Olen näyttänyt runojani Ninalle ja hänen mielestään ne kaikki ovat hyviä. Olen näyttänyt isälleni sen runon jonka kirjoitin ullakolla, ja hän sanoi, että se on amatööriruno ja että runojen kirjoittaminen on minulle hyvä harrastus, samanlainen kuin ristisanojen ratkaiseminen. Se on hyvää aivovoimistelua, hän sanoi. En myöskään osaa selittää itselleni, miksi niin mielelläni haluaisin julkaista runojani, jotta runouden ystävät saisivat niistä iloa. Minä vain haluaisin.
Ditlevsenin omaelämänkerrallisen trilogian toisessa osassa tekijä kuvaa nuoruuttaan, aikuiseksi ja runoilijaksi kasvamista. Se on hapuilua vajavaisen tiedon ja epävarmuuden vallassa, ponnistelua osaamattomuuden ja taitojen tunnistamisen välimaastossa. Jokainen kirjallisuudentuntija, toimittaja, joka voisi auttaa julkisuuteen, on oljenkorsi, jonka varassa jaksaa ponnistella epämiellyttävissä arkisissa askareissa ja töissä, jotka takaavat jonkinlaisen toimeentulon köyhistä oloista irti ponnistelevalle tulevalle kirjailijalle.
Samaan aikaan tapahtuu kasvaminen naiseksi. Kertoja kokee ensimmäiset rakkaus- ja seksikokemukset, mutta kaikki tuo jää pahasti kirjailijankutsumuksen varjoon. Ennemminkin rakkautta ja miesseikkailuja kerrotaan ystävättären kokemina, hänen suosittelmallaan tavalla elää. Taustana on 1930-luvun Kööpenhamina, toisen maailmansodan aatto.
Takakannen teksti kertoo Ditlevsenin olevan yksi Tanskan rakastetuimpia kirjailijoita. Autofiktiivinen teos ei minulle ollut mikään suuri lukuelämys, vaan eteni hyvin kuvattuna ja kirjoitettuna arvattavia polkuja pitkin. Luin kuitenkin, vaikka klassikko tuntui lattealta. Kuten olen aiemminkin joutunut toteamaan: autofiktio ei ole minun kirjallisuudenlajini.
Ditlevsen Tove: Nuoruus. S&S 2022. Toinen painos.Tanskankielinen alkuteos Ungdom 1967. Suom Katriina Huttunen. Kansi: Elina Warsta. - 191 sivua
