maanantai 10. helmikuuta 2025

Antti Heikkinen : Rautavaara

 


Tässäpä erinomainen kuntahistoriikki. Olin jo aikeissa heittää kirjan pois, kun ensilehdillä asia paljastui, mutta onneksi jatkoin. Romaanimuotoinen, fiktiivinen tosiasioihin nojaava historiikki Rautavaaran kunnan 150-vuotisesta taipaleesta kertoo taatusti yhtä paljon kuin perinteinen elinkeino- ja vuosilukuvetoinen kerronta. Tai ainakin sitä luetaan enemmän ja jopa kunnan rajojen ulkopuolella. Olihan se Savonia-palkinnon ehdokkaanakin, vaikkei nyt voittanutkaan kisaa. Kirjan kirjoittaja on samaisella palkinnolla jo palkittu kirjastaan Pihkatappi 2014.

Heikkinen selvittää kuvitteellista sukuhistoriaa ja samalla Rautavaaran kunnan historiaa Mäen torpan asukkaiden kautta. Kerttu tapaa Aino-mummonsa kuolinvuoteen ääressä äitinsä ja siskonsa ja lukija viedään sisään tarinaan. Aluksi saa olla varuillaan, että pysyy oikean isovanhemman matkassa, mutta kirjan edetessä kärryillä pysyminen on turvattu.

Amerikan Tuomas ostaa köyhtyneen torpan meren takana hankkimillaan rahoilla ja vie sinne häntä odottaneen Hildan. Rahat riittävät hädin tuskin nälkätalvien yli ja riesaksi tulee vielä lavantautikin, joka vie kaksi lasta. Kolme selviää aikuiseksi. Yksi pääsee naimisiin kylän Olli-opettajan, kanttorin pojan, kanssa jälkikasvua odottelemaan.

Tuomas pysyy puolueettomana ja raittiina, mutta Eero-poika seikkailee Neuvostoliiton puolellekin - ja palaa runneltuna mutta taas valmiina puolustamaan Suomea sodissa. Olli-vävy nai vanhimman siskon kuoltua tämän nuoremman Elli-siskon, uskoo vakaasti Hitlerin oikeustajuun ja liittyy suojeluskuntaan.

Pääpaino tarinassa on Tuomaan perheen uudisraivaajan elämässä. Naiset elävät pidempään ja surevat enemmän tai ainakin näkyvämmin. Naisten varassa myös viestikapula sukupolvelta toiselle siirtyy tarinoiden muodossa. Vastentahtoisesti mummoaan tapaamaan tullut Kerttukin näkee lopulta enemmän kuin vanhuksen sairasvuoteella.

Ehtinyt , olen sanonut. Muille ja itselleni.  Viitsimisestä se todellisuudessa oli kiinni.

Mummon kotona haisi vanhukselta. Kahvileivät olivat vanhoja, kahvikupit likaisia. Jutut moneen kertaan kuultuja.(Kerttu 2024)

Välillä kerronta palaa aina nykyaikaan Kertun myötä. Kertojan myötätunto on ehkä enemmän köyhien mökkiläisten puolella, etenkin Tuomaan kaltaisten raivaajien. Kerronta ei ole yksitoikkoista eivätkä saman perheen jäsenetkään yhdestä puusta veistettyjä. Jokaisella on oma luonteensa ja kohtalonsa. Jo Tuomaan tausta, josta tämän äiti visusti vaikenee, tuo lisäjännitettä tarinaan. Sitä tulee väistämättä myös maailmantapahtumien vaikutuksista ja aatteiden heijastumina. 

Rehevän savolaismurteen käyttö tuo joskus huumoripläjäyksen piristykseksi keskelle tarinaa. Etenkin velmuilijaksi kuvattu Eero kertoilee tarinoita. Tällainen on mm. juttu korkonimeensä  Perserieska kyllästyneen kyläläisen valituksesta oikeuteen, jossa hänet nimettiin Pyllykakuksi oikeuden päätöksellä. Tuomaan hauska puhetapa amerikanenglannin lainasanoilla maustettuna tuo savolaismurteiden rinnalle lisäväriä.

