sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Giordano Paolo: Jopa taivas on meidän

Ylitseni hyökyi vanha tuttu vieraannuttava tunne siitä, että esineet ympärilläni loitontuivat ja kutistuivat, mutta sillä erotuksella, että ne eivät tällä kertaa siirtyneet kauemmaksi, vaan minä itse peräännyin huimaavaa vauhtia yhä syvemmälle tunneliin, joka oli avautunut pääni sisällä. s. 517

Kirjan nimi lupaa paljon: huikean tarinan, rakkautta ja intohimoa. Kirja itsessään lunastaa kaikki lupaukset ja antaa vielä enemmän.

Teresa viettää isänsä kanssa kesää jälkimmäisen äidin luona, kuten on tehnyt lapsesta asti. Ikkunanraosta hän näkee kolmen pojan menevän salaa uimaan mummin uima-altaaseen useana yönä. Kun pojat jäävät kiinni ja tulevat pyytämään anteeksi, tutustuu Teresa tarkemmin viereisen maatilan asukkaisiin. Pojat ovat kasvaneet yhdessä Cesaren ja Florianan tiukasti uskonnollisessa kodissa, mutta vain vanhin, Philippe, on pariskunnan oma lapsi. Tomasso ja Bernard ovat kasvatteja. Berniin Teresa rakastuu. 

Kirjailija ei vie mutkitta nuorta paria onnelliseen yhteiseloon. Intohimoisesti alkaneeseen suhteeseen ilmestyy väärinkäsityksiä ja epäilyjä. Teresa saa uutta tietoa rakastetustaan tämän velipuolilta jälkikäteen.

En ollut ainoastaan sokea ja kuuro, vaan kärsin vielä vakavammasta viasta. Minulta puuttui aisti, jolla ei ollut mitään tekemistä näön tai kuulon kanssa, vaan se oli kyvyttömyyttä tiedostaa, mitä tapahtuu oman itsen ulkopuolella, itsestä riippumatta. s. 329

Kasvattiperheen uskonnollisuus vaikuttaa syvästi Bernin oikeudentuntoon ja ehdottomuuteen, vaikka hän haluaakin uskoa omaan visioonsa. Hän ottaa tehtäväkseen oliivipuiden suojelun ja haluaa tehdä sen luonnonmukaisin keinoin. Nuoren miehen varmuus ja määrätietoisuus tekee vaikutuksen ja myöhemmin maatilalla asuu ja toimii ekoyhteisö, joka työtä pelkäämättä tai keinoja kaihtamatta puolustaa arvojaan.

 'Sillä jos hylkäämme Herran, elämästä tulee yhtä loputonta kompurointia, kaadumme vähän väliä ja rikomme kaikkia muita käskyjä vastaan. Kun hylkäämme Herran, päädymme aina -poikkeuksetta - tappamaan.' s.162

Vaikka kirja käsittelee suuria aiheita, luin  tämän ennenkaikkea juonen takia. Tai oikeammin: oli vaikea keskeyttää lukemista, koska halusi tietää enemmän päähenkilöiden kohtaloista. Kai tätä voisi lukuromaaniksi nimittää. Aluksi hämmästelin kirjailijan ratkaisua, kun hän pani Tomasson kertomaan vuosia tapahtumien jälkeen Teresalle, miten asia oikeastaan oli. Se tuntui liian vaikealta ja monimutkaiselta, mutta toimi kuitenkin! Kuvaus oli hyvin visuaalista ja tarkkaa: melkein näin vettä kaipaavan maatilan Italiassa edessäni. Kirja toi päähenkilön tuntemukset niin lähelle, että olin välillä Teresan kanssa talossa yhtä huolissani, peloissani ja yksinäisenä kuin hänkin.

En osannut kuvitella, että kukaan päähenkilöistä muistaisi kaiken kuvatun aherruksen ja vastoinkäymisten keskellä olla onnellinen. Niin aikaa kuitenkin kuvaa Bern, joka väittää kirjan nimen mukaan: Jopa taivas oli meidän. 

Paolo Giordanolta on aiemmin suomennettu kirja Alkulukujen yksinäisyys.  Senkin kirjan muistan lukeneeni ja siitä pitäneeni, mutta blogitekstiä ei ainakaan täältä löytynyt. Kirjailija on kuitenkin mielessäni lukemisen arvoisena pysynyt. Suosittelen muillekin Giordamon kirjoihin tarttumista. (Irti ei pääse;))

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. - Aula&Co, 2021 - Italiankielinen alkuteos : Divorare il cielo 2018. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi Laura Noponen. 586 sivua

maanantai 4. lokakuuta 2021

Köngäs Heidi: Siivet kantapäissä

 


Suhteet venyvät janaksi kahden pisteen väliin: alun ja lopun. Alan vähitellen tajuta, ettei minun tieni mene niin kuin kuuluu, että olen outoja varjoja täynnä, olen aina ollut. s.216

Kiinnostuin tästä kirjasta kuultuani radion Kulttuuriykkönen-ohjelmassa (Yle-Areenassa toistaiseksi) sen kertovan Marja Rankkalasta. Kirjoittajan tarkoituksena oli nostaa kirjalla radiokuunnelmien alussa ja lopussa mainittu nimi henkilöksi, joka on tehnyt mittavan uran ja  elänyt aikanaan poikkeuksellisen elämän. Kiinnostustani lisäsi huomattavasti, kun ohjelmassa mainittiin Marja Rankkalan sanoittaneen mm.Susanna Haaviston ja Vesa-Matti Loirin esittämän Joka pojalla on siivet-laulun, josta kirja on saanut osuvan nimensäkin. Minä tiesin Rankkalasta vain usein kuulemani nimen, joten kirja tuntui olevan paikallaan juuri minulle.

Kirjassa ei osoitella, vaikka tunnettuja nimiä mainitaan. Marja on Marja Rankkala ja hänen elämäänsä seurataan nuoruudesta alkaen. Janus on Olavi Paavolainen, Marjan suuri rakkaus ja Radioteatterin johtaja. Josef on ilmiselvästi teatterikriitikko Jukka Kajava. Hertta Kuusisesta tulee Marjalle Krasnaja hajuveden mukaan. Kaikki he ovat kuolleet, joten Heidi Köngäs on voinut kuvitella tapahtumia ja tunteita tosiasioiden väliin, alle ja päälle. Haastattelija Tuula Viitaniemi kysyikin kuulemassani ohjelmassa kirjailijan vastuusta, kun hän menee oikean henkilön pään sisään ja katselee maailmaa tämän silmillä. Köngäs perusteli mielestäni hyvin: Jos tekee elämäkertaa, siihen ei voi laittaa muuta kuin oikeaksi todistettua. Fiktiossa voi lähestyä henkilöä myös intuitiolla. Lisäksi Köngäksellä oli käytössään Marja Rankkalan työtoverilleen Johanna Rajamaalle jättämää aineistoa: kirjeenvaihtoa, päiväkirjamerkintöjä, lippusia ja lappuja kassikaupalla.  Minä en tietenkään tiedä, kuinka lähelle oikeaa henkilöä Heidi Köngäs kirjassa pääsi, mutta mielelläni minä tätä kirjaa luin. Rankkalan työtoveri vakuutti tunnistavansa henkilön Köngäksen kirjasta.  

"Kuules nyt, minä teen itse omat virheeni jos haluan" s. 181

Näin sanoo Marja Janukselle, vaikka mies loukkaakin häntä kuin jotkut muutkin. Marja elää itsenäisen naisen elämän, jolle e-pilleri merkitsee vapautta. Raskaudenpelkoa ei tosin mainita aiemminkaan seksikokemuksia rajoittavana.

Olen varma, että ihminen on kaikkein kiinnostavin lapsena, kaikkein elävin, rehellisin, oikeamielisin, todellisin. Kaikki mikä tulee sen jälkeen on petosta, täytettä, kasvatusta, normittamista tiettyyn asentoon, käytökseen. Kukaan ei voi olla aikuisena yhtä spontaani kuin lapsena, silloin kun ilo, riemu, pettymys, suuttumus, kateus ja kaikki tunteet ovat aivan paljaina ja suojattomina, eikä niitä voi kätkeä, vaan ne tulevat esiin puhtaan selkeinä kuin luu lihasta.

Kiinnostavaa onkin vain se, miten paljon siitä lapsesta onnistuu säilyttämään aikuisuuteen, jossa hyvä käytös perustuu kätkemiseen ja peittelyyn. Onnellisia ovat ne, jotka onnistuvat nappaamaan lapsuudestaan koko elämäkseen suoran, rehellisen ihmisen kaikkine tunteineen. ss.277-278

Ei Marjakaan onnistu elämässään pakoilemaan kasvatuksen ja sivistyksen muokkausta, mutta lähelle hän silloin tällöin pääsee - etenkin seksuaalisesti. Kirja on voimallisesti rakkausromaani, mutta tuo myös esiin Rankkalan työtä kääntäjänä, dramaturgina, kuunnelmien tekijänä. Tästä kaikesta muistutuksesta olen iloinen, sillä sillä työllä on merkitystä, jonka vasta nyt tajuan. 

Sotakokemuksia Konnunsuon vankilassa, jossa Rankkala on viettänyt lapsuutensakin, en oikein ymmärtänyt. Rankkala on itse kirjoittanut muistiinpanoistaan puhtaaksi sen, minkä on halunnut säilyttää jälkipolville ja sotakokemukset kuuluvat niihin. Epäilemättä sota vaikutti kaikkien sen kokeneiden elämään, mutta keskellä kirjaa tämä vie lukijan äkkiä outoon, muusta kerronnasta irralliseen maailmaan. Vaikuttaa myös siltä, että juuri näillä kohdin on oikolukija slarvaillut, jättänyt kirjaimia puuttumaan ja päähenkilön kutomaan sukkia rintamalle joka toisella sivulla. Tässä luvussa kerronnan katkaisee myös Jelindan puhuttelu, mikä jäi minulle arvoitukseksi.

