Lisa Ridzen: Kurjet lentävät etelään

Et se ole sinä, joka tässä joutuu pärjäämään kokonaisen elämän muistojen kanssa samalla kun ruumis hiljalleen kuihtuu pois.

Bo ei halua lähteä poikansa mukana hoitokotiin katsomaan vaimoaan, jonka muistisairaus on pitkän avioliiton viimein särkenyt. Muutenkin poika Hans tuntuu toimillaan aiheuttavan isälleen mielipahaa, vaikka tarkoittaa hyvää. Pahinta on koirasta, Sixtenistä luopuminen, mitä poika pitää välttämättömänä. Onneksi Bon luona käy hoitajia, jotka ymmärtävät miestä paremmin. Heistä paras on Ingrid. Toki on myös heitä, jotka toteuttavat hoitosuunnitelmia kuuntelematta autettavaa. Heistä pahin on syöjätär, kuten Bo häntä kutsuu. 

Bolla on ystävä, Ture, entinen työtoveri sahalta. Miehet soittelevat toisilleen ja lievittävät näin yksinäisyyttä. Ture ei ole ollut koskaan naimisissa, mutta erilaisista elämänvaiheista huolimatta ystävyys on pysynyt. Bolla on myös rakas lapsenlapsi, Hansin tytär Ellinor, joka käy isoisänsä luona silloin tällöin. Paljolti seurana ovat myös muistot lapsuudeta ja miehuusvuosista, rakkaasta vaimosta, jonka huivia Bo säilyttää purkissa saadakseen joskus sitä haistella. On myös pahoja muistoja ankarasta isästä, äijästä, joka ei ikinä kehunut tai kannustanut poikaansa.

Kirjailija on mennyt vanhan, kuolevan miehen nahkoihin ja tehnyt sen hyvin, uskottavasti ja koskettavasti. Oman raihanisuuden ja kykenemättömyyden tajuaminen, toisten hyvää tarkoittavien aikeiden  järkyttävät vaikutukset ja muistot ovat tämän kirjan rakennusaineita ja niiden kautta lukija pääsee seuraamaan vanhan miehen viimeisiä kuukausia. Kerrontaa rytmittävät ja värittävät kotihoitajien päiväkirjamerkinnät kolmesti päivässä ja ne olivat kirjailijan lähtökohta, kun hän löysi merkinnät isoisänsä jäämistöstä. Mielestäni jokaisen pitäisi lukea tämä kirja. Onhan melkein kaikilla tämä  edessä joko omana kokemuksena tai saattajana.

Lisa Ridzen: Kurjet lentävät etelään. - Tammi, 2024. - Ruotsinkielinen alkuteos: Tranorana flyger söderut, 2024. - Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. - 326 sivua

Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Kairoksella, onnellisen hetken jumalalla, on tarinan mukaan otsallaan yksi ainoa kihara, josta häntä saattaa tarttua kiinni, eikä mistään muualta. Jos jumala joskus siivin varustetuilla jaloillaan lentää ohi, Kairos kääntää näkyviin kallonsa kaljun takaraivon, joka on sileä ja jossa ei ole mitään, mistä tarttua kiinni.

Tämä kirja kertoo rakkaustarinan, joka ei ole millään tavalla tavallinen, vaikka siihen kuuluu petos ja vaikka se jatkuu naisen uskottomuuden jälkeenkin.   Rakkaustarina ei lopu, vaikka Katharinan uskottomuus paljastuu, muuttuu vain. Katharina on 19-vuotias ja Hans on kymmenen vuotta Katharinan isää vanhempi. Hans on toimittaja ja kirjailija,Katharina haaveilee näyttämötaiteen opinnoista ja aloittaakin ne. Hans ei aio missään vaiheessa luopua perheestään; Ingrid -vaimostaan ja pojastaan. Hänellä on ollut sivusuhteita aiemminkin ja Katharinakin tapaa exän, josta ystävätär sanoo:

 Sinä olet, mitä se nainen oli ennen, ja sinusta ehkä joskus tulee se, mitä nainen on nyt.

Tapahtumapaikkana on Itä-Berliini,  jossa eletään Saksan Demokraattisen Tasavallan viimeisiä vuosia 1986-1990 ja edelleen muurin murtumisen jälkeisiä aikoja. Katharinan sukulaisia asuu lännessä, ja hän käy Kölnissä tätinsä luona, kertoo serkulleen omasta arjestaan, sillä  onhan muuri aikoinaan erottanut toisistaan naapurit ja sukulaiset.

Kirjeet olivat kulkeneet näiden kahden välillä kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, myöhemmin kolmen sukupolven välillä edestakaisin ikään kuin keskeytymättömänä keskusteluna. Katrin ja Katharina ovat kasvaneet tähän keskustelumaailmaan, ja he jakavat toisistaan erillään olevan arkensa niin kuin he jakoivat vaatteitaan, kun jompikumpi serkuista oli kasvanut nopeammin kuin toinen.

Rakkaustarinan alun jälkeen minun oli vaikea lukea kirjaa. En lainkaan ymmärtänyt suhteen kehittymistä, miehen pöyristyttävää itsekeskeisyyttä ja naisen mukautumista jatkuviin moitteisiin ja nöyryytyksiin. Tapahtumaympäristönä luhistuva valtio oli sensijaan mielenkiintoinen ja kirja tarjosi uutta ajateltavaa niin jaetussa kaupungissa elämiseen kuin muurin murtumisen jälkeiseen aikaan sopeutumisessa.  

Mutta kun se, mitä hän oli neljäkymmentä vuotta pitänyt vastauksena, ei ollutkaan mikään vastaus, eikä siitä sellaista tulisi, olisivatko uhraukset sitten neljäkymmentä vuotta myöhässä osoittautuneet turhiksi?

Kumous, joka vielä vähän aikaisemmin vastusti idän voimassa olevaa järjestystä, vastustaa pian sinne tulevaa lännen järjestystä.

Taitavasti kirjailija sitoo päähenkilöiden elämän maan historiaan ja sen suuriin käänteisiin.  Kirja on Booker- voittaja ja saman kirjailijan teoksista olen aiemmin pitänyt. Missään vaiheessa en omasta vastarinnastani huolimatta halunnut jättää kirjaa kesken. Enkä onneksi jättänytkään.

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi, 2025. - Saksankielinen alkuteos Kairos 2021. - Suom. Jukka-Pekka Pajunen (Tammen keltainen kirjasto, 555). - 407 sivua

Juha Seppälä: Merille

 

Jos tämän teoksen myötä kuvittelee merelle lähtevännsä, pääsee korkeintaan laiturin päähän. Merille on nimi veneelle, joka tulee perintönä kirjan henkilölle ja toiselle ostettuna ja maksettuna. Henkilöitä on useita: minä-kertoja kirjailija ja lehtisenttari, taiteilija Boman. Mutanen ja Anneli Eronen. Ihan aina en ollut varma, kenen nimiin ajatukset tai tapahtumat kirjassa menivät. Eniten poimin ajatuksia kirjallisessa työssä itsensä elättäneeltä, nyt eläkeläiseltä ja omia kirjoituksiaan tuhoavalta kirjailijalta. 

Ei lapsia, ei lapsenlapsia. Mitä varten elin? Työt oli tehty, tavoitteita ei ollut. En ollut kaatumassa hautaan.Olin kuin tehty tukimieheksi tai tuki-ihmiseksi; tukihenkilössä oli jotain vierasta, virallista ja persoonatonta.Halusin olla ihminen, mies, en henkilö. Isä, isoisä, olkapää, perälauta.

Harvoin olen lukenut kirjaa loppuun asti, jos en viidellä kymmenellä sivulla ole mukaan päässyt. Juha Seppälän kirjoista olen yleensä nauttinut. Nyt en innostunut, vaikka toinen suosikkikirjailija Anni Kytömäki tätä jossain suositteli. Lukemisolosuhteet täpötäydessä junassa, jossa kanssamatkustajat valittivat VR:n toimintaa ja omaa matkantekoaan istumapaikkojen puutteessa olivat tosin melko haastavat. Muuta lukemista ei matkalle ollut, joten jatkoin vaan. En tullut kirjasta iloiselle mielelle: merkityksettömyyden tunne, voimattomuus puuttua maailman menoon ja sivullisuus tarttuivat. Lukuelämystä kaipailin. 

Meillä ei ollut enää mitään esteitä voitettavana eikä rajoja ylitettävänä. Emme kaivanneet lomaa omasta elämästämme, jos tiedätte, mitä tarkoitan.  Olimme astuneet sivuun, luovuttaneet paikkamme. Emme etsineet mitään. Oli tullut ilmeiseksi, että sitä, mitä etsimme, ei kai ollut olemasskaan. Kuuluimme menettäneiden ihmiskategoriaan. Meitä ei tarvittu mihinkään.

Juha Seppälä: Merille- romaani. Siltala, 2023. - 212 sivua

Ella-Maria Nutti: Puiden luo

Kaikki muut pääsevät elämässä eteenpäin, mutta minä en päässyt edes sängystä ylös.

Isä ja tytär vaeltavat lumen keskellä tuntureilla. Moottorikelkka on kaatunut ja isä on loukannut jalkansa. Tyttären, kertojan elämä on ollut aina täynnä kipua.

 Haluaisitko kertoa, miksi olet nyt täällä?(lääkärissä)
En halunnut, mutta kerroin silti, että päässä oli jatkuva kaaos eikä kroppakaan toiminut. Tuntui kuin joku leikkelisi aivojani tuntikausia joka päivä, jalat olivat mennä alta ja elämä oli siedettävää vain kun makasin pimeässä huoneessa, enkä minä oikein sitäkään tahtonut sietää, siis elämä oli ylipäänsä sietämätöntä.

Lumimyrsky pakottaa vaeltajat etsimään suojaa, joka löytyykin autiotuvasta, vaikkeivat seinätkään kylmyyttä estä. Ruokaakin on vähän ja uloskäynti ovesta on estynyt lumen takia, joten pissareissuilla on käytettävä ikkunaa. Kaikenlisäksi menneisyys on alati läsnä kertojan mielessä. Se sisältää eron Adamista, rakastetusta. Sitä kertoja on pelännyt koko suhteen ajan ja viimein se on tapahtunut.  Vain kivut pysyvät, eivätkä parane, vaikka niitä kuinka yrittää kestää. Se on vaikuttanut lapsesta asti tytön elämään ja eristänyt muista.

Ei kukaan jaksa jatkuvasti sääliä. Sairaudesta tulee arkea, niille muille.

Kertojaa on alati ympäröinyt yksinäisyys ja sairaus. Hän on tottunut elämään yksin, esittämään reipasta ja kätkemään kipunsa ja ongelmat jalkojensa kanssa.Vain perhe ja rakastettu tietävät hänen fyysisen heikkoutensa. Kerronnan edetessä kuvataan selviytymistä lumimyrskystä ja samalla päähenkilön pidempää selviytymistarinaa, joka on kestänyt lapsuudesta asti tähän retkeen. Kirjailija tekee sen kauniisti ja rauhallisesti, diagnosoimatta liian tarkoin, mutta välittää kuitenkin kaiken hädän ja tuskan, joka on nyt ja ollut jo aiemmin.

Eihän tämä helppoa ole, hän sanoi ja painoi hetkeksi kätensä olkapäälleni.

Nuo sanat merkitsivät minulle paljon, sillä oikeastaan hän sanoi: Pärjäsit todella hyvin. En minä mitään muuta ollut koskaan kaivannut kuullakaan.

