perjantai 21. huhtikuuta 2017

Gyasi, Yaa: Matkalla kotiin



...hän halusi tavoittaa tutkimuksessaan sen, miltä aika tuntui - halusi kertoa, miltä tuntui olla osa jotakin, mikä ulottui niin kauas taaksepäin ja oli jotain niin käsittämättömän suurta, että oli helppo unohtaa Marjorien, hänen ja kaikkien muidenkin elävän siinä, ei sen ulkopuolella vaan sen sisällä. ss.363-364

Näin pohtii Yhdysvalloissa syntynyt ghanalaiset sukujuuret omaava Marcus ja tämä on myös Gyasin kirjan sisältö. Kirja kertoo kahden sisaren ja heistä polveutuvan suvun tarinan 1700-luvun lopulta 1980-luvulle. Toinen sisko, Essia päätyy Cape Coastin linnoitukseen valkoisen miehen vaimoksi, toinen, Esi vankityrmään ja myöhemmin orjalaivassa Yhdysvaltoihin.

Äitisi oli kerran fantiperheen orja. Hänen isäntänsä otti hänet väkisin, koska oli myös suuri mies ja koska suuret miehet voivat tehdä mitä mielivät. Muutenhan he näyttäisivät heikoilta. Esi katsoi pois, ja Abrona jatkoi kuiskaten: "Et ole äitisi esikoistytär. Hän synnytti tyttären jo ennen sinua. Ja meillä päin sanotaan, että toisistaan erotetut siskokset ovat kuin nainen ja hänen varjonsa: tuomittuja pysymään lammen vastakkaisilla puolilla. " ss. 55-56

Effian jälkeläiset jäävät elämään Ghanaan, mutta vaistoavat erilaisuutensa samaan tapaan kuin Yhdyvaltoihin viedyt mustat, jotka ovat valkoisen miehen orjia tai myöhemmin tämän sortamia.

Nessin äiti Esi oli ollut vankka ja vakava nainen, jonka ei ollut kuultu kertovan ainuttakaan iloista tarinaa. Jopa Nessin iltasadut olivat kuvanneet alusta, jota Esi oli nimittänyt isoksi veneeksi. Ennen nukahtamista Ness oli kuvitellut, miten Atlantin valtamereen heitettiin ihmisiä, jotka olivat kuin ketjuttomia ankkureita: vailla maata, vailla kansaa, vailla arvoa s. 93

Kirja on  kertomus yksinäisyydestä, erilaisuuden ja erillisyyden kokemisesta, jota ei voi välttää kummassakaan maassa, vaikka alusta asti tuntuu, että orjuuteen toiseen maahan viedyn suvun kohtalo on katkerampi.

Quey nauroi. "Niin Richrd on kelvoton kuten britit", hän säesti. Hän unohti hetkeksi, että hänen oma isänsä oli britti, ja muistaessaan sen myöhemmin hän tajusi, ettei piitannut siitä. Hänestä tuntui vain, että hän kuului jonnekin kokonaan, täydellisesti. s.78


...oli kulunut liian kauan siitä, kun hän oli antanut itselleen luvan nauttia Baltimoresta, viileästä merituulesta ja ympärillään ahkeroivista ja huvittelevista mustista, joista osa oli orjia, mutta osa vapaita kuin taivaan linnut. Hän oli ollut kerran orja. Hän oli ollut silloin sylilapsi, mutta tuntui siltä, että hän muisti ne ajat joka kerta , kun näki orjan Baltimoressa. Hän näki silloin itsensä, näki, millaista elämä olisi ollut, ellei Aku olisi tuonut häntä vapauteen. Hänen papereissaan oli nimi Kojo Freeman. Puolet Baltimoren entisistä orjista oli valinnut vapaata tarkoittavan sukunimen. Kun valheen kertoo riittävän monta kertaa , se muuttuu totuudeksi. s.142

Valkoisen miehen vastaukset mustille välttämättä selitä tarpeeksi missään.