Jonkin verran se tuntui funnylta. En ollut arvannut kulkevani pitäjässä kuulun miehen kirjoissa. Pian selvisi, että olin nimi tuttu myös muille savottalaisille (Tuomas 1917-1935)

Näkökulma vaihtuu, historia etenee ja kertomus täydentyy. Lukemista helpotetaan niin kirjan ensilehdille painetun sukupuun avulla kuin kertojan nimen jälkeen liitettyjen vuosilukujen avulla. Kokonaista elämäntarinaa ei kerrota kenenkään suulla täydellisesti, vaan kertoja väistyy toisen tieltä ja muuttuu nuorukaisesta appiukoksi, nuoresta vaimosta sokeaksi mummoksi. Hyvin saa Heikkinen pideltyä langat käsissään ja tarjoaa lukunautinnon, jollaiseen harva historiikki pystyy. Lisää taidetta historiankirjoitukseen ja lihoja vuosilukujen ympärille! Näin hyvin onnistuneen kirjan jälkeen soisin muidenkin kuntien ryhtyvän vastavaan projektiin.

Antti Heikkinen : Rautavaara - romaani. WSOY, 2024. 402 sivua


sunnuntai 2. helmikuuta 2025

Han Kang: Ihmisten teot ja Valkoinen kirja

 

Hän ajatteli, että jos sielu on olemassa, sen näkymätön liike olisi samanlainen kuin sen perhosen siipien lepatus.(Valkoinen kirja)

En ihan vielä päässyt viimeisimmän nobelistin kyytiin lukiessani Valkoista kirjaa, joten luin toisen, joka oli kirjastossa saatavilla: Ihmisten teot. Ja jo vain pääsinkin sen avulla matkaan - ja se kyyti oli kylmää. Keskenkään en voinut kirjaa jättää, vaikka toivoin sen pian loppuvan häiritsemästä yöunia ja päivän ajatuksia. Voisin kai sanoa, että kirja piti otteessaan, vaikka pois rimpuilin.

Valkoisen kirjan lähtökohtana on vastasyntyneen kuolema. Siitä kerrotaan myöhemmin syntyneen isosiskon näkökulmasta. Jos sisko ei olisi kuollut, ei isosisko ehkä olisi olemassa, eikä myöhemmin syntynyt velikään. Valkoisuus lähtee vastayntyneen vaatteesta, kapalosta, joka toimii myös käärinliinana, kun lapsen isä hautaa ennen aikaisesti syntyneen. Kirjailijan listalla on myös muuta valkoista: suolaa, paperia, lunta, riisiä, aallot, valkoinen lintu...Tärkeimmiksi vuorosanoiksi kirjassa kohoaa äidin puhe lapselle: Ethän kuole? Valkoinen on kuoleman väri. Kirja on taiten tehty, runollinen yksityiskohtia myöten. Haittasi minua pikkuisen surun aukeaminen ennen kertojan syntymää kuolleen lapsen takia. Se on joko kulttuurisia tai henkilökohtaisia puutteitani ja kyvyttömyyttäni ymmärtää.

Han Kang: Valkoinen kirja, Gummerus, 2021. Koreankielinen alkuteos, 2016. Suom. Taru Salminen. - Valokuvat Douglas Seok. - 111 sivua

Ihmisten teot on kirja, jonka halusin jättää lukematta, mutten voinut. Kirja kuvaa vuonna 1980 väkivalloin tukahdutettua mielenilmausta Gwangjun kaupungissa ja kaikkia niitä kidutuskeinoja ja raakuuksia, joita hallituksen joukot käyttivät protestoivia opiskelijoita ja jopa sivullisia kohtaan. Tyhjillä kaduilla ruumisröykkiöiden keskellä vaeltaa poika etsimässä ystävänsä ruumista ja sieluja, jotka eivät ole vielä lähteneet kauemmas.

Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahataa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?

Kirjoittaja on vahvasti mielenosoittajien puolella ja kerronta etenee heidän näkökulmastaan. Oikeastaan puolen valinta on itsestäänselvyys, jota ohjaa ihmisen omatunto, vaikka sen äänen kuulemisella onkin järkyttävät seuraukset.

Siitä lähtien kun olimme nousseet kapinaan tekojani oli ohjannut voima, joka oli yhtä ylivoimainen kuin armeija.

