Petter Sandelin: Osuma

 

Olen oppinut myös kuuntelemaan äänikirjoja, vaikka yhä miellän lukemisen omaksi tavakseni tutustua teoksiin. Kuunnellut kirjat ohitan helpommin. Ne eivät useinkaan jää mieleen tai vaikuta mitenkään. Harvemmin tulee tarvetta kertoa niistä mitenkään muille, saati hankkia kirja paperisena tarkemmin luettavaksi. Eivätkä ole sotakirjat ominta lajia luettavaksi. Tuntemattoman sotilaan lisäksi en ole tainnut montakaan sellaista lukea. Nyt tein poikkeuksen tässäkin ja se kannatti.

Petter Sandelinin Osuma oli kirja, joka poikkesi suuresta osasta muista kuuntelemistani äänikirjoista. Vaikka kirjasto oli sen sotaromaanien joukkoon lajitellut, antoi se paljon enemmän kuin taistelukuvauksia tai kertomuksia sankaruudesta.

Rintamalle lähtevät kuolemaan sellaiset kuin minä. En kuulu niihin jotka luulevat, että sodasta tulee seikkailu ja minusta sankari. Olen nähnyt vanhempien ikäluokkien harvenevan. Olen lukenut kaatuneiden listoja. He voivat kirjoittaa puheita isänmaasta ja Itä-Karjalassa saavutetuista voitoista, mutta he eivät voi lyhentää kaatuneiden listoja. Kuollut on kuollut.

Nuori kertoja sopeutuu jatkosodan vaatimuksiin, saa korsusta kuolleelta vapautuneen punkan ja sotaan sopeutuneita opastajia. Yksi heistä, Ståhl, nousee muita merkityksellisemmäksi. Hän ilmoittautuu aina ensimmäisenä, kun johonkin tehtävään pyydetään vapaaehtoisia. Sota on koko ajan läsnä.

Kun tulitus oli, ohi, me katsoimme toisiamme. Emme voineet käsittää, että olimme jääneet henkiin.

Pelko on niin ikään koko ajan läsnä rujona kaikenkattavana olotilana. Sen voittaa ja saa taka-alalle ainoastaan rakkaus. Rakkaus tuo  henkilöiden kasvukertomukseen uusia käänteitä - ja pelkoja. 

Mielestäni tämä kirja on sellainen sotaromaani, jota voi suositella myös lajia karttavalle. Ainakin itseeni se teki vaikutuksen koruttoman suoralla kerronnallaan. Kirjailija on syntynyt 1982, joten omia kokemuksia sodasta ei kerrata. Ehkä juuri se on  kirjan vahvuus: ei ole tarvetta näyttää sankaruutta. Vahva suositus!

Petter Sandelin: Osuma. S&S, 2024. Ruotsinkielinen alkuteos: Skott, 2024. Suom. Katriina Huttunen. . Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää. -130 sivua. Kesto 3 h. 

Suvi Ratinen: Pakolainen

 

Aino Kallas luuli neuvostovaltaa Virosta paettuaan saavansa takaisin Suomen kansalaisuuden, jonka avioituessaan virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa oli menettänyt. Toisin kuitenkin kävi ja pakomatka jatkui Suomesta Ruotsiin, jossa hän menetti miehensä ja tyttärensäkin. Toinen tytär oli jo kuollut harhaluodista Virossa, poika eli perheineen Lontoossa eikä Viroon jääneen vävyn kohtalosta ollut varmuutta. 

Kallas itsekin tiedostaa eläneensä etuoikeutetussa asemassa tajutessaan samalla autiossa vuokra-asunnossaan Tukholmassa elintason romahduksen ja vanhuuden läsnäolon. Tytär Virve lapsineen asuu hänen kanssaan ja Kallas yrittää keskittyä saattamaan päiväkirjansa julkaisukuntoon. He tarvitsevat rahaa, sillä tytären palkka ei tahdo riittää ja lopulta tämäkin sairastuu. Aiempaan elintasoon nähden romahdus on suuri.

Tarvitseeko kukaan tässä maailmassa enää samppanjajäähdyttimiä?

