Alena Mornštajnová: Hana

 

Auto pysähtyi raatihuoneen eteen, ja siitä nousi hahmoja pitkissä sotilastakeissaan ja litteissä lakeissaan. Hana näki jo kaukaa, kuinka hahmot odottivat tervetulokomiteaa, mutta kukaan kaupunginvaltuutetuista ei tullut torille. Vain pääoven luona lepatti yksinäinen lippu, jonka ristin hakaset oli ommeltu väärinpäin.

Saksalaisia sotilaita ei ensin oteta Meziříčín kaupungissa ilolla vastaan, mutta juutalaisväestölle ja valloitusta jo tänne asti paenneita heidän tulonsa merkitsee  sellaisten uhkien toteutumista, joita ei voinut ikinä kuvitella käyvän toteen. Heihin kuuluu Hana ja hänen äitinsä Elsa sekä nuorempi sisar Rosa. Äiti on ensin ajatellut lähtevänsä Englantiin, meren taakse veljensä luo, mutta Hana piilottaa alaikäisen Rosan henkilöpaperit välttyäkseen lähtemästä. Hana haluaa viipyä Jaroslavin, armeijan palveluksessa olevan rakastettunsa luona.

Vaan romaani alkaa ajasta paljon tuon kaiken jälkeen - yhtä traagisesti. Teini-ikäinen Mira menettää lavantautiepidemiassa 1950-luvulla vanhempansa ja sisarensa. Hänelle jää vain Hana-täti, Rosa-äidin sisko, joka on omituinen vanhuksen tavoin käyttäytyvä, mustiin pukeutunut ja omissa oloissaan leivänmurut taskussa laiha nainen, joka pakenee ympäröivää elämää.  Kun Mira muuttaa hänen luokseen, täti huokailee kuin onnettomuuden painamana. Syynkin hän kertoo.

Täti oli hetken vaiti, kunnes sanoi: "Koska nyt en enää voi kuolla."

Onneksi Mira löytää poikaystävän, Gustan, joka uskaltaa olla eri mieltä muiden kanssa ja ajatella omilla aivoillaan. Mira on elänyt tunteiden vietävänä, äidin opetusten mukaan, mutta jäätyään yksin umpimielisen Hana-tädin luo asumaan, Gustan seura tuntuu pelastukselta ja mielipiteet avaavat uusia ovia Mirankin maailmankuvaan.

"Meidän täytyy tietää menneisyydestä niin paljon kuin mahdollista, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Yksittäiset tapaukset ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa, riippuvaisia toisistaan, ja ne johtavat uusiin tapahtumiin. Vain näitä yhteyksiä ymmärtämällä ihmiskunta voi mennä eteenpäin."(Gusta)

Omankin asuinkaupunkinsa historiaa kirjailija käsittelee näiden naisten ja heidän kohtaloidensa kautta kolmannen valtakunnan leviämisesta aina neuvostomiehityksen aikoihin asti. En ole koskaan halunnut mässäillä holokaustiin keskittyvällä kirjallisuudella, mutta tämä kirja kertoo tarinan tavallisten pienten ihmisten näkökulmasta ja se tekee siitä aidonoloisen. Kirjaa oli helppo lukea, kieli oli sujuvaa ja tarina runsaine henkilöineen kulki vaivattomasti. Vain useasti päälle puettuja sukkahousuja 1950-luvulla jäin ihmettelemään, kun ei niitä vielä Suomessa juurikaan tuolloin käytetty. Tämä oiva lukuromaani tuntuu jotenkin ajankohtaiselta nytkin; emmehän mekään halua uskoa pahojen asioiden tulevan mahdolliseksi ja toteutuvan.

Vierailijoiden (pakolaisten) tilanne oli Rosalle  jotain, joka tapahtui vain muille, kuten sairaus tai liikenneonnettomuus, jotain, mitä ei koskaan tulisi tapahtumaan hänelle tai hänen läheisilleen.

Alena Mornštajnová:Hana. Kairaamo, 2023. - Tsekinkielinen alkuteos: Hana 2017. Kääntänyt: Susanna Räty. Kansi: Risto Viitanen. - 350 sivua

Turtschaninoff Maria: Suomaa

2000-luku : Vain yksi seikka varmaa/on täällä päällä maan:/ se, mikä kerran päättyy, se alkaa uudestaan./Sä vaikka vanhenetkin/ja vaientuu sun huulet,/niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet./Mikael Wiehe

Olen toistamiseen lyhyen ajan sisällä tarttunut episodiromaaniin.  Sellaiseksi kutsuisin tätä kirjaa, jossa kerrotaan saman talon ja sen asukkaiden vaiheista 1700-luvulta 2000-luvulle. Samaan tapaan oli rakentunut Ahvenanmaalle sijoittunut Karin Erlandssonin Koti -kirja. Molempia sitoo yhteen paikka ja erityisesti tässä kirjassa osittain myös sukulaisuus. Molemmat kirjoittajat ovat suomenruotsalaisia, lähtöisin Pohjanmaalta.