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

Kerronta etenee eri henkilöiden näkökulmasta yksityiskohtia tarkoin kuvaten. Loppupuolella kuvataan lapsensa menettäneiden vanhempien tunteita ja menetyksestä syntynyttä vihaa ja vastarintaa. Kuolleiden protestoijien vanhempien viha lapsiensa teurastajia kohtaan kasvaa ajan myötä murheen ylittäväksi voimaksi.

Elämänlanka on vahva kuin härän jänne, joten minun täytyi jatkaa, vaikka menetin sinut. Täytyi pakottautua syömään, tekemään työtä ja nielmään päivän toisensa jälkeen väkisin suuntäyden kylmää riisä, joka juuttui kurkkuun.

Kirja oli vahva puheenvuoro ihmisyyden puolesta julmuutta vastaan. Hetkittäin oli vaikea seurata eri henkilöiden vaiheita samankaltaisilta tuntuvien nimien takia. Sisarukset olivat samannimisiä, mutta sisko ja veli erottuivat nimissään vain lopussa olevalla -mi ja -ho päätteellä. Ihan vaivatta ei lukija päässyt ajankulkuunkaan mukaan, sillä kuulustelutapojen kuvaus ja verenvuodatus turskahtivat kirjan sivuilta niin voimakkaina. Kun nyt tarkastelen lukukokemustani, olin täydemmin kirjan otteessa kuin aikoihin. Koko ajan pyristelin vastaan, halusin lopettaa, mutten voinut. Tällaiseen ne nobelistit pystyvät!

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Han Kang: Ihmisten teot , Gummerus, 2018. -Koreankielinen alkuteos 2014. - Suomentanut Sari Karhulahti englanninkielisestä käännöksestä Human Acts, 2016. - 230 sivua 


maanantai 27. tammikuuta 2025

Kari Hotakainen: Helmi


Hänestä tuntui, että häneltä oltiin viemässä pois jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. 

Toni ja Mira löytävät sienimetsästä harhailemasta vanhan naisen, joka ei muista nimeään eikä osoitettaan. He vievät naisen kotiinsa, soittavat hätäkeskukseen ja tarjoavat yösijan lastenhuoneessa, jolle ei koskaan ole tullut käyttöä. Siitä alkaa hotakaismainen pyöritys, jossa mukaan tulevat huumeet ja mielikuvitukselliset käänteet. Päähuomio on kuitenkin ihmisissä, heidän ongelmissaan ja selviytymisyrityksissään.

Vaikka Tonin ammatti näyttelijänä, joka imitoi eläimien ääntelyä ei ole menestystarina, on lapsettomuus kuitenkin pariskunnan suurin ongelma. Helmi ei sure lapsettomuuttaan tai naimattomuuttaan, sillä hän on saanut elämänsä aikana riittävästi pitää huolta vallattomista nuorukaisista rockbändissä, jonka mukana kiersi Eurooppaa.

Muutaman kerran Helmi oli joutunut maksamaan edustamiensa rocknuorukaisten särkemiä televisioita sekä muuta irtaismistoa, ja selittämään yhden jos toisenkin hotellin johdolle, että rockbisneksen turbulenssi rasitti nuoria miehiä niin suunnattomasti, että joskus heidän oli purettava ahdistuksensa syyttömiin huonekaluihin.

Helmin murhe on muistin heikkeneminen ja siitä johtuvat pelot. Hänellä on riittävästi rahaa toimeentuloon, mutta ystäviä löytyy vain naapurin uskovaisesta Ailasta, joka pitää huolta miehestään Oskarista. Oskari on vielä heikommassa kunnossa kuin Helmi, sillä muistin lisäksi hänen liikuntakykynsä on hiipunut. Helmin ja hänet löytäneen pariskunnan välille syntyy kuitenkin side, joka antaa toivoa ja tuo vähitellen myös uusia ratkaisuja.

Pääasia on, että saan elämäni takaisin, kaikki muistot ja totuudet. Ihmisellä sanotaan olevan vain yksi elämä, se ei pidä paikkaansa, ihmisellä on monta elämää, jos yhden unohtaa, alkaa elää toista, jos toinen jää taakse, kolmas aukeaa edessä. Siinä kohtaa Helmin ajatuksia aukesi ovi, ja entinen elämä astui sisään.