Kuitenkin kaiketenkin, Siivet kantapäissä oli upea kirja, joka esitteli upean naisen ja tämän hienon uran. Kiitos Heidi Köngäs ja kaikki muut, jotka nostitte Marja Rankkalan esiin!

Join eilen liikaa, mutta elin juuri sopivasti. s.318

Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä.- Otava 2021.- Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 363 sivua

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Shafak Elif: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Hän (Sabotaasi) ei ollut koskaan arvostanut sanoja vaan odottanut, että ihmiset, joita hän rakasti, lukisivat häntä hänen hiljaisuuksiensa kautta. Kun hänen oli puhuttava avoimesti, hän usein vihjasi. Kun hänen oli paljastettava tunteensa, hän kätki niitä entistä enemmän. Kenties kuolema pelotti kaikkia, mutta vielä enemmän niitä, jotka tiesivät syvällä sisimmässään, että olivat eläneet teeskentelyn ja velvollisuuksien täyttämää elämää, jota ovat muovanneet muiden ihmisten tarpeet ja vaatimukset. s. 315

Tequila Leila on kuollut. Parhaassa iässään, vielä hyvässä työkunnossa, jos nyt ilotytön voi sanoa töitä tekevän. Hänet on murhattu ja heitetty roskalaatikkoon, josta jätteitä keräilevät pojat hänet löytävät. Vaan niin kuollut Leila ei vielä ole, etteikö muistaisi elämänsä tapahtumia, tuoksuja ja makuja kymmenen minuutin ja 38 sekunnin ajan, jonka tietoisuus pysyy ihmisessä sydämen pysähtymisen jälkeen. Sen ajan hän käy läpi elämäänsä ja toivoo ystäviensä lähtevän häntä etsimään. 

Myöhempi tutkimus oli osoittanut myös, että yli tuhat geeniä jatkoi toimintaansa ruumiissa päiviä sen jälkeen, kun henkilö oli julistettu kuolleeksi. Kaikki nämä löydökset kiehtoivat häntä. Ehkä ihmisen ajatukset selviytyivät pitempään kuin sydän, unelmat pitempään kuin haima, toiveet pitempään kuin sappirakko. Jos se oli totta, eikö ihmisiä tulisi pitää puolielävinä niin pitkään kuin muistot, jotka heitä muokkasivat, yhä väreilivät, olivat yhä osa tätä maailmaa? s.223

Leilan elämä ei ole ollut helppoa missään vaiheessa. Suku odottaa avioliittoa, mutta Leila itse tietää, että hän ei ole morsiameksi kelvollinen. Setä on käyttänyt tyttöä hyväkseen.

Kysymys "miksi minä" oli toinen tapa sanoa "miksei joku muu" ja hän vihasi itseään sen vuoksi. s.86

 Hän katsoo ainoaksi keinokseen karkaamisen kodista Istanbuliin etsimään toisenlaista elämää. 

Leilan ystäväpiiriin liittyy hänen lisäkseen neljä ystävää, joiden hän toivoo löytävän ruumiinsa aina tietoisuuden sammumiseen asti. Tämä viisikko on auttanut ja rohkaissut toinen toistaan elämän eri vaiheissa - miksei siis myös nyt.

 Hän oli usein ajatellut, että viisi oli erityinen numero. Toorassa oli viisi kirjaa. Jeesus oli saanut viisi kuolettavaa haavaa.Islamissa oli viisi uskon peruspilaria. Kuningas Daavid oli tappanut Goljatin viidellä pikkukivellä. Buddhalaisuudessa oli viisi tietä, kun taas Shiva paljasti viidet kasvot ja katseli viiteen eri suuntaan. Kiinalainen filosofia kiertyi viiteen elementtiin: veteen, tuleen, puuhun, metalliin, ja maahan. Oli viisi yleismaailmallisesti tunnustettua makua: makea, suolainen, hapan, karvas ja umami. Ihmisen havaintokyky perustui viiteen perusaistiin: kuuloon, näköön, tuntoon, hajuun ja makuun.Vaikka tiedemiehet väittivätkin, että niitä oli enemmän ja niistä jokaisella oli hämmentävä nimi, alkuperäiset viisi olivat ne, jotka kaikki tunsivat. ss.212-213

He olivat haavoittuvaisempia omillaan; yhdessä he olivat vahvempia. s.352

Ystävyksiin kuuluivat pulska Humeyra, Jameelah Somaliasta - kristityn äidin ja muslimi-isän lapsi, joka luulee pääsevänsä Istambuliin kodin- tai lastenhoitotöihin, mutta joutuukin bordelliin, Nalan, joka halusi olla nainen ja viimein tulikin sellaiseksi,  Zaynab122, (pituuden mukaan jälkiliite) - ennustaja, optimisti, uskova ja bordellin siivooja sekä lapsuuden ystävä-apteekkarin poika Sinan - Sabotaasi, jonka 

Äiti oli lempeä kuolleille, ei niinkään eläville. Mutta pojan mielestä eläville pitäisi olla vielä lempeämpi kuin kuolleille, sillä loppujen lopuksi juuri eläväthän ponnistelivat ymmärtääkseen tätä maailmaa vai mitä? Hän hiuksissaan voinokareita, se maalaisnainen kondomeja vatsassaan. (Koska aviomies ei ollut omalla kohdallaan suostunut ehkäisyyn, oli nainen ajatellut saavansa edes pienen hyödyn tästä ehkäisykeinosta nielmällä ostamansa tuotteet .)Kaikki vaikuttivat olevan hiukan eksyksissä, haavoittuvaisia ja epävarmoja itsestään, olivatpa he sitten koulutettuja tai eivät, uudenaikaisia tai eivät, itämaisia tai eivät, aikuisia tai lapsia. Sillä lailla tämä poika arveli asian olevan. Omasta puolestaan hän tunsi aina olonsa mukavammaksi sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät olleet millään tavalla täydellisiä. s.94 

Tärkeässä roolissa tässä teoksessa on myös Istanbul, nestemmäinen kaupunki, jonne kaikki haluavat, mutta joka pettää kaikki. Naiset jotka vaeltavat tänne eri puolilta Turkkia ja maailmaa, odottavat paljon, mutta päätyvät bordelliin. Vain Tequila Leila onnistuu pääsemään sieltä pois, vieläpä morsiamena. D/Ali, taiteilija, on Leilan suuri rakkaus.

Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki tunnetut elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan. s.352

Ei ole turhaan kirjan kanteen laitettu mainostusta Booker-ehdokkuudesta. Brittiläis-turkkilaiselta kirjailjalta on ennen tätä kirjaa suomennettu viisi teosta. Jo näissä on todistetta kertojanlahjoista, jotka vakuuttivat minutkin. Feministinen tendenssi häiritsi minua ehkä pikkuisen, mutta missään vaiheessa en kuvitellutkaan jättäväni kirjaa kesken. Tekijä on vahvasti sorrettujen puolella ja antaa kirjassaan äänen heille, joita ei kuunnella. Se tuo kirjalle merkityksen ja lisäarvoa. Etenkin, kun sen tekee näin hyvin.

 

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa  Gummerus 2021, Englanninkielinen alkuteos 10 Minutes 38 Seconds in this Strange World, 2019. Suom. Marja Erämaja. 359 sivua

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Myllymäki Maisku : Holly

Eva matkustaa Hollyn vieraaksi saareen, jonne tämä keski-ikäinen  näyttelijätär  on vetäytynyt asumaan yksinään. Eva on  Ihmisen luonto -lehden asialla juttua tekemässä ja harvinaisen linnun esiintyminen on Hollyn ohella jutun aiheena. Heti kärkeen näyttelijä ilmaisee pettymyksensä havaitessaan saarelle saapuvan lintututkijan naiseksi. 

Kirjan kerronta etenee pääosin Evan kuvaamana. Hän tarkkaa niin luontoa kuin Hollya ja itseään, omaa kehoaan, johon on tunkeutunut jotain ylimääräistä. Jotain sellaista, jota Eva ei halua. Hän haluaa päättää itse omasta elämästään ja tulla näkyväksi niin itselleen kuin muille, muttei oikein osaa. Hän tuntee itsensä huomaamattomaksi anteeksipyytelemättömän Hollyn rinnalla ja  tekee listoja paitsi siitä, mitä hänen tulisi kysellä Hollylta tekeillä olevaa juttua varten, myös omista häpeän aiheistaan.

Hän jättää sivulle tyhjää tilaa, sillä hän tietää, ettei lista ole kokonainen. Ei se ole koskaan kokonainen, aina tulee uusi hetki, jossa häpeä valuu kehoon. Jos ihminen eläisi yksin, katoaisiko häpeä? s.158

Holly on elänyt täysillä - etenkin sen jälkeen kun hänen aviomiehensä Frank kuoli. Nämä kaksi naista ovat toistensa täydelliset vastakohdat.Aviomiehen jälkeen Hollyn elämään tuli Robert, joka pistäytyy saaressakin. Robertin tapaaminen korostaa entisestään naisten eroja.

Holly ei varmasti koskaan ole tuntenut vierautta omasa lihassaan, päinvastoin. Holly on nainen, joka ajattelee vartalollaan, kun taas Eva ajattelee vartaloaan. s. 110

Keskeisessä osassa ovat linnut ja saaren luonto, joka näyttäytyy eri tavalla naisille. Evalle luonnolla on itseisarvo, Hollylle ja Evan äidille taas vain hyötyarvo.