 Yritin seurata Suomaa-kirjan henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta alkupuolella kirjaa putosin toistuvasti kärryiltä. Kun sitten jollakin tavoin luovutin ja seurasin kulloinkin lukemaani tarinaa sain enemmän irti kirjasta: täyden lukunautinnon. Sellaisen ohjeen tuo 2000-luvun alkuun teemaksi sijoitettu Wiehen runokin (Turkka Malin suomennoksena) mielestäni antaa. Sitten - melko pian luovuttamiseni jälkeen - yhteydet rakentuivatkin kuin itsestään ja sukupolvet asettuivat luontevaan jatkumoon Nevabackan mailla ja Skogsperän torpassa, koko kylässä.

 "Teidän pitää panna luottamuksenne Jumalaan", kappalainen sanoo, ja samalla hetkellä hänen suuhunsa leviää kummallinen , karvas maku. Hän nieleskelee ja lipoo saadakseen maun katoamaan. "Elämää täällä maan päällä ei hallitse ihminen, vaan Herra Jumala." Kieltä jo suorastaan polttaa. Kappalainen nousee, menee vesisangon luo ja juo napollisen vettä huuhtoakseen maun pois. Vieraat seuraavat häntä katseellaan. Lapsi makaa silmät kiinni äitinsä sylissä ja imee rintaa puoliunessa. (Kappalainen,1700-luku)

 1700-luvun isoviha ja ryssän teot ajavat kyläläiset Pohjanmaalla vaimonsa ja lapsensa menettänyttä pappia myöten metsään piileskelemään. Apua pyydetään kaikkialta, niin Jumalalta kuin metsänväeltä, jonka olemassaolon pappi kieltää, vaikka kyläläläiset muuta kertovat. Kertomuksessa perheensä menettänyt kappalainen luopuu peloistaan vieraita uskomuksia kohtaan, ymmärtää oman lohdutuksensa ulkokultaisuuden ja löytää viimein oman totuutensa.

Hän ymmärtää, että hänen pitää löytää sanat sisältään. Ei kirjoituksista. Ei Agricolalta eikä Raamatusta. Sanojen pitää olla hänen omiaan. Ja niiden pitää olla ehdottoman totta. (Kappalainen, 1700-luku)

Jumala ja uskonto näyttäytyvät  tuomitsevina ja uhkaavina ja heitä edustavat usein kylän juoruämmät, kuten Metsäsiskot kertomuksessa, jossa äiti synnyttää Ingridille pikkuveljen, jota aikuiset pitävät rangaistuksena, mutta Ingrid hoivaa - yhdessä mielikuvitussiskonsa kanssa. Kylältä tulee paha, metsästä hyvä!

"Nyt on myöhäistä rukoilla Jumalalta armoa ja syntien anteeksiantamusta", Walborg sanoi. "Lapsesta näkee, kuinka paatunut äidin sydän on. Tuo on rangaistus hänen synneistään."(Metsäsisko)

Metsä on ystävä ja sen voimaannuttavaa ja tervehdyttävää vaikutusta korostetaan kautta koko kirjan. Talonpito ja elannon hankkimiseen tehtävä työ vaativat veronsa niin voimista kuin mieleltäkin, mutta metsä antaa lohtua ja iloa.

Työ, iänikuinen työ. Talo, joka oli aina kaikista tärkeintä. Toki Sofia tiesi, että heidän elantonsa riippui siitä, mitä maa antoi. Siitä huolimatta hän oli alkanut jollain lailla vihata Nevabackaa.(Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsässä oli viileää ja hiljaista, viimein Sofia sai jättää talon taakseen. Talon, joka vaati, edellytti ja otti. Metsä, hän mietti, metsä oli hänen oikea kotinsa. (Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsä pärjää omillaan. Se ei tarvitse häntä huolehtimaan, järjestämään, hoitamaan. Se ei vaadi häneltä mitään. Ei niin kuin talo, niin kuin maatila. Hän omistaa talon, ja talo omistaa hänet. Mutta metsä ja hän, he voivat olla vapaita suhteessa toisiinsa. (Inventointi, 2000-luku)

