McEwan, Ian Vieraan turva

Kirja alkaa joksenkin tavanomaisissa merkeissä. Mary ja Collin, rakastavaiset, jotka ovat tunteneet toisensa jo kauan, ovat lomamatkalla Venetsiassa. He elävät turistin elämää, tutkivat kirkkoja ja museoita, syövät hyvin, rakastelevat, juovat viiniä paljon, väistelevät hotellin siivoojaa, kulkevat aurinkoisen kaupungin katuja eksyen aina välillä. Suurin ongelma tuntuu olevan illallispaikan löytäminen.
 Marylla on lapsia edellisestä avioliitosta eikä hän aio mennä enää naimisiin, vaikka rakastaakin Collinia. Rakastavaisten pienet pulmat, toisen ärsyttävät piirteet unohtuvat ja ratkeavat usein rakastellessa.
Tämä kaikki heillä on, kunnes yksi ilta muuttaa kaiken. Tuona iltana he lähtevät etsimään ruokailupaikkaa liian myöhään ja eksyvät. Jostain ilmestyy mies, Robert, joka sanoo tietävänsä aukiolevan ravintolan. Hän johtaa parin baariin, tarjoaa viiniä ja hieman leipää. Robert kertoo lapsuudestaan karmivan tarinan, eikä turistimatka jatku entisellään tämän jälkeen. Se saa yhä karmivampia, pelottavia ja väkivaltaisia käänteitä.
Mitä minä sain kirjasta koukuttavan lukukokemuksen lisäksi? Ehkä en paljonkaan. Ehken ymmärtänyt olennaista, mutta kyllä tämäkin riitti. Kesken en olisi voinut jättää tätä pientä romaania.

Ian McEwan
Vieraan turva
Kirjayhtymä 1983
Suom. Marianne Alopaeus
Englanninkielinen alkuteos: The Comfort of Strangers
1981
123 sivua

Auster Paul Leviatan

Koska kirja on minulle esineenäkin tärkeä ja luen paperikirjoja aina kun voin, täytyy kirjan olla todella hyvä, jos likaista kirjaa luen. Nyt oli niin hyvä kirja. Olen näet ottanut pitkälle lomareissulle mukaan eri kirjastojen poistomyynnistä ostamiani kirjoja, jotta voisin ne jättää matkalle. Enpä tullut ajatelleeksi, että kirjan huono kunto on perusteltu syy kokoelmasta poistoon. Ei ollut siis kovin miellyttävää kahlata tämän kirjan ensi sivuja, mutta pakko oli jatkaa, kun kirja vei mukanaan. Onhan kirjailija kautta tuotantonsa tehnyt laadukasta tekstiä, eikä tämäkään kirja pettänyt.
Kirjailijat Peter Aaron ja Benjamin Sachs ystävystyvät ja vieraantuvat välillä, mutta silti ystävyys säilyy, kunnes toinen kuolee. Ystävyys kestää jopa Peterin rakkaus- ja seksisuhteen Benjaminin Fanny-vaimoon. Kestävästä ystävyydestä ja tuesta huolimatta Benjamin ajautuu tuhoon ja Peter on ikäänkuin kertomassa hänen tarinaansa. Benjamin on elämänsä ratkaisuissa tinkimätön: hän menee vankilaan ennemmin kuin Vietnamiin sotimaan.
Sachsia kutkutti tämä tieto: että amerikkalaisen naisen kaksi puolta, vamppi ja hömppä, himokas sukupuolihurjastelija ja homssuinen kotirouva, olivat lähtöisin samasta paikasta, samalta pölyiseltä kadulta keskeltä Amerikkaa. Sachsia ihastuttivat tällaiset kohtalon oikut, historian rajattomat hassuudet ja ristiriitaisuudet, tapa jolla tosiseikat jatkuvasti heittivät kärrynpyörää. s. 31

Kirjassa on monia mielenkiintoisia henkilöitä, jotka liikkuvat taiteilijapiireissä ja etsivät jotain, josta eivät tiedä mitään etukäteen. Yksi keskeisistä on Maria, joka valitsee päivälleen värin, jota noudattaa niin vaatteissaan kuin syömisissään. Hän lähtee seuraamaan satunnaisia kaupungin kulkijoita ja kuvittelee heille elämän päivän tapahtumien ja poikkeamisten perusteella.

Yllättävästi ystävyyteen ja rakkauteen sekoittuu väkivaltaa, jota ystävykset kavahtavat, mutta kuitenkin siitä tulee keskeinen osa Benjaminin myöhempiä vaiheita. Benjamin ei halua vain kirjoittaa ja puhua, hän haluaa toimia niiden asioiden puolesta, jotka edustavat hänen arvojaan. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin paljon uskomattomia asioita, joista kertoessaan ei kirjailija hukkaa juonensäikeistä yhtäkään.

Kirja on kertomus hyvän ja moraalisen ihmisen luisumisesta yhä syvemmälle erillisyyteen, näkemään vain yhden asian ja tehtävän. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Vietnamin sodan aikoihin 1960-luvulle, jolloin lankapuhelin aiheutti väärinkäsityksiä, jotka saattoivat vaikuttaa kohtaloihin, voisi tätä lukea myös esimerkkinä ajautumisesta ääriliikkeisiin. Minä luin tätä kuitenkin ihmisen tarinana, kehityskertomuksena, joka kulkee vastakkaiseen suuntaan.
Auster, Paul
Leviatan
suom. Jukka Jääskeläinen
Tammi 1994
Englanninkielinen alkuteos Leviathan 1992

Ishiguro Kazuo: Menneen maailman maalari

Pitipä sitten tarttua tähän kirjaan ihan vain paikatakseni tietämystäni ja tuntemustani Nobel-palkinnon voittajasta 2017. Kirjan lukeminen oli henkilökohtainen pettymys, sillä iloni nobelistin kuultuani oli suuri ja viime vuonna ilmestynyt , Ishigurolta suomennettu ja lukemani romaani Haudattu jättiläinen oli ehdoton suosikkini ja asetti odotukset korkealle.

Menneen maailman maalari on Englannissa asuvan ja englanniksi kirjoittavan Japanissa 1954 syntyneen kirjailijan varhaistuotantoa, suomennettu 1988. Kirja on saanut Whitbread-palkinnon aikanaan.
Alku vaikutti lupaavalta, kun kirjailija maalaili sanoin asuntoaan ja sen ympärillä levittäytvää puutarhaa. Taiteilija oli ostanut talonsa toisen suuren japanilaisen taiteilijan Akira Sugimuran perillisiltä pilkkahintaan, koska hänet on muuten arvioitu sopivaksi talossa asumaan. Masuji Ono, taiteilija ja hänen perheensä, vaimo ja kaksi tytärtä Setsuko ja Noriko sekä poika Kenji ovat asuneet talossa  ja tuossa vaiheessa perheen pää on saavuttanut arvostetun aseman taidemaailmassa opettajana ja edelläkävijänä sekä sisäministeriön kulttuurikomitean jäsenenä. Sota on kuitenkin muuttanut kaiken ja kirja kertoo ajasta, jolloin sota on ohi 1948-1950. Tuolloin taiteilija on menettänyt arvostetun asemansa, häntä pidetään syyllisenä sodan aikana tapahtuneisiin vääryyksiin, joihin kerronnan aikana vihjataan, mutta jotka (tietenkin) paljastetaan vasta lopussa. Erityisesti hänen oppilaansa Kurodan tuntuu kantavan kaunaa niin paljon, että välit ovat tyystin poikki. Vaimo ja poika ovat kuolleet.Tyttäret suhtautuvat eläkeläisisäänsä vähintäänkin holhoavasti ja Onon yritykset viihdyttää vanhemman tyttären poikaa, Ichiroa viemällä tämän katsomaan hirviöelokuvaa tai antamalla 8-vuotiaan pojan maistaa sakea miehisyyden merkiksi, saavat tyttäret kauhistumaan.

Tilannetta mutkistaa se, että nuorempi tyttäristä, Noriko, on jo 26-vuotias ja vielä naimaton. Avioliitto tuntuu olevan naisen ainut mahdollisuus turvattuun elämään tuossa yhteisössä.Yhdet neuvottelut ovat jo kariutuneet viime hetkillä, koska perheen taustasta on paljastunut asioita, jotka ovat saaneet sulhasen perheen perääntymään aikeestaan. Virallinen selitys on tosin ollut toinen: perhe on arvioitu liian hyväksi ja arvostetuksi sulhasen taustaan verrattuna.
Uusissa neuvotteluissa herra Onon on nieltävä ylpeytensä ja aneltava suosituksia mm. Shintarolta, jonka kanssa hän käy ryypiskelemässä rouva Kawakamin kapakassa sen ainoina jokailtaisina asiakkaina.

Shintaro, minä sanoin. - miksi ette yksinkertaisesti katso menneisyyttä silmästä silmään? Te saitte aikanaan paljon kiitosta julistekampanjastanne. Paljon mainetta ja kiitosta . Maailma saattaa suhtautua työhönne nykyään toisin, mutta ei ole silti tarpeellista ryhtyä valehtelemaan itseään.
- Aivan niin , Sensei Shintaro sanoi. - Minä ymmärrän kantanne. Mutta palatakseni kyseiseen asiaan:olisin erittäin kiitollinen jos voisitte kirjoittaa johtokunnalle Kiinan kriisi -julisteista. s.127

Vaikeinta on kuitenkin pyytää myötäsukaista arviota Kurodanilta, joka on joutunut kärsimään herra Onon toimien tähden, mutta on sodan jälkeen noussut arvostettuun asemaan taidepiireissä. Senkin Ono yrittää kuitenkin tehdä.

-On ilmeistä, että juuri te ette tunne kaikkia yksityiskohtia. Kuinka muuten uskalsitte tulla tänne tuolla tavalla? Minä oletan että te ette ole koskaan kuullut esimerkiksi herra Kurodan olkapäästä? Hänellä oli kovia tuskia, mutta vartijat sattuivat aina unohtamaan vammasta ilmoittamisen, eikä hän päässyt hoitoon ennen kuin sodan päätyttyä. s. 139 (Kurodanin asuintoverin ja oppilaan puheesta.)

Kerronta etenee vaivihkaa. Lukija saa päätellä tapahtuneen rivien välistä Juuri se onkin ehkä hienointa Ishiguron kerrontatavassa: vihjeitä tulee vähitellen, mutta suoraa kerrontaa tai nimeämistä välttäen.

Kirjassa on kysymys vastuusta, menneisyyden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Asiat, joiden toivoisi painuvan unohduksiin, pulpahtavat kuitenkin tietoisuuteen.

Minä en tietenkään teeskentele, etteivät tietyt hetket illan aikana (avioliittoneuvotteluihin liittyvä sukupäivällinen) olisi olleet minulle tuskallisia, en liioin väitä, että olisin antanut menneisyyttä koskevan selityksen yhtä helposti kuin jos olosuhteet eivät olisi saaneet minua vakuuttuneeksi siitä että se oli viisasta. Sen tehtyäni minun täytyi sanoa, että minun on vaikea ymmärtää, kuinka kukaan itseään kunnioittava mies voi yhtään pitempään toivoa välttävänsä vastuun menneistä teoistaan...s.153

vai onko sittenkin näin:

- Me olemme ainoat jotka vielä välittävät.. Kun te ja minä, Ono, katsomme elämäämme taaksepäin, me näemme sen puutteet, mutta se ei kiinnosta enää ketään muita. s.247

Haikea, surumielinen, vähäeleinen taideteos, paikoin kuin maalaus. Ehkä ei sittenkään niin suuri pettymys kuin alussa arvelin. 

Kazuo Ishiguro
Menneen maailman maalari
Tammi 1988
Alkuteos: An Artist of the Floating World 1986
suom.Helena Bützow
253 sivua

Rönkä Matti: Yyteet

Suurella uteliaisuudella ja pienellä epäilyksellä aloitin Matti Röngän kirjan Yyteet. Olen lukenut Röngältä aiemmin, melko kauan sitten jonkun dekkarin, pääosassa Viktor Kärppä. Olen hiljattain katsonut Aku Louhimiehen ohjaaman elokuvan Tuntematon sotilas. Siinäpä pohjatiedot kirjan lukemiseen.
Röngän kirja Yyteet sijoittuu nykyaikaan, ohjelmistoyritykseen, Varma-Dataan, joka tekee, myy ja ylläpitää toisten yritysten atk-järjestelmiä. Kilpailu on kovaa ja uusi toimitusjohtaja Tanja Lammio, Tane vaan, tehostaa kilpailuasemia muuttamalla yrityksen tilan edustavampaan paikkaan, fuusioitumalla ja vähentämällä henkilökuntaa. Muun muassa. Vanha johtaja Risto Kaarna ei olisi moiseen pystynyt lähes kaverillisen johtamistapansa takia. Pian firman johdosta vetäytymisen jälkeen Kaarna menehtyy sairaskohtaukseen.

