Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

 

Muuten siveltimesi jälki on hätäinen, värit ovat levottomia, mutta mustan olet laittanut paikalleen rauhallisesti, huolella - se on tyhjyyttä, joka reunustaa maailmaasi. (Kaivo)

Tiina Raevaaran novelleissa on paljon mustaa, synkkyyttä ja tuskaista ahdistusta, joka on ajaa lukijan nurkkaan heti ensimmäisessä novellissa Gordonin tarina. Siinä ollaan sairaalassa, jossa Gordon on riutumassa kohti kuolemaa. Hänen potilastoverinsa, vähän pienemmästä sotavammasta toipuva kuikka tarkkailee tilannetta. Lääkärit ja hoitajat ovat myös lintuja.

Kaivo -novellin synkkyys leviää taulusta ja sen väreistä. Usein lapsen näkökulma ja hänen yrityksensä hahmottaa tapahtumia tuo tragedian lukijaa lähemmäksi. Näin on novelleissa Nälkä ja Anobium pertinax. Kirjan loppua kohden synkkyys väljenee ja lukija pääsee kurkistamaan maailmaan, jossa olisi voinut mennä paremmin. Matildan kuolemassa sisar moittii Matildaa varoittavien merkkien huomiotta jättämisestä. Tästä selvittelystä on lähtöisin myös kokoelman nimi. Yliluonnolliset, absurdit asiat, syyt ja seuraukset, hiipivät kerrontaan vähitellen ja paisuvat usein ratkaisuksi.

Joissakin novelleissa pelottavat elementit ovat läsnä melkein alusta asti, ne ovat kertojassa itsessään. Näin on mm. itseäni eniten koskettaneessa Karhunköynnös -novellissa, jossa kertoja lähettää kirjeitä neuvokkaalle rakastetulleen, joka ei kutsusta huolimatta ole saapunut hänen syntymäpäivilleen. Muut vieraat ovat tulleet, mutta eivät pysty auttamaan päähenkilöä talossa, johon ilmestyy hallitsemattomasti ovia ja ulokkeita.

Kokonaan uutta sanastoa Raevaara käyttää erityisesti novellissa,Luojani, luomani : käskeytyä, törmäytyä. Näitä sanoja tarvitaan, sillä kerronta tapahtuu jonkinlaisen robotin näkökulmasta. Kertoja tarkkeilee luojaansa ja käyttäjäänsä oppiakseen toimimaan, mutta robotin tekijä kadottaa opettajan ja mallin kyvyt. Lopulta kyse on siitä, pystyykö kone luovuuden tekoihin.

"Luominen on sitä, että tekee jonkin asian jota ei aiemmin ole ollut olemassa."(Luojani, luomani)

Perintö -novellissa kertoja on haaveillut taiteilijan ammatista, mutta mukautunut vanhempiensa tahtoon. Vanhemmat jättävät perinnöksi tuolin, joka edustaa niin yksinäisyydessä koettua ikävää kuin omien haaveiden hylkäämistä.

Ei mitään tarkoitusta, tehtävää, kutsumusta. Ei haaveita eikä unelmia. Ei edes pelkoja.(Perintö)

Suurin osa novelleista sijoittuu nykyaikaan, mutta Nälkä -novellin tapahtumat ovat selkästi sodan keskellä. Marjatta -lapsen lisäksi nälkää ja selviämisenhalua äärimmäisissä olosuhteissa tarkkailevat partiossa olevat suomalaissotilaat. Tarkkailun kohteena on vihollinen.

... Marjatta ajattelee niiden olevan pieniä ja ruskeita oravia, mutta paljon kiukkuisempia. Ryssät kuulostavat hänen korviinsa sihiseviltä ja vihaisilta. (Nälkä)

Vaikka säikähdin ensin kirjan armotonta synkkyyttä, jota tekijä ei juurikaan lieventänyt tai siloitellut, olen äärimmäisen innostunut kirjasta.  Tällainen aarre minulta olisi ilman lukupiiriäni jäänyt lukematta kokonaan. Yliluonnolliset elementit, hajut perintötuolista tai haamut menneisyydestä kuuluivat novelleihin saumattomasti ja paljastivat kokijoista ja maailmasta enmmän kuin realistinen kerronta tekisi. Kuvaus on hyvin visuaalista ja tarkkaa enkä ahmintahimossani havainnut epäjohdonmukaisuuksia. Tämän teoksen myötä hellitän vähän romaanihimoani ja päästän taas novellit maailmaani. Yksittäiset novellit haihtuvat kyllä mielestä romaaneja nopeammin, mutta parhaimmat ja koskettavimmat säilyvät. Tästä kirjasta aarteekseni jäi Karhunköynnös. Onneksi Tiina Raevaara ajattelee eri asioita kuin muut, vaikka heistä kirjassaan varoittaakin.