 "Löysin" tämän ruotsalaisen saamelaiskirjailijan, kun hänen esikoisteoksensa Pohjoisessa kahvi on juotu mustana käännettiin suomeksi. Siinä puhuttiin äidin ja tyttären suhteesta, tässä isä ja tytär ovat yhdessä. Tämän kirjan kanssa olin paikoin kärsimätön lukiessani muistumia aiemmasta. Kuvaus vaati selviytymistarinan lumimyrskyn kourista kivun ja sivullisuuden kokemuksen rinnalle. Loppu oli riipaiseva! Vakuuttava näyttö tämäkin!

Ella-Maria Nutti: Puiden luo.  Johnny Kniga, 2025. - Ruotsinkielinen alkuteos: Till träden, 2024. - Suom. Jaana Nikula. - 192 sivua
 

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena - naiskulkurin tarina

 

Kulkijan elämä näyttäytyy lauluissa ja elokuvissa huolettomana ja vapaana. Kulkijat ovat niissä harvemmin naisia, mutta Leena Kiviharju (1948-2021) vietti pari elämänsä viimeistä vuosikymmentä Suomen maanteitä laukkujensa kanssa kulkien. Välillä hän sai kyydin, välillä hänelle tarjottiin ruokaa ja asuntojakin. Moni oli hänestä huolissaan, mutta usein hän kieltäytyi tarjotusta avusta. Joskus hän suostui asumaan katon alla muutaman kuukauden, mutta lähti sitten taas vaeltamaan koko laukuissa kuljettamansa omaisuuden kanssa - kunnes ei enää jaksanut. Hän sai nukuttua paremmin ulkosalla.

Kulkeminen tapahtui hitaasti kymmeniä laukkuja siirrellen - tai sitten tarjotulla kyydillä. Hän kierteli pääasiassa Etelä-Suomen paikkakuntia - Sysmä, Hartola, Lahti jne., mutta ulotti matkoja myös Keski-Suomeen ja Itä-Suomeen. Joitakin paikkakuntia hän vihasi. Syyt eivät kuitenkaan paljastuneet päiväkirjoista, joita hän ahkerasti kirjoitti. Säilyneistä päiväkirjoista ei löytynyt myöskään selkeää syytä jatkuvaan matkantekoon. 

Lapsuus ja nuoruus lupailivat Leena Kiviharjulle varsin toisenlaista elämää. Hän kasvoi sisarustensa kanssa kulttuurikodissa Hyvinkäällä, valmistui ylioppilaaksi ja aloitti oikeustieteen opinnot. Ne jäivät kuitenkin kesken, kun hän solmi avioliiton, joka kesti vain vuoden. Isän kuoltua hän hoiti äitiään ja tämän kissoja ja olisi äidin kuoltua halunnut jäädä asumaan kotitaloonsa, mutta sisarukset halusivat myydä talon. Perintörahat hän käytti ulkomailla matkaamiseen, kunnes rahat loppuivat. Kiertäminen jatkui siis kotimaassa. Voisiko yhtenä motiivina olla katkeruus sukulaisia kohtaan?

Toimittaja Päivi Ketolainen on tehnyt naiskulkurista varsin onnistuneen muotokuvan faktatietojen ja säilyneiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Kulkijan arkeen pääsee  lukijakin mukaan paneutumaan kahvin ja tupakantarpeeseen, matkatavaroista huolehtimiseen ja haaveisiin asumuksesta ja kissan elämäkerran kirjoittamisesta. Maininnat maahan kiinni jäätyneistä kasseista tai makuupussista poistavat kulkemisesta romanttiset sävyt, samoin kuin kivut, jotka yhä yltyivät. Matkakassien sisällön kuvaukset, sääilmiöt  ja varkauksista tehdyt rikosilmoitukset värittivät kertomusta. Tämä oli vetävää luettavaa - ja samalla surullinen tarina vaikeammasta elämästä, joka on nyt jo päättynyt.

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena - naiskulkurin tarina. ProBono, 2024.- Kannen valokuva: Pirkko Hirsikangas. -238 sivua

Petri Tamminen: Sinua sinua

Kumma juttu: jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti.

 Rakkautta, paljon rakkautta tässä kirjassa - vai oliko? Sitä kirjailija tutkii itseään muistuttavan päähenkilön kautta  vuosikymmenten välimatkan päästä. Tapahtumapaikkana on sosialistinen ja tarkoin valvottu Praha, jossa rakastuminen on tapahtunut kihlajaismatkalla. Siitä on seurannut kihlauksen purkautuminen ja lukuisia matkoja Tampereen Pispalasta Prahaan rakastetun luo, kunnes tämä ei sitä enää halua. Ja sitten kertoja tekee vielä yhden matkan kaupunkiin, joka on muuttunut turistikeskukseksi. Rakastavaisetkin ovat muuttuneet, avioituneet ja eläneet elämää erillään.

Kirja kertoo myös pelosta. Niistä peloista, joita koulutoverit aiheuttivat aikoinaan. Ne kasvattivat päähenkilöä jatkuvasti tarkkailemaan itseään, koska epäilee, ettei oikein osaa olla kuten kuuluu. Sekä lapsuuden kokemukset, että todelliset vaaratilanteet kasvattavat pelkääjän, joka alati valmistautuu johonkin pahaan.

H. oli kertonut monet kerrat, kuinka hän varoi sanojaan kavarienkin seurassa, kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja. Se oli kuulostanut minusta kiehtovalta, minä olin varonut sanojani aina, tuntui virkistävältä ajatella, että varomiseen saattoi olla myös järjellinen, yhteinen syy.

En tiedä, pelkäsinkö suotta silloin junassa Tsekkoslovakian ja DDR:n rajalla. Mutta kun muistan jalkojeni tärinää, huomaan että olen ollut samassa mielentilassa myöhemminkin monet kerrat. Silloinkin kun mitään todellista vaaraa ei ole ollut. Vain jotta saisin kokea saman selviytymisen armon. Jonka sitten menetän, haaliessani kiireesti uutta pelättävää, siltä varalta että jotakin pahaa tosiaan tapahtuu.

Niin kuin pelkääjälle kaiken aikaa tapahtuukin.

Kirja oli mielestäni helmi. Siinä ei ollut mitään liikaa ja pienestä sivumäärästään huolimatta se antoi paljon. Tamminen kirjoittaa paikoin vaivaannuttavan paljastavasti, panee itseään päähenkilönsä nahkoihin eikä anna armoa. Juuri se tekee kirjasta hyvän, antaa lukijalle mahdollisuuden miettiä omia reaktioitaan, peilata itseään tekstiin. Lisäksi Tamminen kirjoittaa niin mahdottoman hyvin, sanat järjestyvät kuin itsestään iskevään muotoon, liikoja ei laverrella, vaan asiat puhutaan suoraan. Saarnaamiseksi teksti ei mene, vaan kuvailu paljastaa enemmän kuin selittely, kuten jälkiuuniviipalepussiin  pakatut kondomit.

Olihan kirjassa nostalgiaakin. Nuoruuden kokemus on kaiketi saanut kirjailijan tarttumaan aiheeseen, mutta itseni ikäinen lukijakin palaa kirjan myötä matkoihin rautaesiripun taakse ja niiden tunnelmiin. Ehkä elämässä selviytyminen ja nykytilanteen arvostaminen johtuukin juuri siitä, mitä joskus on tapahtunut. 

Se prinsessa , joka tunsi sen herneen seitsemän patjan alta, ei ollut yhtään sen prinsessaisempi kuin kukaan muukaan; kyllä me kaikki sen tunnemme, mikä on jäänyt jonnekin tuonne vuosikymmenten alle ja tuntuu sieltä aina vain.

Petri Tamminen: Sinua sinua. - Otava, 2025. Kuvat: Petri Tamminen. - Kansi: Pia Aho. -144 sivua

Elizabeth Strout : Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout on niitä kirjailijoita, joiden teosta en voi jättää väliin, jos käännöksen saan käsiini. Burgessin pojat on ilmestynyt englanniksi jo 2013, mutta Kristiina Rikmanin käännös ilmestyi suomeksi vasta nyt. Tässä kirjassa ei kerrota Lucy Bartonista  eikä myöskään itsetietoisesta opettajasta Olive Kitteridgestä, johon ensimmäiseksi Stroutin kirjoissa ihastuin. Burgessin pojat , Jim ja Bob, ovat pääosassa.

Bob oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tunne oli vallannut hänet odottamatta ja oli siksi niin väkevä. Hän katseli ikkunasta ikivihreiden puiden mustia runkoja, graniittilohkareita siellä täällä. Hän oli unohtanut maiseman - ja nyt se palasi. Maailma oli vanha ystävä, pimeys kuin käsivarret hänen ympärillään. Kun veli puhui, hän kyllä kuuli sanat. Silti hän kysyi: "mitä sanoit?"

" Sanoin, että tämä on uskomattoman masentavaa."

Lapsuusmaisema vaikuttaa veljeksiin eri tavoin heidän ajaessaan sinne yhdessä vuosien jälkeen. Matkan tarkoituksena on olla tukena heidän sisarelleen Susanille, joka asuu edelleen Mainessa pienessa Shirley Fallsin kaupungissa. Susan toivoo veljiltä apua myös Zachille, aikuistuvalle pojalleen, joka on heittänyt sianpään moskeijaan. Teko on tehty ajattelemattomuuksissa, vailla sen kummempaa tarkoitusta tai sanomaa, mutta täyttää tietysti viharikoksen tunnusmerkit. Asiaa käsitellään myös kaupunkiin muutaneiden somalien näkökulmasta. Vaikka loistavan uran asianajajana tehnyt Jim ei puolusta poikaa oikeudessa, hänen tietämyksellään, suhteillaan ja kyvyillään odotetaan silti olevan myönteistä vaikutusta asian käsittelyyn. Bob yrittää ymmärtää ja kuunnella niin poikaa kuin tämän äitiäkin.

"Ja kolmekymmentäkaksi prosenttia (amerikkalaisista) uskoo, että elämässä menestyminen ei ole meidän päätettävissämme. Saksassa siihen uskoo kuusikymmentäkahdeksan prosenttia." Jim työnsi paperin sivummalle. 

Hetken kuluttua Zach sanoi hiljaa: "Minä en ymmärtänyt. Onko se hyvä vai paha asia?

"Se on amerikkalainen juttu", Jim sanoi. "Syö murosi."

Bob on jäänyt urallaan veljensä varjoon, hän on eronnut ja lapseton. Susankin on eronnut, koska hänen miehensä ei voinut kestää Zachia, joka lapsesta asti vaikutti erilaiselta, laihalta ja rumalta. Jimillä on häntä palvova vaimo ja kolme jo aikuista lasta. Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli näyttäytyy alkoholin suurkulutuksena (Bob) ja Susanin tapauksessa sitkeänä yrityksenä selvitä mm. säästämällä talon lämmityskustannuksissa. Muualta tullet somalit kokevat tämän vielä vaikeammin, koska he jäävät yhteisön ulkopuolelle.

Bob mittaili katseellaan väkeä. Hän ei ollut koskaan tajunnut miten samannäköisiltä valkoihoiset ihmiset näyttivät. He näyttivät kaikki samanlaisilta. Valkoihoisia, avoimen näköisiä ja järkyttävän mitäänsanomattomia verrattuna somaleihin, jotka alkoivat nyt sekoittua muun väen kanssa, naisten pitkät vaatteet liehuivat väkijoukossa.