Kerronta tapahtuu Ville Koskelan näkökulmasta. Koskela johtaa koodareita, yrityksen keskeisiä toimijoita myyntipuolen ja johdon lisäksi. Samassa työpaikassa ovat myös Vanhala, Rahikainen, Salo ja Riitta Oja, johtoryhmässä Kari Luoto, Autio, Hietanen, johtoryhmän sihteerinä Katri Mielonen. Työpaikalle vuokrataan myös sellaisia asiantuntijoita kuin Rocca ja kaverinsa Suzy. Viimeistään tässä vaiheessa tämänkin blogitekstin mahdollinen lukija tavoittaa kirjan oivalluksen Väinö LinnanTuntemattoman sotilaan henkilögallerian käytöstä kuvatussa it-ympäristössä. Siinä mennään , mielestäni oivaltavasti, näinkin pitkälle:

"Koskelan Ville Varma-Datasta päivää. Entinen teologian ylioppilas. Nykyisin Microsoftin mannekiini. Syö koodia ja paskantaa bittejä." s.135

tai

 "Kisan ykkönen oli piilaakson kansainvälinen jätti Microsoft, mutta kakkosena maaliin tuli pieni ja sisukas Varma-Data" s.251

vaan on Röngällä omaakin ideaa:

Jäähtymään, varaston Viirilä oli sanonut, kantanut sylissään neljää laatikkoa kerralla. Se oli iso kaveri, harrasti voimannostoa ja puhui öyhkimällä, hankalasti ymmrrettäviä lyhyitä lauseita. En osannut varmaksi sanoa oliko niissä kaikki lauseenjäsenet mukana tai kohdallaan. s. 128

Juonikuvio noudattelee Tuntemattoman sotilaan juonikäänteitä ryyppäämisineen, joukosta poistumisineen ja yhteisen asian eteenpäin viemisen suhteen.

Rönkä tuntee sekä omat henkilönsä että Linnan luomat henkilöt. Niin osuvasti hän luonnehtii heitä nykyaikaisessa ympäristössä, jonka toiminta tuntuu myös olevan kirjailijan hallussa. Minä tunnen molempia huonommin, mutta onneksi apunani oli puolison vankka tietämys Linnan teoksesta ja ohut kosketus it-yritysten toimintaan. Pysyin mukana hyvin ja luin alkuun päästyäni kirjaa innolla yötä myöten.

Kirjan arvoa enemmänkin lisää kuin vähentää toinen taideteos inspiraation lähteenä. Näinhän homman pitääkin toimia. Isänmaallinen teko, Matti Rönkä!

Rönkä Matti
Yyteet
Gummerus 2017
251 s.

Laitila-Kälvemark, Tiina: Seitsemäs kevät

Kohtalokkaan oloinen nimi tällä kirjalla ja kohtalokkuutta jatkavat kirjan välitekstit ennen jokaista juonta kuljettavaa kappaletta, episodia. Teksteissä kerrotaan ilmastonmuutoksesta, sateisesta kesästä, jonka odotetaan muuttuvan oikeaksi kesäksi.
Kirjan henkilöt:
Peter, irtisanottu metereologi, TV:n sääennustaja, joka haluaa kertoa ihmisille parempaa säätä kuin ennusteet lupaavat
Rosa, edellisen kampaajavaimo ja yrittäjä,
Susanna, 46-vuotias bloggaaja, joka haluaa itselleen uuden alun ja lapsen jo aikuisuuteen kurkottavien lastensa lisäksi sekä viehättävää vauva-aineistoa blogiinsa, salaa vauvasuunnitelman mieheltään
Padma, intialainen sijaissynnyttäjä, joka odottaa Susannen lasta kohdunvuokrausklinikalla muiden kaltaistensa kanssa
Sani, edellisen poika, joka haaveilee jalkapallosta ja äidin paluusta hänen luokseen takaisin
Matilda, Susannen 17-vuotias lihavahko ja ruma tytär, harrastaa ratsastusta,  kiristää ratsatuksen opettajaansa uhkaamalla paljastaa, kuka on hänen lapsensa isä, jollei saa itselleen lempihevosensa omistusoikeutta
Anton, Susannen poika, peliaddikti
Markus Susannen mies ja lasten isä, hiljainen suomalainen
Paula, kiinteistönvälittäjä, menestyy ammatissaan, treenaa veren maku suussa, Markuksen rakastajatar

Toivottavasti yksioikoinen henkilögalleria tekee oikeutta kirjalle, jonka katkelmallista tarinaa seurasin mielenkiinnolla. Juuri henkilöiden yhteyksistä syntyi jännite muuten yksittäisten tarinoiden välille. Ruotsissa asuva suomalainen kirjailija oli minulle aiemmin tuntematon. Hän on julkaisuut kuitenkin jo aimmin romaanin ja novellikokoelman. Romaani Karkulahti oli Runeberg-palkintoehdokkaana. Aihekirjo tässä kirjassa oli yllättävä ja tuore, mielenkiinto säilyi läpi kirjan. Kirjailija osaa asiansa. Luen varmaan jatkossakin Tiina Laitila-Kälvemarkin teoksia.

Laitila-Kälvemark, Tiina
Seitsemäs kevät : romaani
WSOY 2017
179 sivua

Lahtinen, Jukka: Jahtia meillä ja muualla 1

Olen lukenut kirjan, josta opin paljon, josta en kaikkea ymmärtänyt ja joka teki vaikutuksen. Nämä ovat asioita, jotka tekevät kirjan kuin kirjan lukemisen arvoiseksi. Tähän nimenomaiseen kirjaan kohdallani liittyi uusi haaste: kirja oli eräkirja tai jahtikirja, eikä aihealue ole minua lukijana kiinnostanut. Mitä opin? Opin  erottamaan metsästyksen ja pyynnin, saalistamisen ja riistanhoidon, monenlaisia pyyntimenetelmiä, paljon eläinten käyttäytymisestä ja pyyntiolosuhteiden arvioinnista. En käsittänyt asekuvauksen hienouksia, vaikka olen lapsuudesta asti elänyt niiden lähellä ja jopa nähnyt isäni täyttävän haulikon patruunoita kirjassakin kuvatulla tavalla. Aseisiin suhtaudun edelleen pelonsekaisella kunnioituksella ja vältän lähempää kosketusta. Toisin tekee kirjoittaja, joka muokkaa haulikonperää ampujalle sopivaksi ja tietää kiikarinkiinnitykset ja kohteen parhaiten tavoittavan aseen, olipa se sitten drillinki, haulikko tai kivääri, merkeistä ja piipun millimetreistä tai aseen taitavasta käsittelystä puhumattakaan.

Vaikutuksen tekivät tarkat luonnonkuvaukset, joista melkein haistoi suopursut tai kuuli vuolaan puron solinan.

Alkukevään herkästä tunnelmasta oli jo siirrytty maiseman rehevyyteen. Tapahtumapaikka oli tyypillistä Hämettä, metsään rajoittuvia loivasti kumpuilevia viljelyksiä, metsänotkoja ja viljelyksiä.

Vaikutuksen teki myös metsästyksen vetovoima. Metsämies on valmis näkemään vaivaa harrastuksensa vuoksi. Metsästysreissut alkavat joskus aamuyöstä ja vahtia pidetaan toisinaan iltamyöhään asti. Päivä voi venähtää haavakon tavoittamisen tai koiran katoamisen takia hyvinkin pitkälle ja vaatia joskus jopa toisen reissun, kuten talon lattialankkujen alle kadonnutta mäyräkoiraa mäyrien ja supien kynsistä tavoiteltaessa.

Tapahtumapaikkoja on Ähtärissä, mutta myös Hämeessä, Etelä-Suomessa, Keski-Suomessa, Ahvenanmaan saaristossa ja jopa Saksassa. Tapahtumat sijoittuvat monesti komeasti "viime vuosituhannelle", joten kertomukset kattavat jahteja usean vuosikymmenen ajalta. Vaikka kerronnan täytyy mielestäni perustua tarkkoihin muistiinpanoihin, on tapahtumat tehty eläviksi paitsi luonnonkuvausten, myös metsästykseen liittyvän jännityksen, asianharrastajien yhteenkuuluvuuden ja asiantuntemuksen kautta. Muistikuvat eivät voisi niin elävinä välittyä lukijalle ilman tarkkaa muistia ja kokijaan vaikuttavia elämyksiä. Tätä kirjallisuuden lajia  olen taipuvainen pitämään tosiasioihin pohjautuvana.

Ihmisten, nimekkäidenkin eränkävijöiden lisäksi metsästäjän kaverina on koira. Koiraa kasvatetaan aluksi kotikoirana, mutta vuoden ikäisen koiran on opittava metsästäjän avuksi. Kirjoittaja tunnustaa mieltyneensä suomen pystykorvaan, vaikka  koiran koulutuksessa sattuneen vahingon vuoksi esim. Bella niminen koira pakenee laukauksen kuultuaan auton alle.

Kirjan saaliit ja pyyntikohteet ovat moninaisia ja vaihtelevat vuodenaikojen ja pyynnin luonteen mukaan. Sorsat, metsot, hirvet, ketut, kauriit ja fasaanitkin tuntuvat normaaliriistalta, mutta metsästäjän tehtäviin ja mielenkiinnon kohteisiin kuuluvat myös supikoirat, mäyrät, majavat ja variksetkin. Näitä viimemainittuja pyydetään niiden aiheuttamien vahinkojen vuoksi.

Odottelin, katselin joutsenten ruokailua ja muidenkin vesilintujen elehtimistä sulassa. Samalla tutkailin lammenympäristöä enkä voinut olla ihmettelemättä sitä kaunaa majavia kohtaan tässä ympäristössä. Lähinnä lammen eteläpään muutamat kuuset olivat kuolleet vesivahinkoihin, nekin tosin olivat vain joulukuusen kokoisia.Muuten näin peukalonvahvuisia ja vahvempia majavankantoja, ei sanottavaa vahinkoa, eikä sellaista pääsisi syntymään, sillä lammen toisen pään padotus purkaantuisi maan kautta ja toisaalta sitä patoa oli helpompi pitää silmällä. Puronvarren 'majavatorjunta' sai enemmän ymmärrystäni......

Välillä saalis tuntuu metsästäjän kaverilta tai kilpakumppanilta, joka ymmärtää pelin hengen.
Kerronta vie mukanaan. Alun lievä kankeus haihtuu, kun kerronta pääsee vauhtiin ja tapahtumat vievät niin kertojan kuin lukijan mukanaan.

 Kirja kannatti lukea. Nimen perässä olevasta numerosta voi päätellä, että tarinoita on vielä kertomatta. Sitä odotellessa.

Jukka Lahtinen
Jahtia meillä ja muualla 1
Myllylahti 2017
192 sivua

Kallio Katja: Yön kantaja

Yhtäkkiä Dupleissis kysyi: Haluatko nähdä Lontoon?
Myrskylyhty valaisi korin keltaisella valolla. yö oli niellyt kaiken heidän ympäriltään, vain pallo ja kori olivat jäljellä, roikkuivat yön valtavalla vatsalla kuin koru 
Pariisin Ja Lillen välille he juuttuivat kolmeksikymmeneksitunniksi.
Päivä oli jo valmiiksi väsähtänyt ja roikotti käsiään, ja antoi lopulta periksi kokonaan. Lakkasi tuulemasta Mitään ei ollut tehtävissä.s.47

..hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. Niillä hänen korkonsa kiiruhtivat eteenpäin, kop, kop, kop, kop, kop,, kop, kuin olisivat koputtaneet ovea, sitten seuraavaa ja taas seuraavaa, siinä toivossa, että jokin niistä narahtaisi ja avautuisi johonkin, mistä hänellä ei ollut kuin ihana aavistus.
Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältä päin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä.Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään.Kova istua, kova nukkua, kova kuolla. Ei yhtä ovea, jonka vois sulkea suojakseen. s. 52

Onneksi luin etukäteen, ettei kirjan alku vielä vetoa lukijaan. Minustakin ilmapallomatka Pariisiin jäi latteaksi muun romaanin rinnalla, vaikka päinvastaista odotin. Kuulostaahan ilmojen halki tehty ulkomaanmatka seikkailulta verrattuna Seilin saarella, mielisairaalassa vietettyihin vuosiin. Niin vain käy, että kirjailija on onnistunut tämän, Amandan elämän jälkimmäisen vaiheen kuvauksessa vielä paremmin. Kirja perustuu tositapahtumiin, irtolaisena Seilin saarelle toimitetun Amandan tarinaan. Katja Kallio on tehnyt taidetta yksinkertaisen ja karun kohtalon kuvauksesta. Kieli on kaunista, loistavaa, runollista ja upeaa, (Oma sanavarastoni ei riitä sitä tarpeeksi ylistämään.)Tähän kirjaamani lainaukset välittävät vain osan sen väreistä ja voimasta.