Helmi on kirjan päähenkilö ja Hotakainen kohtelee häntä kauniisti. Pidän siitä, että muistisairaat ihmisen kuvataan kokonaisina ihmisinä eikä vain harhailevina ja huolenpitoa vaativina olentoina. Helmi menneisyyksineen, suunnitelmineen ja rahoineen on täysi toimija, vaikkei häneltä oikeinkirjoitus enää suju. Helmin varassa tämäkin kirja toimii.

En etsinyt kirjaa intohimoisesti käsiini, koska sen julkisuus Pirkka-kirjana kääntyi kirjaa vastaan. En ehkä innostunutkaan tästä lukiessani niin paljon kuin olen jostain muusta Hotakaisen kirjoittamasta kirjasta riehaantunut. Lukeminen oli kuitenkin helppoa, oivallukset ja rinnastukset virkistivät. Kyllä kirja kannatti kirjoittaa ja lukea.


Kari Hotakainen: Helmi. Siltala, 2024. -Kannen kuvat Mika Tuominen. - 294 sivua

maanantai 20. tammikuuta 2025

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 


Mitä vanhemmiksi tulemme ja mitä enemmän kokemusta saamme, sitä nopeammin aika kuluu. Sen sijaan lapsille kaikki on uutta, ja siksi kesä tuntuu ikuisuudelta ja päivällinen vanhojen sukulaisten kanssa kokonaiselta ihmisiältä.

Agneta on huomannut elämänsä kuluvan toisin kuin hän toivoisi. Hän on hoitanut työnsä, kodin ja lapset, jotka aikuistuttuaan ottavat yhteyttä vain rahapyynnöin. Aviomies Magnus keskittyy omiin harrastuksiinsa lintubongailuun ja uintiin. Hän toivoisi Agnetan lähtevän mukaan, mutta Agneta syö mielummin juustoja viinin kanssa - ja tylsistyy kotona. Sitten hän näkee google-kääntäjän avulla tehdyn pienen ja kömpelön ilmoituksen sanomalehdessä ja päättää lähteä Provenceen hoitamaan 'isoa poikaa', koska ilmoituksessa au pairilta vaaditaan ruotsinkielentaitoa. Hän menee junalla ja katuu lähtöään jo Hampurissa, jossa hukkaa puhelimensa. Matka kuitenkin jatkuu.

Lentäminen on liian nopeaa, en pysy perässä. Sieluni jää vielä moneksi päiväksi lähtöpaikkaan, ja ruumis on ihan yksin uudessa paikassa. Kun sielu viimein on ehtinyt perille asti, ruumiin on lähdettävä paluumatkalle ja odotettava yksin kotona, kunnes sielu palaa.

Perillä odottaakin luostarissa asuva muistisairas Einar, jonka kumppani Armand on kuollut. Ilmoituksen oli laatinut naapurissa baaria pitävä Fabien yhdessä tien toisella puolella miestään hoitavan Bonnibellen kanssa, koska Einar tarvisee apua ja on ruvennut puhumaan pääasiassa ruotsia. Einarilla on poika, jonka hän on nähnyt vain lapsena, Hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ollut pojan elämässä ja odottaa poikaansa Fabienin baarissa joka perjantai klo 17 tietämättä, onko poika saanut asiasta viestin tai haluaako tämä tulla isää tapaamaan.

Entä jos ei ole ikinä pyyhkinyt  lapsensa pyllyä eikä tiedä mitään hänen unistaan? Eikä edes hänen todellisesta elämästään. Mikä oli lapsesi ensimmäinen lemmikkieläin? Ei aavistustakaan. Olikohan hänellä edes lemmikkejä?