Jälleen kerran lapsen ja vanhuksen näkökulmista kerrotut tarinat vetosivat minuun ehkä eniten. Koskettava oli etenkin Ottilian ja hänen vaarinsa suhteesta kertova tarina Vahinkoeläimet, jossa lapsi yrittää pärjätä äidittömänä tajuten koko ajan olevansa erilainen, jotenkin hävettävä. Hän rinnastaa itsensä käenpoikaan aikuisten puheiden perusteella. Tupakkirullaa hyräilevä vaari tietää onneksi enemmän tyttärensä, Ottilian äidin menetyksistä ja osaa hiljaa rakentaa Ottilian itseluottamusta ja selviämiskykyä.

 

Vaari puristi Ottilian rintaansa vasten. Ottilia antoi käsivarsien kiertyä ympärilleen ja nojasi päätään vaarin paitaan. Pistävän hajun alla, jonka Ottilia nyt tiesi tulevan linnuista, oli haju joka ehkä ihan pikkiriikkisen toi mieleen äidin. (Vahinkoeläimiä 1900-luku)

Karttoja -kertomuksen Ant rakentaa maailmaa piirtämiensä karttojen avulla. Hän on voimakas nuori mies, joka on kiinnostunut menneistä asioista, mutta kovin ujo ja hiljainen seurassa. Rakkaus ei kuitenkaan kulje ohi, vaan Annista jää jälki myös Antin karttoihin.

 Erikoisin Antin kartoista esitti talven teitä. Ei pitäjäläisten talvisia kulkureittejä vaan reittejä, joita talvi käytti tullessaan ja lähtiessään. Missä tuli varhain kylmä ja missä oli  hallaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Missä lumipeite pysyi pisimpään, joskus touko- tai kesäkuulle saakka. Jos oli oikein vaikea vuosi. Talvikartan jälkeen Ant piirsi kartan keväästä ja sitten kesässtä ja sitten syksystä. Hän tutki, miten kartat suhtautuivat toisiinsa, missä saattoi olla kevät silloin kun toisaalla oli yhä talvi. (Karttoja, 1900-luku)

Antin karttoihin kuuluvat marjakartat, eläinten reitit, metsäpalot, kaadetut puut ja niiden vetoreitit kotiin, ikivanhat kummittelupaikat, vanhat surmapaikat, mutta myös tavalliset kiintopisteet:kirkko, pappila, silta, osuuskauppa, tie naapuripitäjään, järvet, koulun ja - höyhen siihen missä oli nähnyt Annin  ensimmäistä kertaa.

Ant vältteli kaikkia naisia Dorista ja Lovisaa lukuunottamatta, vaikka kävi joskus tansseissa. Mutta harvoin hän haki ketään tanssimaan: hänestä oli mukava kuunnella musiikkia ja katsella iloisina pyörähteleviä pareja ja kenties ottaa jonkun taskumatista rohkaisuryyppy.(Karttoja , 1900-luku)

Jos liikutuin Ottiliasta lukiessani, tuli kyynel silmään myös Doriksen tarinaa seuratessani kertomuksissa Kesä Doriksen kanssa teini-ikää lähestyvän Stinan ihailemana ja sitten vanhuutta Rappio kertomuksessa. Wiehen sanoin: sä vaikka vanhenetkin,ja vaientuu sun huulet niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet.

Jos kertomuksia  haluaa lukea kilpailuna talonpidon ja metsän välillä, kyllä metsä aina voittaa ja ihmiset, jotka ymmärtävät sen ääniä, selviytyvät elämästä ehjempinä ja paremmin kuin muut. Vaikka kerronnassa on koko ajan läsnä jotain yliluonnollista, ihmisen pyrkimyksien yläpuolella olevaa, eivät oudot voimat ole liian hallitsevia. Ne vaativat ihmisiltä herkkyyttä ja rehellisyyttä ja tarvittaessa lohduttavat ja auttavat. 

Kuulemani radio-ohjelman perusteella (Kulttuuriykkönen 21.2.2023, Areena) kirjasta joko pidetään tai ei pidetä. Minä pidin!

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos Arvjord 2022, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.- Piirrokset: Sanna Mander. - 371 sivua.