 Helvetin hihhulit! Saahan sitä luonnossa viihtyä, mutta kiintyminen, se on lopun alkua. Luonto on parhaimmillaan untuvapeitossa, t-luupihveissä, uuninedustaljoissa ja selluloosassa. Äidin kiinnostus luontoa kohtaan oli samanlaista kuin varkaan kiinnostus arvoesineitä kohtaan. Äiti haluaa pitää tiukasti kiinni ihmisen ja luonnon välisestä jakolinjasta: hänelle luonto on tehdas, joka tuottaa kaikenlaista ihanaa ihmiselle. s.105

 Lopulta Eva tajuaa, että häntä käyttävät hyväksi niin äiti toimeksiantajana kuin Holly, joka on jutun pääkohde. Yllättävän paljon Evasta lopulta löytyy ytyä, vaikka hänen varautuva elämään suhtautumisensa ei paljon lupaa.

Tämä esikoiskirja oli mielestäni loistava! Sanat ja sanojen järjestys ovat tekijän hallussa ja  uusia kielikuvia on hauska poimia.

Holly katsoo häntä pää kallellaan, huvittuneena, ja Evan läpi hulahtaa häpeään sekoittuva vihan aalto, se tuntuu siltä kuin hänen sisällään kulkisi vetoketju häpyluusta ruokatorveen ja tuota ketjua rullattaisiin hitaasti ylös alas. s.194

Juonta ei ennalta pysty arvaamaan ja kerronta etenee vaivattomasti. Henkilöt ovat lumoavia. Kiinnyin kovasti sekä Hollyyn että Evaan. Molemmat ovat omalla tavallaan voimakkaita ja heikkoja, Molemmat tuntevat itsensä, mutta lopulta Eva kaikkinen solmuineen ja komplekseineen osoittautuu valmiimmaksi tarttumaan uuteen mahdollisuuteen.

 Ihan on pakko varmaan lukea myös Iris Murdochin Meri, meri -kirja, joka tässä usein mainitaan. Ja heti perään Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut....

Joku sanoi joskus - se saattoi olla Murdoch tai sitten se oli joku ihan muu - että avioliitto on valli elämää vastaan, ja se on kyllä helvetin totta. Pitkässä suhteessa alat väistämättä muistuttaa sitä toista, alat katsoa maailmaa hänen silmin, kadotat ne piirteet, jotka aikoinaan tekivät sinusta sinut. s.185

Ehdottomasti vahva lukusuositus. Tämä kirja ei ole mikään tavallinen esikoinen, jossa tekijä tilittää oman elämänsä solmukohtia, vaan  avaa lukijalle paljon laajemman näkymän.

Maisku Myllymäki: Holly. - WSOY 2021.-  Kansi Anna Makkonen. -255 sivua



maanantai 30. elokuuta 2021

Itäranta Emmi: Teemestarin kirja

 Katson taivasta ja katson valoa ja katson maan muotoa, jotka ovat samoja kuin heidän maailmassaan eivätkä kuitenkaan ole, eikä vuotaminen koskaan lakkaa. s.30

Teemestarin kirja on kertomus ajasta, jolloin elämä on muuttunut ihmisen tässä ajassa tekemien päätösten ja tekojen takia. Vesi on niin arvokasta, että sitä varastetaan ja lähteitä salataan. Suolavedestä puhdistetun veden maku on tyystin erilainen kuin lähdeveden. Sotilaat etsivät vesirikollisia, joiden oveen maalataan sininen ympyrä eivätkä he pääse poistumaan talostaan. Maasta löytyy muovijätettä, joka ei ole maatunut. Hyönteiset kiusaavat pölyisessä ja kuumassa maassa eläviä ihmisiä. Teemestarin kirja on dystopia ilmastonmuutoksesta.

Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä muistiin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. Toisinaan käy niin, että lähde tai kaivo kuivuu ilman syytä tai selitystä. On kuin vesi pakenisi pois omasta tahdostaan, vetäytyisi maan kätköön etsimään uutta uomaa. ss.94-95

Kertoja on Noria. Hän on teemestarin tytär, josta itsestäänkin tulee teemestari juhlallisessa ja  huolella valmistellussa seremoniassa, jossa hän vannoo teemestrin valan: 

"Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen,minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni." s.106

Sitä ennen hänen äitinsä on lähtenyt tutkijaksi Xinjingiin. Hän on houkutellut tytärtäänkin sinne. Noria ei kuitenkaan halua luopua kutsumuksestaan - eikä ystävästään Sanjasta, jolla on myös pikkusisko huolehdittavanaan äidin lisäksi. Kun tilanne käy yhä vakavammaksi, tytöt pääsevät Menetetyn maan jäljille ja alkavat salaa valmistella matkaa sinne.

Hiljaisuutta ei tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. s.137

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä.

Jos päästämme toisen siihen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole yksin. s.171

Olisihan tämä kirja pitänyt lukea jo silloin, kun se voitti Teoksen scifi-romaanikilpailun ja ilmestyi. Itärannan esikoisteos on kaunis ja surumielinen, mutta julistaa juuri tällä tavalla tehokkaammin kuin mikään propaganda. Kuvaus on tarkkaa ja siinä on outojen käsitteiden, kuten vesirikos, helivaunut, ja sinilummekakut, lisäksi paljon sellaista kuvausta, josta nykyihminen saa kiinni: mintunlehtiä, karviaispensaita, c-kasetteja muovihaudassa. Mustavalkoiseen kerrontaan Itäranta ei sorru, sillä salaisen vesilähteen käyttäminen omiin tarkoituksiinon on toisaalta  petos muita, janoisia ihmisiä kohtaan - olkoonkin, että lähde ehtyy suuremmassa käytössä. 

Pinnalla mikään ei liikahda, mutta hitaasti elämämme etsii muotoa niiden asioiden mukaan, joista emme voi puhua kenellekään. s.171

Itäranta kertoo toteavasti ja eleettömästi, mutta juoni etenee kuitenkin sujuvasti. Kirjaa on helppo lukea ja taitava ja yksityiskohtainen kuvaus vie lukijan mukanaan ensisivuilta lähtien. Olen iloinen, että viimein tartuin tähän kirjaan. Nyt tiedän, että luultavasti pidän myös kahdesta muusta kirjasta, jotka Itäranta on kirjoittanut: Kudottujen kujien kaupunki (2015) ja Kuunpäivän kirjeet (2021). 


Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. - Teos 2012.- 266 sivua

maanantai 23. elokuuta 2021

Wells Benedict: Yksinäisyyden jälkeen

 


Ihmettelen omaa suhtautumistani tähän kirjaan, joka houkutti ensin kansikuvallaan ja nimellään. Kielsin kuitenkin pitkään kirjan itseltäni, koska en tuntenut kirjailijaa enkä kustantajaakaan. "Maailmalla miljoonia myynyt"-mainoslause ei purrut minuun. Helsingin Sanomissa Vesa Rantama nimitti kirjaa laatukirjallisuudeksi 10.7.2021 ja silloin annoin itselleni luvan hankkia sen lukupinooni. Vielä lukiessani (tai ahmiessani) kirjaa yritin vähätellä ja varoa innostumasta tarinasta, jossa oli rakkautta, ikävää, surua ja haikeutta. Onhan minun nyt kuitenkin viimein myönnettävä, että pidin kirjasta mahdottomasti. 

Nyt olen hiukan silmännyt myös kirjailijan taustoja, eikä tämä ollutkaan Wellsin omaelämäkerta eikä esikoisteos, kuten arvelin. Kirja on jo neljäs, tosin ensimmäinen suomennettu. Hiukan yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään kirjan tarinassa on, mutta aika tavalla tapahtumia ja henkilöitä on etäännytetty ja muutettu. Hyvä niin, mielestäni.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee väistämättä LeoTolstoin lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Onnellisen lapsuuden jälkeen sisarukset Liz, Marty ja Jules menettävät vanhempansa auto-onnettomuudessa.

Siihen asti elämäni oli ollut suojattua, mutta ilmeisesti oli olemassa näkymättömiä voimia ja virtauksia, jotka pystyivät muuttamaan kaiken yhdellä iskulla. s. 28

 Ensijärjestelyjen jälkeen sisarukset sijoitetaan internaattiin. Nuorin Jules, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, joutuu erilleen vanhemmista sisaruksista. Hän tuntee joutuneensa eristetyksi eikä syrjäänvetäytyvänä löydä ystäviä. Kiusaajia ilmaantuu kyllä. 

Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee. s.125

Miten olinkaan ruvennut vihaamaan tätä erakkomaista olemassaoloa, tätä kykenemättömyyttä ottaa osaa elämään. Olin aina ollut unimaailmassani, en koskaan todella hereillä. Katso itseäsi, ajattelin: miksi kaipaat seurassa niin usein yksinoloa, kun tuskin edes kestät sitä? s.147

Huolimatta vahvasta keskinäisestä yhteydestä, sisarukset ovat hyvin erilaisia. Liz elää hetkessä ja tarttuu rohkeasti elämään ja sen mahdollisuuksiin. Hän haluaa näyttää muille ja olla rohkea, mikä johtaa välillä eksyksiin.

Liz vain pudisti päätään. Hän oli tuntunut aina tuntunut elävän pelkästään nykyisyydessä ja unohtavan monet asiat, kun taas minusta oli mukava ajatella kokemuksiani vielä pitkään jälkeenpäin ja miettiä, mihin lokeroihin ne olisi parasta sijoittaa. s.66

Hän oli aina nauttinut hetkestä ja luopunut elämässään aina kaikesta ollakseen vapaa, ja nyt hän oli melkein tyhjin käsin. s.268

Martylla on vielä aikuisenakin pakkotoimintoja. Hänen täytyy varmistella asioita ja kulkea tarkistellen mm. liukuportaissa. Siitä huolimatta hän tietotekniikkaa opiskeltuaan perustaa menestyvän firman, avioituu ja rikastuu.