Vanhenevan Aino Kallaksen ajatuksissa kulkee huoli asioiden järjestymisestä nykyhetkessä, vanhuuden mukanaan tuomat vaivat ja murhe lähiomaisten kohtaloista. Hän ei viihdy Ruotsissa ja tuntee yhdeksän pakolaisvuotensa aikana myös ruotsalaisten haluavan päästä hänestä eroon, samaistuu amerikkalaisen  maahanmuuttajan sanoihin:

He lähestyvät minua puoleksi empien, tarkastavat minua uteliaasti tai säälivästi, sen sijaan että kysyisivät suoraan miltä tuntuu olla ongalma (W.E.B. DuBois)

Lopulta hän uskaltaa lähteä Suomeen kustantajaansa ja maan hallitukseen luottaen, mutta huolet eivät väisty. Tieto tyttären vakavasta sairaudesta ahdistaa sielläkin ja saa muistamaan neljännen lapsen lyhyen elämän vammaisena ja myös kaikki ne kerrat, kun hän on jättänyt perheensä työn takia tai päästäkseen rakastajien luo.

..hän tunsi syyllisyyttä, että oli itse aiheuttanut lapsensa vammautumisen, koska oli keskittynyt enemmän tekeillä olevaan kirjaan, antanut parhaat voimansa sanoilleen ja lauseilleen.

Suuri rakkaus Eino Leinoon on melkein ollut hajottaa perheen ja nyt hän pohtii, kuinka avoimesti uskaltaa asiasta kertoa. Oskar on kuollut, Eino Leino on kuollut ja pronssipatsaana ylistetty. Julkinen paljastaminen kuitenkin arveluttaa:

...ruumiin myyminenhän on ikivanha ammatti ja niin kai sielunkin, sitä saa repiä itsestään riekaleita ja tyrkyttää niitä toreilla tuntemattomille ihmisille kolikoita vastaan.

Suvi Ratinen vie lukijan hyvin lähelle Aino Kallasta, melkein pääsee pään sisään, ajatuksiin, huoliin ja pelkoihin. Sodan jälkeinen yhteiskunta ja poliittinen varovaisuus ovat kirjassa läsnä. Kirjassa oli paljon sellaista, jota en ollut tiennyt tai tullut ajatelleeksi.  Kerronnan lyhyet lauseet ja kappaleet  tekevät sisäisen monologin aidon oloiseksi ja  helpoksi lukea. Kappaleet saattavat alkaa pienellä kirjaimella ja kerronta hyppelehtiä asiasta toiseen, mutta se sopii tähän tyyliin. Tuolla tavallahan ajatus etenee: pysähtyy hetkeksi pidempään johonkin ja kulkee taas toiseen asiaan.

En ole koskaan ollut varsin innostunut Aino Kallaksesta tai hänen tuotannostaan. Olen vierastanut yläluokkaista kirjailijaa, mutta tämä kirja esittelee toisenlaisen Aino Kallaksen. Itsetietoisuus ja varmuus omasta merkityksestä kirjallisella kentällä ovat tässäkin kirjassa läsnä, mutta vaikeuksien läpi kerrottuna asenne vaikuttaa hyvältä tai ainakin hyväksyttävältä. Tämä kirja pystyi paljon enempään kuin elämäkerta. Romaanin perusteella minunkin on  muutettava varautunutta suhtaumistani biofiktioon.  Nautin lukuhetkistä ja vielä luettuanikin kirja pyörii mielessä. 

Hän ei suostu ajattelemaan, että olisi elänyt väärin, on vain elänyt, on elänyt läpi sen mikä on osunut kohdalle ja mikä on vetänyt puoleensa.

Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, Kansi Piia Aho.- 328 sivua 

Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

 

Kun aloittaa Statovcin viimeisimmän kirjan, alkaa hengittää kiivaammin, kirjan tahdissa. Mukana on seurattava, sillä teksti vangitsee. Mukana on pysyttävä, vaikka henki salpautuu välillä. Pitkät, vain pilkulla erotetut virkkeet eivät päästä otteestaan. Miten ihmeessä Statovci tämän tekee?

Kirjan tapahtumat liittyvät Kosovoon jätettyyn kotiin ja sukuun, jota Suomeen muuttanut perhe käy tapaamassa. Erityisesti keskiössä on  perheen lisäksi isoisä, joka haluaa opettaa jotain miesten maailmasta teoksen minälle, kirjailijalle, joka on laiha ja harrastaa asioita, joita isoisä ei pidä miehekkäinä. Isoisän opetukset kääntyvät tragediaksi, kun lehmä synnyttää epämuodostuneen vasikan, jolle isoisa ei anna arvoa, vaan käyttäytyy raakalaismaisesti. Menneisyys ja sen traumat kohtaavat 1990-luvun Kosovossa eivätkä päästä helpolla päähenkilöä tai lukijaa.