Tällä tavalla Elizbeth Strout tekee sen. Hän paljastaa vaivihkaa jotain ihmisestä, kuten edellä. Valkoihoiset ovat ajatelleet somaleja massana, josta yksilö ei erotu, mutta Bobin näkemys kääntää asian päälaelleen. Minulla on Stroutia lukiessani aina sellainen olo, että hän kertoo tai paljastaa jotain minusta. Nytkin tunnistan itseni Bobin halusta auttaa, mutta kyvyttömyydestä tietää miten sekä Susanin huolesta ja murheesta poikansa takia. Jopa Jimin itsetietoinen pyrkimys tuntea itsensä tärkeäksi heijastaa jotain minusta. Kaikki kirjan henkilöt paljastavat jotain olennaista lukijasta - ja sitten kirjailija kääntääkin kaiken nurinpäin. Mielestäni se on hyvän kirjan ja kirjailijan merkki. Kirjassa on juonta paljon enemmän kuin Lucy Bartonista kertovissa teoksissa, vaikka kaikki ne ovat minuun hyvin uponneet. Tämänkin lukeminen oli ilo.

Elizabeth Strout : Burgessin pojat. Tammi, 2025. Englanninkielinen alkuteos: The Burgess Boys, 2013. Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 554) 397 sivua

Pirkko Saisio: Vastavalo

 

Vastavalo on Pirkko Saision omaa elämää seuraileva kirja, mutta päähenkilö on hän, joka kasvaa kohti aikuisuutta ja omaa itseään tässä kirjassa. Pienin yhteinen jaettava oli tätä edeltävä, lapsuutta käsittelevä kirja omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Kuuntelin kirjan ja Saision oma ääni lukijana teki kirjan todemmaksi, rehellisemmäksi, vaikka fiktiota kuuntelinkin. Hän seisoo yhä muistamansa takana.

Kommunisti-isän ja kauppa-apulaisäidin ainoa lapsi haparoi kohti tuntematonta ja ottaa vaikutteita sieltä täältä. Hän pääsee oppikouluun, vaikka isä pitää moista valistusta turhanpäiväisenä. Hän ei pärjää aritmetiikassa eikä oikein piirräkään hyvin, mutta ainekirjoitus tuottaa mielihyvää, vaikkei siitäkään saa kuin plussan kahdeksikon perään, mikä on kuin koiraa tapututtaisi selkään kohtalaisesta suorituksesta. Hän hämmästelee yhä Jumalaa, joka jo edellisen kirjan tapahtumissa lastentarhan tätien kautta on tullut päähenkilön maailmaan. Kotona tästä ei ole puhuttu. Tässä kirjassa lähes aikuisena hän melkein tulee uskoon, mutta kokemus jää lyhytaikaiseksi.

Oppikouluaikaisen tarinan kanssa vuorottelee kertomus ylioppilaskevään jälkeisestä, Sound of musicin inspiroimasta matkasta Sveitsiin pestalozzi-kylään töihin. Tuo kokemus kasvattaa häntä koulua enemmän ymmärtämään, kuka hän on ja miten maailmassa voi toimia, mutta oppi tulee vaikeimman kautta. Eletään 1960-lukua , eivätkä kylän johtajat, Kapteeni ja Kapteenitar edes tiedä, missä Suomi on. Lasten kanssa tehdään eväsretkiä, joilla Tante Dolores ja Tante Irma häipyvät tarkastamaan vadelmien kypsyyttä ja nuoremmat tytöt valvovat lapsia. Suomalaisen tytön perehdyttämisen ottaa vastuulleen Renate, joka opettaa myös olemaan poikien kanssa ja pitämään tupakoinnin salassa

En muista, miksi jätin Saision trilogian lukemisen aikoinaan ensimmäiseen kirjaan, mutta onneksi palasin nyt tarinaan. Ei tämä ihan perinteinen autofiktio ole ja se on hyvä. Tapahtumat Sveitsissä ja lapsuuskodissa Helsingissä etenevät palasina vuorotellen omassa ajassaan. Ihailen kirjailijan tervänäköisyyttä ja sitä hymyilevää kritiikkiä, jonka hän kohdistaa kertomuksen päähenkilöön, nuoreen itseensä, joka yrittää olla aikuinen ennen kuin on siksi kasvanut. Kirja antaa ikäiselleni paljon samaistumispintaa ja oivallusta omaan elämään. Kun kirjasta löytää myös itseään, se tulee lähelle ja kiinnostavaksi.

Pirkko Saisio: Vastavalo. WSOY, 2000. 252 sivua  Äänikirja, Siltala 2022. - Lukija : Pirkko Saisio, 5 h 49 min.

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

 Kannattaa näköjään sukeltaa itselleen uusiin genreihin. Fantasia ei ole ollut minun lukemistoani, maaginen realismi  sen sijaan on viehättänyt Sadan vuoden yksinäisyydestä lähtien. Mielestäni Keuhkopuiden uni oli puhdasta fantasiaa, ja sen lukeminen oli silkkaa nautintoa.

Kirjan maailmassa 1000-luvun alkuvuosina vietetään paljon juhlia, joihin aateliset pukeutuvat koristeellisesti, naamioituvat puuterilla, peruukkeihin ja rimpsuihin, käyttävät hajuvesiä peittääkseen pahan ominaishajunsa ja juovat siirappia pystyäkseen juhlimaan pidempään. Heidän siipensä ovat valjaissa, sillä he ovat menettäneet lentokykynsä. Ennen pitkää heidän on kuitenkin palattava omien keuhkopuidensa luo, riisuttava ja asetuttava puuhun. Sama mahla kiertää niin puussa kuin näissä Homo arboriksissakin.

Päähenkilö Katica, kreivitär Aikaterine on rohkea nuori nainen, joka ottaa itselleen oikeuksia ja tehtäviä, joista ei selviydy siipiään menettämättä. Katica Siivettömänä hän jää yksinäiseksi ja läheistenkin inhoamaksi ja vihaamaksi. Vain taidemesenaatti Sera, rakastaa Katicaa edelleen. Serakin uskaltaa muita enemmän eikä ole kokonaan menettänyt kykyään lentää.

Ja sitten hän löysi sen, ylöspäin leijailevan, lämpimän pyörteen, hän matkusti sillä ja karjui kaiken mahdottomuutta ja mahdollisuutta.

Yksinäisenä ja muiden halveksimana Katica lähtee uskaliaalle matkalle ja tapaa Anin, joka elää osana emopuuta tietäen sen tuntemukset maailman ja luonnon nykytilasta. Emopuu ei ole onnellinen, mutta ehkei ole Ankaan..

Miten tympäisevää vuodesta toiseen olla jotakin, mitä joku muu vaati tai edellytti.

Kirjassa on paljon henkilöitä eikä Katicaa lukuunottamatta kukaan kasva toista merkityksellisemmäksi. Katican veli Aingeru rakentaa siipiä, joilla pysyisi lentämään. Tohtorimarkiisi Bernice Lucretius di Caelinus y Pecunion tekee toisenlaisia kokeita ja käyttää Homo arboristen rohkeimpia yksilöitä, kuten Katicaa, koekaniineinaan. Osittain henkilöitä voi luokitella hyviksi ja pahoiksi, mutta päähenkilökään ei ole yksiselitteiseti kumpaakaan. Hän valehtelee ja puhuu totta, haparoi kohti uutta maailmanjärjestystä epätietoisena siitä, mitkä teot ovat oikeita. Kirjailija antaa vihjeitä vähitellen, pieninä palasina ja kirjan maailmanjärjestys on murroskohdassa, jossa on tarkoin kuunneltava viestejä ja rakennettava merkityksiä. 

Mielestäni Keuhkopuiden unen voi lukea monella tapaa. Voi ja tuleekin heittäytyä taitavasti rakennetun maailman tapahtumiin ja seikkailla juhlissa ja retkillä tanssisaleihin, kellareihin ja tuntemattomiin maisemiin. Voi haistaa kuvottavan mädän hajun ja sitä peittävän kukkaistuoksun aavistellen kirjan henkilöiden tavoin koppakuoriaisten pian ilmestyvän. Minulle kirjasta nousi päällimmäiseksi luonnon ja ihmiskunnan suhde, joka on murroskohdassa. Siihenhän viittaa jo lajinimityskin Homo arboris. 

 Nuorille kirjoittamistaan teoksista Enoranta on saanut niin palkintoja kuin palkintoehdokkuuksiakin. Hän on kuitenkin minulle lukijana uusi kirjailija, vaikka tuotantoa on  jo mittava määrä. Tämäkin kirja on palkittu Tähtivaeltaja- palkinnolla. Keuhkopuiden uni on kerrassaan mahtava kokonaisuus - kansikuvaansa myöten.

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni. - Gummerus, 2024. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. - 287 sivua

Lars Sund: Vaasan prinsessa

 Kuin kotiin olisin tullut, kun pitkästä aikaa pääsin Lars Sundin kirjan ääreen. Viimeksi olen lukenut häneltä Missä musiikki alkoi -kirjan. Vaasan prinsessa päättää Pietarsaari-trilogian. Sundilta ei ilmesty kirjoja maailmalle vuosittain ja veikkaan kiireettömyyden näkyvän huolella ja harkiten etenevässä kerronnssa. Se pitää lukijan mukanaan niin, että kirjan päätyttyä ei haluaisi poistua Sundin luomasta maailmasta. Niin nytkin, vaikka poikkeuksellisesti kuuntelin kirjan.

Vaasan prinsessa on Alexandra Schalin-Holm, jonka elämää seurataan kirjassa syntymästä aikuisuuteen ja tanssijanuran alkupuolelle. Tapahtumat leikkautuvat kuolemaan, joka käynnistää kirjan:kummitäti Iris on saanut vakavan sairaskohtauksen ja Alexandra lentää Tukholman saaristosta Kokkolaan Keski-Pohjanmaan keskussairaalaan  sairasvuoteen äärelle. Iris on ollut Alexandralle vähintään yhtä tärkeä kuin isä, Alf Holm, säveltäjä ja muusikko, sillä hän on toiminut ainoalle lapselle äidin korvikkeena, rakastanut ehdoitta ja auttanut pulassa. Isäkin on rakastanut, mutta Iristä on silti tarvittu, sillä vauvasta asti Alexandra on ollut äiditön.

Kirjan kerronta tapahtuu nykyajassa, mutta vähintään yhtä paljon kerrotaan menneestä niin Alexandran kuin hänen isänsä muistoina.Alfin vaimon ja Alexandran äidin kuolema ja muut taphtuneet kuolemat tulevat hakematta mieleen sairasvuoteen äärellä. Samalla kertautuu elämä niin Alexandran kasvuvuosien,ystävyyden,  rakastumisten ja autististen erityispiirteiden tuomien vaikeuksien muistoilla. Alexandra on tuntenut itsensä aina oudoksi ja se, mikä on muille helppoa ja luontaista, vaatii häneltä ponnisteluja. Myös sairasvuoteen äärelle Itä-Suomesta matkaava Alf käy läpi elämänsä käänteitä ja haasteita. Jonkinverran valotetaan myös Alfin nykyisen kumppanin, Marian elämää sekä Schalinin perhettä, sisaruksia, joilla on ollut omat elämänpolkunsa kullakin.