"semmoiset ihmiset voivat olla vaarallisia jotka ajattelevat eri asioita kuin muut" (Nälkä)

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni : novelleja. Teos, 2010.Graafinen suunnittelu: Timo Ketola. - 259 sivua, 14 novellia

Satu Rämö: Hildur

 

Nyt olen minäkin Hildurini lukenut, vasta ensimmäisen osan. Piti itseään johdatella kirjan ääreen, sillä jo kerran jätin kesken. Nyt en enää tiedä miksi niin tein. Ehkä suunnaton ylistys saa minut kääntymään tyystin toisaalle. Johdattelin itseäni kuuntelemalla vuonna 2018 ilmestyneen Rämön kirjan Islantilainen kodinonni - perhelämää viikinkien malliin. Siinä islantilaisuus on pääosassa, sillä Rämö kertoo niin omasta perheestään kuin islantilaisista käytännöistä, jotka perheitä tukevat ja suosivat. Hän tekee sen hauskan pakinoivaan tyyliin, jota oli kiva kuunnella omia kotitöitä tehdessä. 

Islanti on melkein parasta Hildur -kirjassakin. Maisema tulee vahvasti esiin niin pitkillä automatkoilla, lumivyöryinä kuin Hildurin surffausharrastuksessakin. Maisemaa ei tyrkytetä, mutta se tukee dekkarin tapahtumia ja päähenkilöiden käytöstä.

Päähenkilöt ovat vahvasti omanlaisiaan, vahvoja ihmisiä, joilla on heikko kohtansa. Erityisesti heikkous tulee näkyviin Jakobin, Suomesta Islantiin poliisiharjoittelua suorittamaan tulleen miehen kautta. Hänellä on takanaan repivä avioero ja ikävä vaimon viemää Matias-poikaa. Hän tavoittelee uutta alkua ja on hakeutunut poliisikoulutukseen sen takia. Mielenrauhaa hän tavoittelee neulomalla islantilaisvillapaitoja, mikä tuo persoonallisen lisäpiirteen miehiseen hahmoon. Hildur on menettänyt kaksi sisarustaan nuorena, eikä katoaminen ole vieläkään selvinnyt. Hänen päänsä pysyy kunnossa hillittömällä urheilulla; juoksulenkeillä ja surffauksella ja hyvällä seksillä naapurissa asuvan voimistelunopettajan kanssa. Yhdessä Jakob ja Hildur ovat vahvoja ja selvittävät rikoksia, vaikka molemmilla on omaa elämää ja menneisyyttä selvitettävänä.

Hildur laski käsistään puhelimen ja antoi katseensa lipua keittiön ikkunaan.Ulkona oli pimeää. Sitten se jälleen iski. Ikävän tuttu paino alkoi vähitellen kulkea hänen ylitseen kuin musta painava peitto. Tuijottaessaan ulos katuvalojen puhkomaan mustaan pimeyteen hän tiesi. Hän tiesi, että jotain ikävää oli matkalla, mutta hän ei pystynyt laittamaan sitä kartalle tai aikajanalle. Kaikki ei ollut kunnossa. Kaikki ei ollut kunnossa. Ehkä tämä päivä vain olisi syytä päättää raskaaseen juoksulenkkiin. Se hengästyttäisi ja auttaisi hengittämään paremmin.

Selvänäkemistä tai aavistuksia ei tyrkytetä liikaa, mutta siellä täällä ne putkahtelevat esiin, kuten vain satujen saarella  on mahdollista. Intuition varassa toimivat rikosetsivät ovat toki kirjallisuudessa tavallisempia ja niitä parhaita. Rikostarina sinänsä on mielestäni sopivan kekseliäs enkä ainakaan minä lukijana päässyt paljon etsiviä nopeammin maailiin.  Pienistä yksityiskohdista lukija voi etsiä mahdottomuuksia, mutta ei niitä  juuri löytynyt. Toki ihmettelin, kuinka Jakob pystyi puhellen rauhoittamaan puutteellisella kielitaidollaan hermostuneen ja väkivaltaisen lapsenkaappaajan. Tällä tavallahan  dekkari toimii: lukijankin pitää olla valppaana. 