Hänellä oli ollut tapana mennä miehen (pakanapapin) luo aina, kun hän oli päässyt livahtamaan pois lähetyssaarnaajan luota. hän oli kertonut tälle, että hänen mielessään heräsi sitä enemmän kysymyksiä mitä enemmän lähetyssaarnaaja puhui hänelle Jumalasta. Tärkeitä kysymyksiä. Hän olisi halunnut tietää muun muassa, miksi Jumala tarvitsi valkoisia miehiä sanansaattajikseen, jos kerran oli niin suuri ja mahtava.....Pakanapappi olikin sanonut, että ehkä kristittyjen jumala olikin kysymys, valtava miksi-alkuisten kysymysten kehä. s.230

 Mutta, kuten  Maisku toteaa, kirja on myös kertomus rakkaudesta .

He suutelivat , ja Jo riisui nopeasti ne vaatteet, joita Anna ei ollut saanut yltään. Hän maistoi Annaa ja pikimminkin tunsi kuin kuuli, miten mielihyvä kulki Annan läpi kuin sähkövirta, sillä Anna tukahdutti voihkaisunsa, jotta muut eivät heräisi, minkä osasi lukuisten yhteisten öiden ja seitsemän lapsen jälkeen erittäin hyvin. He yhtyivät nopeasti ja äänettömästi ja toivoivat, että pimeys kätkisi heidän puuhansa, mikäli joku lapsista ei pysyisi nukkumaan ja sattuisi katsomaan heitä verhon raosta. Jo puristi Annan takamusta ahneesti molemmin käsin. Elämänsä loppuun saakka hän iloisisi ja tuntisi saavansa lahjan joka kerta, kun täyttäisi kouransa Annan uhkeilla muodoilla. ss.147-148

Aluksi kirjan katkelmallisuus häiritsi, sillä luvuissa pääsevät vuorotellen ääneen Effian ja Esin jälkeläiset. Ilman kirjan alussa olevaa haarautuvaa sukupuuta en olisi edes hahmottanut ajassa etenevää juonta ja paikan vaihtumista. ( Tosin seuraamista vaikeutti ehkä sekin, että luin välillä muita kirjoja, joita piti saada nopeasti kiertoon.) Kun vaihteluun tottui, kävi henkilöihin tutustuminen helpommaksi. Vaikuttavimpana kohtalona suvun kantaäitien lisäksi pidin ehkä H:n tarinaa. Hän syntyy 8-lapsisen perheen nuorimpana poikana, varttuu vahvaksi, joutuu pidätetyksi lähinnä ihonvärinsä vuoksi, kaivostyöhön ja sitten vapaaksi ay-liikkeessä toimvaksi mieheksi. Vaikka hänen tarinansa onkin kehityskertomus, ei jälkeläisten elämänpolku ole auvoisempi - ongelmat vain vaihtuvat.

Esikoiskirjailijan taito kertoa ja kuvata monia vaiheita ja tunteita ei jättänyt kylmäksi enkä edes havainnut monitasoisessa kerronnassa kompastelua.  Pidin kirjasta ja kerrontatavastakin. Se avasi minulle uutta, kuvitti osan aiemmin tuntematonta historiaa. Näin:

Effia ei ymmärtänyt, miksi James tahtoi jaotella asiat hyviin ja huonoihin, valkoisiin ja mustiin. Effian kotikylässä kaikki oli kaikkea. Kaikki kantoi kaikkea. s.37

Gyasi, Yaa
Matkalla kotiin
Otava 2017
Alkuteos: Homegoing
suom. Sari Karhulahti
373 sivua



keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Ullmann, Linn: Rauhattomat

Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista, rakastetuista, ystävistä, vihamiehistä, sedistä, veljistä tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Liilen, että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä, että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmäsyneenä. s.271