Rönkä Matti: Eino

Matti Rönkä

Eino
Gummerus 2015
234 sivua

Kun ensin pääsin vauhttin ja kerronnan aikatasoihin mukaan, oli kirjan kyydissä mukavaa ja heppoa olla. Nimihenkilö on joutunut sairaskohtauksen vuoksi terveyskeskukseen ja ymmärtää, ettei entiseen elämään Vanhassapaikassa ole paluuta.. Muisti ei toimi kuten pitäisi, mutta mennyt palaa mieleen kirkkaampana kuin lähiajat. Pojanpoika Joonas käy katsomassa Ukkia ja poika Janne pitää Einon perustamaa E.Heikkisen kuljetusliikettä. Einolla on ollut huonot välit poikansa kanssa, mutta pojanpojan kanssa menee paremmin. Selkeästi Eino kuitenkin näkee, että on tullut aika loppuselvitykselle. Menneen muistamisessa auttaa Joonas, joka kiinnostuu löytämistään papereista.

Toinen , nykyisyyden kanssa vuorotteleva aikataso kulkee Einon muistoissa sodan jälkeisessä ajassa, jolloin Eino tarttuu sota-aikaisen päällikkönsä vakoilutarjoukssen, haavoittuu ja on jonkin aikaa Neuvostoliitossa Nastin mökissä. Tuon reissun jälkeen vaimo Kerttu ei enää ole aviomiehelleen myötämielinen, vaikka poika vielä tehdäänkin. Eikä Eino oikein koskaan ole Kertusta piitannut.

En minä voinut sanoa Kertulle, että älä luota ja usko minuun. Se odottaisi muutenkin. Ei sillä ollut muuta vaihtoehtoa. Se ei ollut Kertun syytä tai puute, mutta ei minunkaan. Niin vain oli. s.74

Mutta Otto olikin kaverini. Oikea. Ystävä, vaikka se on vähän vieras sana, liian hieno. Toveri. Ennen sotaa puhuttiin tovereista, opistossakin oli toverikunta. Kirjoissa oli tovereita. Siinä ol jotain reipasta ja arv okasta, tavallisen ihmisen kokoista ystävyyttä. Kaveri oli vähättelevämpi. s.110

Eino on aina tiennyt paikkansa eikä ole kumarrellut turhan päiten mihinkään suuntaan. On vain ottanut paikkansa ja pitänyt sen hyvin - näihin asti. Hän on elänyt elämänsä Suomessa Kertun rinnalla, vaikka ikävä on ollut Nastin luo.

Yritin kaipuuta pakoon, suksilenkeille ja juoksemaan, mutta en päässyt. Oli se sellainen kirittäjä. Huohotti niskaan koko ajan.
Huoli ja pelko polttavat sydäntä, pienellä kituliaalla hiilloksella. Se on likaista palamista, savuttaa kitkerää katkua. Kirveltää silmiä. s. 178

Eino -romaanissa Rönkä kertoo suomalaisen miehen tarinan ja tekee sen koreilemaat, mutta lämmöllä. Einosta tulee suoraselkäinen, itsestään ja teoistaan vastuun kantava mies, jota onni vain hipaisee. Olisin mielelläni tutustunut tuollaiseen mieheen oikeastikin, mutta kirjakin välitti hyvin kuvan.

"Tapoitko sinä sodassa monta?" Joonas kysyi.
"Tapoin minä. Muutaman", Ukki sanoi arkisesti. "Ei taivaaseen asiaa senkään puolesta. Mutta ei niitä voi joka päivä ajatella. Syntejä. Ne vain pitää kestää. Vaikka peitellä johonkin muuhun touhuun." s.202

"Mutta sinä kun et ollut uskovainen. Niin tuliko sinulle paha olo?" Joonas kysyi.
"Kaikesta muusta enemmän. Tappamisesta vasta myöhemmin. Mutta se on varma, että jossain vaiheessa tulee. Terveelle ihmiselle", Ukki vakuutti."Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä vain yli pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa. s.204

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
304 sivua

Jos näen kirjasta hyviä arvosteluja tai paljon kuulen sitä kehuttavan, luen sitä hyvin kriittisesti valmiina löytämään virheitä tai ainakin jotain, josta en pidä. Näissä tunnelmissa aloitin tätäkin kirjaa. Kolmenkymmenen sivun jälkeen oli pakko antaa periksi ja antautua hersyvän tekstin vietäväksi. Ja se vei - ihan loppuun asti.

Nuori nainen asuu ja elää yksin Kalliossa Helsingissä, mutta on vahvasti kiinni niin vanhempiensa rahapussissa kuin halussa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Pitäisi myös saada töitä, jotta voisi katkaista napanuoran ja tulla joksikin. Kun poikaystävä katkaisee seurustelun, tuntuu sipsipussi ainoalta lohdulta.

