Owens Delia: Suon villi laulu

Tätä kirjaa lukiessani tajusin, mikä on juonivetoinen romaani. Ehkä olisi pitänyt myös ymmärtää, mikä on bestseller, sillä sellaiseksi kustantaja tämän mainitsee : yli 6 miljoonaa myytyä kirjaa. Luonnontieteilijä kirjoittaa tässä esikoisessaan luonnontutkimisesta ja -havainnoinnista. 

Kya on jäänyt lapsena selviytymään yksin marskimaalle, suon lähelle meren rannalle. Äiti on lähtenyt ensimmäisenä saatuaan tarpeeksi isän pahoinpitelyistä. Sitten lähtevät vanhemmat sisarukset ja viimeisenä, osin Kyan helpotukseksikin alkoholisoitunut isä. Kya ei ole kykenevä elämään itsekseen: hän ei osaa laittaa ruokaa, hänellä ei ole rahaa ja hän pelkää muita ihmisiä. Läheisen kylän asukkaat suhtautuvat syrjäytyneen perheen jälkeläiseen halveksien ja häntä sanotaan Rämelikaksi. Kouluun hänet haetaan, mutta siellä hän viihtyy vain päivän kiusaamisen takia. Värillinen Jumpin vaimoineen kuitenkin avustaa Kyaa muutenkin kuin myymällä bensaa moottoriveneeseen. Luonnosta kiinnostunut Tate-poika opettaa Kyan lukemaan ja perehdyttää tämän luonnon järjestlmälliseen tutkimiseen. Kun Kya kasvaa, Tate lähtee opiskelemaan. Kya odottaa pitkään ja turhaan Taten paluuta, mutta vähitellen kauniista nuoresta naisesta kiinnostuu myös Chase Andrews, kylän urheilullinen komistus.

Enempää en juonta paljasta, vaikka tässä on vasta alkua. Kirjaa voi lukea kasvutarinana, murhamysteerinä, oikeudenkäyntidraamana, rakkaustarinana ja luontokuvausten vuoksi. Kielestä en erityisesti pitänyt, murreilmaisut tuntuivat kömpelöiltä. Siitä huolimatta kuvaus oli yksityiskohtaista ja tarkkaa. Vaikka kirja tarjoaa lukijalle kyyneleitä (kuten kustantaja lupaa) ja useita juonenkäänteitä, jäävät henkilöt minusta aika ohuiksi kuviksi. Kehitys harppoo välillä pitkin harppauksin ja kuvataanhan romaanissa kahta eri aikatasoa. Helppo tätä oli lukea ja mielenkiinto säilyi koko ajan. Ehkä ei ole kirjan vika, jos yksi lukija ei hihku ylistystä, kuten miljoonat muut.

"Sä osaat , Kya, lukea. Se taito säilyy sulla tästä lähtien aina."

" En mä pelkästään sitä." Kya puhui miltei kuiskaten: "En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, ettäjoku lause voi olla niin painava. " s. 122

Delia Owens : Suon villi laulu. WSOY 2020. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. 2018. Suom. Mari Lyytinen.Alkuperäisen kannen suunnittelu Na Kim. Kuvat Andrew Geiger ja John & Lisa Merrill /Getty Images. 415 sivua

Lahiri Jhumpa : Missä milloinkin

 

Aluksi olin pettynyt, kun avasin Lahirin viimeisimmän suomennoksen Missä milloinkin. Olin odottanut pitempiä tekstejä kuin nämä parin kolmen sivun mittaiset raapaleet. Jätin jopa kesken pariin kertaan ja luin muuta. Kun kirjaston kirjan eräpäivä läheni ja huomasin jonkun muunkin olevan kiinnostunut, palasin kirjaan uudestaan ja luin sen melkein yhdellä istumalla sunnuntai-iltapäivänä. Oivalsin sen hienouden. Viehätyin, vaikken ihan yhtä paljon kuin esim. Tulvaniitystä . Olin löytävinäni syynkin lyheen tekstimuotoon. Alkuperäisteos on kirjoitettu italiaksi! Lahiri on vaihtanut kieltä! Aikamoinen suoritus kirjailijalta! Takakannen teksti kertoo hänen muuttaneen perheineen Roomaan oppiakseen paremmin rakastamaansa kieltä. Suomentajakin on vaihtunut. Englanninkielestä Lahirin kirjoja suomensi Sari Karhulahti, tämän suomentaja on Helinä Kangas.