Onnettomat vuodet internaatissa tuntuivat vahvistaneen hänen tahtoaan, ja hän oli rakentanut menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta kolmiaskelmaisen portaikon, joka oli viemässä häntä suoraan ylöspäin. s.81

"Olitko vahva jo ituna? kysyimme toisiltamme.. s.66

Jules on pohdiskeleva ja muisteleva, hiljainen olento, jonka elämän kiinnekohdaksi sisarusten lisäksi tulee Alva, joka istahtaa hänen viereensä koulussa, kun molemmat ovat teini-ikäisiä. Vaikka Alva pyörii jatkuvasti Julesin ajatuksissa, ei varsinaista romanssia heti synny. Alva opiskelee, muuttaa vuosiksi Venäjälle ja avioituu kirjailija A.N. Romanovin kanssa. Vuosia myöhemmin hän kutsuu Julesin Sveitsiin, pariskunnan vuoristomajaan. Oleskelun pidentyessä Jules löytää vähitellen idullaan olleen kirjoittajan itsestään.

Tärkeää ei kuitenkaan ollut kirjoittaminen sinänsä vaan se, että olin katsonut sisimpääni. Oli asioita, joita en voinut sanoa, saatoin vain kirjoittaa ne. Puhuessani nimittäin ajattelin, ja kirjoittaessani tunsin. s.212

"Todellisen minänsä löytääkseen ihminen joutuu asettamaan kyseenalaiseksi kaiken, mitä hänessä on ollut jo syntymähetkellä. Ja myös menettämään yhtä ja toista, sillä usein ihminen vain tuskaa kokiessaan oppii, mikä on todella osa häntä.... Ihminen tunnistaa itsensä aina kun jokin hänessä murtuu." s. 251

Kirjan tapahtuma-aika ei kulje kronologisesti vuodesta 1980 vuoteen 2014, kuten otsikoidut luvut ensin antavat ymmärtää. Jo alussa Jules heräilee koomasta moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Hieman epäselväksi jää, oliko onnettomuus itsemurhayritys. Vaikka kirja jossain vaiheessa tuntuu seurailevan vuosia tarkoinkin, kyseenalaistaa minä-kokija ajan kulun ja todellisten tapahtumien merkityksen sisäisen maailman rinnalla.

Minulle on luonnollisesti selvää, että nämä fantasiat ovat lapsellisia. Olen kuitenkin varma, että tässä maailmankaikkeudessa täytyy olla paikka, josta katsellen molemmat maailmat ovat yhtä totta. Aito ja kuviteltu. Sillä kun kaikki on mennyttä ja unohdettua, kun aika on miljardien vuosien kuluessa pyyhkinyt yli kaiken eikä enää ole todistetta yhtään mistään, silloin on yhdentekevää mikä oli todellista. Silloin tarinat, jotka olen keksinyt päässäni, ovat ehkä olleet yhtä todellisia ja epätodellisia kuin se, mitä ihmiset ovat sanoneet todellisuudeksi. s.280

Kuten jo alussa sanoin, pidin kirjasta kovin ja tunnen saaneeni  paljon niin oivalluksia kuin tunne-elämyksiä. Kerronta on vähäeleisen toteavaa ja vättää alleviivauksia tai paisutteluja. Sekin miellytti minua. Omalle lukijaminälleni kirjan lukeminen oli pienoinen korvapuusti: vaikka elämä olisikin niin lyhyt, ettei huonoja kirjoja kannata lukea, voi silti seurata omia mieltymyksiään myös ohi ja yli arvostelujen.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula &Co, 2021. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit, 2016. Suom. Raimo Salminen. Kansi: Laura Noponen. 321 sivua

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Mercier Pascal: Sanojen paino


 Jos saisit tietää sinulla olevan elinaikaa korkeintaan muutama  kuukausi, aloittaisitko mandariinikiinan  opiskelut? Simon Leyland aloitti, vaikka hän osasi jo aiemmin monta eri kieltä, mm. kaikki Välimeren rannalla olevien maiden kielet. Hän halusi löytää merkityksen elämälleen ja jäljellä olevalle ajalle. Hän aloitti siitä, minkä osasi parhaiten, kuten kielten opiskelu, oikeiden sanojen haeskelu ja  siitä, mistä piti eniten, kuten kirjat.

Seuraavien päivien aikana otin vielä kerran kaikki kirjani käteeni, joka ainoan....Äsken istuuduin television ääreen katsomaan iltauutisia. Tuskin olin nähnyt ensimmäisiä kuvia, kun tunsin: minua tämä ei enää kosketa. Se oli eräänlainen sittenkin - tunne kuin maailma luisuisi ulottumattomiini. s. 39

Mitä minun pitäisi tehdä ajalla, joka vielä oli jäljellä? Mikä oli vielä merkityksellistä? Ja mitä se minun tilassani voisi ylipäätään merkitä: merkityksellinen? Kun sitten jatkoin käännöksen työstämistä, tapahtui jotain kummallista: kaikki se toivoton epävarmuus, mikä kysymyksiini oli kätkeytynyt, väistyi, jokaisen käännetyn lauseen myötä yhä enemmän, ja jäljelle jäi levollinen ja selkeä tunne siitä, että nytkin kun elämäni pian päättyisi, oli tehtävä sitä mitä tein mieluiten ja minkä parhaiten osasin: oli jatkettava oikeiden sanojen etsimistä. s.196

Kääntäjänä työskennellyt Leyland on joutunut vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen ottamaan tämän johtaman ja omistaman kustantamon ohjat käsiinsä. Kustantamo sijaitsee Triestessä, joka on tullut perheen kotikaupungiksi Lontoon jälkeen. Vaikka vaimo Livia on kuollut jo vuosia sitten, on miehellä yhä suuri ikävä. Kun Leyland saa sairaskohtauksen ja hänelle luvataan vain vähän elinaikaa, hän rupeaa kirjoittamaan kirjeitä kuolleelle vaimolleen. Niissä hän selvittelee samalla itselleen saamansa diagnoosin merkitystä ja sen vaatimia toimia.

Cara, tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tosin se on pätenyt kaikkiin tähänastisiinkin päiviin. Aina oli se jäljellä oleva loppuosa, joka pieneni senhetkisen päivän myötä vähäsen. Mutta loppuosaan on tähän asti kuulunut avonaisuus, joka pohjautui siihen, etten tuntenut sen rajoja. Nyt on kuitenkin toisin: tiedän, missä raja on. s.92

Tällä hetkellä minusta melkein tuntuu kuin olisin koko elinaikani odottanut, että elämä vihdoin alkaisi. Kuin en olisi ikinä ollut täysin läsnä, täysin mukana omassa elämässäni. Mutta mitä oikein olen odottanut? Mikä laskettaisiin elämän alkamiseksi, hetkeksi, jossa olisin varauksetta valmis sanomaan: nyt elän, ja niin on hyvä? s.95

Eikö niin ole myös silloin, kun kirjoittaa päiväkirjaa? Silloinkin selittää ja lujittaa mielen sisältöä, niin kuin vain sanojen kautta voi. Eikä silloin kohdista sanojaan kenellekään muulle kuin itselleen, omien sanojensa lukijalle. Millä tavoin sinulle kirjoittaminen eroaa siitä? Ero on tarpeessani jakaa ajatuksiani kanssasi ja peilata niitä sieluasi vasten - vaikka se onkin vain hypoteettista ja mykkää peilausta s. 148

Tytär Susan ja poika Simon, opiskelijoita kumpikin ovat Leylandin tukena elämän käänteessä. Lääketiedettä opiskeleva Susan saa myös selville erehdyksen, joka on pakottanut Leylandin järjestelmään loppuelämää ja kuolemaa.

Toinen sattuma eli perinnöksi saatu talo Lontoossa johdattaa Leylandin kasvusijoilleen Englantiin, jolloin näpöpiiri avartuu hetkittäin kauemmas menneisyyteen. Samalla hän solmii  ystävyyssuhteen vastapäisen talon yksinäiseen mieheen, joka on apteekkioikeutensa menetettyään vetäytynyt yksinäisyyteen. Hitaasti kasvava luottamus ja ystävyys kannattelee ja ohjaa molempia.

Näinhän kävi toisinaan: että jonkin toisen toive auttoi ihmistä löytämään oman tahtonsa., koska toisen ihmisen päättäväisyys loi valoa omaan sisimpään. s.308

Kun Leylandin saama kuolemaantuomio osoittautuu vääräksi, on hän jo myynyt kustantamon. Hän on myös  saanut kantatrattoriansa tarjoilijalta Patilta lääkeannoksen, jolla olisi voinut päättä päivänsä ennen kuin ei siihen enää itse pystyisi. Irlannista lähtöisin oleva tarjoilija on yksi luotetuista henkilöistä, joiden oman elämän vaiheet liittyvät Leylandin elämän tapahtumiin. Leylandin oman suunnitelman lisäksi kirjan tapahtumat sivuavat henkilöitä, jotka ovat joutuneet käsittelemään armollista kuolemaa eri rooleissa.