Ulkona oli viileää, piha nyreksi vielä varjossa.Amanda kantoi itsensä pihan poikki hölskyvässä säkissä puuskuttavan hoitajan ja parin muun potilaan perässä. s 109

Mielisairaalassa Amanda yrittää säilyttää ihmisarvonsa, vaikka potilaat ja hoitajat ovat selvästi eri kastia.

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos hän antaisi periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Sietämättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljelle jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaiteeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle. s.186

 On kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka muistuttavat oikeasta elämästä ja kohtelevat potilaita ihmisinä.

Ja sitten hän näki miehen.
Mies käveli pitkin verkkaisin askelin kivisen rakennuksen ohi kohti kävelypihaa. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti Amandaa vanhemmalta. Yllään hänellä oli kirjava villapusero, vaikka oli näin lämmin. Päässä hänellä oli hattu ja hän kantoi toisessa kädessä puista laatikkoa. Toisessa oli tynnyrin kimpi......
Oikea ihminen s. 114

Sofia hymyili Amandalle hänen tullessaan takaisin sisään. Amanda ei tiennyt oliko hän häikäistynyt vielä tinakuoresta vai nyt tästä hymystä., kun kukaan ei ollut hymyillyt hänelle pikään aikaan. 125

Amanda  kehuskelee lukuisilla hameillaan, jotka viimein saapuvat postin mukana saarelle. Jopa joululahjapaketin punainen nauha on tärkeä koriste kantajalleen.

Sofia solmi nauhan Amandan niskaan rusetille ja jätti päät roikkumaan pitkinä kaulan kummallekin puolelle.
Amanda sai tuskin henkeä, niin punainen nauha oli.
"Saanko minä sen ikiomaksi", hän kuiskasi.
Sofia sanoi: "Voikun se pukee sinua" ja kosketti rusettia kevyesti kuin siunaten sen. s.156

Amanda nyökkäsi muki yhä käessään. Heijastus oli  himmeä, mutta sitä katsellessaan hän oli yhtäkkiä muistanut miltä hänen kasvonsa näyttivät 
Mistään ei olisi osannut sanoa  että Isaksson oli huomannut Elsan kahvipullon ja yhden ainoan kupin. Ei mistään. Mutta niin vain oli huomannut. Oli katsonut, ja huomannut, ja katseellaan parhaansa mukaan korjannut.,s.165

Karkuyritys vie entistä syvemmälle toivottomuuteen kuuden eristysvuoden jälkeen.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.
Sofian ja Josefinan mentyä Amanda kallistui takaisin sängylle.Hänen päänsä lonksahti takakenoon, mutta niskassa ei ollut tarpeeksi voimaa sen suoristamiseen. Pää oli raskas kuin kaali. Hän ajatteli että pitäisi ottaa kaalista kiinni molemmilla käsillä ja siirtää se keskemmälle sänkyä, mutta käsissäkään ei ollut voimaa s. 283

Pienet vivahteet, maut, näyt ja katkeran surullisen elämän Kallio tuo niin lähelle, että ne voi tuntea ihollaan tai kielellään, elää kirjassa mukana kuin olisi Amanda, miettiä turhaa elämää kuin Amanda ja samalla lukea niin kaunista kuvausta siitä. On syytä kiittää kirjailijaa tästä lukuelämyksestä.

Isakssonin keitossa on madetta ja oikein jauhoista perunaa, joka tekee keitosta sakeaa, ja porkkanaa ja sipulia ja suolaa. Perunat ja kala laitetaan pataan yhtaikaa hellälle tulelle. Mateen maiti on se salaisuus. Ja mätikuplat, jotka poreilevat suussa, ne ovat pieniä kuin samppanjassa. s. 300

Katja Kallio
Yönkantaja
Otava 2017
380 sivua

Davidin uni / Anthony Doerr

Rakastin tätä kirjaa. Kuuluisi pitää tekijän Pulizer-palkitusta Kaikki se valo jota emme näe -kirjasta, mutten päässyt siinä alkua pitemmälle. Tämä vei mukanaan pelkoihin ja uniin ja hydrologi David Winklerin outoon elämään. Hän näkee enneunia, yrittää välttää painajaisten ennustuksen ja sotkee elämänsä ja läheistensä elämän yhä pahemmin. Mies, joka ymmärtää lumihiutaleen rakenteen, ei ymmärrä, miten pitää nainen, lapsi ja onni luonaan vaan pakenee. Hän yrittää elää pankkivirkailija Sandyn kanssa, joka on ollut naimisissa aiemmin, saa Grace-tyttären tämän kanssa, mutta uni tulvasta, joka tappaa tytön saa miehen pakenemaan Alaskasta Karibialle.

Omituista, että ihmiset eivät halua kuulla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. He käyvät kädestälukijoiden ja ennustajaeukkojen luona, mutta loppujen lopuksi he tahtovat kuulla vain, että heillä menee hyvin, että kaikki järjestyy. He tahtovat kuulla, että heidän lapsensa valloittavat oman maailmansa. Kukaan ei halua kuulla, että tulevaisuus on jo määrätty. Kuoleman onnistumisprosentti on toistaiseksi ollut sata, ja silti haluamme yhä sanoa kuolemaa mysteeriksi. s.131

Karibialla hän tutustuu postivirkailija Somaan ja tämän perheeseen, saa työn veden päälle  rakennetun hotellin huoltomiehenä ja lähettelee kirjeitä Sandylle.

Joka kerta kun Winkler lähti pimeällä kulkemaan pitkin kasteista polkua yli laidunten kohti majataloa, hänelle tuli tunne, ettei hän liikkunut ajassa eteen eikä taakse vaan joutui vain kestämään saman päivän muunnelmia yhä uudelleen. Ehkä hän oli se, joka oli ansassa veden alla, pleksilattian alla sillä välin, kun maailma meni eteenpäin, miehet ja naiset kirjoittautuivat huoneisiinsa ja poistuivat niistä ja raahasivat liian täyteen pakattuja matkalaukkujaan kengänpohjat keveässä liikkeessä hänen yläpuolellaan. s. 159

Soman tytär Naaliyah opiskelee ja toteuttaa unelmaansa. Jälleen David näkee unta, jonka toteutumisen haluaa estää.

-Minä uskon, että näit sellaista unta. Mutta mistä tiedät, että uni toteutuu?
"En tiedäkään. En tarkkaan ottaen."
Soma meni ovelle ja tähyili ulos. "Minä haluan vain, että kaikilla on asiat hyvin. Turhaa, että jo tapahtuneet asiat piinaavat meitä."
Winkler puristi käsillään ikkunalaudan reunaa. Hän teki mieli keinuttaa seinää edestakaisin kunnes se romahtaisi ja kaataisi koko vajan heidän päälleen"Mutta tämä ei ole vielä tapahtunut."
"Sama se. Turha antaa asioiden piinata, olivatpa tapahtuneet tai vasta voisivat tapahtua. s.181

Vuosikausien jälkeen David palaa etsimään Sandyä ja tytärtään Gracea. Alaskaan on muuttanut myös Soman tytär Naaliyah, joka tekee tutkimustyötä yliopistossa. Hän on valmis pelastamaan Davidin, kuten David aikoinaan teki hänelle

Tämä oli vain yksi päivä päivien joukossa. Myöhäiskesän aamu, muutama sumupilvi kiisi yli peltojen. Minkä tahansa ohi ajavan kuljettajan silmissä hän olisi pelkkä jaloittelemaan noussut mies. Kuka sen tiesi - ehkä hänellä oli perhe täällä; ehkä hän - jollakin tavalla pohjimmiltaan - kuului tänne. s.217

"Ennustuskone sanoo, että Grace Winklereitä on monta, ja he kaikki ovat oikeita Grace Winklereitä, joten siinä mielessä matkanne ei tule koskaan päättymään.....jos astuu varjojen maailmaan, silloin luopuu tästä maailmasta toiseen päästäkseen." s.234

Ylhäältä katsottuna elämä saattoi näyttää värien kirjolta, kangaspuiden liinalta. Kun kävelin pois siitä kaupungista kohti kiitorataa, ajattelinko myös palaavani? hän mietti. Vai pyrinkö siihen, niin kuin silloin Nantonin soutuveneessä, että maailma veisi minut. s.277

Kun hän heräsi, päivä oli hänen, kaikkine minuutteineen. He elivät yksinkertaisesti: he hakivat ruokapadan katolta, jonne Naaliyah oli sen vienyt, ja sulattivat sen keittolevyllä. Jos ei satanut lunta, eikä viime aikoina ollut satanut, Winkler antautui puiden pilkkomisen rytmille tai ravisteli lunta oksilta toivoen, että saisi kerättyä yksittäisiä lumikiteitä. s.303

Rakastin siis tätä kirjaa ja sen herkkää päähenkilöä, joka yrittää toimia oikein ja ehkä viimein onnistuukin, vaikka aiheuttaa ennen sitä murhetta ja hämmennystä. Kirjan alkuperäinen nimi About Grace, on minusta käsittämätön, sillä kirja kertoo Davidista. Suomenkielinen nimi on minusta hyvä, huolimatta raamatullisesta juonteesta.

Tuon viimeisen lainauksen  ensimmäisen lauseen haluan painaa mieleeni. Onhan niin, että luettu haihtuu ja haalistuu, mutta jotain siitä aina jää. Edes yksi lause.

Anthony Doerr: Davidin uni
About Grace
suom. Hanna Tarkka
WSOY 2016
426 sivua

Hauru Hanna: Jääkansi

Kun sattumalta tartuin Hanna Haurun Utopia -kirjaan, tiesin tarttuvani saman kirjailijan tuotantoon toistekin. Outoa, että se tapahtui vasta nyt, melkein kymmenen vuotta ensitutustumisen jälkeen. Minulle Hauru puhuu samaa pohjoisen kieltä, josta olen pitänyt Timo K.Mukan ja Rosa Liksomin kirjoissa. Enkä minä tunne pohjoisen elämää kuin heidän kirjojensa kautta. Elämä näyttäytyy  Haurun kirjassa köyhänä ja raakana. Jos kertoja hankaa kehonsa vihdan rangalla ja tuntee olevansa sylissä, on hellyys etäällä. Isäpuoli on orvolle tytölle yksinkertaisesti Paha, juoppo, sodan raunioittama mies, eikä äitikään tytöstä välitä. Työ mielisairaalassa päästää hänet alituisesta pelosta, joka kotona asuessa vaivaa. Hän tietää, että jää ikuiseksi impyeksi puolukkasurvoksen kuluttamien mustien hampaantynkien ja pahanhajuisen hengityksen takia, joten päästää yhden potilaista, Lättähatun tikkitäkkinsä alle , pääsee neitsyydestään,ja tekee äpärän.

Kirja on karu ja raju, synkkä ja alaston. Kuitenkin siinä on jotain, joka pakottaa jatkamaan lukemista, vaikka lukiessaan tietää, ettei onnellista loppua ole luvassa. Miksi pitäisi olla? Eivät tästä kaikki pidä, ei ehkä monikaan. Minua  kirja puhuttelee, jollain tavalla tunnen ymmärtäväni sen, vaikka se on kuin isku palleaan (Enkä sellaistakaan ole koskaan kokenut.)

Hanna Hauru: Jääkansi :romaani
Like 2017
117 sivua

Saisio Pirkko: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Välipalaksi tarkoitin, ajattelin jopa heittää kesken, mutta niin oli vaan jatkettava ja jatkettava, kunnes - voih - kirja loppui. Spuuki Spaidermän on Nelivuotias, josta tulee kirjan aikana ensin Viisivuotias ja sitten Kuusivuotias. Viisivuotias saa myös Pikkusiskon, jolle kirja antaa pikkuisen sijaa - juuri sen verran kuin puhumaton, hymyilevä ja aina läsnäoleva olento tarvitsee. Nonna on hänen isoäitinsä, jolle mikään mummo-nimitys ei tuntunut sopivan. Spaidermän hänet otsikon adjektiivilla luonnehtii. Kirja koostuu Nonnan tekemistä facebook-merkinnöistä vuosilta 2013-2016. Kirjailija myöntää niitä muunnelleensa, mutta autenttisuuden tuntu on säilynyt.

Myönnettäköön, että omat kokemukseni yhden nelivuotiaan ja hänen pikkusiskonsa mummuna sekä sen myötä kasvanut SpiderMan ja Nexo knight -tietämykseni toimivat lisäkimmokkeena kirjaa lukiessa. Olen kuitenkin varma, että ilman näitäkin saa kirjasta paljon irti. Nonna ja Spuuki Spaidermän keskustelevat, leikkivät , retkeilevät ja ikävöivät, jos ovat erossa toisistaan. Kanssakäyminen on tasa-arvoista, ainakin kirjan perusteella ja keskustelut avartavat puolin ja toisin.