En löydä tästä kuuntelukokemuksesta moitteen sanaa. Minulle tutun kaupungin Vaasan tunnistettavat paikannimet toivat tapahtumat lähelle ja mainitut musiikkikappaleet tekivät saman tuntemukset, vaikken kaikkia pystynytkään palauttamaan mieleeni. Ensin tuntui oudolta kuunnella lukijan korostetun selkeää ja tasaista ääntämystä niin suomeksi kuin englanniksikin, mutta luennan kestäessä siihen tottui ja kirjan sisältö nousi etualalle. Laura Jänisniemen suomennos kulki vaivattomasti. Hieno lukuromaani!

Lars Sund: Vaasan prinsessa. Teos, 2024. Alkuteos: Prinsessan av Vasa. - Suom. Laura Jänisniemi. Äänikirja MP3. - 18 h 12 min.

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Vähän karsastin aiemmista lukukokemuksista tutun kirjailijan uusinta kirjaa sen nimen takia. Tässä iässä en tunne vetoa synnytystarinoihin. Vaan kun kirjan aloitin etsiäkseni huumorinpilkahdusta parin vakavan kirjan jälkeen, sain pohdintaa vanhemmuudesta paljon laajemmin kuin odotetun lapsenlapsen tarinan. Tämä kirja pohtii vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, vanhemman näkökulmasta ja vielä isovanhemmuutakin. 

Elämä ei näytä olevan hiukkaakaan kiinnostunut siitä, että minä olisin halunnut vähän huilata ennen isoäitiyttä. Vain hetken. Elämä ei ole ennenkään välittänyt paskan vertaa suunnitelmistani.

Soili Pohjalainen kirjoittaa tästä kaikesta pitämättä itseään turhan tärkeänä tai edes hyvänä esimerkkinä, vaikka isä sellaiseksi on häntä yrittänyt kasvattaa.  Koska omaa minää ei nähdä voittajana, kurkistaa kirjan rivien välistä itseironinen kirjoittaja. Kirjan perussävy on kuitenkin vakavan pohdiskeleva.

Isä valehtelee paljon siihen nähden, miten ehdoton hän on vaatiessaan muilta rehellisyyttä. Hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa kasvattaessaan pääni sisään ankaran yliminän.

Äiti ei ole niin tosissaan kuin isä. Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä, virheettömiä.Kova työihminen oli korkein ihanne.

Kirja on kaiketi autofiktio sanan täsmällisimmissä merkityksessä. Pohjalainen pohtii myös omaa suhdettaan kirjoittamiseen ja elämäänsä ja niiden välistä totuudellisuutta.

Saisiolla on hänensä, minulla vain nämä onnettomat minät. Tämä yksi, joka haluaa tehdä tyhjäksi yritykseni kirjoittaa kirja. Tämä, joka saa minut epäilemään jokaista lausettani.

Sitten on tämä 'kertojaminä', jolle jokainen lause on kertomus ja siksi totta. Tämä, joka lakkaamatta muuttaa elämääni fiktioksi.Tuokaan lause ei ollut totta, sanoo se toinen minä, se ankara.

Kirja, jota kukaan ei ollut suositellut minulle toimi kuitenkin ja antoi paljon laajemman näkökulman kuin nimi lupasi. Huumoria ei ollut niin kuin muistin tekijän aiemmista kirjoista. Valuvika -kirjassa Pohjalainen kertoo lämpimän huumorin kautta vakavaa tarinaa. Tämäkin teksti kiteytti oivalluksia, joista lukija voi peilata omaa elämäänsä. Kelpo kirja luettavaksi - valitettavasti sen tekee melko nopeasti. Luvut ovat lyhyitä eikä sivumääräkään ole turhan iso. Hyvä niin. Sanoja on turha tuhlailla, jos vähemmälläkin asia menee perille.

Vasta aikuisena minä yhtenä päivänä tietäisin kirkkaasti, että ihminen voi todella luottaa ainoastaan koiraan, koiran olomuotoon ja läsnäoloon, joka leviää huoneeseen sen ruumiinrajojen yli. Koiraan voi luottaa, sanoihin ei.

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Areena, 2025. Kansi Elina Warsta

Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Mitä veden alla on? Sitä pitää kysyä meren muistilta.

Tiedän mitä nämä ihmiset haluavat. He haluavat kokea miltä tuntuu seisoa rikkirevityllä, huojuvalla elämänlangalla, kun jäljellä on enää vain merenvihreä äärettömyys.

Alussa se tuntuu vapaudelta.

Enää en ole siitäkään niin varma.

Aapa on lähtenyt Norjan Ruijasta, meren rannalta Floridaan. Nyt hän on palannut parin vuosikymmenen jälkeen synnyinseudulleen. Hänen tehtävänsä on pohjustaa dokumenttielokuvaa, joka mainostaa öljynporausta. Hänen on suostuteltava Henrik, Aapan äidin kumppani, auttamaan filmin teossa. Aapa syyttää Henrikiä äitinsä kuolemasta merillä sattuneessa onnettomuudessa, joten tehtävä ei ole helppo. Lisäksi Aapan äidinäiti, ämmi on kuolemassa.

On kaksi tapaa oppia tuntemaan itsensä: on tapa tutustua itseensä sisältä päin ja tapa avautua ulospäin. On kahdenlaista vapautta: vapautta itsestä ja vapautta muista.

Minä olen aina ollut vapaa muista.

Aapa on tottunut pärjäämään - yksin. Hän on tehnyt niin äidin kuoleman jälkeen, painanut muistonsa ja katkeruutensa piiloon. Nyt ne nousevat esiin Norjaan palaamisen myötä. Samalla Aapa joutuu palaamaan menneeseen ja miettimään omaa identiteettiään.

Minuus muodostuu kerrostuen kuin koralliriutta. Minuudella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on yksityistä ja täysin omaa. Kaiken taustalla on esiäitien kuolleiden raajojen päälle muodostunut fossiilikerrostuma. Ilman mennyttä ei ole nykyisyyttä. Ja samalla tavalla tulevat sukupolvet rakentavat elämänsä meidän perintömme päälle. Minäkin kuulun siihen ikiaikaiseen ketjuun. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Suurimmaksi osaksi en ajattele siitä mitään.

Kirja koostuu Aapan minä-muotoisesta kerronnasta ja matkapäiväkirjasta, jonka kirjoittaja paljastuu vasta lopussa. Koko ajan kerronnassa on läsnä meri ja valaat, myös Aapan äidin onnettomuuden sattuessa.

Kerrotaan, että vedellä on kyky muistaa kaikki ympärillään olevat tapahtumat. Siten se tietää kulkea ikiaikaisia reittejään, pyöriä pyörteissään ja vetäytyä rannasta ja tulla takaisin rantaan", hän sanoo ja jatkaa napauttamalla päätään. "Muisti sijaistee meren kristallikiteissä."

Kirjan keskeinen teema on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat muutokset meressä ja sen lähellä eläville ihmisille ja eläimille. Minun oli välillä vaikea lukea kirjaa, koska Aapa edusti öljy-yhtiötä, joka oli osaltaan aiheuttamassa näitä haittoja ja hän vieläpä oli tekemässä yhtiönsä mainosfilmiä. Kun teoksen rakenne oli katkelmallinen ja seurasi välillä nykyisyydessä tapahtuvaa, välillä mennyttä ja matkapäiväkirjaakin, oli mukana pysyminenkin hetkittäin ongelmallista. Tämä oli kaiketi vain oma ongelmani, sillä poikkeuksetta olen lukenut kirjasta vain myönteisiä arvioita (kuten Kirjaluotsi, Jorman lukunurkka) . Rautiaisen edellinen romaani Tuhkaan piirretty maa oli itselleni suurempi lukuelämys, mutta tämäkin vaati tulla loppuun luetuksi. Ja palkitsi!

Petra Rautiainen: Meren muisti. - Otava, 2022. - 207 sivua

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Vuoden loppua juhlistavat työpaikan pirskeet venyivät vailla alkua ja loppua, raahautuivat voimattomasti eteenpäin uneliaan oranssien lamppujen alla.

Työpaikan juhlista tulee käännekohta Shibatan raskaudelle, jota kirja seuraa viikko viikolta. Raskaus ja kirja alkavat miesvaltaisen työyhteisön ainoalle naiselle itsestäänselvästi sälytetyistä tehtävistä, jotka hänen odotettiin hoitavan oman työnsä ohella. Kahvikuppien siivoaminen pois ja muut yleiseen viihtyvyyteen liittyvät työt tuntuvat kuin luonnostaan kasautuvan naiselle, kunnes tämä ilmoittaa olevansa raskaana ja kahvinhajun aiheuttavan pahoinvointia.

Shibata paneutuu raskaana olevan yksinäisen naisen rooliinsa, tutustuu sikiön kehitykseen ja kietoo kaulaliinaa vatsansa ympärille saavuttaakseen oikeasti raskaana olevan naisen muodon. Hän osallistuu odottavien äitien aerobic-ryhmään ja saa sitä kautta kontaktia äitiyteen valmistautuviin naisiin.

Yagi osaa kuvata yksinäisyyttä ja naisen asemaa tässäkin kirjassa osuvasti konkreettisten asioiden ja pienten, toistuvien tapahtumien kautta. Samalla hän sekoittaa toden ja ei-toden rajaa niin hienovaraisesti, että ainakin minä lukijana sen hyväksyin ja elin koko ajan  pienessä jännityksessä raskausviikkojen edetessä: Mitä tapahtuu, kun synnytyksen aika tulee?

Kirja on palkittu Japanissa Ozamu Dazai-esikoiskirjapalkinnolla. Päähenkilön työpaikka kartonkihylsyjä valmistavan tehtaan toimistossa tarjoaa kirjan teematiikkaan monta allegoriaa - kuin myös kirjan syntyyn. Vaikka seuraavassa lainauksessa puhutaan hylsyistä, voi merkitystä laajentaa. 

Sana kutsui toisen sanan, kuin tarinan ensiparkaisu olisi tuloillaan. Hiljaisella hartaudella, vaatimattomasti,omistautuneesti. Hyvä vain, että ydin on tyhjä, sillä sen saattoi täyttää kertomuksella. Loitsu kirmasi halki hämärän tuotantopaikan.

Pidin kirjasta kuin myös aiemmin lukemastani Yagin romaanista Venus ja minä. Ilmeisesti voin ruveta käyttämään suomentajan Raisa Porrasmaan nimeä lukusuosituksena itselleni, sillä olen melkein kaikesta hänen japanista suomeksi kääntämistään teoksista pitänyt.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja. - Otava, 2023. - Alkuteos: Kushin techo 2020. - Suom. Raisa Porrasmaa. - (Otavan kirjasto 305). - 170 sivua

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään

 

Ana Magdalena tunsi miehen kuin olisi aina elänyt tämän kanssa. Hän tiesi, että mies oli puhdas ja siisti, hyvin pukeutunut, että kynsien luonnollinen kiilto korosti käsien elottomuutta ja että miehellä oli hyvä sydän - pelkurin sydän.

Ana Magdalena on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa kerran vuodessa, elokuussa, laskemaan miekkaliljoja äitinsä haudalle. Aloituksessa kuvatun miehen kohtaaminen johtaa toistuviin yhden yön kokemuksiin näillä matkoilla. Välillä kokemukset ovat hyviä, välillä pahoja, nöyryyttäviäkin. Silti Ana Magdalena vuosi toisensa perään jättää rakastamansa aviomiehen ja etsii saarelta yhden yön rakastajan. Syntyihin tai syihin ei sen kummemmin paneuduta, vaan kirja vie lukijansa keskelle tarinan tapahtumista ja pitää kyllä otteessaan. Tämä on kerralla luettava kirja.

