Mooses Mentula: Toiset meistä

Mooses Mentula

toiset meistä
WSOY 2020
247 sivua

Koko Tinon aikuinen elämä oli ollut kuin haiden seassa uimista. Joka kerta, kun hän edes vähän elätteli toivetta tilanteen paranemisesta, paniikki potkaisi takaisin petojen armoille. Enää pitkään aikaan hän ei ollut uskaltautunut astumaan edes laiturille. s.36

Tinon vanhemmat olivat asettaneet poikaan suuret toiveet ja Tino oli kuvitellut täyttävänsä toiveet helposti, kunnes lääketieteelliseen tiedekuntaan pyrkiessään Tinoon iski paniikki eikä hän pystynyt tekemään ainuttakaan tehtävää. Sama toistui vielä äärimmäisen huolellisen valmistautumisen jälkeen seuraavana vuonna. Eikä Tino ole tuon jälkeen voinut kenellekään väittää pitävänsä välivuotta, sillä aika kuluu enimmäkseen ihmisiä vältellen vatupassissa sohvalla. Kaupassakäyntikin vaatii rohkeutta, jonka saa vain oluttölkistä. Kunnes ihmispakoilu johtaa Tinon antikvariaattiin, jossa epämääräinen kauppias pakottaa lunastamaan kirjakassin. Tuon kassin sisältö avaa Tinolle uuden maailman.

Kauppias paljastuu Charles Bukowskiksi, joka ryhtyy mentoroimaan Tinoa ja vähentämään tämän pelkoja elämää ja rakkautta kohtaan. Tino luo itse tarinaansa kirjailijoiden kirjoissaan antamien viitteiden perusteella. Mukaan fantasiaan pääsee  kadulla pakoiltu Mirjami tyttärineen ja kun Bukowski saa ohjausapua  Jack Kerouacilta, alkaa matka, joka vie kauas pois kotisohvalta akvaarion ääreltä. Nämä kaksi kaveria eivät selviä Tinon ohjauksesta , mutta kassissa riittää kirjoja ja apua tulee niin George Orwellilta kuin Jane Austenilta ja Edgar Allan Poelta.

Eli tämä on se porukka, jonka on toimittava, Jane sanoi ja jatkoi: -Charlesin ja Georgen lapsellisen uhon aikana ennätin pohtia tarinaa sen verran, että ymmärsin jotain. Tinon pitää antaa itselleen lupa sairastaa ja tajuta, ettei hänen elämänsä tarvitse edustaa kenellekään muulle mitään, Jane sanoi. s.213

 Pidin kirjasta kovasti. Hienosti lähti niin mielikuvitus kuin kirjallinen maailma näyttämään Tinolle tietä parempaan tulevaisuuteen, mikä viehätti erityisesti. Tämän lisäksi tarina on kerrottu sujuvasti ja se tekee siitä uskottavan - hmm, no, ainakin lähtökohdiltaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kotimainen uutuus.

Schulman Alex: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman
Polta nämä kirjeet
Nemo 2020
Alkuteos: Bränn alla mina brev 2018
Suom. Jaana Nikula
277 sivua

Pitikin mennä vannomaan, että siirryn kaikkien autofiktioiden jälkeen lukemisissani täysin mielikuvitusmaailmaan. En sitten siirtynytkään, kun sain kirjastosta kauan sitten varaamani kirjan. Olin jo ehtinyt unohtaa kirjan aiheen ja sen, että se on todellisuuspohjainen. Kirjailija kertoo kirjassa isovanhempiensa Sven ja Karin Stolpen sekä Olof Lagercrantzin kolmiodraaman. Lagercrantzin ja Karin Stolpen rakkauden kerrotaan kirjassa kestäneen läpi elämän, vaikka molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja saivat lapsia.

Kirja kuvaa myös Schulmanin isoisän Sven Stolpen säälimätöntä vihanpitoa Olof Lagercrantzia kohtaan. Kaikenkaikkiaan isoisä kuvataan hirviöksi, joka ei ikinä anna vaimolleen anteeksi tämän uskottomuutta, muttei toisaalta päästä tätä lähtemäänkään luotaan. Hän vetoaa sairauteensa, jolla oikeuttaa vaatimuksiaan.

"Minua ei saa järkyttää, muuten minä kuolen!" s.213

Isoisän viha ja kielteinen elämänasenne periytyy kirjailijan mukaan jopa lapsenlapsille, vaikka nämä ovat toistuvasti isovanhempiensa luona vieraillessaan ihmetellet mummin mukautuvaisuutta ja kiltteyttä isoisän raivonpuuskien aikana. Monet käsittämättömät kohtaukset saavat selityksensä, kun Schulman perehtyy äitinsä suvun vaiettuihin tapahtumiin.

Hän (mummi)katsoo minua mustilla silmillään ja hymyilee.
"Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuntuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä enemmän kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava." s.238

Toki kirjailija antaa todellisille tapahtumille vauhtia omasta mielikuvituksestaan. Hän on havainnut isoisänsä ja mumminsa luonteen täydellisen erilaisuuden ja kuvittelee mahdollisia , todellista tarinaa tukevia kohtauksia.

Tämä on seikkailu! Sven kieltäytyi, mutta Karin juoksi veneeseen houkutellakseen hänet mukaan. Kun vene lähti kanavarannasta, Sven jäi seisomaan laiturille. Karinin kiihtymys laantui vasta kymmenen minuutin kuluttua, se vaihtui tyhjyyteen ja oivallukseen: ei hän hakenut seikkailuja, hänellä vain ei ollut mitään rajoja. Silloin hän joutui tavattoman itseinhon valtaan. Hän ei enää tuntenut itseään. ss.139-140


Hieman minua häiritsi isoisän, kirjailja Sven Stolpen, kuvaaminen täydelliseksi hirviöksi, vaikken tietenkään voi sitä muuksi todistaa. Myös kirjan lähtökohtana toiminut äkkipikaisen raivostumisen periytyminen vähän epäilyttää. Psykologian perusopinnot eivät anna minulle mahdollisuuksia arvioida uskottavuutta ja loppujen lopuksi fiktiossa kaikki on kuitenkin mahdollista.

Ryhdyin lukemaan kirjaa muistamatta sen yhteyksiä todellisuuteen ja teksti vei mukanaan alusta lähtien. Kun vähitellen tajusin lukevani oikeasti eläneiden ihmisten tarinaa, en voinut enää jättää kesken. Schulman osaa kertoa tarinan, punoa juoneen niin omat lapsuudenkokemuksensa kuin löydettyihin kirjeisiin perustu

van rakkaustarinan. Haikea ja surumielinen tunnelma mummin elämättömän elämän kuvauksessa välittyy kerronnasta erinomaisesti.

"Jotkut sanovat että maa jota ei ole tarkoittaa kuolemaa. Mutta minulle runo (Landet som icke är/Edith Södergran) on aina merkinnyt päinvastaista. Maa jota ei ole on todellisuuden toinen puoli, unelmien paikka - kaiken sen summa mitä olisi voinut tapahtua, mutta mitä ei koskaan  tapahtunut. Ja minulle maa jota ei ole on useammin ollut kauniimpi paikka kuin todellisuus. Ja toisinaan minä ikävöin maahan jota ei ole. Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut." s.239