Kirjan lyhyet kertomukset on otsikoitu usein paikan mukaan: Uimahallissa, Supermarketissa, Lipputoimistossa, Kadulla. Toiset otsikot liittyvät tekemiseen: Illallisella, Puhelimessa, Lomalla, Vuoteessa tai säähän ja aikaan: Auringossa, Keväällä, Elokuussa, Aamunkoitteessa . Kohtaamisiin tai sen puutteeseen viittaa muutama otsikko: Terapeutilla, Kosmetologilla, Yksikseen, Kaikissa kertomuksissa kokijana on minä, keski-ikäinen, yksin asuva nainen, joka tarkkailee ympäristöään italialaisessa kaupungissa tai maaseudulla, tekee havaintoja ihmisistä ja paljastaa tapojaan ja mieltymyksiään sekä mielikuviaan toisista ihmisistä. Kertoja ei kuitenkaan ole mikään syrjästäkatsoja, vaan antautuu keskusteluihin tai jopa suhteisiin, jotka sitten loppuvat. Jotkut ihmiset herättävät vastenmielisyyttä heti alkuunsa, kuten ystävättären öykkärimäinen aviomies vierailulla. Puistossa kertoja tarkkailee vanhaa pariskuntaa, jonka nainen on vahvanoloinen, vaikka mies taluttaa häntä tukien ja pitäen naisesta roikkuvista dreeneistä kuin talutushihnasta. Jotkut viipyvät naisen elämässä toisenkin hetken.

Minä odotin hänenpuhelinsoittoaan ja menin jokaiseen tapaamiseen. Se oli kuuma suhde, lyhyt leimahdus, joka ei enää koske minua. s.94

Kirjan kokija sitoo kertomukset toisiinsa ja pidempään  lukiessa minä-kertojan persoona tulee yhä tutummaksi. Siitä syntyy lukemisen viehätys ja vähitellen kokijasta, tarkkailijasta hahmottuu henkilökuva. Lukija pääsee sisälle hänen elämäänsä. Samalla kirja avaa silmiä ja ajatuksia näkemään, kokemaan ja huomaamaan.

Takaapäin nähty kaksoisolentoni saa minut tajuamaan: minä olen minä enkä kuitenkaan ole, lähden pois ja jään ainiaaksi tänne. s.143

 Hieno kirja taas, vaikka erilainen kuin tekijänsä aiemmat. Lahiriin voi  luottaa.

Jhumpa Lahiri : Missä milloinkin. Tammi 2020, Keltainen kirjasto 511. Italiankielinen alkuteos Dove mi trovo 2018. Suom. Helinä Kangas. Kansi148 sivua.

Kinnunen Tommi: Ei kertonut katuvansa

Irene, Siiri, Katri, Aili ja Veera lähtevät 1945 norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle. He kävelevät kuutisensataa kilometriä läpi poltetun Lapin. Hiukset on keritty sängelle, kotimaan tilanteesta tai kotipaikan vastaanotosta ei ole tietoa. Mukaan on annettu huovat, ruokaa ei juuri ole. Suomesta lähtöön saksalaisten mukana on jokaisella naisella omat syynsä. Kotipaikatkin vaihtelevat.

Irene pohtii Kaarloa, jonka olettaa palanneen sodasta. Hän miettii, kuinka selittäisi tälle lähtönsä ja paluunsa. Sairaanhoitaja Aili on joukon vanhin ja hädintuskin jaksaa mukana. Katri on uskovaisesta kodista ja antanut paremmin maksetun työn houkuttaa itsensä. Veera on avoimesti usean miehen nainen, joka on pystynyt maksamaan 5-vuotiaan poikansa ylläpidosta kotipitäjänsä perheenäidille, joka on lapsi mukanaan lähtenyt evakkoon.

Kinnunen on kuvannut koskettavasti matkantekoa, hiertyneitä jalkoja, uupuneita lihaksia, nälkää, tylyjä ja ystävällisiä tienvarsien asukkaita ja poltettua, ruhjottua Lappia. Lohduton tunnelma tiivistyy koko ajan. Samalla kasvaa ihmetys siitä, miksi naiset pyrkivät takaisin kotiinsa, jossa heitä odottaa tuomio ja häpeä. Tämä on kai kirjailijan tarkoituskin.

Kirjaa on kovasti hehkutettu, vaikkei  Kinnunen napannutkaan tällä teoksellaan Finlandia-palkintoa. Parempaa on mies mielestäni aikaisemmin kirjoittanut, vaikka ihan mielelläni tätä kuuntelin ja luin. Äänitettä en saanut kuunneltua kuin puoleen väliin ja vasta kuukauden tauon jälkeen sain kirjan käsiini. Kun nyt sitten vertailen kuuntelu- ja lukukokemusta, kallistun ehdottomasti jälkimmäisen kannalle. Kuunnellessani minulta menee paljon ohi, ehkä samaan aikaan tehtyjen kotitöiden vuoksi. 