Aamulla käynnistyy pieni evoluutiokeskustelu, kun tarhassa on joku tyttö, jonka mummo on ollut apina ennen kuin kehittyi ihmiseksi.
Se on hieno evoluutiohyppäys, apinasta suoraan mummoksi! s145

Spuuki Spaiderman on paitsi asiantunteva keskustelija myös hyvä räppääjä, jalkapalloilija ja  piirtäjä.  Nonna on välillä kuukausia Madeiralla ja silloin syntyy ikävä, joka kuitenkin loppuu, kun Spaidermän perheineen saapuu paikalle. Pikkusiskon lisäksi kiran sivuosissa on Nelivuotiaan Äiti ja Vävy sekä Nonnan kanssa elävä Rekkari, ja jolla on myös melkoisesti tekemistä ja puhumista Spaidermänin kanssa.

Kirjaa lukiessa hymyilyttää usein, mutta hellyys ja ikävä ovat yhtä lailla läsnä. Tämän tekstin äärellä muistaa jatkuvasti, että lasta ei voi omistaa, mutta ne hetket, jotka hänen kanssaan saa viettää, voi pitää.

Viehättävä kirja, Spaidermänin upeasti kuvittma. Suosittelen

Saisio, Pirkko
Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
kuvitus Remu Välisaari
Siltala 2017
194 sivua

Gyasi, Yaa: Matkalla kotiin

...hän halusi tavoittaa tutkimuksessaan sen, miltä aika tuntui - halusi kertoa, miltä tuntui olla osa jotakin, mikä ulottui niin kauas taaksepäin ja oli jotain niin käsittämättömän suurta, että oli helppo unohtaa Marjorien, hänen ja kaikkien muidenkin elävän siinä, ei sen ulkopuolella vaan sen sisällä. ss.363-364

Näin pohtii Yhdysvalloissa syntynyt ghanalaiset sukujuuret omaava Marcus ja tämä on myös Gyasin kirjan sisältö. Kirja kertoo kahden sisaren ja heistä polveutuvan suvun tarinan 1700-luvun lopulta 1980-luvulle. Toinen sisko, Essia päätyy Cape Coastin linnoitukseen valkoisen miehen vaimoksi, toinen, Esi vankityrmään ja myöhemmin orjalaivassa Yhdysvaltoihin.

Äitisi oli kerran fantiperheen orja. Hänen isäntänsä otti hänet väkisin, koska oli myös suuri mies ja koska suuret miehet voivat tehdä mitä mielivät. Muutenhan he näyttäisivät heikoilta. Esi katsoi pois, ja Abrona jatkoi kuiskaten: "Et ole äitisi esikoistytär. Hän synnytti tyttären jo ennen sinua. Ja meillä päin sanotaan, että toisistaan erotetut siskokset ovat kuin nainen ja hänen varjonsa: tuomittuja pysymään lammen vastakkaisilla puolilla. " ss. 55-56

Effian jälkeläiset jäävät elämään Ghanaan, mutta vaistoavat erilaisuutensa samaan tapaan kuin Yhdyvaltoihin viedyt mustat, jotka ovat valkoisen miehen orjia tai myöhemmin tämän sortamia.

Nessin äiti Esi oli ollut vankka ja vakava nainen, jonka ei ollut kuultu kertovan ainuttakaan iloista tarinaa. Jopa Nessin iltasadut olivat kuvanneet alusta, jota Esi oli nimittänyt isoksi veneeksi. Ennen nukahtamista Ness oli kuvitellut, miten Atlantin valtamereen heitettiin ihmisiä, jotka olivat kuin ketjuttomia ankkureita: vailla maata, vailla kansaa, vailla arvoa s. 93

Kirja on  kertomus yksinäisyydestä, erilaisuuden ja erillisyyden kokemisesta, jota ei voi välttää kummassakaan maassa, vaikka alusta asti tuntuu, että orjuuteen toiseen maahan viedyn suvun kohtalo on katkerampi.

Quey nauroi. "Niin Richrd on kelvoton kuten britit", hän säesti. Hän unohti hetkeksi, että hänen oma isänsä oli britti, ja muistaessaan sen myöhemmin hän tajusi, ettei piitannut siitä. Hänestä tuntui vain, että hän kuului jonnekin kokonaan, täydellisesti. s.78


...oli kulunut liian kauan siitä, kun hän oli antanut itselleen luvan nauttia Baltimoresta, viileästä merituulesta ja ympärillään ahkeroivista ja huvittelevista mustista, joista osa oli orjia, mutta osa vapaita kuin taivaan linnut. Hän oli ollut kerran orja. Hän oli ollut silloin sylilapsi, mutta tuntui siltä, että hän muisti ne ajat joka kerta , kun näki orjan Baltimoressa. Hän näki silloin itsensä, näki, millaista elämä olisi ollut, ellei Aku olisi tuonut häntä vapauteen. Hänen papereissaan oli nimi Kojo Freeman. Puolet Baltimoren entisistä orjista oli valinnut vapaata tarkoittavan sukunimen. Kun valheen kertoo riittävän monta kertaa , se muuttuu totuudeksi. s.142

Valkoisen miehen vastaukset mustille välttämättä selitä tarpeeksi missään.

Hänellä oli ollut tapana mennä miehen (pakanapapin) luo aina, kun hän oli päässyt livahtamaan pois lähetyssaarnaajan luota. hän oli kertonut tälle, että hänen mielessään heräsi sitä enemmän kysymyksiä mitä enemmän lähetyssaarnaaja puhui hänelle Jumalasta. Tärkeitä kysymyksiä. Hän olisi halunnut tietää muun muassa, miksi Jumala tarvitsi valkoisia miehiä sanansaattajikseen, jos kerran oli niin suuri ja mahtava.....Pakanapappi olikin sanonut, että ehkä kristittyjen jumala olikin kysymys, valtava miksi-alkuisten kysymysten kehä. s.230

 Mutta, kuten  Maisku toteaa, kirja on myös kertomus rakkaudesta .

He suutelivat , ja Jo riisui nopeasti ne vaatteet, joita Anna ei ollut saanut yltään. Hän maistoi Annaa ja pikimminkin tunsi kuin kuuli, miten mielihyvä kulki Annan läpi kuin sähkövirta, sillä Anna tukahdutti voihkaisunsa, jotta muut eivät heräisi, minkä osasi lukuisten yhteisten öiden ja seitsemän lapsen jälkeen erittäin hyvin. He yhtyivät nopeasti ja äänettömästi ja toivoivat, että pimeys kätkisi heidän puuhansa, mikäli joku lapsista ei pysyisi nukkumaan ja sattuisi katsomaan heitä verhon raosta. Jo puristi Annan takamusta ahneesti molemmin käsin. Elämänsä loppuun saakka hän iloisisi ja tuntisi saavansa lahjan joka kerta, kun täyttäisi kouransa Annan uhkeilla muodoilla. ss.147-148

Aluksi kirjan katkelmallisuus häiritsi, sillä luvuissa pääsevät vuorotellen ääneen Effian ja Esin jälkeläiset. Ilman kirjan alussa olevaa haarautuvaa sukupuuta en olisi edes hahmottanut ajassa etenevää juonta ja paikan vaihtumista. ( Tosin seuraamista vaikeutti ehkä sekin, että luin välillä muita kirjoja, joita piti saada nopeasti kiertoon.) Kun vaihteluun tottui, kävi henkilöihin tutustuminen helpommaksi. Vaikuttavimpana kohtalona suvun kantaäitien lisäksi pidin ehkä H:n tarinaa. Hän syntyy 8-lapsisen perheen nuorimpana poikana, varttuu vahvaksi, joutuu pidätetyksi lähinnä ihonvärinsä vuoksi, kaivostyöhön ja sitten vapaaksi ay-liikkeessä toimvaksi mieheksi. Vaikka hänen tarinansa onkin kehityskertomus, ei jälkeläisten elämänpolku ole auvoisempi - ongelmat vain vaihtuvat.

Esikoiskirjailijan taito kertoa ja kuvata monia vaiheita ja tunteita ei jättänyt kylmäksi enkä edes havainnut monitasoisessa kerronnassa kompastelua.  Pidin kirjasta ja kerrontatavastakin. Se avasi minulle uutta, kuvitti osan aiemmin tuntematonta historiaa. Näin:

Effia ei ymmärtänyt, miksi James tahtoi jaotella asiat hyviin ja huonoihin, valkoisiin ja mustiin. Effian kotikylässä kaikki oli kaikkea. Kaikki kantoi kaikkea. s.37

Gyasi, Yaa
Matkalla kotiin
Otava 2017
Alkuteos: Homegoing
suom. Sari Karhulahti
373 sivua

Ullmann, Linn: Rauhattomat

Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista, rakastetuista, ystävistä, vihamiehistä, sedistä, veljistä tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Liilen, että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä, että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmäsyneenä. s.271

Tytär kirjoittaa isäsään, 86-vuotiaana kuolleesta maailmankuulusta elokuvaohjaajasta, jonka kanssa äidillä oli suhde miehen neljännen ja viidennen vaimon välissä. Äidin ja isän kumppanuus säilyi isän kuolemaan, vaikka rakkaussuhde päättyi tyttären ollessa 4-vuotias. Tytär vierailee isänsä kesäpaikalla, joka kesä kuukauden verran ja tapaa sisarpuoliaan. Elokuvaohjaajalla on kuuden eri naisen kanssa yhteensä yhdeksän lasta. Kun tytär yrittää kirjoittaa kirjaa isän vanhenemisesta, hän kirjoittaa yhtä paljon myös itsestään.

Lapsena tyttö piti eniten listojen laatimisesta ja laskutoimituksista, ja jos joku kysyi häneltä isässtä, hän saattoi vastata: isälläni on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri. s.40

Kuva isästä syntyy muistojen ja muutaman tallennetun haastattelun kautta.

Mikrofoni tavoittaa kaiken, se ei erottele tärkeää ja vähemmän tärkeää.-----
Haluan sanoa nauhurin hypistelijälle: Lakkaa näpelöimästä! Pane kädet syliisi ja keskity vanhaan mieheen, muutaman viikon kuluttua hän on kuollut. Tuo on noloa! En kuitenkaan sammuta nauhuria. En paina stoppia. s.81

 Isä oli täsmällinen ja ihailee kuoveja, jotka lensivät  matalana aurana aina isän syntymäpäivän jälkeisenä päivänä Dämban talon yli etelään.

- Eikö olekin uskomatonta? Tarkalleen samana päivänä joka vuosi!
Hän oli täsmällinen mies ja arvosti muidenkin täsmällisyyttä, myös lintujen, ja hän jos kuka osasi arvostaa jäähyväisiä. s.42

Työ oli isälle pyhää, eivätkä tunteet saaneet sitä häiritä.

Tunteenpurkaukset eivät kuulu työpaikalle; jos antaa vihalle yliotteen ja riehuu kuin myrkytetty maksamakkara, siinä tuhlaa arvokasta aikaa ja tuhoaa itsensä ja sen, mitä haluaa saada aikaan, ja sitten on soiteltava kaikille ja pyydeltävä antteksi. s.69

Lopulta vanheneminenkin on suoritus, jolle isä haluaa antaa nimeksi epilogi.

Vanheneminen on työtä. Ylös noudeminen on työtä. Peseytyminen on työtä, pukeutuminen on työtä, ulos raittiiseen ilmaan pääseminen on työtä, toisten ihmisten tapaaminen on työtä. Kukaan ei puhu työstä. s.72

Tyttö itse asuu äitinsä kanssa, Muuttaa välillä USA:aan ja taas takaisin Norjaan. Hän näkee äitiäänkin harvoin, koska tämä on näyttelijä ja pitkiä aikoja työssä, teatterissa, kuvauksissa.

Äidille oli tärkeää se miltä asiat näyttivät. Se miltä hän itse näytti. Se miltä hänen ympärillään näytti. Hän oli olemassa näyttämisen kautta. s.203

Luin tämän kirja live-lukupiiriä varten. En saanut siltä yhtään enempää kuin odotin.Kirja on haikean lempeä ja sitä on helppo ja miellyttävä lukea.  En ole oikeasti kiinnostunut tästä elämäkerrasta, näistä muisteluista. Välistä tuntui kuin palaisin lukemaan omia päiväkirjamerkintöjäni. Siksikö kirja jätti haalean olon? Oliko se liian lähellä, liian tutunoloista pohdintaa, vaikka henkilöt olivatkin kuuluisia?

Ullmann, Liv
Rauhattomat
De Orolige, 2015
suom.Katriina Huttunen
Like Kustannus Oy 2016
380 sivua

Dicker, Joël: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Dicker, Joël
Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Alkuteos Le Livre des Baltimore 2015
suom. Kira Poutanen
556 sivua

Nyt aion selvittää, miksi oikein luin tämän kirjan alusta loppuun. Myönnän, että arvostelut vaikuttavat minuun ja kirjailijaa on ylistetty ranskankielisen kirjallisuuden supertähdeksi. Niin aiemman suomennoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta kuin tämänkin kirjan kohdalla myös suomalaiset kirja-arvostelijat ovat kehuneet.