Olin tuomari, joka oli passittanut hänet vankilaan. Miehen, joka vapautti vaimonsa ihmisarvolle sopimattomasta elosta.  Jäin eläkkeele tavanomaista aiemmin. Haluni tuomita toisten tekoja väheni vuodesta toiseen. s. 468

Huolimatta siitä, että Leyland tekee suunnitelmia loppuelämänsä varalle, on hän myös valmis toimimaan spontaanisti. Hän on valmis tekemään hyvää, auttamaan ystäviään antamalle heille aikaansa ja rahaa. Näin on ollut aiemminkin, sillä hän on avustanut vankilassa taposta istunutta miestä jaloilleen huomattuaan tämän kielitaidon ja yksinäisyyden. Vaikka hänellä on kustantamon myynnin jälkeen varaa auttaa rahallisesti, ei tuollaisen avun antaminen ole niin helppoa sittenkään. Saaja jää kiitollisuudenvelkaan, jota on vaikea hyväksyä tai paikata. Yritykset maksaa takaisin saatu apu tai osoittaa kiitollisuutta tulevat ehkä taakaksi paitsi avun saajalle, myös sen antajalle.

On vaikeampaa saada kuin antaa, se ei ole ollut minulle niin selvää aiemmin. Tulee helposti niin  riippuvainen ja kiusaantunut olo. Mutta paljon riippuu siitä, kuka on kyseessä. s. 402

Kirjassa on niin paljon teemoja ja henkilöitä, etten ole edes kuvitellut kaikkea tähän kirjaavani. Lisäksi kaikki liittyy kaikkeen ja asiat toisiinsa. Leylandin vaiheet ovat kirjan keskiössä, mutta myös muut henkilöt tulevat lähelle. Leyland selvittelee kirjoittamalla elämän merkityksellisyyttä, suhdetta aikaan ja ajan kulumiseen. Elämän tapahtumat ja mahdollisuudet, joihin hän tai joku muu kirjan henkilö tarttuu, paljastavat ihmisten välisen vuorovaikutuksen, ystävyyden ja rakkauden. Samalla aika saa uuden ulottuvuuden ja elämän merkitys muokkaantuu uudelleen.

Sitten hän alkoi kirjoittaa siitä, miten oli koko elämänsä elänyt itsensä ohi. Hän ei ollut koskaan vetelehtinyt eikä tärvännyt aikaa . Hän oli rakentanut uraansa määrätietoisesti ja antanut kaikkensa kuin pitkänmatkanjuoksija. Milloin hän oli viimeksi käynyt elokuvissa? Hän heitti kasoittain luentomuistiinpanoja menemään, poisti valtavan määrän tiedostoja."Elämäni ei mennyt hukkaan aihepiirien takia, vaan koneiston", hän kirjoitti,"tiedekoneiston." s.425

"..Se liittyi Warreniin, siihen, millainen hän oli. mutta myös intohimoon sanoja ja ajatuksia kohtaan. Sitä minulla oli liian vähän. Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä. Se venäläinen voi miettiä pilkkujaan ihan rauhassa." (Burke, Warrenin naapuri ja ystävä)s. 215

Yhteinen tämänhetkisyys täytti päivät ja teki niistä kallisarvoisia, ja he kaikki tiedostivat, ettei sitä kestä ikuisesti. s.493

Kirjan kirjoittaja pohtii  Leylandin ja muiden henkilöiden kautta suhdetta kirjoittamiseen ja sanoihin, niiden merkityksiin. Nämä ovat minulle niin tärkeitä teemoja, että tämä kirjoitus on täynnä lainauksia kirjasta. Vaikka teksti tulee ehkä sekavaksi ja lainausten runsaus vaikeuttaa lukemista, haluan näitä oivalluksia kuitenkin tähän poimia itseänikin varten: muistaakseni ja löytääkseni ne yhä uudelleen. Onhan sitä paitsi kirjan teksti tärkeämpää kuin kirjaa käsittelevä teksti, vaikka jokainen lukija tekeekin omat löytönsä.

Kirjoittaessani olin aivan varma, että jos jollain ihmeellisellä tavalla saisin lisäaikaa, tekisin asiat aikaa hukkaamatta ja palavalla antaumuksella. Mikään ei tuntunut sen varmemmalta. Mutta nyt kun minulla olikin aikaa, asiat menettivät saman tien pakottavuutensa, aloin jahkailla, ja minun ja päämäärien väliin alkoi työntyä jotain muuta. s. 419

Kirjoittamisen pohtiminen, vaikkakin katkonaisesti ja järjestäytymättömästi, oli synnyttänyt hänessä uudenlaisen valvetilan. Oliko kirjoittaminen kuin heräämistä? s.510

Luin tätä kirjaa pitkän ajan kuluessa ja jouduin välillä keskeyttämäänkin antaakseni muille lukijoille mahdollisuuden. Kirjan tapahtumat ja etenkin sen herättämät ajatukset ovat niin runsaat, että vellovat mielessä pitkään. Se kaikki on kuitenkin hyvää liikettä ja kirjan anti on ollut minulle suuri. Toivottavasti muutkin pääsevät tämän tekstin lumoihin.

Pascal Mercier : Sanojen paino. Tammi, 2021. (Keltainen kirjasto 515). Sakasnkieline alkuteos Das Gewicht Der Worte 2020. - Suom.Tuulia Tipa. Päällys Markko Taina. s.570

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Mäkelä Hannu ja Piha Kirsi: Pimeän yli - Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtoa syksy 2019-kesä 2020



Kun kirjoittaa, ajattelee. Kun kirjoittaa, ymmärtää. s. 285 HM

Kirjoittaminen pakottaa tiivistämään ja kirkastamaan omaa ajattelemista. Lukeminen on toisenlaista. Se avartaa, laajentaa ja avaa maailmaa. s.294 KP

Kuulin radio-ohjelmassa Kirsi Pihan esittelevän tätä kirjaa, jossa käy kirjeenvaihtoa kirjailija Hannu Mäkelän kanssa vuoden verran. (Sähköposteja Piha ja Mäkelä toisilleen lähettävät, mutta viestinkulun nopeus on ainoa asia, joka poikkeaa perinteisestä kirjeenvaihdosta.) Ajattelin vilkaista kirjaa ja selata ehkä vähän, mutta niin vain tuli ahmaistua melkein sanasta sanaan lähes viisisataa sivua. Vain lopun korona-ajan tilityksiä en jaksanut täysipainoisesti lukea, kun nämä valittelut ja ongelmat ovat vielä lehdissä olleet niin hyvin esillä ja ikävästi tuoreessa muistissa.

Kirjeenvaihto alkaa Kirsi Pihan pyynnöstä, koska hän haluaa tavoittaa jotain isästään, jonka on menettänyt 7-vuotiaana. Isä on antanut hänelle Mäkelän kirjoittaman Herra Huu -kirjan ja siksi Mäkelä edustaa Pihalle henkistä yhteyttä  isään. Kaksi ennestään toisilleen tuntematonta löytää paljon yhteistä.

 Toki molemmat ovat tunnettuja henkilöitä: Kirsi Piha politiikasta ja Hannu Mäkelä pitkästä kirjallisesta urastaan. Molemmat ovat kiinnostuneita lukemisesta ja kirjoittamisesta. Kirsi Piha on pitänyt pitkään kirjallisuusblogia ja Hannu Mäkelä tehnyt uran myös Otavan palveluksessa. Nämä meriitit olivat minulle syy tarttua kirjaan, vaikka paljon muitakin asioita tekijät käsittelevät: suhdetta menetettyyn isään, avioliittoa, ystävyyttä, uskontoa, liikkumista, työntekoa, vanhemmuutta, luontoa, vanhenemista, masennusta, elämänhalua. Politiikkaakin sivutaan, mutta kirja ei ole mielestäni minkään agendan julistusta. Koronasta aiheena en ollut tässä kiinnostunut, mutta vähän hätkähdin Mäkelän tiukkaa kantaa hallituksen rajaustoimiin keväällä 2020.

Pihan viestit olivat todella pitkiä ja monipolvisia, Mäkelän viestit lyhyempiä. Luulin olleeni kiinnostunut lähinnä Hannu Mäkelän sanomisista, mutta jälkikäteen huomasin merkanneeni eniten Pihan kirjoituksista oivalluksia tai kiteytyksiä. Tässä muutamia eri aiheista:

Politiikasta lähtiessä oppi nopeasti myös, että se minkä kuvittelee politiikassa olevan maailman keskipiste ja kriisi, ei kosketa suurinta osaa ihmisistä kuin pinnallisesti. s. 57KP

Äidillä oli talouspäällikkönä hektinen tilinpäätösaika ja hän valitti kiireitään. Häpeäkseni muistan edelleen, mitä olen siihen sanonut: "Sulla ei ole kuitenkaan ole koko Suomen työttö  myyttä hoidettavana!" Politiikassa saattaa ottaa itselleen vähän liian ison taakan tai tulla tosikoksi ja toisaalta luulee vaikuttavansa asioihin enemmän kuin ehkä sittenkään vaikuttaa. s.58 KP

Olen myös kuullut väitteen, että jos ihmisellä ei ole ns. lapsuudenystäviä, se todistaa jostain luonteen puutteesta. Mutta lapsuus ja kouluaikahan on voinut olla vaikka kuinka kurjaa. Miksi sieltä retuuttaa ketään mukanaan loppuelämäänsä. s.213 KP

Muutamat Pihan viesteissään  käsittelemät asiat ja lainaukset  ovat alunperin Hannu Mäkelän ajatuksia tai peräisin hänen tuotannostaan, kuten seuraavat:

Minulla kun oli tapana yrittää ratkaista runoa....analysoida, mitä runo oikeasti tarkoitti...  

runo on jokaiselle eri, sen tulkinta on oma asia, se ikään kuin lukiessa muuttuu lukijan omaksi, siinä kaikuu jotain, minkä omasta elämästä tunnistaa...(Mäkelän vastaus) s.236-7 KP

Pyri aina eteenpäin ja olet kulkiessasi kuin iloinen ilonen puro, joka vuorelta virtaa. (Suunnitelma loppuelämän varrelle/HM)  Moni turhaan tulkitsee eteenpäin menemisen ylenemisenä ja päätyy paikkaan, jossa puro ei enää virtaa vaan on vangittu KP s.256

Toki sain myös paljon tönäisyä ajatusmaailmaani Hannu Mäkelän suoraan tähän kirjaan kirjoittamasta tekstistä. Ennen kaikkea minua viehättää Mäkelän asenne kirjoittamiseen: Kirjoitan kuolemaani asti, ehkä sen ylikin. Asenne kirjoittamiseen ja lukemiseen heijastaa myös innostunutta ja aktiivista suhtautumista elämään laajemmin. 