En arvaile syytä pienen teoksen julkaisemiseen. Dementiaa ja syöpää sairastanut Marquez halusi itse tuhota teoksen, mutta hänen poikansa päättivät toisin ja kokosivat luonnoksista tarinan. Kyllä siitä Marquezin tyylin aistii, mutta lukija jää odottamaan enemmän. Tämä oli ehkä alku jollekin, joka ei ehtinyt syntyä.

Kannattiko kirja lukea? Minulle se toimi houkuttavana maistiaisena, joka herätti vanhan himon Latinalaisen Amerikan kirjoihin ja erityisesti tämän 2014 kuolleen nobelistin tuotantoon. Paljon on jäänyt  lukemattakin - sellaistakin, joka on kirjoitettu täysikuntoisena. Taidanpa lukea seuraavaksi Rakkautta koleran aikaan.

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään. - WSOY, 2025. Alkuteos: En augosto nos vemos, 2024. - Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. - 115 sivua

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen

Ihailen Aulikki Oksasen vanhempia, jotka malttoivat odottaa 5-vuotiaan tyttärensä runon valmistumista, vaikka perhe olikin lähdössä kyläilemään. Vaikuttaa siltä, että Oksanen on varsin aikaisin ollut tietoinen kyvyistään ja taidoistaan. Tämän todistaa sekä Ruuskan kirjoittama kerrassaan mainio elämäkerta että Aulikki Oksasen itsensä kirjoittama ja piirtämä, vuonna 2003 ilmestynyt Piispan sormi ja muita katkelmia. Jälkimmäiseen tartuin tämän Syreenien tulen innostamana.

Ruuska käy läpi Oksasen elämänvaiheet ennen kaikkea tuotannon ja ylipäänsä taiteellisen ilmaisun kautta, mutta kerronta etenee turvallisen kronologisesti ja mukana on helppo pysyä.

Lapsuusaika Pylkönmäellä ja sittemmin Kokemäellä oli turvallista perhe-elämää nelilapsisessa opettajaperheessä. Sisarusten välit ovat myöhemminkin elämässä hyvät, mikä käy ilmi mm. auttamisena  velkojen maksukierteessä painiskelevaa taiteilija-muurari pariskuntaa.  Myös yhteys vanhempiin säilyy, vaikkeivat he lastensa kaikkia edesottamuksia hyväksykään.

Aulikista kehittyy runoilija, laulaja ja näyttelijäkin, joka tempautuu 1960-luvun aatevirtauksiin mukaan ja antaa näkyvän ja muistettavan panoksensa  niin aatteellisiin ja rakkauslauluihin kuin tuon ajan muuhun kulttuurielämään. Kirjassa vilahtelevat  Lapualaisooppera, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius ja Marja-Leena Mikkolakin. Heitä paheksuttiin ja ihailtiin. Yhdessä tekeminen antoi uskallusta.

Tätä sukupolvea ei voi ohittaa saivat monet vielä huomata, vaikka oli myös niitä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä esityksellä oikein tahdottiin sanoa. Turhentaminen on helpoin tapa kommentoida ja korostaa samalla itseään.. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen kirjoittaa 1980-luvulla, että "monen 60-luvun kehäraakin elämän ainoa kohokohta oli laulaa Lapualaisoopperan takarivissä latteuksia".

!970-lukua hallitsi Oksasen elämässä politiikka ja perhe. Hän solmi. paljolti äitinsä toivomuksesta, avioliiton  Alpo Halosen kanssa  ja 1973 syntyi esikoinen Aino ja muutama vuosi myöhemmin tälle pikkuveli Antti. Kenties lapset innostivat myös tekemään heille ja muille lapsille kirjoja, sillä lukeminen ja tekeminen lasten kanssa oli taiteilijaäidille tärkeää. Tärkeää oli kuitenkin myös maailmanparantaminen, jota pariskunta teki loputtomissa kokouksissa ja tapahtumissa Suomen Kommunistisen Puolueen, SKP:n riveissä, kunnes pariskunta erotettiin puolueesta 1984.

Tällainen puoluetoverien nuhteleminen ja ohjeistaminen alkoi jäykistää ja kuolettaa alun perin elävää liikettä ja todisti myös sen, että kaikkien ideologisten liikkeiden sisällä yksilölle jää vain vähän liikkumatilaa. (AO:n haastattelu 2013)

Mietin itse lukiessani, kuinka paljon Aulikki Oksasen kirjallinen ura kärsi tästä ajasta, jolloin vaatimukset tulivat niin kotoa kuin kodin ulkopuolelta niin tiukkoina, että nuori pari saattoi vain tärkeimmät kuulumiset vaihtaa, kun toinen lähti kotoa kokoukseen toisen sinne tullessa. Onneksi Oksanen ehti ja jaksoi kurkottaa uusiin haasteisiin niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, minkä tuo kuvitettu omaelämäkertakin  osoittaa.

Kun näin Aulikki Oksasen noin vuosi sitten Helena Ruuskan kanssa kertomassa Annikin runofestivaaleilla Tampereella  tuolloin tulossa olevasta elämäkerrasta, sain vain aavistuksen kaikista vaikeuksista ja surusta, mitä kirjailija teoksen tekovaiheissa oli kokenut. Kun olen nyt kirjan lukenut, voin olla vain kiitollinen, sillä niin moniin uusiinkin elämyksiin kirja minut johdatti. Maistiaiseksi siitä pätkä runosta Villit puhuvat, kokoelmasta Helise taivas (2014):

Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,

Mutta sielusi sisintä korpea

älä luovuta kellekään.

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen. WSOY, 2024. - 368 sivua

 

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3

 Minua alkaa huimata, kun ajattelen sitä.  Että koko sen ajan kun luulin olevani yksin, toinen  ihminen eli samassa marraskuun kahdeksannessatoista kuin minä. Että me kumpikin söimme aprikoosimarmeladia ja esitimme samat kysymykset. Että myös Henry luuli olevansa yksin. Mutta emme olleetkaan.

Tara Selter on elänyt marraskuun kahdeksattatoista päivää aina vain uudestaan kirjasarjan ensimmäisestä osasta lähtien. Aluksi hän yritti päästä tilanteesta pois selittämällä sitä miehelleen yhä uudelleen. Toisessa osassa hän yrittää muokata päiväänsä siirtymään vuodenaikojen mukaan matkustamalla pohjoiseen ja etelään ranskalaisesta kylästä, jossa hän asui. Koko ajan hän on luullut olevansa yksin. Vaan nyt hän löytää Henry Dalen, joka myös elää samaa päivää yhä uudestaan.

Henry on päivän edellä laskuissaan. hän elää jo 1145 kertaa samaa päivää, kun Tara elää vasta 1144:ttä päivää tämän kirjan alussa. Hän suhtautuu myös asiallisemmin tilateeseen, ei yritä paeta tai siirtyä  toisiin vuodenaikoihin.

Henry ei antanut periksi. Ei hän halunnut synkistellä. Päinvastoin. Mehän olimme hengissä. Se ei ollut yhtä tyhjän kanssa. 

Henryllä on  viisivuotias poika, joka elää äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Poikaansa Henry haluaa tavata ja matkustaa välillä viettämään päiviään siellä. Taran kiinnekohta on aviomies Thomas, jonka läheisyyden hän kokee menettäneensä. Yksinäisyys on kuitenkin kohtalotoverin tapaamisessa lievittynyt. Kun samanlaisia tovereita tulee kaksi lisää, Olga Ja Ralf, tulee päivään myös uusia selviytymiskeinoja ja viimein suunnitelmia siitä, miten tilannetta voi käyttää hyödyksi. Tehokas työmyyrä Thomas pysähtyy ajattelemaan.

Hän alkoi katsella ympärilleen tietämättä mitä tekisi näkemällään. Kerätä maailmasta käyttökelvottomia palasia. Kuin soraa tietoisuudessa. Se hidasti vauhtia. Nykyään kun hän kulki ajatuksissaan, hän kuuli ääniä. Ennen oli ollut hiljaista ja pimeää. Hän oli ollut pöllö. Äänetön ja tehokas, eikä hän ollut nähnyt mitään muuta kuin tavoittelemansa saaliin.

Muutos tapahtuu vähitellen myös muissa marraskuun kahdeksannentoista vangiksi joutuneilla ihmisillä. Kuitenkin he tässäkin tilanteessa säilyttävät myös osan entistä itseään ja hankautuvat toistensa maailmankatsomusta ja toimintatapoja vastaan.

Ralf halusi korjata yksityiskohtia, Olga halusi muuttaa järjestelmiä.. Olgan mielestä piti etsiä syyt. Ralfin mielestä Olga halusi tyhjentää meren vedestä. Olga väitti, että Ralf halusi korjailla pilkkuja. Ralfin mielestä ei ollut mitään ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita. Maailmasta oli huolehdittava kaikkine virheineen.

Minulle on edelleen täysi arvoitus, miksi viihdyn tämän kirjasarjan äärellä. Olkoonkin klassikoksi mainittu ja arvioissa ylistetty, mutta eipä houkuta nimi eikä kansi eikä oikein marraskuun kahdeksastoista päiväkään. Melkein jo päätin, etten tätä kirjaa pidemmälle jatka seisemänosaista sarjaa, mutta lopetettuani ajattelin: ehkä sittenkin. Kirjailija osaa kirjoittaa ja koukuttaa. Outoa asetelmaa on helppo seurata ja jokainen osa on laventanut näkymää. Kerronta on täynnä yksityiskohtia maisemasta, kasveista ja mauista. Vasta linkittäessäni aiempia osia tähän tekstiin, huomasin myös samanlaisena pitämäni kannen muuttuneen. Värit ovat tihentyneet ja voimistuneet. Mahtavaa oivallusta ei voi jättää sivuuttamatta. Teksti vyöryttää lisää oivallettavaa:

Hänen ilmauksensa sekoittuivat omiini, ja tunsin sanojen heräävän eloon vähän kerrallaan, lauseita alkoi taas muodostua, nyt myös minun omiani, tai lauseita jotka muistuttivat niitä, joita minulla oli tapana käyttää.

Yhteydestään irrotettu lausekokonaisuus tavoittaa mielessäni laajempia merkityksiä keskinäisen vuorovaikutuksen tarpeellisuudesta ja voinpa siitä löytää myös syyn ja tarpeen kirjojen lukemiseen.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3. Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos : Om udregning af rimfang III, 2021. - Suomentanut Sanna Manninen. - 174 sivua

Markus Nummi: Käräjät

 Vilja-täti toistelee tuota sanaa. Eikä vain siksi, että kirjojen appelsiinipuut ja hedelmillä täytetyt kulhot
saavat värin ja muodon. Vilja.täti pitää sanasta itsestään, pyörittelee sitä suussaan, päässään, siellä se pyörii.  Viesti toisesta maasta, maailman takaa.

Ikkunasta näkyy maailma, näkyy kaikenlaista eikä kaikelle ole sanoja. Silloin voi sanoa vaikka appelsiini.

Vilja-täti kurkottaa maailmaan yhdellä kädellä, toisella työntää maailmaa pois. Etsii vastauksia, sanoja ja sitten peittää sanoja sanoilla. Appelsiini, appelsiineja.

Vilja-täti tarkkailee kuvitteelisen Tarvajoen kylän elämää kansakoulun yläkerroksen ikkunasta. Hänen pikkuveljensä Frans on koulun opettaja ja koko perhe asuu alakerrassa. Sofia-vaimo pitää huolta kälystään. Ennen kuin Viljasta tuli huolenpitoa vaativa ja sanoja haeskeleva höppänä, hän oli nuori tyttö, joka odotti elämältä paljon. Ensimmäisiin tansseihinsa hän oli lähtenyt ystävänsä Karoliina Suomaan kanssa suurin odotuksin, mutta joku oli mennyt vikaan. 