Haluan poiketa linjasta ja olen myös itsekseni ihmetellyt, miksi luen tällaisten ihmisten kohtaloista. Raha ja menestys ovat ihmisen ja ihmisen onnen mitta. Ihmiset hurauttelevat lentämällä tai nopeilla autoilla paikasta toiseen lyhyellä varoitusajalla, ostavat huviloita ja kuluttavat. Kirja on niin amerikkalainen, vaikka kirjailija on sveitsiläinen. Tapahtumapaikka on toki nimenkin mukaan Amerikan Yhdysvalloissa , toinen kaupunki Baltimoren lisäksi on Montclair. Molemmissa asuu Goldmanin sukua. Tapahtuma-aika liikkuu vuosien 1989 ja 2012 välillä ja se todella liikkuu s.o. hyppelehtii ajanjaksosta toiseen. Jukka Petäjä  sanoo sen  fiksummin  (HeSa 25.9.2016): useita eri aikatasoja limittävä.

Päähenkilö Marcus Goldman on menestyvä kirjailija, joka on Montclairen Goldmaneja, eikä Baltimoren Goldmaneja. Marcuksen isä Nathan ei tule niin hyvin toimeen maailmassa kuin veljensä Saul. Veljesten kilpailu erityisesti isän silmissä on yksi romaanin jännitteistä.

Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni intonaatiossa: heidän suussaan sana "Baltimore" kuulosti kuin kullasta valetulta, kun taas "Montclair" kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen. s.28

 Marcus on kiintynyt tai ainakin ihastunut Saul-setään ja tämän vaimoon Anitaan ja viettääkin kaikki lomat Baltimoressa serkkujensa, älykkään Hillelin ja urheilullisen ja komean Woodyn luona. Nuorten joukkoon liittyy myöhemmin naapurista kaunotar Alexandra, johon kaikki pojat ihastuvat sekä tämän veli Scott. Nuoruusaika palaa romaania työstävän Marcuksen mieleen ja hän yrittää uudelleen virittää suhdetta nyt maineikkaaseen laulajaan Alexandraan. Jo kirjan alkulehdillä puhutaan tragediasta ja paljastetaan yhtä ja toista päähenkilöiden kohtaloista, mutta siitä huolimatta lukija tarttuu syöttiin, eikä pääse koukusta irti. Dicker osaa kertoa tarinan loistavasti. Kirjailijalla ei kuulemma (HeSa 25.9.2016/Petäjä) ole ollut juonikaavaa valmiina teosta kirjoittaessaan. "Minusta on hauskaa maalata itseni nurkkaan, ja katsoa , saanko itseni keplotelluksi sieltä pois. " 

Hyvin Dicker juonensa keplottelee, sillä lukija pysyy hyvin moninaisten juonenkäänteiden mukana. Hämmästyttävää!

Kun nyt kuitenkin heittäydyin vastavirtaan kehujien kanssa, huomaan vielä paperinukkemaisia henkilöitä, ehkä mustavalkoisiakin, vaikka joistakin hyvistä ihmisistä paljastuu myös varjopuolia. Saul-setä säilyttää pitkään sädekehänsä. Kun hän köyhdyttyään joutuu irtisamomaan siivoojansa, yrittää Marcus auttaa häntä, mutta Saul-setä ei suostu ottamaan apua vastaan, vaan siivoaa itse.

- Minusta on ikävää, ettet anna minun auttaa sinua.
Saul oli juuri rätti kädessä pesemässä ikkunoita ja keskeytti työnsä.
- Onko sinusta ikävää se, ette saa auttaa minua vai se, että näet minun siivoavan? Onko se sinusta nöyryyttävää? Kuka muka on liian hieno pesemään oman vessansa?
Setä osui naulankantaan. Ymmärsin, että hän oli oikeassa. Ihailin yhtä paljon miljonääri -Saulia kuin Saulia, joka pakkasi asiakkaiden ostoskasseja supermarketissa: kyse ei ollut varakkuudesta, vaan suoraselkäisyydestä. Setäni voima ja kauneus piili hänen uskomattomassa suoraselkäisyydessään, sen ansiosta hän oli muita parempi . s.383

Jotkut henkilöt ovat olemassa vain juonen kuljetusta varten, kuten naapuri Leo, joka kyselee Marcukselta kirjoitustyön edestymistä ja huomaa vanhat valokuva-albumit pöydällä.

- Mitä oikein hommailet, Marcus?  Leo kysyi kiinnostuneena.
- Korjaan mennyttä, Leo. s.370

Siinä onkin kirjan motiivi, vaikka tehtyjä ei saa tekemättömiksi eivätkä kuolleet herää henkiin.
Toivottavasti en tehnyt liikaa juonipaljastuksia, sillä tarina kannattelee tätä kirjaa, Ainakin monta juonenkäännettä jää vielä paljastamatta. Lukukokemus jää vastanarskutteleustani huolimatta nautinnolliseksi. Olen yölukija, enkä olisi malttanut kirjaa jättää, vaikka unet siinä kärsivät.

Helmenä vielä yksi oivallus supermarketin mehupisteessä työskentelevän Sycomorus unelmista.
Sycomoruksen äiti halusi pojastaan näyttelijää, koska olisi itsekin halunnut sellainen olla. Isä ei ollut menestynyt tenniksenpelaajana, joten pojasta piti tulla parempi. Poika itse haaveilee voittavansa tv:n Laula! -kilpailun ja keräilee ihailemansa Alexandran kuvia kansioon. Vanhemmat kritisoivat.

- Tyttöhän on blondi ja valkoinen, Sycomorusin isä sanoi hermostuneena. - Haluatko muuttua valkoiseksi tytöksi vai?
- En isä, haluan kuuluisaksi.
- Sehän se ongelman ydin juuri onkin, et halua tulla laulajaksi, haluat tulla kuuluisaksi. s. 52
.

Cunningham, Michael: Villijoutsenet

Cunningham, Michael
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Gummerus 2016
150 sivua
suom.Kristiina Drews
kuvat Yoko Shimizu

Tämä oli niitä kirjoja, joitka tuntuvat vatsanpohajassa asti. Enkä varmaan osaa sitä selittää muuta kuin oudolla kirjamaullani, mutta yritän silti: selittää itselleni edes.

Kyse on siis vanhoihin tuttuihin satuihin tehdyistä uusista versioista, Näistä saduista ei ole lapsille luettavia yksikään. Kustantaja lupaa takakannessa satujen päivittyvän nykyaikaan ja saavan uusia sävyjä. Hyvinkin totta, mutta samalla tarinat siirtyvät lasten maailmasta aikuisten maailmaan  Samalla paljastuu satujen alkuperäinen raakuus ja hurjuus, sillä sadun kaava säilyy usein pitäen tarinaa raamin tavoin koossa ja välillä taas holtittomasti jatkuen. Villijoutsenen siiven säilyttänyt veljessarjan nuorin istuu iltaöisin baareissa kuulemassa kolmesataavuotiasta naista, jolla on hieman epätäsmällisen ilmaisun takia vain ikuinen elämä eikä ikuista nuoruutta ja huomaa olevansa melko onnekas.Hurjan nuoruuden ja muutaman aviomiehen jälkeen yksinäinen eukko rakentaa metsän keskelle yksinäisen piparitalon ja kohtaa viimein helpottavan kuoleman vanhuutta kunnioittamattomien nuorten työnnettyä hänet uuniin. Entäpä sitten Jaakko, joka "ei ehkä ole joulukuusen kirkkain kynttilä", mutta kiipeää herneenvartta pitkin jättiläisen taloon ja tuo kuin tuokin äidilleen rikkautta ja onnea - sekä Vuittonin käsilaukkuja.Apinankäpälän omistava perhe saa kolme toivettaan toteutetuksi - ja elää onnettomana elämänsä loppuun asti.Tai köyhä mylläri, joka kuvittelee tytärtään erityiseksi ja nokkelasta tyttärestä, joka saa apua olkien kullaksi muuttamisessa, mutta millä hinnalla...sillä
...Ja sitten on rakkaus. Tämä on nyt se elämys, josta olet niin pitkään kokenut jääväsi paitsi. Tämä empatiansekainen raivo, tämä kiihkeä halu saada yhtaikaa osakseen sekä ihailua että voitto. s.87

Tinasotilaan jalka on vaihtunut naista kiihottavaksi proteesiksi ja tarina saa monta onnellisen kaltaista loppua. Kaunottaren ja hirviön ongelman Cunningham esittää näin:
..Tai koska alat pelätä, että tietty juna on lähdössä asemalta; että vaikka sinä astut vapaasta tahdostasi toiseen junaan, siihen jonka matka suuntautuu kohti avioliittoa ja äitiyttä, se toinen saattaakin viedä matkustajansa vehreään, rauhalliseen maailmaan, josta harva koskaan palaa; että sieltä paluuta yrittävät  huomaavat, että se mikä heille on tarkoittanut vain muutamaa tuntia, on kotiväelle ollutkin kaksikymmentä vuotta, ja että he tuntevat olonsa irvokkaaksi ja epätoivoiseksi juhlissa, joissa heitä oli käpälöity ja kaulailtu vasta edellisenä iltana, tai sitä edellisenä. s. 116 

Viimeinen kertomus Tähkäpäästä ja hänen hiuksistaan päättyy sekin näennäiseen tyyneyteen: valtkunnassa on kaikki hyvin ja satu on saanut jatkon, jollaisa elämä voi tarjota.

Ehkä minä pidin näistä tarinoista siksi, koska pidän saduista ja pidän siitä, kun tosikertomukset kuvaavat elämää juuri niin rujona, outona ja yllätyksellisenä kuin elämä joskus voi olla. Ja kun satu ja tosielämäksi kuviteltu yhdistetään Cunninghamin tavalla, on tulos juuri niin nautittava kuin tässä kirjassa.

 Mustavalkoiset piirrokset olivat kerrassaan upeita!

Rönkkö, Markku: Hajaannus

Rönkkö, Markku
Hajaannus
Like 2016
316 sivua

Jo pitkään olen ajatellut tutustua kirjailijaan, joka on kirjoittanut ainakin kirjan Talonmies ja pari muutakin, ollut Savonia-ehdokkaana ja tehnyt uraa mainosalalla. Ehkä tämä kirja ei ollut tutustumiselle paras mahdollisnen, vaikka paljastikin sujuvan kertojan.

Tässä kirjassa oli kuitenkin rasitteita, jotka välillä pudottivat minut matkasta.  Kirjan päähenkilö on Kirre, jolla on ollut kova lapsuus. Vanhemmat ovat alkoholisteja, riidelleet, eronneet ja muuttaneet isän työn takia tämän tästä. Isä kuuluu armeijan kantahenkilökuntaan ja äidin lähdön jälkeen hänestä tulee tyttären huoltaja. Isän itsemurhan jälkeen 14-vuotias Kirre joutuu lastenkotiin, jossa tutustuu ja saa kaverikseen pikkurikolliset Räkä-Lankisen ja Kreivin ja  valvojakseen Hiutaleen, jonka kannustamana pääsee  kiinni opintoihin
.
Opiskelun alkuvaiheessa Kirre ystävystyy Elinan kanssa. Tämän lapsuus on ollut helppo ja hyvä. Elinalle tuntuu kaikki onnistuvan helposti kaikki, minkä eteen Kirre saa tehdä töitä hartiavoimin: opiskelu, työ, avioliitto, lapset. Myöhemmin kuitenkin Elinan miehen lapsuuden kaverista tulee Kirren mies. Kirre tekee väitöskirjaa feminismistä ja aviomies Jali on arvostettu tutkija, jonka asiantuntemukseen turvaudutaan usein. Perheen täydentää  lapsi, Elias, joka kuitenkin valvottaa vanhempiaan ja saa Kirren lopulta raiteiltaan ja lapsuuden nousemaan pintaan.

Mielestäni kerrontaa rasittivat hieman pitkät selostukset etenkin Jalin työstä, hänen pohdiskeleva monologinsa, joka toisaalta toi teokseen aitoutta ja asiantuntemusta. Enemmän minua haittasi kuitenkin kuvaus Jalin elämästä, rikkaudesta, johon hän oli niin tottunut, että piti vain parempana asua Espanjan rannikolla väitöskirjaa tekemässä pienessä hotellihuoneessa eikä vanhempiensa Nerjan talossa, koska saattoi siten keskittyä paremmin. Kirren köyhä ja turvaton lapsuus tulee paljon kaavamaisemmin esille, kuin sivuhuomiona. Tuo huoleton suhde rahankäyttöön oli jotenkin niin vierasta suomalaisessa romaanissa, etten päässyt siihen mukaan. Tai ehkä se oli oma rajoitteeni.