Isoisäni maalla  asiat jaetan hyviin ja huonoihin. Hyviä asioita ovat oma talo, oma sato, oma lehmä, omat kanat, oma terveys. Hyviin asioihin lukeutuvat myös tottelevaisuus, ahkeruus ja usko jumalaan, joka ei varsinaisesti ole uskomista, vaan sen pelkäämistä, että lakkaa uskomasta.

Sukupolvien erilaiset maailmankuvat tulevat esiin myös kertojan ja hänen äitinsä suhteessa. Menestynyt kirjailija ei ymmärrä äitinsä tyytyväisyyttä tavalliseen arkeen. Äiti on elänyt vuosia väkivaltaisen miehensä pelossa ja kokee miehen kuoltua löytäneensä uuden mahdollisuuden. 

Äitini suurin unelma on ollut saada ja kasvattaa terveitä lapsia ja elää ilman puutetta ja nälkää, muuta hän ei ole koskaan halunnutkaan, ja omien sanojensa mukaan hän voi nyt vihdoin nauttia koska on täysin vapaa ja kahleeton, ja tästä minä olen hänelle hieman kateellinen, en kykene olemaan samalla tavalla kiitollinen elämästä, vaan olen aina vailla jotakin ja oloni on jatkuvasti jollain lailla viallinen ja syyllinen, en tiedä mitä tahdon mutta kaipaan silti jotain, en halua perhettä mutten elää yksinkään, minua ei haluta mennä elämässäni eteenpäin mutten osaa jäädä paikoilleni, en millään jaksaisi enää nähdä asioiden eteen vaivaa mutten viitsi heittäytyä toimettomaksikaan, en tahdo ottaa mistään vastuuta mutta haluan silti tuntea itseni tärkeäksi.

Tämä vertailu tulee entistä konkreettisemmaksi, kun kirjailija vertaa työtään lapsensyntymään - tai sitten on kysymys huonosta itsetunnosta, joka on istutettu syvään uuteen kotimaahan sopeutuvan lapsen mieleen.

...kirjoittaminen ei ole yhtä tärkeää kuin kyky luoda elämää, mitään kovin katastrofaalista tuskin tapahtuisi jos kirjailijat lakkaisivat kirjoittamasta, mutta jos lapsia ei enää syntyisi, maailma tulisi nopeasti päätökseensä..

Kyse ei ole vain isoisästä, joka on tehnyt kauheita asioita syyllisyyttä tuntematta, vaan myös kertojan isä on yhtä syyllinen ja niin ovat myös lapset maahanmuuttajan uudessa koulussa. He eivät hyväksy muualta tullutta joukkoonsa, mutta ei opettajakaan helpota tilannetta.  Hän varoittaa maahanmuuttanutta yrittämästäkään pärjätä muita paremmin tai edes yhtä hyvin, antaa tehtäviä, joissa pojan on vaikea olla lojaali sekä isälleen että täyttää koulutehtävä opettajan vaatimalla tavalla. 

Kylmät väreet kulkevat iholla, kun luen kuvauksia julmuuksista, joihin vanhemmat tai opettaja syyllistyvät. Statovci kuvaa kaiken eleettömästi, liioittelematta, kauhistelematta, mutta tarkoin kertoen. Sen vuoksi kuvaus vaikuttaa, puistattaa, kauhistuttaa, itkettää. Tunteet ovat pinnassa koko ajan, vaikka kirjailija ei kirjoita kyyneliä herutellen. Samalla mieleen nousee häpeä, sillä edustanhan itsekin etuoikeutettua valtaväestöä Suomessa ja juuri valtaväestö kohtelee sotaa paenneita ylemmyydellä ja epäinhimillisesti.