Vilja-tädin puheet saatavat aikaan tapahtumavyöryn, joka mullistaa koko kylän elämän. Keskeisenä tekijänä on vaasalainen etsivä Juho Iivonen, joka hieman itserakkaasti selostaa tutkimustensa kulkua ja syytöksiä, jotka piankin koskevat melkein kaikkia kyläläisiä. Keskeinen syyllinen on Karoliina Suomaa, joka on kertonut koko tarinansa sikiönlähdettäjänä ja saattanut näin muutkin syytettyjen asemaan, vaikka monet yrittävät tekojaan kaunistella. 

"Totuutta on helpompi toistella kuin valhetta?"

Moni joutuu tutkimusten kestäessä  kuulusteluihin ja Armas Honkalan talossa olevaan putkaan. Moni perheetön nainen on saanut Liinalta apua raskauden keskeytykseen ja perheelisetkin ovat runsasta lapsilukua yrittäneet hänen toimillaan vähentää. Armas Honkalan, vanginvartijan on vaikea kuunnella intiimejä paljastuksia, joita Iivonen kaivelee syytetyiltä. 

On pitänyt istua todistajan paikalla kuulemassa, kun sana kerrallaan on tongittu ihmisen sisuksista. Pantu sanomaan ääneen se mitä ääneen ei sovi sanoa. Pakotettu toistamaankin välillä se  mikä jo ensimmäisellä kerralla on juuttunut kurkkuun.

Viljan elämän tragedia kietoutuu kylällä 1938 tapahtuviin paljastuksiin ja samalla hänen erityinen asemansa kylässä saa selityksen. Edessä oleviin sodan enteisiin kyläläiset eivät pysty kiinnittämään näiden tapahtumien keskellä huomiota, vaikka vaihto-oppilaaksi tulee Saksasta Hitleristä puhuva Fritz. Ajankohdan todellisuutta kirjaan tuo myös lukujen otsikkohinkin pääsevä appelsiini, joka on tuohon aikaan uusi ja eksoottinen hedelmä.

Kirjan henkilömäärä on mittava ja alkulehtien henkilöluettelo on todella tarpeen. Alussa lukija on päästään pyörällä, mutta vähitellen henkilöt tulevat tutummiksi ja kirjailija onnistuu todella taitavasti pyörittämään kyläyhteisön tapahtumia ja käsittelee asukkaiden keskinäistä  dynamiikkaa oivaltavasti ja lämmöllä. Samalla hän kuitenkin säilyttää objektiivisen  kertojan aseman - puhuipa hän Iivosen tai Vilja-tädin suulla.

En olisi uskonut innostuvani lähes kuusisataa sivuisesta historiallisesta romaanista, mutta niin vain kävi. Ehkä isoin asia, joka jäi mieleeni, oli pienen ja näennäisesti merkityksettömän ihmisen elämän arvokkaaksi nostaminen. Kirjasta välittyy lämpö kuvattavia kohtaan ja Juho Iivosen tärkeily saa humoristisia sävyjä.

Armas sanoo ymmärtävänsä, ettei näihin toimituksiin pitänyt tulla tunteitaan värisyttämään. Ei auttanut teurastajan lahtihommissa alkaa katsella elukkaa kyynelsilmin. Mutta kun sellainen yksinkertainen ihminen istui vastapäätä, tunnustus oli jo saatu, ehkä itkuakin tuherrettu. Ei olisi tarvinnut leikkiä niin kuin kissa saaliin kanssa.

Markus Nummen lähtökohta on todellisessa ihmiskohtalossa, joka hänelle on tullut äitinsä kautta tietoon. Valtava aineisto ja sen fiktiivinen todellisuus on vaatinut melkoisen työmäärän, mutta tulos on sen arvoinen. Hyvä lukuromaani, hieno kokonaistarina.

Markus Nummi: Käräjät. Otava, 2024. 571 sivua.

Lily King: Kirjoittajia&rakastajia

 Miksi kukaan haluaisi vetää oppilaat ulos tarinasta? Heidäthän pitää työntää syvemmälle tarinaan, niin että he voivat tuntea kaiken mitä kirjailija yritti suurella vaivalla luoda lukijoilleen.

Päähenkilö Casey sanoo tuon tähän lainaamani väitteen työpaikkahaastattelussa kuvatessaan menetelmiään englannin opetuksessa. Tämän kirjan tarinaan minä itse upposin syvälle ja nautin kirjasta.

Saattaa olla, että kirjassa on paljon tekijäänsä. Casey on kolmekymppinen tarjoilija, jonka äiti on kuollut yllättäen. Suhde isään on problemaattinen ja  Espanjaan vienyt rakkaustarina on päättynyt. Rahaa ei ole - velkoja on. Casey asuu veljensä tuttavan piharakennuksessa ja ulkoiluttaa tämän koiraa osana vuokranmaksua. Joka aamu Casey käyttää puolitoista tuntia saadakseen romaanikäsikirjoituksensa valmiiksi. Kirjoittaminen sujuu välillä hyvinkin tuskaisesti, mutta Casey jatkaa sitkeästi.

Kirjoittamisessa vaikeinta on sisään pääseminen, kalvon puhkaiseminen joka päivä. Toiseksi vaikeinta on ulos pääseminen. Välillä minä uppoan liian syvälle ja nousen pintaan liian nopeasti. Jälkeenpäin tuntuu että on apposen auki ja ihoton. Koko maailma tuntuu kostealta ja taipuisalta.

Caseyn elämää ja maailmaa pitävät koossa työtoverit ja ystävät, kirjoittaminen ja kirjat. Sivuilla vilahtelee ohjeita kirjoittamiseen ja kirjojen ja lukemiseen liittyviä kommentteja, kuten:

Kirjan  rakastaminen jonkun toisen kanssa on aivan erityisen nautinnollista ja intiimiä.

Se oli oikeastaan sellainen vitsi, että sitten kun meillä ei ole enää mitään sanottavaa niin sitten on kirjojen vuoro.

Myöntää täytyy , että lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvä aihepiiri oli minulle rakas. Oli kuitenkin myös varsin hauskaa lukea kuvauksia ravintolatyöstä, jossa Casey oli kuvauksen mukaan varsin nopeasti kehittynyt taitavaksi. Kirjailijaa kertoo kaoottisista tilanteista, joista tarjoilijat selviävät, ikävistä toisia kampittavista työtovereista ja  auttavaisista työtovereista sekä kuvaa toinen toistaan mielikuvituksellisempia ruoka-annoksia niin, että lukijalle vesi kihoaa suuhun. Onhan kirjassa tietenkin mukana myös rakkautta, jota kirjan nimikin lupaa. Sekään ei jää mitenkään sävyttömäksi tai liian yksinkertaiseksi. Casey tutustuu työssään kirjailijaan, jolla on kaksi pientä, äiditöntä lasta. Keskustelut ja tekemiset lasten kanssa ovat oivaltavia ja hauskoja. Viihdyin kirjan parissa loistavasti!

Haluaisin, että oppilaat puhuvat ja kirjoittavat siitä, minkälaisia tunteita kirja herättää, minkälaisista asioista se muistuttaa, muuttiko kirja heidän ajatuksiaan mistään asiasta.

Lily King: Kirjoittajia&rakastajia. Johnny Kniga, 2025. - Englanninkielinen alkuteos Writers & Lovers, 2020. - Suom. Salla Voutilainen. - 335 sivua.

......

Cecilia Samartin: Señor Peregrino

 Oikeastaan tässä kirjassa on kaksi tarinaa. Ensimmäinen alkaa nuoren kaunottaren Jamiletin äidin kuolemasta Meksikossa. Tyttö jää yksin köyhyyteen eikä osaa lukea. Suurin murhe on kuitenkin koko selkää peittävä syntymämerkki, josta Jamilet haluaa eroon. Hankkiakseen rahat leikkaukseen hän lähtee Yhdysvaltoihin, jossa hänen tätinsä elää. Laiton rajanylitys onnistuu ja Jamilet löytää tätinsä Carmenin, rotevan naisen, joka elää sotkuisessa kämpässä. Täti auttaa siskontytärtä hankkimaan paperit, joiden avulla tämä pääsee töihin mielisairaalaan. Siitä alkaa toinen tarina.

Jamilet palkataan viidennessä kerroksessa asuvan miehen avustajaksi. Mies haluaa itseään kutsuttavan Señor Pergrinoksi, koska hän on kävellyt Santiago de Compostellaan päättyvän pyhiinvaellusreitin, mikä on muuttanut hänen elämänsä suunnan. Muut pelkäävät äreää potilasta, mutta Jamilet saa mieheen yhteyden. Mies opettaa Jamiletia lukemaan ja kertoo tarinaa pyhiinvaelluksestaan. Vaikka Samartin vain mainitsee joitakin paikkoja matkan varrelta, pystyy reittiä kulkenut samaistumaan miehen tuntemuksiin.

Tajusin, että seikkailumme oli tulossa päätökseensä. Caminolla sydämeni ja ajatukseni olivat yhdessä eteenpäin raahustavien jalkojeni kanssa löytäneet rauhallisen rytmin.Kaikki elämän epäoleellisuudet olivat poissa. Meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme, ja jokainen hetki oli kokonainen. Me tunsimme itsemme ja matkakumppanimme. Tiesin että kaikki muuttuisi, kun palaisin tavalliseen elämään.

Pohjoismaissa suosittu kuubalaislähtöinen kirjailija on kirjoittanut paljon ja suomeksikin on käännetty monta hänen teostaan. Minulle tämä kirja oli ensimmäinen hänen tuotannostaan ja hyvin upposi - ehkä myös tuon caminovaelluksen takia. Muutenkin kerronta pysyy sopivan salaperäisenä eikä herkistele liikaa romanttisten rakkauskuvioiden parissa, vaikka niitäkin kirjassa on. Juonenkuljetus on taitavaa eikä yhteensattumia kehitellä liikaa tai vedetä liian pitkälle. Lukija ei arvannut, mihin tarina vie. En kadu, että kirjaan tartuin. Saatanpa joskus jatkaa vielä La Pergrinan parissa, sillä trilogia on luvassa.

Cecilia Samartin: Señor Peregrino. - Bazar, 2010. - Englanninkielinen alkuteos Tarnished Beauty, 2008. - Suom. Tiina Sjelvgren. -  381 sivua

Emi Yagi: Venus ja minä

"Kaikki viettävät elämänsä jotakin odottaen.He kestävät, koska on joka tapauksessa jotakin odotettavaa, oli se sitten isoa tai pientä tai jotakin, mikä ei koskaan toteudu. Odotetaan päivän kolmea ateriaa, odotetaan viikonloppua, luokalta pääsyä, rakastettua, valmistumista, työkomennusta, työpaikan vaihtoa, eläkkeelle jäämistä, unta. Ja sitten odotetaan kuolemaa."

Venuksen mielestä  maailman pelottavin asia on se. ettei ole mitään odotettavaa. Se on  pelottavaa monen muunkin mielestä. Kirjan minä-kertoja odottaa työvuorojaan Venuksen kanssa. Hänen sujuva latinantaitonsa on taannut hänelle työpaikan museossa puheliaan patsaan keskustelukumppanina. Uhkea Venus-patsas haluaa korostaa syntyneensä Roomassa ja välttelee alkuperäistä Afrodite nimitystä. Vaikka keskustelutuokioita on vain tunti viikossa, löytää yksinäinen kylmävarastotyöntekijä niistä piankin elämäänsä tärkeän sisällön. Komea kuraattori muuttuu kilpailijaksi, joka tavoitteelee Venuksen suosiota hänkin. 