 Minulle monet asiat ovat ilman jumalaakin silti pyhiä.  Hiljaisuus, rauha, rakkaus, luottamus, uskollisuus. Haluan uskoa ihmisessä hänen hyvyyteensä, yhä vain...s.51 HM

Olen myös sitä mieltä, että paras tapa oppia kirjoittamaan on lukeminen. s.303 HM

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka antaa ajattelemista ja lukuvihjeitä. Minä kaivoin/-autin vielä vanhat Anna-lehdet kirjastosta, kun sain tietää Pihan kolumneista siellä aiheena kirjallisuus ja lukeminen. Vielä on muutama artikkeli sieltä lukematta.

Kirsi Piha ja Hannu Mäkelä : Pimeän yli - Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtoa . WSOY 2020, 463 sivua.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Ditlevsen Tove : Lapsuus


 

Tiedän, että jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, niin kuin jokaisella lapsella on oma lapsuutensa. s.24

Kun Suvi Ahola mainitsi Helsingin Sanomissa keväällä 2021 Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian, olin varma, että olen sen lukenut. Enpä ollut, sillä luen suomeksi, käännettyä tai alunperin kirjoitettua. Nyt vasta ensimmäinen osa 1960-luvulla ilmestyneestä kirjasta on käännetty. Oli jo aikakin.

Antti Majander (niinikään Helsingin Sanomissa 3.7.2021) ylisti Ditlevsenin ilmaisua karunkauniiksi ja sellaisena se minuun vetoaa. 1918 Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa kaksiossa syntynyt, nopeasti pituutta kasvanut tyttö yrittää käsittää läheisiään ja maailmaa niiden vihjeiden perusteella, joita näkee ja kuulee. Hän oivaltaa, että isä lukee kirjoja ja se on äidin mielestä väärin kuten senkin, että oikea isä oli juoppo, muttei sentään sosialisti. Äiti on taas nuori ja pelokas, laulaa surullisia lauluja ja kasvattaa tytärtään toisin kuin tämän isoveljeä. Erityisen kauheaa olisi, jos tytär tulisi maha pystyssä kotiin kuten naapurin Gerda - ja vielä ilman miestä. 

Ihmiselämän nurja puoli ammottaa entistä avoimempana minua vasten, ja sitä on entistä vaikeampi kattaa niillä kirjoittamattomilla, vapisevilla sanoilla, joita sydämeni aina kuiskaa. s.59

Epävarman äidin epävarma tytär etsii tukea ystäviltä ja muilta sukulaisilta, mutta parhaimman tuen hän löytää runoista, joita kirjoittaa tarkoin piilottelemaansa kirjaan. Isoveli löytää sen ja nauraa runoille, mutta myöhemmin paljastaa niistä pitäneensä.

 Tulen iloiseksi hänen kehuistaan, eikä minua haittaa yhtään, vaikka runot olisivatkin valetta. Minä tiedän että välillä on valehdeltava, jotta totuus tulisi ilmi. s.83

Mieleen tulee hakematta kuvaus köyhästä lapsuudesta Napolissa Elena Ferranten kertomana. Jotain samaa kirjoissa mielestäni on, vaikka Ditlevsen kertoo vähemmillä sanoilla ja suoremmin. Ehkäpä pidän hänen kerrontatavastaan enemmän.

Kun lapsuuden loppu häämöttää, alkaa tarkoin rajattu, tuttu todellisuus näyttäytyä parempana kuin tulevaisuus.

Kun ajattelen tulevaisuutta, se on kuin minut ympäröivä korkea muuri, ja siksi haluaisin niin mielelläni venyttää lapsuutta pidemmälle. s. 108

 Lukijana jään kuitenkin innolla odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Tove Ditlevsen: Lapsuus. S&S, 2021. - Tanskankielelinen alkuteos Barndom 1967. Suom. Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta. 142 sivua.

Kanto Anneli: Rottien pyhimys


Mestari Rutger sanoi, että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen. s. 276

En ole ollenkaan historiallisten romaanien lukija, joten hyvin epäröiden tartuin tähän paljon kehuttuun kirjaan. Turhaan epäröin, sillä jo alkusivuilla tarina vei mukanaan. Kirja on helppo lukea ja helppo jättää hetkeksi kesken, jos malttaa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on otsikoitu nuorten kirjoista tuttuun tapaan oikeilla nimillä tai tapahtumakuvauksella eikä vain numeroilla.

Tapahtumapaikkana on Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jonka seiniä koristelee kaksi kirkkomaalaria, Andreas ja Martinus sekä apupoika Vilppu 1500-luvulla. Rehvasteleva apupoika putoaa tikkailta ja hänen kätensä katkeaa. Maalausten aikataulu on kuitenkin kireä ja apua on saatava pikaisesti. Muuten kirkkoväärti Klemetti ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus alias Mulli-Pekka pettävät lupauksensa niin tuomiokapitulille kuin seurakunnalle ja käyvät viimekädessä maalareiden kimppuun.

Avuksi maalareille saadaan syrjäläinen, tiilimestari Rutgerin kasvattama Pelliina, aviottoman ja viraskielisen äidin orvoksi jättämä tyttö, joka on osoittanut taitonsa kulhojen tekijänä. Nainen miesten joukossa herättää kummastusta ja pahaa verta, vaikka tyttö suojautuukin mestari Rutgerin vanhojen pierujen hajuisiin housuihin korkeuksiin kiivetessään. Kauan ei kuitenkaan kestä ennen kuin Martinus antaa himolleen periksi.

Samaan aikaan kryppyperse naara nauroi helakasti mestari Martinuksen kanssa ja maalasi pylväille   pitelijät oman tahtonsa mukaan, niin ettei mestari Andreaskaan mitään huomannut eivätkä kirkkoisäntä tai kirkkoherra nähneet maalauksissa virhettä tai huonoutta....

Vilppu oli katkera. Hän vihasi ja kadehti Pelliinaa. Tyttö oli ottanut sen, mikä kuului Vilppu Niilonpojalle, oppia saaneelle vantille ja konventin maallikkoveljelle. Vitunkantajalle oli maksettu palkkaakin yhtä paljon kuin hänelle. -s.252

Kirkon maalaukset esiintyvät kannessa ja kirjan kuvauksessa tarkkoina työsuunnitelmina ja toteutuksina, joiden takana kuvien tekijät ajattelevat, elävät ja puuhaavat omiaan. Anneli Kanto on löytänyt kerrontatavan ja kielen, joka paljastaa kuvattavia juuri sopivasti, niin hyvässä kuin pahassa.

Hän sanoi, että valmiissa kuvassa voi olla merkitys, joka on toinen kuin mitä maalari on tarkoittanut ja että katsojistakin toinen näkee eri merkityksen kuin toinen. s.372

 Etenkin kirkkoherran, kylästä lähtöisin olevan Mulli-Pekan yritykset näyttäytyä ylhäisenä ja vaikutusvaltaisena oppineena, jolla on kirkkoväärtin osaamisen  ylittävää käskyvaltaa, tuovat raadollisen hupaisan lisän tarinaan.

Hurttalan asukkaat odottivat uutisia (kaniikin tarkastuksesta) vahingoniloisina. Kun synti saa palkkansa, kristityn mieli riemuitsee. s.187

Oma tarinansa on vielä rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys Kakukylla, josta kirja on saanut nimensä. Merkitys paljastuu vasta kirjan loppupuolella, joten en minäkään aio sitä kummemmin avata. Ehdottomasti kirja oli kaiken kehumisen arvoinen ja sopivaa luettavaa niin kesällä kuin talvella. Kaiken lisäksi se lisää intoa päästä katsomaan Hattulan kirkon maalauksia. Moni taho vielä kiittää kirjailijaa kirjasta. Ehkäpä tästäkin vielä tehdään näytelmä, kuten aiemmista Kannon kirjoista.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. - Gummerus 2021. 405 sivua. Kannen kuvat Hattulan kirkon maalauksia, kuvat Antti Kanto



sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Mazzarella Merete : Syksystä syksyyn


Merette Mazzarella on kirjoittanut paljon kirjoja, jotka pääosin perustuvat hänen omaan elämäänsä (Ensin myytiin piano), matkoihin, tekemisiin, läheisten kohtaloihin ja omaan suhtautumiseen läheisiin (Juhlista kotiin, Illalla pelataan Afrikan tähteä). Kuitenkaan Mazzarella ei kirjoita päiväkirjaa julkisuuteen, vaikka sanookin kirjoittamisen olevan elämän pohjavirta, joka antaa päiville sisällön ja tuo ajatteluun selkeyttä.