Tämä oli helposti luettava ja riemullinen kirja, jossa oli paljon vakaviakin aiheita. Einarin homous ei ollut hyväksyttyä silloin, kun hän on ollut nuori. Einarin ratkaisu on täysin vastakkainen  Agnetan tähänastiselle elämälle, jossa sovinnaisuus estää häntä elämästä sellaista elämää kuin hän itse haluaisi. Lapsen hylkääminen on niin vahva teema, että sitä vain sivutaan. Tämän kaiken Hamberg kuitenkin pystyy nivomaan hauskasti etenevään kerrontaan liikaa korostamatta. Vakaviakin tapahtumia katsotaan huumorin värittämin silmälasein. Aina olen pitänyt kirjoista, joissa itku ja nauru kulkevat rinnakkain. Tässä ilo kulkee päällimmäisenä, vahvana juonteena. Se teki hyvää kirjalle ja se on tehnyt minullekin hyvää raskaiden aiheiden ja synkkien uutisten välillä. Puhumattakaan sitten kirjan lavasteista, joiksi katson ruokien valmistuksen kuvailun ja Bonnibellen harrastuksen aistikkaiden alusvaatteiden tekijänä. Kirja on niin täynnä makuja ja tuoksuja, että itsekin pääsin pienelle Ranskan reissulle. Onneksi tällaisiakin kirjoja vielä sattuu käteen. 

Jokaisen pitää miettiä tykönään, mikä on normaalia ja tolkullista, eikä tuputtaa omia käsityksiään muille.

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta. - WSOY,2022. Samanniminen ruotsinkielinen alkuteos, 2021. - Suom. Saara Kurkela. - Päällys Kristin Lidström. - 343 sivua

maanantai 13. tammikuuta 2025

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa

 


Me katselemme heitä alhaalta päin, kuten aina, näemme heidät valtaisina pylväinä, joiden laella on jokin pieni, puhuva uloke - pää. Heidän jalkateränsä runnovat konemaisesti metsänpohjaa, katkovat pieniä kasveja, raastavat rikki sammalta ja murskaavat pikku hyönteisiä, jotka eivät ole ehtineet paeta tuhoa enteilevää tärähtelyä. Heidän mentyään sienirihmasto värisee vielä hetken aikaa karikkeen alla; tuo laajalle levittäytynyt, valtava alkuäidillinen rakenne välittää joka suuntaan tietoa siitä, missä tunkeilijat nyt ovat ja mihin he suuntaavat askeleensa.

Tuon katkelman otin tähän alkuun vain siksi, että se muistuttaa minua niistä kiehtovista yksityiskohdista (kuten sienirihmastoista), joiden takia Tokarczuk on ollut pitkään kuulunut itsestäänselvästi lukemisteni joukkoon.

Tämä kirja käsittelee oikeastaan ihan muuta. Sitä on verrattu Thomas Mannin Taikavuoreen, koska asetelma on sama:joukko potilaita viettämässä aikaa ja hoitamassa terveyttään erityksissä muusta maailmasta. Kirja sisältää myös feministisen sanoman, joka tulee lähinnä miesten kärjekkäistä lausumista, jotka on lainattu maailmankirjallisuuden kaanonista.

Insinööriopiskelija Mieczys Wojnicz päätyy Görbersdorfin parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Koska parantolassa ei ole tilaa kaikille potilaille, osa asuu Herrainpensionaatissa, jonka isäntänä toimii Wilhelm Opitz. Asukkaat odottavat parantolapaikkojen vapautumista ja viettävät ainakin ulkoisesti katsottuna varsin miellyttävää elämää pensionaatissa: syövät vahvistavia ruokia, juovat likööriä ja muuta alkoholia, jota käytetään parannuskeinona, tekevät kävelyretkiä lähiseudulle ja käyvät filosofisia keskusteluja keskenään. Mieczysillä on ollut kuitenkin lapsesta asti ongelmia syömisen kanssa. Isä on tarjonnut vahvistavaa verikeittoa, jonka syöminen edelleen muistuu ahdistavana kokemuksena mieleen.

Hyvin yksinkertaista, ajatteli Mieczys Wojnicz nieleskellen kyyneleitä, jotka sekoittuivat eläimen vereen hänen heiveröisen lapsenruumiinsa sisuksissa: miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että jättää huomiotta kaiken ongelmallisen. Siinä koko salaisuus.