Pienen kirjan kantava teema on yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Kertojalla ei ole kavereita ja hän kantaa niskassaan koko ajan keltaista sadetakkia, joka eristää hänet tehokkaasti muista ja saa epämukavasti hikoilemaan sosiaalisissa tilanteissa ja kompastelemaan takin helmoihin . Hänen on vaikea on löytää keskustelunaiheita muiden kanssa. Hän syö kylmävarastosta saamiaan pakasteita yksin asunnossaan pysyäkseen hengissä, ei nauttiakseen.  Venuksella on ympärillään paljon patsaita, joiden puhetulva on eri kielien kakofoniaa, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia hänkin on yksin.

Kirjan sisältö on sivumäärää suurempi. Minä pidän maagisen realismin keinoista ja Yagi käyttää niitä taitavasti huolehtien koko ajan siitä, ettei niistä tule itsetarkoitusta, vaan ne paljastavat jotain olennaista, kuten tuo keltainen sadetakki. Jotain jäi minulta pimentoon:  Venus halusi kutsua keskustelukumppaniaan Horaksi. Tulkitsin nimityksen ensin halventavaksi, mutta voishan se tarkoittaa tuntia tai aikaa ylipäänsä... Raisa Porrasmaan suomennokseen olen oppinut luottamaan ja teksti soljuu hyvin tässäkin. Etsinpä käsiini myös Yagin edellisen suomennoksen, Tyhjyyspäiväkirjan.

Emi Yagi: Venus ja minä. - Otava 2025. Japaninkielinen alkuteos Kyunkanbi no kanojotachi, 2023. Suom. Raisa Porrasmaa. ( Otavan kirjasto 318). - Kannen kuva: Rene Magritte. - 105 sivua

Hannu Väisänen : Viisikko

 

Hannu Väisänen on Anterona kertonut omaa ja sisarustensa tarinaa lapsuudesta vanhuuteen. Ihastuin hänen kerrontatapaansa jo sarjan aloittaneesta Vanikan paloista lähtien, mutten en ole kaikkia 7-osaisen sarjan kirjoja lukenut. Kun nyt taas pääsin sisään tarinaan, taidan lukea nuo lukemattomatkin. Vaikka hyvin toimi tämäkin lukukokemus suoraan ikääntyneen Anteron maailmaan asetettuna.

Antero asuu Ranskassa ja siellä vietetään viisikon yhteisiä syntymäpäiviä entisessä pappilassa. Paikalla on neljä veljestä ja Sisko. Runoileva ja alkoholin pauloissa rimpuileva isä on kasvattanut sisasrukset yksin vaihtelevien äitipuoliehdokkaiden kanssa. Äiti on kuollut jo lasten ollessa hyvin pieniä. Kasvupaikka oli Oulun kasarmialue isän työn takia.

Santeri on perinyt isän taipumuksen ryyppyputkiin, hänellä on pitkä letitetty parta, joka päättyy sormukseen. Fysioterapeutti Aleksi on kiinnostunut Nepalista ja terveellisestä elämästä, Siskon elämää ohjaavat taivasnäyt. Joukon komistus on Santeri, jolla on kehitysvamma. Tässä romaanissa sisarusten elämä on asettunut uomiinsa ja Anteron Ranskan talo pannaan jo myyntiin, vaikka siellä vielä juhlia vieteäänkin

Sumu ei hälvene. Mutta muistin suuret pariovet avautuvat, ensin paukkuen, sitten saranat vinkuen. Ja parioven takaa lähtee kulkeutumaan luokseni kaikenlaisia unohdettuja muistoja, mikä liikkuen hontelosti kahdella tikkujalallaan, mikä länkisäärisenä, mikä hämähäkin muotoisena. Valtava unohdettujen asioiden joukko lähestyy minua, tuijottaa, lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

 Vanhuus on läsnä niin puissa, tippukiviluolissa kuin veljesten omassa elämässä. Pahimmin se iskee muistiaan kadottavaan Siskoon. Muistista ja muistoista tulee tärkeä osa kirjaa.Siskon auttaminen tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta. Samanlaiselta tuntuu sivusta seuraaminen, menneen olemuksen ja sisaren tapaojen muistaminen.

Yhtäkkiä minulla on tunne, että olen ensiapukurssin huonoin oppilas. Olen pidellyt ihmistä esittävää nukkea ylösalaisin sylissäni, enkä tiedä mistä kohdasta tekohengitys kuuluisi aloittaa. Enkä osaa asettaa muistiproteesia oikein.

Hannu Väisäsen teksti on kuvailevaa ja toteavaa, yksityiskohtia täynnä. Kirjan avulla pääsee  ransakalaiseen maalaispappilaan, ikivanhan marjakuusen luo, tippukiviluolaan ja karuun rivitaloasuntoon Kouvolassa. Mitään erityisesti korostamatta Väisänen tarjoaa tekstissä oivalluksia ja yhteenvetoja, jotka tekee mieli painaa mieleen. Samaistumispintaa riittää - ainakin vanhenevilla ihmisillä. Liikaa ei kerrota, eikä myöskään liian vähän. Tässä on kaikki kohdillaan.

Hannu Väisänen : Viisikko - romaani._ Siltala, 2024.- 199 sivua

Antti Heikkinen : Rautavaara

 

Tässäpä erinomainen kuntahistoriikki. Olin jo aikeissa heittää kirjan pois, kun ensilehdillä asia paljastui, mutta onneksi jatkoin. Romaanimuotoinen, fiktiivinen tosiasioihin nojaava historiikki Rautavaaran kunnan 150-vuotisesta taipaleesta kertoo taatusti yhtä paljon kuin perinteinen elinkeino- ja vuosilukuvetoinen kerronta. Tai ainakin sitä luetaan enemmän ja jopa kunnan rajojen ulkopuolella. Olihan se Savonia-palkinnon ehdokkaanakin, vaikkei nyt voittanutkaan kisaa. Kirjan kirjoittaja on samaisella palkinnolla jo palkittu kirjastaan Pihkatappi 2014.

Heikkinen selvittää kuvitteellista sukuhistoriaa ja samalla Rautavaaran kunnan historiaa Mäen torpan asukkaiden kautta. Kerttu tapaa Aino-mummonsa kuolinvuoteen ääressä äitinsä ja siskonsa ja lukija viedään sisään tarinaan. Aluksi saa olla varuillaan, että pysyy oikean isovanhemman matkassa, mutta kirjan edetessä kärryillä pysyminen on turvattu.

Amerikan Tuomas ostaa köyhtyneen torpan meren takana hankkimillaan rahoilla ja vie sinne häntä odottaneen Hildan. Rahat riittävät hädin tuskin nälkätalvien yli ja riesaksi tulee vielä lavantautikin, joka vie kaksi lasta. Kolme selviää aikuiseksi. Yksi pääsee naimisiin kylän Olli-opettajan, kanttorin pojan, kanssa jälkikasvua odottelemaan.

Tuomas pysyy puolueettomana ja raittiina, mutta Eero-poika seikkailee Neuvostoliiton puolellekin - ja palaa runneltuna mutta taas valmiina puolustamaan Suomea sodissa. Olli-vävy nai vanhimman siskon kuoltua tämän nuoremman Elli-siskon, uskoo vakaasti Hitlerin oikeustajuun ja liittyy suojeluskuntaan.

Pääpaino tarinassa on Tuomaan perheen uudisraivaajan elämässä. Naiset elävät pidempään ja surevat enemmän tai ainakin näkyvämmin. Naisten varassa myös viestikapula sukupolvelta toiselle siirtyy tarinoiden muodossa. Vastentahtoisesti mummoaan tapaamaan tullut Kerttukin näkee lopulta enemmän kuin vanhuksen sairasvuoteella.

Ehtinyt , olen sanonut. Muille ja itselleni.  Viitsimisestä se todellisuudessa oli kiinni.

Mummon kotona haisi vanhukselta. Kahvileivät olivat vanhoja, kahvikupit likaisia. Jutut moneen kertaan kuultuja.(Kerttu 2024)

Välillä kerronta palaa aina nykyaikaan Kertun myötä. Kertojan myötätunto on ehkä enemmän köyhien mökkiläisten puolella, etenkin Tuomaan kaltaisten raivaajien. Kerronta ei ole yksitoikkoista eivätkä saman perheen jäsenetkään yhdestä puusta veistettyjä. Jokaisella on oma luonteensa ja kohtalonsa. Jo Tuomaan tausta, josta tämän äiti visusti vaikenee, tuo lisäjännitettä tarinaan. Sitä tulee väistämättä myös maailmantapahtumien vaikutuksista ja aatteiden heijastumina. 

Rehevän savolaismurteen käyttö tuo joskus huumoripläjäyksen piristykseksi keskelle tarinaa. Etenkin velmuilijaksi kuvattu Eero kertoilee tarinoita. Tällainen on mm. juttu korkonimeensä  Perserieska kyllästyneen kyläläisen valituksesta oikeuteen, jossa hänet nimettiin Pyllykakuksi oikeuden päätöksellä. Tuomaan hauska puhetapa amerikanenglannin lainasanoilla maustettuna tuo savolaismurteiden rinnalle lisäväriä.

Jonkin verran se tuntui funnylta. En ollut arvannut kulkevani pitäjässä kuulun miehen kirjoissa. Pian selvisi, että olin nimi tuttu myös muille savottalaisille (Tuomas 1917-1935)

Näkökulma vaihtuu, historia etenee ja kertomus täydentyy. Lukemista helpotetaan niin kirjan ensilehdille painetun sukupuun avulla kuin kertojan nimen jälkeen liitettyjen vuosilukujen avulla. Kokonaista elämäntarinaa ei kerrota kenenkään suulla täydellisesti, vaan kertoja väistyy toisen tieltä ja muuttuu nuorukaisesta appiukoksi, nuoresta vaimosta sokeaksi mummoksi. Hyvin saa Heikkinen pideltyä langat käsissään ja tarjoaa lukunautinnon, jollaiseen harva historiikki pystyy. Lisää taidetta historiankirjoitukseen ja lihoja vuosilukujen ympärille! Näin hyvin onnistuneen kirjan jälkeen soisin muidenkin kuntien ryhtyvän vastavaan projektiin.

Antti Heikkinen : Rautavaara - romaani. WSOY, 2024. 402 sivua

Han Kang: Ihmisten teot ja Valkoinen kirja

 

Hän ajatteli, että jos sielu on olemassa, sen näkymätön liike olisi samanlainen kuin sen perhosen siipien lepatus.(Valkoinen kirja)

En ihan vielä päässyt viimeisimmän nobelistin kyytiin lukiessani Valkoista kirjaa, joten luin toisen, joka oli kirjastossa saatavilla: Ihmisten teot. Ja jo vain pääsinkin sen avulla matkaan - ja se kyyti oli kylmää. Keskenkään en voinut kirjaa jättää, vaikka toivoin sen pian loppuvan häiritsemästä yöunia ja päivän ajatuksia. Voisin kai sanoa, että kirja piti otteessaan, vaikka pois rimpuilin.