"Minä voin saattaa sinut Kamppiin", sanoin - minähän en kantanut minkäänlaista kaunaa, minä olin hyvä tyttöystävä vielä silloinkin, kun olin entinen. s.91

Tilanne pahenee yrittämisestä huolimatta ja nainen hakeutuu äitinsä maksamaan terapiaan, vaikka sen hyödyllisyys ei heti vakuuta. Vastauksena terapeutin kysymykseen, miten on viikko mennyt, itkee nainen menetettyä rakkauttaan.

Sitten aloin puhua entisestä poikaystävästäni, jälleen kerran. En sanonut mitään uutta, mikä teki minut aiempaa vihaisemmaksi. En ollut aloittanut terapiaa eron takia mutta nykyään en enää muusta puhunutkaan. Milloin minä ehtisin käsitellä lapsuuden traumani? Vajaa tunti oli ohi hujauksessa, enkä ollut tullut sen aikana yhtään onnellisemmaksi. ss.94-95

Tilaisuuksia  tulee ja menee ja uusia miehiäkin tulee, mutta mikään ei tunnu asettuvan kohdilleen.

Norjalaismies, jota suutelin Lost&Found-ravintolassa vuonna 2004, ilmoittaa yrityksensä listautuneen pörssiin. Meinasin joskus mennä käymään hänen luonaan Oslossa (hän kutsui) mutten sitten mennytkään, koska googlatessani hänet minulle selvisi, ettei mies todellisuudessa näyttänyt yhtään siltä, miltä hän näytti yökerhossa puoli neljältä . ss.255-256

Päähenkilö käyttää sujuvasti nettipalveluita, WhatsAppia, Tinderiä ym ja syö ruokia, joita ikääntynyt lihapullansyöjä ei tunne. Sipsien dippikastikkeen pitää olla tietyn merkkistä ja kahvilan kakun sopivan kosteaa. Teksti vilisee paikannimiä ja tuotemerkkejä, jotka lupaavat onnea, mutta eivät sitä takaa. Savonlahti ilkamoi häpeämättömästi päähenkilönsä yrityksillä näyttää uskottavalta, tehokkaalta ja kauniilta - aikuiselta. Vauhdikas ja sujuva kielenkäyttö minut vakuutti ja valloitti. Aikuistuminen voi olla vaikeaa, mutta siitä voi kertoa hauskasti - vaikeuksia vähättelemättä.

Honeyman Gail :Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kuinka pidinkään tästä kirjasta! Sen päähenkilö on kömpelö, epäsosiaalinen yksineläjä Eleanor Oliphant. Eleanor haluaa selvitä yksin. Hän on saanut työpaikan By Design-suunnitteluyrityksen toimistosta laskuttajana heti yliopistosta valmistumisensa jälkeen. Työnsä hän hoitaa hyvin, mutta työtovereista ei kukaan ole mielellään tekemisissä hänen kanssaan. Päinvastoin: takanapäin hänelle naureskellaan, ulkonäköa ja pukeutumista pilkataan eikä käytöstäkään oikein hyväksytä. Viikonloput Eleanor viettää asunnossaan turruttaen itsensä vodkalla. Hänen luonaan käyvät vain sosiaalityöntekijät ja hän on yhtetyksisä vain häntä alati solvaavaan ja vähättelevään äitiinsä, joka soittaa kerran viikossa. Jo kirjan alkussa käy ilmi, että jotain hyvin ikävää on tapahtunut aiemmin, mutta sitä ei Eleanor halua muistaa.

Yritykseen palkataan uusi it-asiantuntia Raymond, jonka apuun Eleanor joutuu turvautumaan. Raymond ei tee Eleanoriin minkäänlaista vaikutusta urheilukenkineen ja huonosti pukeutuvana ketjupolttajana, mutta jää jotenkin roikkumaan kuvioihin. Eleanor tähyilee kumppanikseen ihan toista miestä: Pilgrims -yhtyeen solistia Johnnie Lomondia, jonka hän on tosin nähnyt vain kerran ja silloinkin esiintymislavalla. Raymondin kanssa Eleanor tutustuu sattumalta uusiin ihmisiin kuten Sammyyn ja tämän perheeseen ja Raymondin kissoja rakastavaan, yksinäiseen äitiin.

Kirja on hauska, vaikka aihepiiri on vakava. Eleanorin havainnot ovat virkistäviä oivalluksia mainosmaailman itsestäänselvyyksien keskellä. Koko ajan taustalla on ajatus, että Eleanor selviää - sanoohan sen jo nimikin - mutta miten? Siitä kannattaa ottaa selvää. Todella lukemisen arvoinen kirja..