Ehken kerro kirjasta enempää, enkä ylistä sen vaikuttavuutta. Parempi on, jos mahdollisimman moni kokee tämän kirjan tarjoaman lukuelämyksen. Statovci on palkintonsa ja käännöksensä ansainnut.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava, 2024. -Kannen suunnittelu Piia Aho ja Mirella Mäkilä.- 277 sivua

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut

Luin ukrainalaisen Kutznjetsovan ensimmäisen suomennetun kirjan Kysykää Mialta ja ihastuin. Oli itsestään selvää, että tartun toiseen suomennokseen. Nyt Eero Balk on käännöstyön tehnyt ja Tikapuut on saatavilla. Kysykää Mialta teoksen tavoin kirjailija vyöryttää valtavan määrän keskenään sukua olevia henkilöitä samaan taloon asumaan ja selviytymään yhdessä. Edellisessä teoksessa nuoret naiset hakivat isoäitinsä luona uutta alkua ja suuntaa elämälleen.Tässä kirjassa sukua kerääntyy Tolikin, n. 40-vuotiaan miehen taloon Espanjassa. 

Tolik on halunnut muuttaa mahdollisimman kauas äidistään ja alituisesti toisten asioihin puuttuvista sukulaisitaan: tädistä, pyörätuolilla kulkevasta isoenostaan, sisarestaan ja näiden eläimistä, joilla niilläkin on tarkoin määrätty sukulaisuussuhde keskenään: kissat ovat miniöitä ja anoppeja toinen toisilleen, vain koira Vladik on itsellinen olento. Tolik on ajatellut 4000 kilometrin riittävän omaan rauhaan, omien pelien kanssa vietettyyn aikaan ja siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen Aurinkorannikolle. Hänen ostamassaan talossa on vielä edellisen asukkaan ristipistotöitä, Jeesuksia, Neitsyt Maria ja enkeleitä eikä Tolik ehdi niitä pois raivata, ennen kuin Putin hyökkää Ukrainaan ja sukulaiset pakenevat Harkovasta hänen luokseen turvaan.

Tolik pelkää sotaa, häpeää itseään ja pelkoaan ja samalla ahdistuu talossaan majailevasta joukosta. Tarjotessaan asuinpaikan hän ajattelee kuitenkin olevansa jollain tavoin hyödyksi eikä häpeä ole niin suuri. Täti haluaa taloon kanoja ja edessä olevaan suihkulähteeseen tomaatteja. Äiti murehtii Tolikin juoksuharrastusta ja pelkää sen laihduttavan liikaa poikaansa. Isoeno pelaa kellarikerroksessa Tolikin flipperillä. Tolik hankkii itselleen tikapuut, joita myöten pääsee huoneensa rauhaan tapaamatta sukulaisiaan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on sota. Se on läsnä joka päivä, vaikka henkilöt ovat turvassa. Aamuisin puhelimesta tarkistetaan viimeisimmät uutiset. Tolikin työnantaja järjestää hyväntekeväisyystapahtuman ja yrittää suhtautua myötätuntoisesti sotaa paenneisiin. Hän yrittää olla ystävä myös sotaa karttelevia venäläisiä kohtaan, mutta näitä ukrainalaisten on vaikea hyväksyä. Koko ajan läsnä on hätä ja huoli tulevasta, koska kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu nykyisellään.

HAUTAAMATON HÄTÄ asettuu jonnekin tänne, sanoi Irusja painaen kätensä rinnan alle, - eikä anna hengittää.

Häpeä, murhe ja huono omatunto ovat koko ajan kerronnassa mukana. Limittäin ankean arjen ja epämiellyttävien tunteiden kanssa kukkii huumori, jota etenkin vanhemmat sukulaiset tuovat  tarinaan. Yhdessä bortskeiton kanssa lämpenee lukijakin, vaikkei kirjailija sen kummemmin vitsiä tyrkytä. Juuri tällainen ilo vakavien tunteiden rinnalla vetoaa minuun.

Pidin kirjasta. Ikään kuin hämätäkseen kirjailija on otsikoinut luvut kansakoulumaiseen ainekirjoitustapaan:Kalaretki, Häpeä, Wifi, Röh-röh.... Tarina kuitenkin etenee ja syvenee ja lukija pysyy helposti mukana. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä niin paljon kuin edellisestä suomennoksesta. Ehkä se toi sodan liian lähelle, vaikka juuri siinä on myös sen merkitys.

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut. Aula & Co, 2024. Ukrainankielinen alkuteos 2023. Suom. Eero Balk. Kansi Laura Noponen. - 203 sivua

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

 

Ihmisellä on yksi elämä. Vanhana huomaa, että saattaa joskus pitkästyttää siksi, että siinä on niin paljon yhdentekevää ja ikävää, vaikka se on nopeasti kulunut. Kun elämää on elänyt, se on takana, mutta siitä seuraa, miten voi jatkaa. Yhä vähemmän on valittavaa kunnes ei tavitse valita, koska elämä on eletty.