Mutta ajattelu tapahtuu kirjoittaessa, kirjoittaminen on löytöretkeilyä, eihän sitä tiedä mitä tahtoo sanoa, ennen kuin on alkanut puhua ja kuulee miltä se kuulostaa. s.90

 Tässä viimeisimmässä teoksessa on pääosassa vanheneminen ja korona. Kerronta etetnee kuukausi kerrallaan syyskuusta 2019 seuraavan vuoden syyskuuhun. Matkaa tehdään tässäkin, Australiaan tapaamaan ystäviä. Matka jää kuitenkin torsoksi, sillä metsäpalot estävät liikkumisen ulkona ja pakottavat pariskunnan palaamaan suunniteltua aiemmin. Sitten tulee korona, joka pakottaa pysymään kotona Helsingissä tai mökillä Tammisaaressa. Molemmat ympäristöt ovat tuttuja, mutta tarkka havainnoitsija löytää niistä aina uusia asioita ja kohdatut ihmiset, etäältäkin, johtavat uusiin pohdintoihin. 

Paljon Mazzarella käsittelee lukemiaan kirjoja, joista poimii ajatuksia ja pohtii niitä edelleen, suhteuttaa omaan elämäänsä, persoonaansa ja ajatteluunsa. Peili-ihmisestä puhuu kuitenkin hänen australialainen ystävänsä Laurie.

En ole peili-ihminen. s.75

Ajatus on ehkä kulunut, mutta kuluneetkin ajatukset ovat ajattelemisen arvoisia. s.129

Korona, ikääntyminen ja eristäytyminen pakottavat kerran toisensa jälkeen havaitsemaan oman hyväosaisuuden ja -kuntoisuuden. Mazzarella tekee kesällä puolisonsa kanssa päivittäin uintiretkiä meressä ja tajuaa niiden merkityksen kehotuntemuksena.

Parin, ehkä jopa kolmen sukupolven ajan olemme ajatelleet minun elämääni, minun terveyttäni, minun toiveitani ja minun projektejani, mutta nyt joudumme meukautumaan kollektiiviseen järjestykseen, joka asettaa etusijalle yhteisen hyvän. s.206

Tavaroiden ja rahan liikkuvuus kasvaa, mutta ihmisten pienenee. Eniten pienenee köyhien liikkuvuus. s.258

 Mazzarella ei ole luopunut kokonaan työstään, vaan opettaa ja osallistuu edelleen, vaikka tajuaa etäyhteyksien puutteet aitoon tapaamiseen ja kokoontumiseen verrattuna. 

Mitä enemmän olen Zoomissa, sitä tietoisemmaksi tulen siitä, että ruutu on asuttamattoman lattea. Ei voi keskustella spontaanisti, täytyy puhua vuorotellen, Ei saa aitoa katsekontaktia, ei pysty lukemaan toisten ilmeitä ja kehonkieltä. s.219

Pidän Mazzarellan tyylistä ja rauhallisesta tavasta puntaroida ja esittää ajatuksiaan. Hän ei julista, vaan toteaa johdatellen, perustelee. Vain Bolsonoron koronatartunnasta hän sanoo olevansa iloinen, sitä sen kummemin perustelmatta. Yleensäkin hän nostaa naiset, esim. Suomen hallituksessa koronakriisissä onnistuviksi päätöksentekijöiksi, miehet taas mahtipontiseksi epäonnistujiksi, Boris Johnsonista Trumpiin ja Putiniin. Anna-Maja Henrikssonia hän vertaa Angela Merkeliin asiallisena poliitikkona. 

On minun myönnettävä, etten olisi jaksanut tässä vaiheessa lukea koronasta ja eristäytymisestä ja vanhojen ihmisten erityiskohtelusta näin paljon. Onneksi sen kaiken kertauksen välistä pilkahteli aina Mazzarellan oma lause ja oivallus. Kuten:

tiedämme, että viimeinen kerta voi tulla paljon aikaisemmin kuin on odottanut, mutta onneksi se voi tulla myös myöhemmin. s. 334

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi, 2021. - Från höst till höst, 2021. - Suom. Raija Rintamäki, 336 sivua


keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Ahava Selja: Nainen joka rakasti hyönteisiä


Olen itselleni vihainen, kun en aikaisemmin ole lukenut Selja Anhavan teoksia niiden houkuttavista nimistä huolimatta: Eksyneen muistikirja (2010), Ennen kuin mieheni katoaa (2017), Taivaalta putoavat asiat (2016). Onneksi luin tämän kirjan 1600-luvulla eläneestä hyönteistutkijasta Maria Merianista. Sen myötä oivalsin, että kyllä nämä muutkin kirjat on luettava - niin vaikuttavaksi lukukokemus huipentui.

Kuitenkin aluksi taapersin kirjan kanssa, luin pätkän kerrallaan, en päässyt vauhtiin enkä imuun. Onneksi jatkoin. 

Maria elää aluksi saksalaisessa uskonnon hallitsemassa ja taikauskon leimaamassa yhteiskunnassa erilaisena toukka-akkana, jota aviopuoliso inhoaa ja ympäristö katsoo kieroon. Hän synnyttää kaksi lasta, joista tytär Thea jää eloon, mutta  ei kykene antautumaan äidin rooliin, vaan piirtää ja kirjoittaa hyönteisistä, perhosentoukista  ja siitä hitaasta muutoksesta, joka toukassa tapahtuu ennen kuin siitä tulee perhonen.

Vinttihuoneessa aloin kirjoittaa myös itsestäni. Ilmestyin hyönteisvihkojeni sivulle kuin huomaamatta. Ehkä ymmärrykseni hyönteisistä sai minut haluamaan ymmärtää myös itseäni, ja olihan minullakin omat muutoksen hetkeni, jotka koin tärkeäksi merkitä muistiin. s.64

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on  tässä ja nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.

Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaans hyönteisiäJopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. s.106

Maria uskaltaa aikanaan antautua seuraamaan omaa intohimoaan ja jättää miehensä, mitä mukaan otettu tytär ei anna äidilleen anteeksi. Maria uskoo  löytävänsä toukkien tarkkailua tukevan ympäristön Hollannista, Wieuwerdin Waldan kartanosta, mutta huomaa saapuneensa liian myöhään. Uskonto sanelee täälläkin sen, mitä tutkitaan ja tehdään eikä Jumala näyttäydy muille Marian tutkimuksissa.

Sitä paitsi, jos katsoo kaikkia kaikkia niitä olentoja, joita luoja on maailmaan luonut  ja joille Hän on antanut oman erityisen muotonsa, voisi jopa ajatella että Hän on rakastanut hyönteisiä aivan erityisesti. Niin monia ovat niiden muodot, niin täynään kauniita ja erikoisia yksityikohtia.

Mutta ihminen tutkii mieluummin kasvien kuvia ja opiskelee suuria eläimiä, joiden päitä hän voi sitten kiinnittää saliensa seinille maailmankarttojen viereen. Ehkä ihmisen aistit ovat vain laiskat. Hän kuulee sen, joka huutaa kovalla äänellä ja käyttää isoja sanoja, ja näkee sen, mikä loistaa räikeissä väreissä tai levittää pyrstönsä kuin riikinkukko.

Mutta Jumala kuiskaa minulle yksityiskohdissa. s.116

Minun mielenkiintoni heräsi täyteen mittaansa vasta Marian jätettyä Hollannin rannikon matkalla kohti Japania. Innostuksen matkaan Maria saa näkemästään taulusta, jonka yksityiskohtaa kirjan kansi  kuvaa. Marian vaiheet laivalla ja Japanissa sekä paluu toiselle vuosisadalle Berliiniin ovat täynnä kiehtovia tarinoita muuttumisesta, hyönteisistä, intihimosta ja lopulta kokemusta vanhuudesta. Ensin hän asettuu japanilaisen Tadan ja tämän puolittain eurooppalaisen  tyttären kotiin.

Koska Tadan hollanti ei sisältänyt aikamuotoja, minäkin luovuin pian menneistä muodoista, ja kielemme oli yhtä tässä hetkessä oloa.

Minulla on mies. Minun mieheni on kuollut.

Minulla on myös mies. Hän on kuollut.

Minulla on tytär. Hän asuu Saksassa.

Minulla on kaksi lasta. Ja yksi poika, on lääkäri, ei isää. Mies raiskaa minut. Kolme lasta, kaksi ja yksi. s. 199

Tämän preesensissä elämisen nostaisin kirjan vahvimmaksi sanomaksi - ainakin itselleni. Toinen keskeinen asia on muutos ja sen hyväksyminen. Kuten perhonen valmistautuu toukkana perhosen elämään suurimman osan ajastaan, voi ihminenkin tulla itsekseen vasta sitten, kun elämä jo lähenee loppuaan. Mariakin koki suuren rakkautensa vasta paljon avioliittonsa jälkeen.

Mutta ehkä olen ollut väärässä. Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matkaa kohti tätä lyhyttä lentoa. s.264

Selja Ahava : Nainen joka rakasti hyönteisiä. -  Gummerus 2020.  351 sivua. 

lauantai 22. toukokuuta 2021

Strout Elizabeth: Olive, taas


"Tarkoitan vain, etten koskaan unohda mitä rouva Kitteridge sanoi meille vuosia sitten matematiikan tunnilla. Hän pysähtyi liitutaulun eteen kesken jonkin matematiikan probleemin selityksen ja kääntyi sanomaan meille: 'Te kaikki tiedätte keitä olette. Jos vain katsotte ja kuuntelette itseänne, tiedätte täsmälleen keitä olette. Älkää unohtako sitä!' s.285

Vaikka Olive on ollut vanha jo silloin, kun Elisabeth Strout esitteli hänet romaanissa Olive Kitteridge, on  hän tässä romaanissa vielä vanhempi. Yhä hänelle tapahtuu, yhä hän on vahva ja mielestään hyvinkin tietoinen siitä, mistä pitää ja mistä ei. Oranssitukkaista presidenttiä hän kammoaa, eikä suostu astumaan sellaiseen autoon, jossa on presidenttitarra.