Valkoisen kirjan lähtökohtana on vastasyntyneen kuolema. Siitä kerrotaan myöhemmin syntyneen isosiskon näkökulmasta. Jos sisko ei olisi kuollut, ei isosisko ehkä olisi olemassa, eikä myöhemmin syntynyt velikään. Valkoisuus lähtee vastayntyneen vaatteesta, kapalosta, joka toimii myös käärinliinana, kun lapsen isä hautaa ennen aikaisesti syntyneen. Kirjailijan listalla on myös muuta valkoista: suolaa, paperia, lunta, riisiä, aallot, valkoinen lintu...Tärkeimmiksi vuorosanoiksi kirjassa kohoaa äidin puhe lapselle: Ethän kuole? Valkoinen on kuoleman väri. Kirja on taiten tehty, runollinen yksityiskohtia myöten. Haittasi minua pikkuisen surun aukeaminen ennen kertojan syntymää kuolleen lapsen takia. Se on joko kulttuurisia tai henkilökohtaisia puutteitani ja kyvyttömyyttäni ymmärtää.

Han Kang: Valkoinen kirja, Gummerus, 2021. Koreankielinen alkuteos, 2016. Suom. Taru Salminen. - Valokuvat Douglas Seok. - 111 sivua

Ihmisten teot on kirja, jonka halusin jättää lukematta, mutten voinut. Kirja kuvaa vuonna 1980 väkivalloin tukahdutettua mielenilmausta Gwangjun kaupungissa ja kaikkia niitä kidutuskeinoja ja raakuuksia, joita hallituksen joukot käyttivät protestoivia opiskelijoita ja jopa sivullisia kohtaan. Tyhjillä kaduilla ruumisröykkiöiden keskellä vaeltaa poika etsimässä ystävänsä ruumista ja sieluja, jotka eivät ole vielä lähteneet kauemmas.

Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahataa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?

Kirjoittaja on vahvasti mielenosoittajien puolella ja kerronta etenee heidän näkökulmastaan. Oikeastaan puolen valinta on itsestäänselvyys, jota ohjaa ihmisen omatunto, vaikka sen äänen kuulemisella onkin järkyttävät seuraukset.

Siitä lähtien kun olimme nousseet kapinaan tekojani oli ohjannut voima, joka oli yhtä ylivoimainen kuin armeija.

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

Kerronta etenee eri henkilöiden näkökulmasta yksityiskohtia tarkoin kuvaten. Loppupuolella kuvataan lapsensa menettäneiden vanhempien tunteita ja menetyksestä syntynyttä vihaa ja vastarintaa. Kuolleiden protestoijien vanhempien viha lapsiensa teurastajia kohtaan kasvaa ajan myötä murheen ylittäväksi voimaksi.

Elämänlanka on vahva kuin härän jänne, joten minun täytyi jatkaa, vaikka menetin sinut. Täytyi pakottautua syömään, tekemään työtä ja nielmään päivän toisensa jälkeen väkisin suuntäyden kylmää riisä, joka juuttui kurkkuun.

Kirja oli vahva puheenvuoro ihmisyyden puolesta julmuutta vastaan. Hetkittäin oli vaikea seurata eri henkilöiden vaiheita samankaltaisilta tuntuvien nimien takia. Sisarukset olivat samannimisiä, mutta sisko ja veli erottuivat nimissään vain lopussa olevalla -mi ja -ho päätteellä. Ihan vaivatta ei lukija päässyt ajankulkuunkaan mukaan, sillä kuulustelutapojen kuvaus ja verenvuodatus turskahtivat kirjan sivuilta niin voimakkaina. Kun nyt tarkastelen lukukokemustani, olin täydemmin kirjan otteessa kuin aikoihin. Koko ajan pyristelin vastaan, halusin lopettaa, mutten voinut. Tällaiseen ne nobelistit pystyvät!

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Han Kang: Ihmisten teot , Gummerus, 2018. -Koreankielinen alkuteos 2014. - Suomentanut Sari Karhulahti englanninkielisestä käännöksestä Human Acts, 2016. - 230 sivua 

Kari Hotakainen: Helmi

Hänestä tuntui, että häneltä oltiin viemässä pois jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. 

Toni ja Mira löytävät sienimetsästä harhailemasta vanhan naisen, joka ei muista nimeään eikä osoitettaan. He vievät naisen kotiinsa, soittavat hätäkeskukseen ja tarjoavat yösijan lastenhuoneessa, jolle ei koskaan ole tullut käyttöä. Siitä alkaa hotakaismainen pyöritys, jossa mukaan tulevat huumeet ja mielikuvitukselliset käänteet. Päähuomio on kuitenkin ihmisissä, heidän ongelmissaan ja selviytymisyrityksissään.

Vaikka Tonin ammatti näyttelijänä, joka imitoi eläimien ääntelyä ei ole menestystarina, on lapsettomuus kuitenkin pariskunnan suurin ongelma. Helmi ei sure lapsettomuuttaan tai naimattomuuttaan, sillä hän on saanut elämänsä aikana riittävästi pitää huolta vallattomista nuorukaisista rockbändissä, jonka mukana kiersi Eurooppaa.

Muutaman kerran Helmi oli joutunut maksamaan edustamiensa rocknuorukaisten särkemiä televisioita sekä muuta irtaismistoa, ja selittämään yhden jos toisenkin hotellin johdolle, että rockbisneksen turbulenssi rasitti nuoria miehiä niin suunnattomasti, että joskus heidän oli purettava ahdistuksensa syyttömiin huonekaluihin.

Helmin murhe on muistin heikkeneminen ja siitä johtuvat pelot. Hänellä on riittävästi rahaa toimeentuloon, mutta ystäviä löytyy vain naapurin uskovaisesta Ailasta, joka pitää huolta miehestään Oskarista. Oskari on vielä heikommassa kunnossa kuin Helmi, sillä muistin lisäksi hänen liikuntakykynsä on hiipunut. Helmin ja hänet löytäneen pariskunnan välille syntyy kuitenkin side, joka antaa toivoa ja tuo vähitellen myös uusia ratkaisuja.

Pääasia on, että saan elämäni takaisin, kaikki muistot ja totuudet. Ihmisellä sanotaan olevan vain yksi elämä, se ei pidä paikkaansa, ihmisellä on monta elämää, jos yhden unohtaa, alkaa elää toista, jos toinen jää taakse, kolmas aukeaa edessä. Siinä kohtaa Helmin ajatuksia aukesi ovi, ja entinen elämä astui sisään.

Helmi on kirjan päähenkilö ja Hotakainen kohtelee häntä kauniisti. Pidän siitä, että muistisairaat ihmisen kuvataan kokonaisina ihmisinä eikä vain harhailevina ja huolenpitoa vaativina olentoina. Helmi menneisyyksineen, suunnitelmineen ja rahoineen on täysi toimija, vaikkei häneltä oikeinkirjoitus enää suju. Helmin varassa tämäkin kirja toimii.

En etsinyt kirjaa intohimoisesti käsiini, koska sen julkisuus Pirkka-kirjana kääntyi kirjaa vastaan. En ehkä innostunutkaan tästä lukiessani niin paljon kuin olen jostain muusta Hotakaisen kirjoittamasta kirjasta riehaantunut. Lukeminen oli kuitenkin helppoa, oivallukset ja rinnastukset virkistivät. Kyllä kirja kannatti kirjoittaa ja lukea.

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala, 2024. -Kannen kuvat Mika Tuominen. - 294 sivua

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 

Mitä vanhemmiksi tulemme ja mitä enemmän kokemusta saamme, sitä nopeammin aika kuluu. Sen sijaan lapsille kaikki on uutta, ja siksi kesä tuntuu ikuisuudelta ja päivällinen vanhojen sukulaisten kanssa kokonaiselta ihmisiältä.

Agneta on huomannut elämänsä kuluvan toisin kuin hän toivoisi. Hän on hoitanut työnsä, kodin ja lapset, jotka aikuistuttuaan ottavat yhteyttä vain rahapyynnöin. Aviomies Magnus keskittyy omiin harrastuksiinsa lintubongailuun ja uintiin. Hän toivoisi Agnetan lähtevän mukaan, mutta Agneta syö mielummin juustoja viinin kanssa - ja tylsistyy kotona. Sitten hän näkee google-kääntäjän avulla tehdyn pienen ja kömpelön ilmoituksen sanomalehdessä ja päättää lähteä Provenceen hoitamaan 'isoa poikaa', koska ilmoituksessa au pairilta vaaditaan ruotsinkielentaitoa. Hän menee junalla ja katuu lähtöään jo Hampurissa, jossa hukkaa puhelimensa. Matka kuitenkin jatkuu.

Lentäminen on liian nopeaa, en pysy perässä. Sieluni jää vielä moneksi päiväksi lähtöpaikkaan, ja ruumis on ihan yksin uudessa paikassa. Kun sielu viimein on ehtinyt perille asti, ruumiin on lähdettävä paluumatkalle ja odotettava yksin kotona, kunnes sielu palaa.

Perillä odottaakin luostarissa asuva muistisairas Einar, jonka kumppani Armand on kuollut. Ilmoituksen oli laatinut naapurissa baaria pitävä Fabien yhdessä tien toisella puolella miestään hoitavan Bonnibellen kanssa, koska Einar tarvisee apua ja on ruvennut puhumaan pääasiassa ruotsia. Einarilla on poika, jonka hän on nähnyt vain lapsena, Hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ollut pojan elämässä ja odottaa poikaansa Fabienin baarissa joka perjantai klo 17 tietämättä, onko poika saanut asiasta viestin tai haluaako tämä tulla isää tapaamaan.

Entä jos ei ole ikinä pyyhkinyt  lapsensa pyllyä eikä tiedä mitään hänen unistaan? Eikä edes hänen todellisesta elämästään. Mikä oli lapsesi ensimmäinen lemmikkieläin? Ei aavistustakaan. Olikohan hänellä edes lemmikkejä?

Tämä oli helposti luettava ja riemullinen kirja, jossa oli paljon vakaviakin aiheita. Einarin homous ei ollut hyväksyttyä silloin, kun hän on ollut nuori. Einarin ratkaisu on täysin vastakkainen  Agnetan tähänastiselle elämälle, jossa sovinnaisuus estää häntä elämästä sellaista elämää kuin hän itse haluaisi. Lapsen hylkääminen on niin vahva teema, että sitä vain sivutaan. Tämän kaiken Hamberg kuitenkin pystyy nivomaan hauskasti etenevään kerrontaan liikaa korostamatta. Vakaviakin tapahtumia katsotaan huumorin värittämin silmälasein. Aina olen pitänyt kirjoista, joissa itku ja nauru kulkevat rinnakkain. Tässä ilo kulkee päällimmäisenä, vahvana juonteena. Se teki hyvää kirjalle ja se on tehnyt minullekin hyvää raskaiden aiheiden ja synkkien uutisten välillä. Puhumattakaan sitten kirjan lavasteista, joiksi katson ruokien valmistuksen kuvailun ja Bonnibellen harrastuksen aistikkaiden alusvaatteiden tekijänä. Kirja on niin täynnä makuja ja tuoksuja, että itsekin pääsin pienelle Ranskan reissulle. Onneksi tällaisiakin kirjoja vielä sattuu käteen. 

Jokaisen pitää miettiä tykönään, mikä on normaalia ja tolkullista, eikä tuputtaa omia käsityksiään muille.

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta. - WSOY,2022. Samanniminen ruotsinkielinen alkuteos, 2021. - Suom. Saara Kurkela. - Päällys Kristin Lidström. - 343 sivua