Pertti Lassila teki pitkän uran kirjallisuudentutkijana ja ryhtyi kirjoittamaan fiktiota vasta eläkeiässä. Hyviä romaaneja hän on kirjoittanut, yksi oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Sujuvasti kulkee tämänkin kirjan teksti äidistä tyttäreen, vaan ei kuitenkaan koko elämää läpi. Tapahtumapaikkana on Hanko ja kirjan alussa kuvataan vuotta 1916, huoletonta kesäelämää ja sen päättymistä erityisesti ravintola Belvederen nuoren  tarjoilijattaren, Elsan kokemana. Hän tarttuu kesä viimeisiin rippeisiin, uskaltaa merimies Einarin kanssa kokeilemaan rakkautta, josta kumpikaan ei odota sen kummempaa kuin yhden yön iloa. Siitä syntyy kuitenkin lapsi. Taimin vaiheita seurataan aikuisuuteen ja sotaan asti. Taimi jää Elsan naimattoman sisaren, Ainon kasvatettavaksi, sillä Aino kuolee  pian tavattuaan lyhyesti uudelleen lapsen isän.  Sodan enteet väijyvät koko ajan taustalla, vaikka Taimi ei halua niitä kuunnella tavattuaan kesätöissä Hangossa Eeron, joka on lähtöisin yläluokkaisesta perhestä tai muutenkaan. Taimi istuu vanhan taiteilijan mallina ja yrittää kuvitella aikaa, jota hänen äitinsä eli.

Olenko minäkin sellainen ajan kuva, vaikka en sitä huomaa. Jos näytän vain itseltäni, enkö näytä erilaiselta kuin muut vai näytänkö erilaiselta vain, koska itsensä näkee eri tavalla kuin muut. Mennyt on etäällä kuin tuolla rannalla lapset, ja mitä kauempana se on, sitä vähemmän näkee eroja, näkee vain sen, mikä on yhdistänyt.

Kuuntelin tämän kirjan ensin ja se toimi sellaisena ihan hyvin, vaikken ihan innostunut lukijan mielestäni värittömästä lukutavasta. Se oli kuitenkin parempi kuin voimakas eläytyminen ja sopi etenkin tämän teoksen haikeaan ilmapiiriin. Hankin kuitenkin kirjastosta paperikirjan pystyäkseni paremmin kirjoittamaan kirjasta ja selatessani huomasin kirjan vilisevän kiteytyksiä, joita olisin halunnut lainata ja painaa mieleeni. Kuunnellessani kiinnitin huomiota ensisijassa juoneen. Tämä kirja saa pisteitä sekä kuunneltuna että paperiversiosta luettuna, mutta minut se kallistaa  enemmän jälkimmäisen kannalle ja vanhojen lukutottumusten pariin. En halua hukata mitään tekstistä!

Teos on ajankohtainen sodan kuvauksen vuoksi. Taimin ja Eeron vaiheisiin voi peilata omia reaktioitaan nyt, kun varustautuminen lisääntyy ja monet povaavat sodan olevan jo ovella.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos, 2017. Ulkoasu:Camilla Pentti. - 187 sivua. E-äänikirja MP3, 2023. - Lukija: Juha Uutela. Kesto 5:10.

Agota Kristof: Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe

Onko se ainoa ero kuolleiden ja lähteneiden välillä. Että ne jotka eivät ole kuolleet, palaavat. (Todiste)

Vaikka jo otsikkoa kirjoittaessani tunsin olevani liian suuren haasteen edessä, kun yritän kolmea eri kirjaa käsitellä samassa kirjoituksessa, tartun haasteeseen. Unkarissa syntyneen Kristofin esikoinen oli trilogian ensimmäinen ja se ilmestyi suomeksikin jo 1988. Tarina jatkuu jälkimmäisissä osissa.

Kristof kertoo kaksospojista, jotka ovat eläneet varhaisen lapsuutensa ydinperheessä turvallisissa oloissa.

 Äiti lauloi päivät pitkät. Keittiössä, pihalla, keittiöpuutarhassa. Hän lauloi myös iltaisin huoneessamme nukuttaessaan meitä.