Mieczys haluaa kasvaa mieheksi tai sotilaaksi, jollaista isä on hänestä toivonut. Yhä hän raportoi tarkoin muistikirjaansa pensionaatissa syödyt illalliset, joiden reseptit ovat mutkikkaita ja toteutus vaatii aikaa ja huolellisuutta. Joidenkin ruokien tekotapa vain lisää kuvotusta, kuten valkeat nauhat, jotka osoittautuvat kalojen lisääntymisen sivutuotteeksi ja sydänkohtaukseen kuolleet kaniinit. Kuvotuksen voi haihduttaa Schwärmerei-liköörillä, joka valmistetaan paikallisesti:

 Wojnicz maisteli likööriä kiinnostuneena. Aivan niin, maku oli erilainen, makeampi ja ei niin mausteinen, ja kievarinomistajan liköörissä tuntui vahvemmin sammalen tuoksu, metsänpohjan pehmenneiden neulasten ja muurahaisten kosteus. Hän pyysi lisää ja tunsi, miten likööri levisi hänen vatsalaukkuunsa ja kävi hermojärjestelmän kimppuun.

Naiset puuttuvatkin lähes täysin niin pensionaatista kuin kirjastakin, kun lähinnä palvelijan asemassa toiminut rouva Opitzkin hirttäytyy heti kirjan alussa. He ovat mukana vain miesten keskusteluissa, eivätkä edusta mitään hyvää, vaan heitä tarkastellaan palvelijoina tai demoneina; astioina, joiden tehtävä on synnyttää. Kärjekkäitä lausuntoja naisista Tokarczuk on lainannut nimekkäiltä tutkijoilta ja kirjailijoilta, kuten Charles Darwinilta, August Strindbergiltä tai Jack Kerouacilta. 

-Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille. 

Isän toive sotilasurasta haihtuu Mieczyslawin mielestä kokonaan toisen nuoren potilaan, kaunotaiteiden ylioppilaan Thilo von Hahnin ansiosta:

- Kaikki ne epoletit ja kunniamerkit, koko merkkijärjestelmä, jonka tarkoitus on muistuttaa, miten sankarillisia tekoja sen kantaja on tehnyt ja miten tärkeä hän on ollut. Arvot, hierarkiat ja lopuksi univormun epämukavuus, univormuhan on vaatteen vastakohta, jäykkä ja epämukava. Ja mitä likaisempi sota, sitä juhlavammat univormut. Tuo koristevimma ulottuu nappeihin asti. Kuvittele nyt: nappeihin painetaan jopa valtioiden vaakunoita! Jos vähänkin vaihtaa näkökulmaa, ihan pikkuisenkin, absurdista kohti järkeä, niin univormuhan on oikeastaan mitä hämmästyttävin valeasu.

Thilosta tulee hyvin läheinen ja hänen tilansa heikkeneminen huolestuttaa Mieczyslawia. Toiset potilaat tuntuvat tietävän paremmin, mitä kylässä oikein tapahtuu ja mitkä yliluonnolliset voimat siellä vaikuttavat. Frommer varoittaa nuorta tulokasta:

Neuvoisin teitä kaikkia niin sanotusti "kutsuntaiässä" olevia nuoria miehiä lähtemään täältä. 

Tokarczuk käyttää taitavasti hyväkseen tarustoa ja mytologiaa. Jo kirjan nimi muodostuu niistä: empusa=naisdemoni+symposium= vapaiden miesten keskustelutilaisuus. Satu ja realistinen kerronta  Sleesiassa viime vuosisadan alussa toimineesta keuhkoparantolasta kietoutuvat yhteen tavalla, joka palutti itselleni mieleen ensimmäisen lukemani suomennoksen Tokarczukilta: Alku ja muut ajat. Tapani Kärkkäinen on alusta asti kääntänyt Olga Tokarczukin kirjat suomeksi. Häntä on monessa yhteydessä kiitelty ja palkittukin. Kiittelen vielä minäkin, sillä voisin kuvitella, ettei tämänkaltaisen teoksen kääntäminen erikoisine kasvinnimineen ja saksankielen sanoineen ihan vaivatonta ole kokeneellekaan kääntäjälle. Paljon lukijalle avautuu myös kääntäjän loppuhuomautuksista.

Omasta lukukokemuksestani voisin kertoa epäröineeni kirjan alkupuolella, jaksanko tällä kertaa innostua nobelistin palkinnonjälkeisestä tuotannosta. Pääsin kuitenkin noiden sienirihmastojen avulla oikeaan Tokarczukin lukumoodiin ja loppua kohden lukukokemus vain parani. Tokarczukin kirjojen antia on vaikea eritellä: tuntuu kuin hän tönisi minua kokemaan ja näkemään sellaista, mitä en muuten huomaisi: sivupolkuja ja maanalaista elämää, taruja ja yllätyksiä viehättävän aistivoimaisesti kerrottuna. Jatkan Tokarczukin tuotannon parissa niin kauan kuin suomentajakin jaksaa jatkaa.