Tytär kirjoittaa isäsään, 86-vuotiaana kuolleesta maailmankuulusta elokuvaohjaajasta, jonka kanssa äidillä oli suhde miehen neljännen ja viidennen vaimon välissä. Äidin ja isän kumppanuus säilyi isän kuolemaan, vaikka rakkaussuhde päättyi tyttären ollessa 4-vuotias. Tytär vierailee isänsä kesäpaikalla, joka kesä kuukauden verran ja tapaa sisarpuoliaan. Elokuvaohjaajalla on kuuden eri naisen kanssa yhteensä yhdeksän lasta. Kun tytär yrittää kirjoittaa kirjaa isän vanhenemisesta, hän kirjoittaa yhtä paljon myös itsestään.

Lapsena tyttö piti eniten listojen laatimisesta ja laskutoimituksista, ja jos joku kysyi häneltä isässtä, hän saattoi vastata: isälläni on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri. s.40

Kuva isästä syntyy muistojen ja muutaman tallennetun haastattelun kautta.

Mikrofoni tavoittaa kaiken, se ei erottele tärkeää ja vähemmän tärkeää.-----
Haluan sanoa nauhurin hypistelijälle: Lakkaa näpelöimästä! Pane kädet syliisi ja keskity vanhaan mieheen, muutaman viikon kuluttua hän on kuollut. Tuo on noloa! En kuitenkaan sammuta nauhuria. En paina stoppia. s.81

 Isä oli täsmällinen ja ihailee kuoveja, jotka lensivät  matalana aurana aina isän syntymäpäivän jälkeisenä päivänä Dämban talon yli etelään.

- Eikö olekin uskomatonta? Tarkalleen samana päivänä joka vuosi!
Hän oli täsmällinen mies ja arvosti muidenkin täsmällisyyttä, myös lintujen, ja hän jos kuka osasi arvostaa jäähyväisiä. s.42

Työ oli isälle pyhää, eivätkä tunteet saaneet sitä häiritä.

Tunteenpurkaukset eivät kuulu työpaikalle; jos antaa vihalle yliotteen ja riehuu kuin myrkytetty maksamakkara, siinä tuhlaa arvokasta aikaa ja tuhoaa itsensä ja sen, mitä haluaa saada aikaan, ja sitten on soiteltava kaikille ja pyydeltävä antteksi. s.69

Lopulta vanheneminenkin on suoritus, jolle isä haluaa antaa nimeksi epilogi.

Vanheneminen on työtä. Ylös noudeminen on työtä. Peseytyminen on työtä, pukeutuminen on työtä, ulos raittiiseen ilmaan pääseminen on työtä, toisten ihmisten tapaaminen on työtä. Kukaan ei puhu työstä. s.72

Tyttö itse asuu äitinsä kanssa, Muuttaa välillä USA:aan ja taas takaisin Norjaan. Hän näkee äitiäänkin harvoin, koska tämä on näyttelijä ja pitkiä aikoja työssä, teatterissa, kuvauksissa.

Äidille oli tärkeää se miltä asiat näyttivät. Se miltä hän itse näytti. Se miltä hänen ympärillään näytti. Hän oli olemassa näyttämisen kautta. s.203

Luin tämän kirja live-lukupiiriä varten. En saanut siltä yhtään enempää kuin odotin.Kirja on haikean lempeä ja sitä on helppo ja miellyttävä lukea.  En ole oikeasti kiinnostunut tästä elämäkerrasta, näistä muisteluista. Välistä tuntui kuin palaisin lukemaan omia päiväkirjamerkintöjäni. Siksikö kirja jätti haalean olon? Oliko se liian lähellä, liian tutunoloista pohdintaa, vaikka henkilöt olivatkin kuuluisia?

Ullmann, Liv
Rauhattomat
De Orolige, 2015
suom.Katriina Huttunen
Like Kustannus Oy 2016
380 sivua