Isä ei laulanut. Joskus hän vihelteli pilkkoessaan hellapuita, ja kuulimme hänen kirjoituskoneensa, jota hän naputteli iltaisin ja jopa myöhään yöllä.

Se oli miellyttävä ja rauhoittava ääni, kuin musiikkia, kuin Äidin ompelukonen, astianpesun ääni, mustarastaiden laulu pihalla, tuulen kahina kuistin villiviinissä ja pähkinäpuun oksissa.

Aurinko, tuuli, yö, kuu, tähdet, pilvet, sade, lumi, kaikki oli ihmeellistä. Mikään ei pelottanut meitä. Eivät varjot  eivätkä aikuisten puheet. Puheet sodasta. Me olimme nelivuotiaita. (Kolmas valhe)

Sitten isä joutuu lähtemään sotaan ja äiti luovuttaa pojat isoäidin hoiviin paetessaan sotaa. Isoäiti on varsinainen noita ja hänen huhutaan tappaneen miehensä. Eikä hän kaksosiakaan kohtele hellin käsin vaan pakottaa työhön, moittii jatkuvasti heitä ja heidän äitiään. Sillä tavoin hän kasvattaa alle kouluikäiset lapset selviytyjiksi, jotka eivät missään kohtaa odota tai saa muilta apua. He eivät pääse myöskään kouluun, mutta opettelevat lukemaan ja muita tarpeellisia taitoja itsekseen.

Toisessa osassa kaksoset saavat nimet: Lucas ja Claus. Toinen heistä elää maassa, jossa kansalaisia ei hallita totalitaristisesti. Ensimmäisen osan asiat osoittautuvat valheellisiksi ja kaksosten identiteetti häilyy niin, ettei lukija voi olla varma, kummasta kerrotaan.

Kolmas osa ravistaa lisää. Maasta paennut veli palaa etsimään lapsuusseudulleen etsimään veljeään ja viipyy  niin kauan, että viisumi vanhenee ja hän jää kiinni.

Tämä oli ravistava lukukokemus, jota minun on vaikea tyhjentävästi selittää liikaa paljastamatta. Poikien myötä jouduin lukijana kokemaan sellaista, jolta haluaisin säästyä ja jolta toivoisin lasteni säästyvän. Silti en missään vaiheessa voinut kuvitellakaan jättäväni kirjojen lukemista. Pienet lapset kehittävät yksittäisiä selviytymiskeinoja mahdottomissa tilanteissa. He kouluttavat itseään kestämään kipua vähitellen niin, että yhä kovenevat lyönnit eivät satu. He kouluttautuvat tunteettomiksi ja pystyvät lopulta myös raakoihin ja pahoihinkin tekoihin. Lukija toivoo heidän selviytyvän, vaikka pahan kohtelun saavat lapset muuttuvat kylmiksi ja pelkäämättömiksi, hankkivat kaikin keinoin elantoa ja suojelijoita. Samalla he kuitenkin pitävät huolta heikommista ihmisistä, jotka eivät pysty tai uskalla. 

Kristof kertoo sodan hirveyksistä lyhyin, toteavin lausein. Hän kirjoittaa ranskaksi, joka ei ole Unkarissa syntyneen äidinkieli. Hän on paennut kotimaastaan kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Kerronnassa on toteavuudesta huolimatta läsnä inhimillisyys, joka muljauttelee lukijan sielua ja sydäntä. Ehkä juuri kielenkäytön takia kirjat ovat niin vaikuttavia, tulevat lähelle ja vaativat näkemään.

Vaikka luin kaikki kolme kirjaa yhtä suurella innolla, jäi kolmas osa mielestäni kovasti kahta edellistä huonommaksi. Kahteen kertaan suomennettu Iso vihko oli mielestäni paras ja se onkin käännetty yli 30 kielelle. Kristof on kuollut 2011, mutta sitä ennen hän kirjoitti trilogian, josta tuli klssikko. Onneksi se on nyt kokonaan suomeksikin luettavissa.