En juurikaan lue dekkareita, mutta olen katsonut jonkin verran pohjoismaisia ja brittisarjoja televisiosta ja suoratoistopalveluista. Tämän kirjan juonenkuljetus on niihin verrattuna kelpo menoa. Jo kannen liepeessä kustantaja sijoittaa dekkarin ja sen jatko-osat nordic noir-käsitteen alle ja kyllä se sinne sopii: ovathan päähenkilöt toimintakykyvystään huolimatta melankolisia ja ainutlaatuista maisemaa on  hyödynnetty oivasti taustatekijänä.  

Kiva kirja. Hyvä, että luin sen.

Satu Rämö: Hildur. WSOY, 2022. Päällys : Ville Laihonen. - 364 sivua

Agota Kristof: Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe

Onko se ainoa ero kuolleiden ja lähteneiden välillä. Että ne jotka eivät ole kuolleet, palaavat. (Todiste)

Vaikka jo otsikkoa kirjoittaessani tunsin olevani liian suuren haasteen edessä, kun yritän kolmea eri kirjaa käsitellä samassa kirjoituksessa, tartun haasteeseen. Unkarissa syntyneen Kristofin esikoinen oli trilogian ensimmäinen ja se ilmestyi suomeksikin jo 1988. Tarina jatkuu jälkimmäisissä osissa.

Kristof kertoo kaksospojista, jotka ovat eläneet varhaisen lapsuutensa ydinperheessä turvallisissa oloissa.

 Äiti lauloi päivät pitkät. Keittiössä, pihalla, keittiöpuutarhassa. Hän lauloi myös iltaisin huoneessamme nukuttaessaan meitä.

Isä ei laulanut. Joskus hän vihelteli pilkkoessaan hellapuita, ja kuulimme hänen kirjoituskoneensa, jota hän naputteli iltaisin ja jopa myöhään yöllä.

Se oli miellyttävä ja rauhoittava ääni, kuin musiikkia, kuin Äidin ompelukonen, astianpesun ääni, mustarastaiden laulu pihalla, tuulen kahina kuistin villiviinissä ja pähkinäpuun oksissa.

Aurinko, tuuli, yö, kuu, tähdet, pilvet, sade, lumi, kaikki oli ihmeellistä. Mikään ei pelottanut meitä. Eivät varjot  eivätkä aikuisten puheet. Puheet sodasta. Me olimme nelivuotiaita. (Kolmas valhe)

Sitten isä joutuu lähtemään sotaan ja äiti luovuttaa pojat isoäidin hoiviin paetessaan sotaa. Isoäiti on varsinainen noita ja hänen huhutaan tappaneen miehensä. Eikä hän kaksosiakaan kohtele hellin käsin vaan pakottaa työhön, moittii jatkuvasti heitä ja heidän äitiään. Sillä tavoin hän kasvattaa alle kouluikäiset lapset selviytyjiksi, jotka eivät missään kohtaa odota tai saa muilta apua. He eivät pääse myöskään kouluun, mutta opettelevat lukemaan ja muita tarpeellisia taitoja itsekseen.

Toisessa osassa kaksoset saavat nimet: Lucas ja Claus. Toinen heistä elää maassa, jossa kansalaisia ei hallita totalitaristisesti. Ensimmäisen osan asiat osoittautuvat valheellisiksi ja kaksosten identiteetti häilyy niin, ettei lukija voi olla varma, kummasta kerrotaan.

Kolmas osa ravistaa lisää. Maasta paennut veli palaa etsimään lapsuusseudulleen etsimään veljeään ja viipyy  niin kauan, että viisumi vanhenee ja hän jää kiinni.

Tämä oli ravistava lukukokemus, jota minun on vaikea tyhjentävästi selittää liikaa paljastamatta. Poikien myötä jouduin lukijana kokemaan sellaista, jolta haluaisin säästyä ja jolta toivoisin lasteni säästyvän. Silti en missään vaiheessa voinut kuvitellakaan jättäväni kirjojen lukemista. Pienet lapset kehittävät yksittäisiä selviytymiskeinoja mahdottomissa tilanteissa. He kouluttavat itseään kestämään kipua vähitellen niin, että yhä kovenevat lyönnit eivät satu. He kouluttautuvat tunteettomiksi ja pystyvät lopulta myös raakoihin ja pahoihinkin tekoihin. Lukija toivoo heidän selviytyvän, vaikka pahan kohtelun saavat lapset muuttuvat kylmiksi ja pelkäämättömiksi, hankkivat kaikin keinoin elantoa ja suojelijoita. Samalla he kuitenkin pitävät huolta heikommista ihmisistä, jotka eivät pysty tai uskalla. 