Kirjan luvuilla on oivaltavat ja Kirren ja parisuhteen vaiheista paljon kertovat nimet: Subjekti herää, Objekti ilmestyy, Lintuketo, Eroosio ja Hajaannus, Lukujen mottona on Larin-Kyöstin  Erotessa-runon säkeitä. Loppua kohti kerronta tiivistyy ja kirja piti kyllä vahvasti otteessaan, kun luin viimeiset sivut yön tunteina.

Ogawa, Yoko: Professori ja taloudenhoitaja

Ogawa, Yoko
Professori ja taloudenhoitaja
Tammi 2016
Suom. Antti Valkama
286 sivua

Tätä kirjaa rakastin alusta loppuun asti. Kirjailija on Japanissa tunnettu, julkaissut yli 40 teosta vuodesta 1988 lähtien. Minä sain sen käsiini lähes sattumalta. Ehkä Murakami on tasoittanut tietä japanilaiselle kirjallisuudelle.

Kirja kertoo matematiikan professorista, jonka muisti on vaurioitunut liikenneonnettomuudessa siten, että hän muistaa ennen onnettomuutta vuonna 1973 tapahtuneet asiat, matematiikasta kaiken oppimansa ja tutkimansa, mutta lähimuisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Hän asuu kälynsä pihamökissä, ratkoo matematiikan ongelmia ja käly palkkaa hänelle taloudenhoitajia välitysfirman kautta. Taloudenhoitajat ovat vaihtuneet usein, joten paikkaa ei voi pitää helppona. Taloudenhoitaja, joka on 10-vuotiaan pojan huoltaja, on kirjan minä-kertoja. Professori kutsuu hänen poikaansa Juureksi, koska pojan päälaki on tasainen kuin neliöjuurella. Professori rakastaa lapsia ja niinpä taloudenhoitajan lapsi tulee ennenpitkää koulusta suoraan professorin luo, joka ratkoo koulumatematiikkaa pojan kanssa ja saa pojankin innostumaan opiskelusta tai oikeastaan ongelmien ratkaisemisesta.

Tietämättömyys ei ollut häpeä vaan tienviitta kohti uutta totuutta. s. 100

Heillä on toinenkin yhdistävä tekijä: molemmat ovat innostuneita baseballista - Professorin muistot pelistä ovat vain vuosikymmenten takaa. Taloudenhoitajan on koko ajan varottava rikkomasta työsuhteen ehtoja, joita muistisairas, hauras  Professori ei ymmärrä. Joka aamu taloudenhoitajan on uudestaan esiteltävä itsensä Professorille ja ulkoilut on ajoitettava 80 minuutin ajanjaksolle.

Kirja sisältää matemaattisia probleemoja, laskuja ja kaavoja, puhetta alkuluvuista ja matematiikan kauneudesta. Se sisältää myös hellyyttä, elämän kauneutta ja pyyteetöntä ystävyyttä. Kaunis, lempeä tarina, jota voi suositella monille erilaisille lukijoille. Kirja jätti hyvän mielen.

Cline Emma : Tytöt

Cline Emma
Tytöt
Otava 2016
Alkuteos: The Girls 2016
Suom. Kaijamari Sivill
298 sivua

Ei tämä ollut murhakertomus, vaikka tietty jännite syntyykin todellisuutta mukailevan hippiyhteisöpomon provosoimasta henkirikoksesta, jota kohti kirjassa edetään. Kirjan ydin on kuitenkin muualla. Se kertoo nuoresta teini-ikäisestä tytöstä, Eviestä, joka yrittää hakea paikkaansa maailmassa, etsii hyväksyntää ensin koulutovereiltaan, sitten hippityttö Suzannelta, jonka sattumalta tapaa.14-vuotiaana hyväksyntää haetaan esittämällä aikuisempaa ja kokeneempaa kuin oikeasti onkaan ja yrittämällä miellyttää muita.

Olin tehnyt sellaista, mitä ei kuulunut tehdä. Tuonut päivänvaloon siivun omaa heikkouttani, paljastanut säikyn jäniksensydämen. s. 53
...jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudallta noukittua valheellista pölyä. s. 239

 Lopulta Evie yrittää vakuuttaa koko hippiyhteisöä, joka noudattaa Russelin oikkuja ja käskyjä.

Kukaan ei näyttänyt huomaavan, että hänen sanansa hapertuivat reunoilta: kaikki vain toistivat hänen puheitaan, suut vääntyivät yhteisiin ilmeisiin. Russel oli nero, niin minä olin Tomille sanonut.. s. 258

Hyväuskoista tyttöä on helppo huijata ja panna hänet tekemään asioita, joihin hän ei muuten ryhtyisi.

Ei tietenkään: ei kukaan vielä silloin ajatellut, että muukalaiset voisivat olla muuta kuin ystäviä. Me rakastimme toisiamme rajoitta, koko maailmankaikkeus oli laajennettua yhteismajoitusta. s.184

Kehyskertomuksena 1960-luvun tarinalle toimii aikuisen Evien tapaaminen nuorten kanssa. Nuori Sasha-tyttö yrittää vuosikymmeniä myöhemmin aikuistua ja miellyttää yhtä alkeellisin keinoin kuin Evie aikoinaan, mikä saa Evien muistamaan oman elämänsä kriisin aikuisuuden kynnyksellä.

Jätin kirjan pari kertaa kesken ja luin muita kirjoja välillä. Ei se siis ihan mukanaan vienyt, mutta veti kuitenkin sen verran puoleensa, että jatkoin taas. Helposti pääsin juoneen mukaan ja sitten en enää halunnutkaan lopettaa. Kyllä tämä kirja hyvän lukukokemuksen antaa, liikahduttaa sydäntä, vaikkei sitä ihan särje - puhumattakaan mielen räjäyttämisestä.

Kekkonen Helmi: Vieraat

Kekkonen Helmi
Vieraat
Siltala, 2016
191 sivua

Tämän kirjan luokse jouduin outoja teitä. Luin kirjailijan kirjoittaman artikkelin kirjan synnystä Image-lehdestä. (Image 2016/10), huomasin kirjan olevan pöydälläni muiden kirjastosta lainattujen joukossa, pyörittelin kaunista kirjaa hetken käsissäni ja aloin lukea.

Kekkosen kieli on kaunista ja herkkää kuin myös Elina Warstan tekemä kirjan kansi. Sääli, etten saa tähän kansipaperista kovin hyvää kuvaa, sillä kirjaston tarrat peittävät osan takakannesta.

Henkilöitä on paljon Senja haluaa järjestää miehensä Laurin kanssa illanistujaiset. Kaikki on valmista:salaatit ja viinit jääkaapissa. Lauri on lähetetty ostamaan kauniiseen kotiin kukkia. Senja pukeutuu ja ottaa vastaan ensimmäiset vieraansa. Naapurista tulee nuori äiti Ulla ja hänen pieni poikansa Toivo, Sitten tulevat Nelli ja Karen, jotka Lauri on sattumalta tavannut ja kutsunut mukaan. Senjan ystävä Alva tulee yksin, koska hänen kumppaninsa Daniel ei lupauksistaan huolimatta  ole lähtenyt mukaan. Senjan äiti Ulla tuo yllättäen mukanaan Sakarin, uuen miesystävänsä. Jopa Laurin Iiris-sisar on luvannut tulla, jos saa lentoliput Suomeen järjestettyä. Jokainen kutsuihin osallistuvista kantaa mukanaan omaa tarinaansa, jotkut suurta surua.

Hän halusi katsella Nellin huulten liikkeitä tämän puhuessa, kuunnella Nellin reunoilta käheää ääntä. Hän halusi sulkea silmänsä jaetussa hämärässä, sulkea maailman ulkopuolelle. Ja sitten palata omaan kotiinsa, yksin.
Ajatus on tänään, tässä hiljaisessa kahvilassa yhtä rauhoittava, yhtä surumielinen kuin aina. ss.72-73

 Hieman yllättävästi vielä kirjan loppuvaiheessa juoneen lisätään uusia, nimeltä mainittuja henkilöitä, mutta ymmärrän kyllä, ettei ilman heidän nimeämistään olisi loppuratkaisuun selvitty.

Kun olin lukenut tuon mainitsemani artikkelin, tarkkailin aluksi kerronnallisia ratkaisuja, jotka olivat vaatineet työstämistä ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa. Mielestäni lopputulos oli tällaisena onnistunut. Vähitellen kirjan toisiinsa löyhästi kietoutuvat tarinat ja etenkin Kekkosen runollinen kieli vaimensi analyyttistä lukemista ja annoin kirjan viedä minua. Ja se kuljetti: vuoroin hellästi, välillä hieman kylmäten ja vielä aiemmin pohjustetun, tylyn lopunkin jälkeen uuteen nousuun. Mitään aihetta ei käsitellä puhki, mutta henkilöt pääsevät kuitenkin tarpeeksi ääneen oman elämänsä solmukohtaa kertomaan.

Adichie, Chimamanda Ngozi : Kotiinpalaajat

Adichie, Chimanda Ngozi
Kotiinpalaajat
Otava Seven-pokkari 2014
523 sivua

Suom.Hanna Tarkka 2013

Alkuteos:Americanah

Kun lopetin tämän kirjan, tuntui kuin olisin ollut pitkällä, antoisalla matkalla. Onneksi en joutunut jättämään matkaa kesken, sillä kirja antoi uusia ajatuksia, avasi silmät sepposen selälleen ja kaiken lisäksi sitä oli helppoa lukea. Matkalukemista se on ollut, ensin lentokentältä ostettu Namibian matkalle, mutta silloin se jäi tiiviin ohjelman takia kesken. Espanjan loma oli niin pitkä, että lukemiseen saattoi upota. Kirja oli tullut entistä ajankohtaisemmaksi näinä parina vuotena, jotka se odotti hyllyssäni.Kuinka ajankohtainen se onkaan nyt, kun presidentti Trump tyrehdyttää USA:aan muuttoa.

Tarinan jännite syntyy kahden toisilleen tarkoitetun ihmisen, Ifemelun ja Obinzen, rakkaustarinasta. He tapaavat teini-iässä, rakastuvat, mutta elämä vie erilleen, eri maihin. Ifemelu pääsee Nigeriasta Amerikan ihmemaahan, mutta kadottaa samalla yhteyden itseensä ja rakastettuunsa. Nöyryyttävien kokemusten jälkeen hän löytää tavan elää ja hankkia elantonsa Amerikassa. Hän pitää blogia, jonka aiheena on rotu ja kertoo siinä, mitä on elää afrikkalaisena USA:ssa. Obinze muuttaa Englantiin, vaikka on aina halunnut Amerikkaan. Hän ei saa kansalaisuutta eikä työlupaa ja hänet karkotetaan takaisin Nigeriaan. Elämä kuljettaa rakastavaisia eri suuntiin ja kieltämättä lukija alkaa miettiä, saavatko he lopulta toisensa. Se ei ole kuitenkaan kirjan sanoma tai suurin anti. Oivallus tulee siitä, että nigerialainen ei ole kotonaan eikä tervetullut sen enempää USA:aan kuin Englantiinkaan. Nigeriassa suositaan lahjontaa ja siellä on oltava tuttavia, joiden avulla voi hankkia työn ja toimeentulon.Kun on lähtenyt ja palannut, näkee  selvemmin sekä oman että taakseen jättämänsä maan jäljet.

Monissa Amerikasta viime vuosina kotiinpalanneissa oli havaittavissa maanista optimismia, kaikelle nyökkivää, kestohymyllä varustettua optimismia, joka  ikävystytti häntä, koska se oli kuin jostain tv:n piirretystä, ei laatua ei syvyyttä.

 Minut kirja pani  Espanjan rannikolla ihmetelemään maahan paperittomina saapuneitten kestävyyttä ja sisukkuutta. Voi sitä lähteä pakoon suosikkijärjestelmiä, lahjontaa ja mahdottomuutta edetä kyvyillään ja saada työtä koulutuksella eikä pelkästään sotaa ja vainoa.  Ja siitä huolimatta, että olisi elänyt onnellisen lapsuuden toisessa maassa, täytyy olla mahdollisuus aikuisuuteen ja inhimilliseen elämään toisessakin maassa.

Statovci Pajtim: Tiranan sydän

Statovci Pajtim
Tiranan sydän
Otava 2016
269 sivua

En pitänyt erityisemmin Statovcin edellisestä, palkitusta esikoiskirjasta Kissani Jugoslavia, jonka Seppo Puttonen ja Nadja Novak ovat valinneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 100 vuotta - 100 kirjaa -joukkoon. Ehkä minun pitäisi lukea se uudestaan nyt, kun olen lukenut Tiranan sydämen. Siihen tartuin empien ja nyt olen sitä luovuttamassa seuraavalle lukupiirin lukijalle empien, koska se kosketti, kouraisi syvältä.