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020, 349 sivua. Äänikirjan lukija Krista Kosonen. Kesto 9 h 20 min. 1 mp3-levy. Äänitys Silencio Oy  

Kokkonen Terhi: Rajamaa

 

Karolle oli itsestäänselvää, että jokainen hyvinhuollettu lihas jaksaisi vielä pitkään toteuttaa virkeäksi pumpatun mielen vaatimuksia ja jokainen aivosolu vastustaa öisin kutsuvia houreita. Hän kiitti mielessään epäoikeudenmukaista maailmankaikkeutta siitä, että he olivat juuri siinä. Loma oli onnistunut riidoista huolimatta hyvin. Oikeastaan sillä kuinka paljon he toisiaan rakastivat ei ollut väliä. He olivat tulleet ihmisiksi, jotka saattoivat viettää keskellä kevättä kaksi viikkoa erämaiden parhaiten siivotuissa hotelleissa, he olivat saavuttaneet elämässään pisteen, jossa yksikään tunturi ei ollut heille liian korkea ylittää tai arvo liian pyhä alittaa. Mutta äkkiä mikään ei ollut Karon käsissä. Sininen lava-auto ilmestyi kuin tyhjästä. ss.52-53

Auto-onnettomuus suistaa hyvintoimeentulevan ja itsevarman Karon elämän ennakoitavalta uraltaan ja paljastaa avioliitosta asioita, joita Karo ei ole suostunut aiemmin näkemään. Pariskunta jää odottamaan auton korjaamista ja viipyy talvisessa lomakylässä. Kylän asukkaiden ja sinne muutaneiden elämä ja ongelmat kietoutuvat Karon elämänvalheen paljastumiseen.

Jäänsiniset silmät paloivat kuin soihtu näyttäen tietä tuntemattomaan, ja vasta viidensadan hyvin hymyillyn kilometrin jälkeen, kun tiet olivat muuttuneet kapeiksi ja mutkitteleviksi, kun vähäpätöisestä risteyksestä oli käännytty  vasemmalle, kun taakse olivat jääneet homeinen kyläkauppa ja posti, josta myöhemmin tulisi turisti-info, ja vasemmalle puolelle ilmestynyt kuusten varjoihin hukkuva synkkä tummanpunainen talo kulunein ikkunapielin, alkoi se sammua. ss.147-148

 Sinikka on lähtenyt tätinsä Jaanan mukana tämän rakastajaltaan perimään mökkiin etsimään uutta alkua ja hankkii molemmille elannon vastaanottovirkailijana turisti-infossa. Hän ei ole ollut mukana Jaana -tädin intoilussa pienten paikkojen ystävällisyydestä ja paikallisesta solidaarisuudesta.

Martti, kuolleen vaimonsa synnyinseudulle muuttanut lääkäri tuntuu irralliselta henkilöltä. Hän paikkailee turistien vammoja ja mm. oikaisee Karon nenän suoraksi. Työn ohessa hän toimii rattopoikana Lahjalle, turistikeskuksen pomolle. Hänen elämänsä merkitys on kadonnut vaimon myötä ja työn tehtävä on pitää ajatukset pois elämän tyhjyydestä.

"Mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka katsoo aina pois. Ei uskalla olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan."

Eveliina tiesi satuttavansa. Hän tiesi Martin tajuavan mitä lause tarkoitti. Samaa Martille sanottiin lääkärikeskuksen taukohuoneessa viikkoina, joina kiusaamistapausta selvitettiin. Silloinkin Martti pakeni. s.160

Vaikka ajatus hyvintoimeentulevien ihmisten ongelmien vatvomisesta lähes kahdensadan sivun verran tuntui melkein vastenmieliseltä, tartuin kirjaan arvostelujen perusteella ja innostuin kirjasta sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Eihän tässä olekaan kysymys mistään päälleliimatusta elämän tyhjyyden valituksesta, vaan hiukset pystyyn nostattavasta kamppailusta, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta.

Oli kuitenkin hyvä, etten tiennyt tarttuneeni trilleriin, kuten Helsingin kirjamessujen haastattelu paljasti. Silloin olisin ehkä jättänyt kirjan kesken. Vaikka jännitys kasvaa sivu sivulta, on kirjan ihmissuhteissa ja juonen kuljetuksessa paljon muutakin, paljon enemmän syvyyttä. Samassa haastattelussa kirjoittaja paljasti tarkoituksella kuvanneensa päähenkilönsä epämiellyttäviksi. Se kaiketi minua haittasi; olen aina halunnut samaistua päähenkilöihin edes vähän. Näiden henkilöiden kohdalla samaistumisyritykset tyrehtyivät alkuunsa. Ihan hyvä oli lukea tällainen kirja.

Vuonna 1974 syntynyt Terhi Kokkonen on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Taustana on ura laulajana, muusikkona ja pop-lyyrikkona ja opinnot elokuvaleikkauksesta ja käsikirjoittamisesta.

Terhi Kokkonen : Rajamaa. - Otava 2020. 191 sivua. Kannen suunnittelu Joel Melasniemi Pekka Lehtosen valokuvan pohjalta.