-En ajattele. En voi sallia itselleni sellaista ylellisyyttä. Pelko on hallinnut minua lapsesta saakka. (Peter, Todiste)

Agota Kristof: Iso vihko, Tammi 2022 (ensimmäinen suomennos 1988), Ranskankielinen alkuteos La grand cahier ilm. 1986 Sveitsissä, tämän laitoksen suomentanutAnna Nordman, Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 531),198 sivua

Agota Kristof:  Todiste, Tammi 2023, Ranskankielinen alkuteos La Preuve 1988 ilm.Ranskassa. Suom Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 537),192 sivua

Agota Kristof: Kolmas valhe. Tammi 2023. Ranskankielinen alkuteos :Le Troisieme Mensonge ilm. 1991 Ranskassa, Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 542), 163 sivua

Rönkä Matti: Eino

Matti Rönkä

Eino
Gummerus 2015
234 sivua

Kun ensin pääsin vauhttin ja kerronnan aikatasoihin mukaan, oli kirjan kyydissä mukavaa ja heppoa olla. Nimihenkilö on joutunut sairaskohtauksen vuoksi terveyskeskukseen ja ymmärtää, ettei entiseen elämään Vanhassapaikassa ole paluuta.. Muisti ei toimi kuten pitäisi, mutta mennyt palaa mieleen kirkkaampana kuin lähiajat. Pojanpoika Joonas käy katsomassa Ukkia ja poika Janne pitää Einon perustamaa E.Heikkisen kuljetusliikettä. Einolla on ollut huonot välit poikansa kanssa, mutta pojanpojan kanssa menee paremmin. Selkeästi Eino kuitenkin näkee, että on tullut aika loppuselvitykselle. Menneen muistamisessa auttaa Joonas, joka kiinnostuu löytämistään papereista.

Toinen , nykyisyyden kanssa vuorotteleva aikataso kulkee Einon muistoissa sodan jälkeisessä ajassa, jolloin Eino tarttuu sota-aikaisen päällikkönsä vakoilutarjoukssen, haavoittuu ja on jonkin aikaa Neuvostoliitossa Nastin mökissä. Tuon reissun jälkeen vaimo Kerttu ei enää ole aviomiehelleen myötämielinen, vaikka poika vielä tehdäänkin. Eikä Eino oikein koskaan ole Kertusta piitannut.

En minä voinut sanoa Kertulle, että älä luota ja usko minuun. Se odottaisi muutenkin. Ei sillä ollut muuta vaihtoehtoa. Se ei ollut Kertun syytä tai puute, mutta ei minunkaan. Niin vain oli. s.74

Mutta Otto olikin kaverini. Oikea. Ystävä, vaikka se on vähän vieras sana, liian hieno. Toveri. Ennen sotaa puhuttiin tovereista, opistossakin oli toverikunta. Kirjoissa oli tovereita. Siinä ol jotain reipasta ja arv okasta, tavallisen ihmisen kokoista ystävyyttä. Kaveri oli vähättelevämpi. s.110

Eino on aina tiennyt paikkansa eikä ole kumarrellut turhan päiten mihinkään suuntaan. On vain ottanut paikkansa ja pitänyt sen hyvin - näihin asti. Hän on elänyt elämänsä Suomessa Kertun rinnalla, vaikka ikävä on ollut Nastin luo.

Yritin kaipuuta pakoon, suksilenkeille ja juoksemaan, mutta en päässyt. Oli se sellainen kirittäjä. Huohotti niskaan koko ajan.
Huoli ja pelko polttavat sydäntä, pienellä kituliaalla hiilloksella. Se on likaista palamista, savuttaa kitkerää katkua. Kirveltää silmiä. s. 178

Eino -romaanissa Rönkä kertoo suomalaisen miehen tarinan ja tekee sen koreilemaat, mutta lämmöllä. Einosta tulee suoraselkäinen, itsestään ja teoistaan vastuun kantava mies, jota onni vain hipaisee. Olisin mielelläni tutustunut tuollaiseen mieheen oikeastikin, mutta kirjakin välitti hyvin kuvan.

"Tapoitko sinä sodassa monta?" Joonas kysyi.
"Tapoin minä. Muutaman", Ukki sanoi arkisesti. "Ei taivaaseen asiaa senkään puolesta. Mutta ei niitä voi joka päivä ajatella. Syntejä. Ne vain pitää kestää. Vaikka peitellä johonkin muuhun touhuun." s.202

"Mutta sinä kun et ollut uskovainen. Niin tuliko sinulle paha olo?" Joonas kysyi.
"Kaikesta muusta enemmän. Tappamisesta vasta myöhemmin. Mutta se on varma, että jossain vaiheessa tulee. Terveelle ihmiselle", Ukki vakuutti."Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä vain yli pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa. s.204