Kirja kertoo Bujarista, albaialaisnuorukaisesta, jolla on perhe:äiti, isä ja sisko Ana. Isä kertoo tarinoita Albanian kunniakkaasta menneisyydestä, mutta kannattaa korruptoitunutta kommunistijohtoa. Poika imee isän viisautta pärjäämisen ohjenuoraksi.

"Riippuu täysin ihmisestä, miten sydämensä lyönnit haluaa käyttää", hän (isä) jatkoi ja hengitti syvään. "Jos ihminen kiihtyy, jos rakastuu, jos pillastuu tai pahoittaa mielensä, jos suree tai pelkää liiakseen, jos urheilee määrättömästi tai nauttii alkoholia kohtuuttomasti, jos välittää liikaa muiden sanomisista tai jos ei välitä muista ollenkaan, sydän rasittuu." s.54

Isän sairastuminen syöpään muuttaa perheen elämän.

Kaupungissa oli yhä levottomampaa, mutta minä en jaksanut välittää siitä vaan ripustauduin hänen (isän) ajattelemiseensa, valikoituihin hetkiin - sellaisiin, joissa hän oli täysin alaston, hänen inhimillisyytensä rippeisiin kun hän esimerkiksi sanoi viekää minut ulos heti olen koko päivän ollut täällä makaamassa, tai suutuksissaan sanoi äidilleni, että haen tupakkani itse jos et tuo minulle niitä nyt, vaikka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta s. 67

Isän kuolema suistaa perhe-elämän kokonaan raiteelta. Hänet haudataan sukunsa luo Kosovoon.

Kaikki olivat hyvin uskonnollisia ja puhuivat jatkuvasti jumalasta ja he katsoivat meitä kuin muukalaisia, erityisesti äitiäni, joka ei pukeutunut kuin musliminaiset, kuin he olisivat olleet isäni todellisia perheenjäseniä emmekä suinkaan me, ja kuin olisimme olleet vastuussa siitä, että yksi heidän omistaan oli päättänyt jättää heidät. s. 60

Äiti sulkeutuu makuuhuoneeseen itkemään eikä tule ulos silloinkaan, kun Ana katoaa.Vaikka Bujar kertoo katoamisesta äidille, ei tämä jaksa siitä välittää, vaan jättää pojan yksin pohtimaan sisaren kohtaloa.

En halunnut ajatella häntä, tai sitä miten hänet ehkä kuljetettiin pois Albaniasta metallisessa kontissa yhdessä muiden saman kohtalon jakavien kanssa, en halunnut ajatella sitä, miten helposti ihmissalakuljettajat saivat lahjottua sataman työntekijöitä, miten korruptoituneita poliisit olivat ja miten kaikki viranomaiset olivat mukana ihmisten myymisessä, matkatoimistot ja kuorma-autojen ja bussien kuljettajat, koska se ei auttanut mitään, vähiten siskoani. Jos on rikas, ei ole olemassa mitään mitä ei voisi saada, eikä ole mitään mitä riittävän köyhä ihminen ei olisi valmis rahasta antamaan. s.191

 Bujar lähtee jonkin ajan kuluttua kotoa ystävänsä Agimin kanssa etsimään parempaa elämää. Agim on ottanut isänsä säästörahat ja pojat elävät niillä aluksi leveästi, mutta köyhyys ja nälkä tavoittavat heidät pian. Bujaria vaivaa myös koti-ikävä, mutta Agimin sitkeä usko asioiden kääntymiseen paremmalle tolalle ajaa heitä eteenpäin, ensin rannikolle ja sitten veneellä kohti Italiaa. Väliin mahtuu varastelua, tilapäisiä töitä ja hyväksikäytetyksi joutumista, surkeita asumuksia ja jatkuvaa alemmuuden tunnetta, mutta kurjissakin loukoissa pojat sanailevat luonnehtien kansallisuuksien ominaisuuksia tähän tapaan: Mitä ajattelee aamuisin saksalainen- Ruokaa, ostoksia. Entä
ruotsalainen?  - Harmittelee, että täytyy tehdä kahdeksan tuntia töitä rahaa tienatakseen
Suomalainen taas murehtii illalla ennen nukahtamistaan, että on seitsemän tuntia aikaa herätykseen. Todellisuus iskee kuitenkin silmille

Mitä pidempään elimme sillä tavalla, sitä selvemmin käsitimme, mitä köyhyys todella tarkoittaa. Ihmiset suhtautuivat siihen kolmella tavalla. Oli niitä, jotka säälivät köyhiä ja saattoivat oikealla hetkellä luopua taskunpohjansa kolikoista saadakseen puhtaamman omantunnon - yleensä heitä kalvoi syyllisyys tehdystä rikoksesta tai jostakin anteeksiantamattomasta teosta. Sitten oli niitä, jotka pelkäsivät köyhiä ja saattoivat siksi käyttäytyä heitä kohtaan väkivaltaisesti.
Oma lukunsa oli se suuri massa, jolle emme olleet edes säälin arvoisia. Monet heistä saattoivat vetää hartiansa koholle, korjata laukkunsa asentoa tai työntää kädet taskuihinsa köyhiä ja kodittomia ohittaessaan. Joka kerta, kun huomasimme jonkun tekevän niin, meistä tuli merkityksettömämpiä..ss.158-159

Tapahtumapaikkoina on Tirana, Dürres, Rooma,Madrid, Berliini,New York, Helsinki ja kerronnan aikajaksot kulkevat 1990-luvulta nykypäiviin. Minäkertoja Bujar tulee vähitellen tietoiseksi omasta seksuaalisuudestaan ja pystyy myös rakastamaan ja tunnistamaan toisen vaikeudet minuuden löytämisessä.

..koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja  ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimisen jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä, miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi.s.96  

..... koska en vielä ymmärtäisi sitä, että minä päätän kuka minä olen ja millä tavalla, enkä vielä ymmärtäisi sitäkään, etten pukeudu tytön vaatteisiin ollakseni tyttö, vaan saadakseni pojalle tytön edut.
Enkä osaisi ajatella, että kaikkea ihmisen toimintaa motivoi toive tulla paremmaksi. s.219

..kyse ei ole siitä ettei Tanja pitäisi sisaruksistaan, vaan siitä ettei hän pidä itsestään heidän rinnallaan. s.256

Kasvaminen ja sosiaalistuminen ei ole kuitenkaan pelkkää teini-iän kipuilua, vaan ympäristön tyly viesti on alati läsnä, milloin missäkin.

.
Ajan myötä huomasin, etten enää tunne itseäni erityiseksi, ja minusta tuntuu, että se on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, sillä se jos mikään tekee intohimottomaksi, se jos mikä saa uskomaan jumalaan - sitä ripustautuu siihen oksaan johon pystyy ja tyytyy kohtaloonsa, ja sen jälkeen näkeekin valon; sen, miten harvoin oikeuksien ja mahdollisuuksien puute johtaa taisteluun niiden puolesta ss. 11-12

Kirjan lukeminen teki minut surulliseksi. Tuli olo, että asiat pitää saada muutettua, mutta häpeillen oli tunnistettava omassa käytöksessään asioita, jotka nyt näin toisesta näkökulmasta. Vaan tiedän kovin hyvin, ettei se vielä riitä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion. s. 104





.

Viikilä Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista

Viikilä Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 sivua

En olisi ehkä tarttunut kirjaan, jos se a) ei olisi ollut lukupiirikirjana tai jos se b) ei olisi voittanut Finlandia-palkintoa 2016. Nyt olen kirjan lukenut. Ihan helppo sitä oli lukea, sillä se oli hyvin kirjoitettu. Nopeasti luettu kirja ja saatan sen nopeasti unohtaakin. Joudun miettimään, jäikö lukemisesta muuta jälkeä kuin lisää sivistystä.

Kirja perustuu Carl Ludvig Engelin kuvitteellisiin päiväkirjamerkintöihin Helsingin merkkirakennusten suunnittelijan elämästä ajanjaksolla 1816-1840. Vastentahtoisesti mies ja perhe asettuvat Helsinkiin, joka on heille tuulinen kylä kallioluodolla, josta kaikki asukkaatkin haluavat pois. Etenkin Charlotte-vaimo elättää koko ajan toivetta Berliiniin paluusta. Engel jää Helsinkiin, koska Berliini tarjoaa huomattavasti huonompia työtehtäviä kuin Johan Albrekt Ehrenström Helsingin uudisrakennuskomitean puheenjohtajana. Aluksi on rahastakin tiukkaa, mutta sittemmin Engel rakennuttaa itselleen talon ja puutarhan, jossa on komea, paikalleen hiukan liian suuri kasvihuone. Yksityiselämässään Engel palaa tämän tuosta henkilökohtaisiin murheisiinsa: Carl-pojan kuolemaan ja Emilie-tyttären vammaan, joka vaikeuttaa ainakin liikkumista. Perheen muut lapset jäävät päiväkirjamerkinnöissä melkein huomiotta. Työ klassismin hengessä on iso ilo ja tyydytys.

Helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? s.55

Vähitellen Engelin asema vahvistuu ja hänestä tulee yleisten rakennusten yli-intendentti. Päiväkirjamerkintä vuodelta 1823:
Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju. He luulevat kaltaiseni arkkitehdin olevan vain muutaman onnenpotkun päässä itsestään. s.84

Silti päivät alkavat joskus hyvin mutta päättyvät huonosti ja näille muutoksille arkkitehti on herkkä. Mies vaikuttaa sulkeutuneelta pohtijalta, joka välillä  tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja pelokkaaksikin.
:
Pidän asioista, jotka tunnen läpikotaisin. Kirja , johon en ole vielä tutustunut, on minulle kauhistus lukea. Mozartin sonaatti on nyt siihen asti soitettu, että voin kulkea sen musiikissa ilman instrumenttia, kävellessäni töihin tai syödessäni s.56

Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna väittää, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamointia ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita.
Tiedän että minun, tai kenenkään muunkaan, on mahdotonta saada ulkopuolisia vakuuttumaan tästä asiasta, ja siksi maailmassa tullaan jatkossakin hukkaamaan tavattomasti voimavaroja tyhjän tavoitteluun.
Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto ss.83-84

Kirjasta voi poimia loputtomiin  viisaita lauseita ja otteita, joita haluaa säilyttää muistissa. Vaan kuinka kauan kokonaisuus säilyy mielessä? Ei ole minun asiani arvioida, kuinka totta tarina on . Luin Parnassosta (5/2016) Sirpa Kähkösen tavoitteen historiallisiin tosiasioihin perustuvalle fiktiolle. Kähkönen kertoi haastattelussa haluavansa kertoa tarinoita, joita arkistolöydöt vankistavat. jos kertoo muuten oikein. Tällä tavalla 'oikein' kirjoitettu on Viikilän esikoisromaani - ja lisäksi vielä paljon muuta: kaunista kieltä, oivalluksia ja uskottava henkilökuva

Sandström Peter: Laudatur

Sandström Peter
Laudatur
S&S 2016
suom. Outi Menna
228 sivua

Kyllä kirjaan tarttumisen syynä täytyy olla kirja-arvostelu, jossa tätä kirjaa verrataan Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. Siitä luin viime kesänä ensimmäisen osan ja samalla pyörsin pyhät aikeeni olla tuon nimiseen kirjaan tarttumatta. Knausgårdin kirjan totesin hyväksi ja tämän - muistini mukaan - arvostelija sanoi olevan vielä parempi. Olihan Sandströmin kirja Finlandia-ehdokkaanakin 2016.

Kirjassa runoilija-kirjailija, nimeltään Peter, pelkää avioliittonsa loppuvan. Hänellä on kaksi lasta: teini-ikäiset Neo-poika ja tytär Bonnie sekä tutkijanuraa luova vaimo, joka kirjassa esiintyy nimellä Seepra. Vaimo käy vain kääntymässä kotona ja tuo mukanaan kassillisen vaatteita miehen pyykättäväksi. Enemmän aikaa vaimo viettää Mäkisen luona. 48-vuotias vaimo on ilmoittanut olevansa raskaana. Kirjassa on toinenkin pääasiassa sukunimellä esiintyvä henkilö: eläkkeellä oleva professori Tulijärv, joka on toiminut myös minä-kertojan esimiehenä tämän toimittaja-aikoina tieteellisessä julkaisussa yliopistolla. Tapahtumapaikkana on Turku, jossa Port Arthurin kaupunginosassa on avioparin koti ja tapahtuma-aikana vuosi 2010. Toinen tapahtumapaikka on Uusikaarlepyy, jossa on kertojan lapsuudenkoti. Takautumissa palataan  tapahtumiin vuonna tuhatyhhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan, jolloin äiti on lyönyt isää kuokalla päähän kotipihalla.

