa tekemättömästä päähenkilöstä Nanette Kottaraisesta, joka kirjoittaa itseään näkyväksi itselleen. Minua eivät häirinneet edes monet tasot kerronnassa ja tapahtuma-ajassa. Ne loivat kerrontaan jännitystä. Monet viitteet jäävät tosin pienen maininnan varaan, kuten nimeämättömän henkilön rooli ja suhde muihin. Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Vähitellen palapelin palaset loksahtelevat oikeille paikoille ja se tapahtuu kiehtovasti, ei lukijaa kosiskellen, muttei häntä väheksyenkään.

 Soisin kirjalle menestystä!

Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. - WSOY, 2023.- Päällys: Martti Ruokonen. - 441 sivua