Kristof kertoo sodan hirveyksistä lyhyin, toteavin lausein. Hän kirjoittaa ranskaksi, joka ei ole Unkarissa syntyneen äidinkieli. Hän on paennut kotimaastaan kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Kerronnassa on toteavuudesta huolimatta läsnä inhimillisyys, joka muljauttelee lukijan sielua ja sydäntä. Ehkä juuri kielenkäytön takia kirjat ovat niin vaikuttavia, tulevat lähelle ja vaativat näkemään.

Vaikka luin kaikki kolme kirjaa yhtä suurella innolla, jäi kolmas osa mielestäni kovasti kahta edellistä huonommaksi. Kahteen kertaan suomennettu Iso vihko oli mielestäni paras ja se onkin käännetty yli 30 kielelle. Kristof on kuollut 2011, mutta sitä ennen hän kirjoitti trilogian, josta tuli klssikko. Onneksi se on nyt kokonaan suomeksikin luettavissa.

-En ajattele. En voi sallia itselleni sellaista ylellisyyttä. Pelko on hallinnut minua lapsesta saakka. (Peter, Todiste)

Agota Kristof: Iso vihko, Tammi 2022 (ensimmäinen suomennos 1988), Ranskankielinen alkuteos La grand cahier ilm. 1986 Sveitsissä, tämän laitoksen suomentanutAnna Nordman, Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 531),198 sivua

Agota Kristof:  Todiste, Tammi 2023, Ranskankielinen alkuteos La Preuve 1988 ilm.Ranskassa. Suom Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 537),192 sivua

Agota Kristof: Kolmas valhe. Tammi 2023. Ranskankielinen alkuteos :Le Troisieme Mensonge ilm. 1991 Ranskassa, Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 542), 163 sivua

Henriikka Tavi: Remu

Runokirja välillä. Siihen on hyvä syy ja se näkyy jo kannesta. Halusin lukea kirjan, koska sen aiheena on koira. Oikea koira, hankala koira ja sen takana suru lapsettomuudesta. Olen kuunnellut radiosta muutamia ohjelmia, joissa Henriikka Tavi on kertonut kirjastaan ja koirastaan. Kirja kannattaa silti lukea ja katsella.

Kutsumme alakerran koiraa haukkukoiraksi, koska sitä se tekee. Se kiskoo omistajaansa vaakasuoraan kohti tuulta, innoissaan, hädissään, hyökkäämäisillään ja puolustuksissaan se haukkuu. Nopeasti ja tasaisin välein se toistaa vauhkoa sanaansa, vetää omistajaansa poispäin maisemasta, joka kohisee ja vinkuu aivan samaa horisonttia, mutta kuitenkin yhtä valkoisena.

Ei Tavi lähde kuitenkaan meidän koira ja muut piskit -linjalle, sillä Remussakin on tekemistä ja kasvattamista. Koira on kuitenkin ystävä, joka on aina läsnä, keskipiste hyvässä ja pahassa:

sinun ympärillesi/ kaikki järjestyy,/järjestyisi, /olisi järjestynyt.

Ennenkaikkea kysymys on koiran ymmärtämisestä, sen pelkojen ymmärtämisestä ja elämisestä tämän kaiken kanssa, koiran rinnalla omien pelkojensa ja kokemustensa muovaamana.

Koiranomistajana löysin kirjasta paljon samaistuttavaa ja ihastelemista. On runoissa silti muutakin: muistiinpanoja keltaisesta, oranssista ja valkoisesta. Noihin proosarunoihin valittujen sanojen läpi minäkin näin lumen ja syksyn kirkkaammin. Kirjan loppupuolella on taidetta, jota voi kutsua muotorunoiksi. Tavoitan niiden viestiä huonosti samoin kuin runoiluista eri fonteilla. Vaan juuri niiden takia tämä kirja pitää nähdä. Ja muidenkin runojen, sillä runoon pitää aina palata. Minäkin olen tehnyt sen monta kertaa tämän kirjan äärellä.

Jää hienosti hyvä sukka/Jää hienosti hyvä auto/Jää hienosti hyvä tassu/Jää hienosti hyvä luu

Henriikka Tavi: Remu. - Teos, 2023. Ulkoasu: Jenny Lucander. - 110 sivua+liitteet