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa. -WSOY, 2024. - Puolankielinen alkuteos Empuzjon - Horror przyrodoleczniczy, 2022. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - Päällys: Ville Laihonen. - 368 sivua

maanantai 6. tammikuuta 2025

Natalie Ginzburg: Rakas Michele


On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani. Ajattelen näin: "Minä olen hirveän kiva, kaunis, nuori ja kiltti, minulla on noin kaunis vauva. Tuo tyyppi saa sen suuren kunnian, että asun hänen kotonaan ja tuhlaan rahoja, joilla hän ei tee mitään. Mitä muuta mokoma paskapää muka haluaa? On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani ja ajattelen noin." Mara

Mara on nuori tyttö, joka ottaa vauvan saatuaan yhteyttä Michelen äitiin ja jättäytyy tämän elätettäväksi, vaikkei ole ihan varmaa, että vauva on Michelen. Eikä Mara sitä salaa, mutta Michele voisi olla isä. Pojan äiti yrittää epätoivoisesti saada yhteyttä maailmalle lähteneeseen poikaansa ja päästä selville tämän nykyisestä elämästä, mutta poika vastailee lyhyesti, pyytelee joskus rahaa ja pääasiassa vaikenee. Äiti kirjoittaa pitkiä kirjeitä, lavertelee ja kertoo kotielämästä ja huolestaan, lähettää rahaa ja huolehtii tytöstä ja vauvasta, koska heillä on tuoreempi yhteys poikaan. Poika muuttaa yhä kauemmas, Englantiin ja naimisiinkin, mutta äiti ei saa kutsua häihin, vain asiakirja- ja rahapyyntöjä.

Äiti osoittaa loputonta ymmärrystä ja poika osaa sitä jo odottaa  tehdessään loputtomasti virheitä ja vääränoloisia ratkaisuja elämässään. Toki äidin kirjeistä paistaa hienoinen moite, mutta on kuin hän varoisi satuttamasta tai liikaa ohjailemasta poikaansa. Hän peittää huoltaan arkiseen jutusteluun kirjeissäänkin ja noudattaa poikansa pyyntöjä nopeasti ja pilkuntarkasti. Siskokin kirjoittaa Michelelle kaipaavia kirjeitä.

Kirjailijan nimi oli tuttu, vaikken ollut yhtään teosta häneltä ennen tätä pienoisromaania lukenut. Hän eli viimevuosisadan puolella, kuoli 75-vuotiaaan syöpään Roomassa 1991. Hänellä oli ura myös näyttelijänä ja tiettävästi hänen teoksiaan ja fasisminvastaista toimintaansa arvostettiin. Suomennoksia on ennen tätä kirjaa kolme.

Kirjan lukaisi ehkä vähän turhankin nopeasti. Aika eleettömästi, mutta paljastavasti se kertoi loputtomasta äidinrakkaudesta ja ymmärryksestä, joka toimii tarkoitustaan vastaan. Äkkinäiset juonenkäänteet tuovat raportoivaan kerrontaan humoristisiakin piirteitä. Nopeasti luettu, nopeasti myös unohdettu. Näin jouduin toteamaan, kun etsin e-kirjastosta matkalukemista ja tartuin tähän kirjaan uudestaan. Luin yli kymmenen sivua ennen kuin muistin lukeneeni jo koko kirjan paperisena. Siitä huolimatta voin suositella - muillekin äideille.

Kustantajan osuva luennehdinta kirjan takakannessa: Ginzburg tutkii keitä ja millaisia me kaikki olemme muiden silmin, muiden kuvaamina ja hajanaisten, katkelmallisten sanomistemme kautta.

Natalie Ginzburg: Rakas Michele.Aula&Co, 2024. Italiankielinen alkuteos Caro Michele, 1995. -  Suom. Elina Melender. -Kansi:Sanna-Reeta Meilahti. 176 sivua