Aloitin kirjan kahdesti, kun en ensimmäisellä kerralla innostunut. Vaikeuksia tuotti yksityiskohtainen kerronta aamun voimisteluharjoituksista äidin puhelinsoittoihin ja mm. vuosilukujen kirjoittaminen numeroiden käytön sijaan. Vai oliko tuo edellinen vuosiluku helppo lukea? Eikö pitkät lukusanat voi ilmaista numeroin? Paikoin replikoinnissa on käytetty leveää pohjalaismurretta. Puhutaan äireestä, maistuusko kahavi, ny riitti pikkuunen ym. Suomentaja on käyttänyt murreasiantuntijana  Jorma Malista ja epäilemättä sekä murteen että kirjoitusasun käyttö vuosiluvuissa on harkittua. Näistä pikku vastuksista huolimatta olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun, koska vasta viimeisillä sivuilla kirjailija paljastaa tapahtumat kokonaisuudessaan ja henkilöt saavat merkityksensä ja käytös selityksensä.

Kertoja tuntee itsensä hetkittäin näkymättömäksi,  aivan kuin hahmoni olisi ollut vain hädin tuskin erottuva, vailla merkitystä. Ulkomuodossani oli jotain haalistunutta ja persoonatonta kuin vaatteessa, jota käyttivät monet eri ihmiset esimerkiksi sairaaloissa tai muissa laitoksissa, kuin paidoissa jotka viskattiin pyykkisäkkeihin, mistä ne kulkeutuivat eteenpäin läpi järjestelmän, jonka tehtävänä oli poistaa edellisen käyttäjän jäljet, se saattoi ajatuksena tuntua raskaalta ja ikävältä mutta lopputulos oli useimmiten toivotunlainen. s. 88

Kun kirjasin edellisen lauseen, huomaan, että kirjailijalla on oma kielioppi ja hieman hengästyttävä tapa jaksottaa kerrontaansa.Mutta se toimii - ja sen hän tietää itsekin:
Mutta osasin valita järjestyksen taitavasti, osasin rytmin ja sanavalintojen avulla rakentaa sumuverhoja, joiden ansiosta tekstin muoto asettui aina tärkeämmälle sijalle kuin asia, jota sen oli tarkoitus välittää. Kun kirjoitin, näin sieluni silmin, miltä tekstin olisi pitänyt näyttää, vähän kuin olisin juossut kivisessä ja juurakkoisessa rinteessä, maastossa jossa näin aina reitin joka minun kannattaisi valita päästäkseni eteenpäin; lainkaan ajattelematta saatoin kääntyä oikealle, vaikka tiesin olevani menossa vasemmalle, ja ajan mittaan siitä oli muodostunut minulle eräänlainen peli, jossa haasteena oli käyttää sanoja niin että ne palvelivat mahdollisimman paljon minua itseäni. Ajoittain tuntui kuin minä olisin palvellut sanoja. Antauduin kielen vietäväksi s 87

Voi ehkä aiheellisestikin kysyä, putoaako lukija matkasta, kun kirjoittaja kääntyy yllättäen kielen vietäväksi oikealle tai vasemmalle, mutta mielestäni niin ei käy. Muistikuvien vietäväksi antautuminen ei tapahdu perustelemattomasti, vaan henkilöt sitovat ne tarpeen mukaan kerrontaan ja tapahtuma-aikaa havannollistaa vuosilukujen lisäksi mm. seuraava määritys:
Voi olla hyvä muistaa, että tämä kaikki tapahtui aikana jolloin miltei kaiken oletettiin jatkuvan entiseen malliin. Valtioita ja kaupunkeja johtivat vanhat miehet; oli itä ja länsi, eivätkä ne koskaan yhtyisi, tämä ajatus antoi turvaa, koska oli helppo tietää mitä mieltä piti olla, ja oli helppo protestoida nuorekkaasti milloin mitäkin vastaan, koska tiesi, etteivät mielenosoitukset olleet kuin hetkellistä hupia, suunnilleen yhtä vaaratonta kuin paintball tai lautapelien pelaaminen kännissä, ne eivät heilauttaisi elämämme perustaa suuntaan eivätkä toiseen; jos hävisi, sai uuden mahdollisuuden ja sen jälkeen taas uuden, ja isä oli sotinut neljäkymmentäluvulla, ja tietoisuus sodasta jossa hän oli taistellut sekä hiljaisuus, johon kaikki siihen liittyvä oli haudattu, olivat luoneet perustan idän ja lännen väliselle rajalle, eikä meidän rajan tällä puolella elävien tarvinnut murehtia oikeastaan mistään, meillä oli cd-levyjä ja digitaalisia rannekelloja ja sateliittikanavia, meillä oli pitkä takatukka ja me saimme käyttää korvakoruja ja meikkiä ja ehkäisyä riippumatta siitä olimmeko miehiä vai naisia. ss.106-107

Koskettavasti kirjailija kuvaa elämäntyön merkityksen arviointia:

Loppujen lopuksi menetämme kaiken, Tulijärv sanoi. Hän heilautti kättään kohti tyhjänä ammottavia seiniä. Neljätuhattakaksisataa nidettä, hän sanoi; kaiken saivat viedä.
Mietin, minne häipyisi lopulta kaikki se, minkä Tulijärvi oli lukenut ja painanut mieleensä, kaikki se tieto, jonka hän oli omaksunut. s. 154

Tai tunteiden merkitystä:
Kuolinsyynä saattoi olla särkynyt sydän tai kyllästyminen, viha joka oli levinnyt ja muuttunut pahanlaatuiseksi hänen hermostossaan, sammuttanut hänen ilonsa, syövyttänyt hänen halunsa jatkaa elämää ja haaveilla jännittävästä ja valoisasta tulevaisuudesta. ss. 210-211

Olen iloinen, että pääsen puhumaan kirjasta myös ääneen kirjallisuuspiirissä, sillä erityisesti tähän kirjaan täytyy palata ja sitä täytyy kerrata, maistella vähitellen. Jo tällaisena blogikirjoitelmana se avartui lukuelämystä suuremmaksi.

Tóibín Colm Äitejä ja poikia

Tóibín Colm
Äitejä ja poikia

Tammi, Keltainen kirjasto 2013

314 sivua

Alkuteos:Mothers and sons 2006
Suom. Kaijamar Sivill

Novellikokoelman nimi kertoo sisällöstä kaiken. Kirja käsittelee äitejä ja poikia, heidän suhdettaan toisiinsa tai sen suhteen täydellistä puuttumista. Kirjassa on yhdeksän novellia. Novelleissa on kelvottomia äitejä ja kelvottomia tai sairaita poikia, pystyviä äitejä ja kelpo poikia. Eikä näitä novelleja lukiessa jää kylmäksi yksikään äiti, veikkaan. Pojista en tiedä, kun en osaa asettua siihen rooliin.
Kokoelman aloittaa Järkimies -novelli, jossa täydellistä rikosta tavoitteleva, harkitseva mies joutuu juopon äitinsä uhon vuoksi kärsimään. Laulumies -novellin poika on kuuluisan laulajattaren lapsi, mutta äiti ei tiedä poikansa musiikkihaaveista, koska on elänyt muualla.Pelimies-novellin äiti perustaa miehensä kuoleman jälkeen grilliyrityksen ja selviää miehen jättämistä veloista Poika Gerard hoitaa yrityksen kirjanpitoa myöten ja kuvittelee saavansa sen jatkossa itselleen , vaikka äidin tavoitteena on kerätä riittävästi rahaa  Dubliniin muuttoa varten. Äitien joukkoon on päässyt yksi isoäitikin, joka palvoo tyttärensä Bill-poikaa. Poika ottaa aluksi suosion vastaan, mutta isoäidin vanhetessa poika haluaa aloittaa omaa elämäänsä. Aika koskettavasti kuvataan novellissa Matka (In Dublin) äidin tuntoja, kun tämä hakee aikuisen, masentuneen poikansa mielisairaalasta kotiin, jossa odottaa pojan halvaantunut isä.
Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat mielestäni Pappi suvussa ja Pitkä talvi. Edellisen aiheena on pedofilia ja tapahtumat kerrotaan pappispojan vanhan äidin kannalta. Pitkä talvi on kokoelman mittavin novelli ja ilmestynyt aiemmin erillisenä painoksena. Novellissa aikuiselle, Espanjan syrjäisellä maatilalla asuvalle pojalle paljastuu äidin alkoholismi, jota isä yrittää hillitä kovalla kädellä. Pojan herkkä pikkuveli suorittaa asepalvelusta eikä isä ole naapuruston kanssa lainkaan väleissä. Kun äiti katoaa lumimyrskyä edeltävänä päivänä, alkaa talvi, jonka aikana tutut asetelmat mullistuvat, kun odotetaan kevättä ja äidin ruumiin löytymistä.
Irlantilaista Colm Tóinbínia on verrattu nobelisti Alice Munroon. Jotain samaa heissä on. Kerronta lähtee arjesta, mutta eleettömästi kerrotut novellit sisältävät enemmän kuin rivit paljastavat. Etuliepeessä puhutaan kätketyistä tunteista ja ehkä siinä kertomatta jätetyssä onkin novellien koskettavin anti. Kyllä Tóinbín osaa ja kykenee vakuuttamaan ja ottamaan lukijansa. Pidin kovasti.
Olen aiemmin lukenut Tóinbín romaanin Nora Webster. Siinäkin käsitellään selviytyjä-äidin ja hänen lastensa elämää. Kirjailijat kirjoittavat usein samaa aihetta useammassa teoksessa. Ehkä luen vielä enemmänkin aiheesta ja Tóinbíltä nyt ainakin jotain. 

Rannela Terhi: Frau

Rannela Terhi
Frau
Karisto 2016
232 sivua

Natsiupseerin Reinhard Heydrichin leski Lina vaalii miehensä perintöä ja kunniaa tämän kuoleman jälkeen omaan kuolemaansa asti. Itse asiassa Lina tunnustaa olevansa enemmän kansallissosialistisen aatteen kannattaja kuin Himmlerin aivoina ja natsipyövelinä tunnettu miehensä. Mies on musikaalinen, tämän isä on säveltäjä ja hänet tunnetaan myös naistenmiehenä. Heydrich murhataan 1941 salaliiton tuloksena miehitetyssä Prahassa, missä hän on kovaotteisena käskynhaltijana ja saa ohjeet suoraan Führeriltä.  Lina odottaa tuolloin pariskunnan nuorinta lasta.
Tapahtumat sijoittuvat murhan aikoihin ja niitä kerrotaan sekä attentaattiin osallistuneiden, pakenevien henkilöiden ajattelemina että Linan valikoitujen muistojen kautta. Näitä muistoja käsittellään Erich Rihcterin haastattelujen aikana 1984. Lyhyehköjen lukujen otsikkona on tapahtumapaikka ja tapahtuma-aika ja teos koostuu katkelmista, joissa siirrytään haastatteluajasta sota-aikaan ja Linan muistoista muiden tapahtumissa osallisena olleiden tuntoihin. Lina ei tunne syyllisyyttä mistään, vaikka hän on kohdellut palveluskuntaansa ylimielisesti ja huonosti. Hän päinvastoin kokee kärsineensä suuren vääryyden ja vaatii miehensä murhaajia surmattavaksi. Attentaatti aiheuttaakin merkittävän takaa-ajon ja hävityksen, jossa tuhotaan paljon asiaan liittymättömiä sivullisia, jopa kokonainen kylä.
Romaani on katkelmallisuudestaan huolimatta helposti avautuva ja juoni paljastuu vähitellen, mutta tarpeeksi selkeästi. Romaani perustuu tosiasioihin ja lopussa on mittava lähdeluettelo. Mietin, olisiko kerronassa selvitty pienemmällä henkilömäärällä, kun keskiössä on kuitenkin Lina ja hänen rakkautensa sekä syyllisyys, jota hän ei itse tunne. Ehkä juuri syyllisyys ja hirmuteot vaativat paljastuakseen sivuhenkilökavalkaaeja ja mm. Lidicen kylässä asuvan nuoren Martan kokemukset.
Se onkin tämän historiallisen romaanin vaikuttavin anti: kuinka elää omassa valheessaan näkemättä tekojensa seurauksia ja kuinka jakaa ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, joita käsitellään joko laumana, vihollisena tai kumppaneina.

Lainauksia:
Keittiössä haisi vanhuus. Huoneen nurkassa oleva kaappikello muistutti joka sekuntti ajan kulumisesta.

Monet kansallissosialistien lapset ovat tulleet julkisuuteen ja pyytäneet uhreilta anteeksi, mutta perheenne on pysynyt täysin vaiti.

Heitä on kymmeniä, Vargaa iäkkäämpiä miehiä ja naisia, huonojalkaisia, väsyneitä. Pikkulapsia, jotka raahaavat mukanaan itseään suurempia nyyttejä. He näyttävät resuisilta ja neuvottomilta, yhteiskunnan vaarallisimmat jäsenet.