Sirpa Kähkösen tuotanto, etenkin Kuopio-sarja käsittelee oman suvun historiaa kaunokirjallisuuden keinoin. Kirjailija on saanut vierailujensa yhteydessä myös tuonkaltaista palautetta ja kuulla olevansa väärässä niin monta kertaa, että hän puhuu väärässä olemisen perinnöstä. Pidän arvokkaana Kähkösen kuvittamaa kerrontaa hävinneiden asemasta, köyhien olojen antamista elämäneväistä ja hänen avointa tilitystään sukunsa vaiheista.
Tässä kirjassa Kähkönen puhuu omana itsenään, ei kirjailijana, joka kirjoittaa tarinalle juonen ja henkilöille ajatukset ja vuorosanat tapahtuneen pohjalta kuvitellen. Tässä kirjassa kirjailija on paljaimmillaan ja samalla haavoittuvimmillaan - näin oletan. Hän kirjoittaa kirjettä vuosi sitten kuolleelle äidilleen, jonka kanssa välit eivät ole olleet lainkaan mutakattomat.
Tempauduit koko olemuksellasi musiikkiin, monet kerrat näin sinun tanssivan olohuoneessa, kokonaan sävelille antautuneena.
Minusta se oli lapsena noloa. Ajattelin että kenenkään muun äiti ei ole sellainen kuin sinä. Naisten kuului olla pidättyväisiä, juosta kädet suorina, jalkoja sirosti sivulle viskellen, vaikeasti avuttomasti, villatakit olkapäillä ja kapeat hameet siivosti polviin asti ulottuvina, naisten kuului katsoa silmänurkasta, ei suoraan kohti, naisten kuului maistella sievästi kahvia, mehua, likööriä, ruokaa, elämää. Ei saanut juopua, nauttia, heittäytyä. Sinä olit villi, hurmaantuva, kieppuva, naurava, huohottava, olit tanssiva dervissi.
Kuvatessaan Riitta-äitiään Kähkönen oivaltavasti näyttää suurten ikäluokkien naisen aseman ja paikan, joka heille yhteiskunnassa tarjottiin. Äitinsä sopeutumattomuudelle Sirpa Kähkönen löytää syyn junaonettomuudesta, johon äiti on nuorena joutunut ja siitä saatuun, tutkimatta jäettyyn päävammaan. Äiti vaimentaa päänsärkyään juomalla, mutta siitä tulee vähitellen kipua suurempi ongelma.
Olen lukenut tätä kirjaa yrityksenä ymmärtää äitiä. Kirjailija haluaa tietää, miksi äiti piti häntä syypäänä mahdollisuuksiensa katoamiseen ja nuoruutensa loppuun. Kähkönen ei tyydy yksinkertaisiin selityksiin varhaisesta raskaudesta, vaan selvittää syitä isoäitiään Anna Heleenaa ja Tammisaaren vankileirin kokenutta ukkia myöten. Heistäkin kirjoittajalla on muistoja.
Lapsuusmuistoni: Anna Heleenalla oli aina maljakossa pieni kimppu muovitulppaaneja. Ne olivat vanhanaikaisia tekokukkia, paksua plastiikkia, niiden värit olivat kuin sotientakaista retusoiduista valokuvista. Voin yhä tuntea niiden kankeuden sormissani, ne eivät jäljitelleet kukkien herkkyyttä, ne kertoivat sotien jälkeisille ihmisille, että on olemassa kestävyyttä, ikuista elämänkaltaisuutta, lupaus pysyvyydestä, siisteydestä, vaivattomasta, karistamattomasta, roskaamattomasta, tasalaatuisesta kauneudesta.
Saatellessaan äitiään tuonpuoleiseen kirjoittaja saa avukseen Tuonen tytin, joka auttaa pakkaamaan äidin mukaan muistoesineitä, kuten villatakin, ruskean makeispussin ja lankakerän. Esineillä on merkitys paitsi symboleina ja muistoina, myös tarinan kuljetuksessa ja uusina avauksina.
Kirjan kieli on oivaltavaa ja kaunista; sitä on luonnehdittu runolliseksi. Kieli ja terävät oivallukset siellä täällä kantoivat omaakin lukukokemustani loppuun asti, vaikken herkistynyt kyyneliin, kuten monet muut lukijat. Sekä lukijat että arvostelijat ovat ylistäneet kirjaa koskettavaksi ja kauniiksi. Minua se ei puhutellut. Yrityksessä ymmärtää äitiä jäivät vääryydet ja syytökset mielessäni päällimmäiseksi ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa. Runollinen kieli oli ristiriidassa sisällön kanssa. Ehkä se oli tarkoituskin, joka ei vaan minulle auennut. Ehkä olen allerginen autofiktioille, oivaltaville ja kekseliäillekin, kuten tämä.
Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. - Siltala, 2023. Kannen valokuva:Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. 267 sivua
Kiinnostaa lukea tämä teos. Kähkösen Kuopio-sarja on ollut lukulistallani iäisyyden.
VastaaPoistaMinä olen kiinnostunut mielipiteestäsi, kunhan olet kirjan lukenut. Tuntuu, että monessa kohdin mieltymyksemme kohdistuvat samanlaisiin kirjoihin. Mitenköhän käy tämän kanssa?
VastaaPoista