 Olive on vuosikaudet opettanut matematiikkaa ja antanut oppilailleen myös elämänohjeita. Olive on hyvästellyt aviomiehensä Henryn, mutta löytää uuden elämänkumppanin Jackin, jonka kanssa solmittu avioliitto ihmetyttää vahvasti hänen poikaansa Christopheria. Poikakin pistäytyy perheensä kanssa kirjan tapahtumissa, mutta vierailusta ei oikein iloista perhetapaamista kehity. Isoäidiksi Olivesta ei oikein ole.

 Olive on vahva nainen, joka ei antaudu perinteisiin naisen rooleihin tuosta vaan. Vanhentuminen vie kuitenkin toisenlaisten tosiasioiden äärelle ja Olivekin joutuu pohtimaan, onko hän tyytyväinen itseensä. Erityisesti hän ihmettelee, kuinka eräs lääkäri voi pitää häntä hyvänä äitinä vain sillä perusteella, että poika käy häntä katsomassa sairaalassa usein. Itse hän ei koe sellainen olevansa. Kovin paljon Oliven ei tähän asiaan tarvitse paneutua, sillä poika perheineen asuu kaukana.

Olive, taas -kirjassa on kolmetoista kertomusta ihmisistä Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa Atlantin rannikolla. Tavalla tai toisella kertomukset liittyvät Oliveen, mutta joskus hän vain vilahtaa puheissa, kuten tämän tekstin alkuun lainatussa puheenvuorossa, jonka entinen oppilas lausuu vanhemmilleen yrittäessään selittää julkisuuteen tulevaa videota itsestään dominana. Vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Jossakin kertomuksessa kilttiin pukeutunut mies vain vilahtaa ihmetyksen aiheena kadulla, toisessa kirjailija menee häntä lähemmäs. Ensin ajattelin lukevani Oliven tarinaa, enkä edes ymmärtänyt kirjaa novellikokoelmaksi. Sellaisena kirja oli kuitenkin helpompi hahmottaa. Oliven mielipiteet ja vanheneminen olivat kuitenkin keskiössä ja sitoivat tarinat yhteen.

Vanhenemisen ja voimien vähenemisen kirjailija kuvaa suorasukaisen rehellisesti vaipankäyttöjä myöten. Olive joutuu ottamaan vastaan apua ja näkee myös itsessään heikkouksia. Hän on lähestynyt kahvilassa entistä oppilastaan, jonka tietää saaneen mainetta runoilijana ja antanut luvan käyttää tapaamista runossa. Kun niin tapahtuu, ei tulos miellytä. Olive huomaa kuitenkin lähestyneensä nuorta naista vain tämän maineen takia, joten hän on itse syypää tapahtuneeseen. Vanhuus paljastaa uusia piirteitä, joita Olive kirjoittaa kirjoituskoneella paperille ymmärtääkseen.  

Vain muistelmia kirjoittaessaan hän tunsi, että kupu, jonka alla hän eli, nousi. s.336

Samalla hän oivaltaa, että hänenkin elämänsä loppuisi, kuten muidenkin inhimillisten olentojen.

Hänkin kuolisi. Se tuntui omituiselta, ihmeelliseltä. Hän ei ollut ikinä oikeasti uskonut, että niin kävisi. s. 352

En ole koskaan käynyt Amerikan mantereella, mutta amerikkalaisuus on ollut jo pitkään läsnä Suomessakin, usein epämiellyttävinä vaikutteina. Huolimatta epäluuloisesta asenteestani ilmiötä kohtaan, luen todella mielelläni joidenkin amerikkalaiskirjailijoiden teoksia. Elisabeth Strout on heistä yksi. Tämän kirjan luettuani tekee mieli sanoa, että hän on yksi parhaista. Hieno lukuelämys kerrassaan!

Elisabeth Strout: Olive, taas. Tammi 2021. (Keltainen kirjasto 514). -Alkuperäisteos Olive, again, 2019. Suom. Kristiina Rikman. 361 sivua


perjantai 7. toukokuuta 2021

Hakalahti Niina: Kaleidoskooppi


 Olen hyytelöä. Olen läpinäkyvää hyytelöä, joka tutisee ja tärisee pienestäkin kosketuksesta. Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että jos tulee äidiksi, tulee myös hyytelöksi, josta kenen tahansa osoittava sormi menee läpi. s. 42

Niina Hakalahden uusin kirja Kaleidoskooppi menee ihon alle ja nostaa vielä palan kurkkuun. Päähenkilö Annin hätäännys ylivoimaisen kasvatustehtävän edessä saa lukijan ahmimaan sivuja ja toivomaan parasta. Loppuratkaisu olikin hieman yllättävä.

Anni ja Juho viettävät rakkaudentäyteistä ja turvattua arkea. Heidän elämäänsä kuuluu konsertteja ja matkoja, taidenäyttelyitä ja sukutapaamisia. Vain lapsi puuttuu. Kun Johannes sitten syntyy lapsettomuushoitojen jälkeen kauniina kymmenen pisteen poikana, täydentyy onni. Silloin ei kukaan vielä aavista, kuinka vaativa lapsi hän on. Sen enempää Anni kuin Juhokaan eivät osaa kuvitella elämänsä, päivärytminsä ja ystävyyssuhteidensa särkyvän lapsen epävakaan käyttäytymisen vuoksi. Vaikka Anni rakastaa lastaan, pojan raju käyttäytyminen vie kestävyyden äärirajoille.

Anni haluaisi oikeastaan vain jäädä Johanneksen kireäksi pedatulle sängylle. Hän tajuaa järkyttävän selvästi, miten paljon hän rakastaa Johannesta, miten puristavasti ja pakahduttavasti tätä rakastaa, ja että sellainen maailma, jossa olisi vain Johannes eikä muita häiritseviä tekijöitä, olisi helppo, silloin Anni saisi vain keskittyä poikansa rakastamiseen.

Jos ei olisi koulua, jonne pitää mennä ajoissa.

Jos ei olisi sukulaisia, joiden kanssa pitää seurustella sivistyneesti.

Jos ei olisi naapureita, joita pitää tervehtiä.

Jos ei olisi serkkuja ja muita nuoria ihmisiä vertailukohtana.

Jos ei olisi tavaroita, jotka niin helposti lähtevät lentoon. s. 130

Perhe-elämää seurataan Johanneksen syntymästä aikuistumiseen asti. Vähä vähältä lapsen ongelmat syrjäyttävät kaiken muun, Annin työn taidemuseossa, ystävyyssuhteet ja harrastukset. Parisuhde joutuu myös koetukselle ja ongelmia kasvattaa myös Johanneksen isovanhempien suhtautuminen lapseen. Juhon vanhemmat kieltäytyvät kanssakäymisestä pojanpoikansa kanssa, Annin äiti taas osaa rakastaa.

Hannele rakastaa Johannesta, rakkaus on selkeää ja kirkasta ja hyväksyvää. Hän ei lähesty Johannesta määrittelevät pihdit kädessään, vaan hän sanoo terve Johannes ja mitä kuuluu. s.118

Anni on ottanut opon ehdotukset kiitollisena vastaan. On siis paikkoja,joihin Johannes voisi päästä opiskelemaan. Mutta Juholla on tämän valinnan kanssa suuria vaikeuksia. Vaikeudet ovat samaa kokoluokkaa kuin hänen sukuaan hellivä varallisuus. s. 120

Jatkuva varuillaanolo muuttaa myös Annin käyttäytymistä niin, ettei hän enää halua kenenkään kiinnittävän itseensä huomiota.

Annista on tullut sillä tavalla arka, että hänellä ei ole varaa sanoa mielipiteitä tai olla millään tavoin näkyvä.

Arkuus on hiipinyt ja levittäytynyt Anniin vaivihkaa kuin jokin salakavala ihottuma.

Arkuus johtuu tietenkin siitä, että elämä on niin arvaamatonta, epävakaata ja ennustamatonta. ss.68-69

 Kuinka paljon onkaan kirjoja rakkaudesta, parisuhteesta ja äitiydestä. Tässä kirjassa on tuo kaikki ja vielä paljon enemmän. Juuri siksi kirja on tarpeen. Se kertoo siitä, mistä moni ei tiedä eikä aavista. Se kertoo jaksamisesta ja vahvuudesta. Jos joku on käynyt kirjan sisällön kaltaisia vaiheita ja tuntemuksia läpi, tämä kirja jäsentää ja valaisee, tarjoaa vertaistukea. Tärkeä kirja, joka on kirjoitettu eleettömästi, mutta on kuitenkin täynnä oivaltavia vastakohtia ja kielikuvia. Kannattaa lukea.

Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi. Karisto 2021. 188 sivua

lauantai 1. toukokuuta 2021

Ratinen Suvi: Hyvä tarjous


Minun kehoni on rakennettu tarjousruoalla ja mieli vähättelyllä. s.272

 Nelikymmppinen Kati on päättänyt ostaa itselleen talon.Avopuoliso ja tämän lapset ovat mennyttä elämää, jota on vähän ikävä.  Vanhemmat Aune ja Jouko ovat päättäneet muuttaa kerrostaloon, koska ovat liian vanhoja asumaan hirsimökkiä, jonka isoisän isä on rakentanut. Kati haluaa ostaa sen käypään hintaan. Tosin siihen hintaan on Katin taloudessa vielä matkaa, vaikka esimiesasema rautakaupassa nostaakin tuloja. Lainaa tarvitaan ja sen saamiseen tarvitaan tilille vähän lisää. Vaan Katipa osaa säästää. Sen taidon hän on perinyt vanhemmiltaan, jotka ovat hankkineet joulusuklaatkin aaton viimeisen tunnin tarjouksesta. Montakaan tuotetta ei talouteen ei ole hankittu ilman punaista tarjouslappua, joka kertoo viimeisen päiväyksen lähenevän. Toisaalta tarjouksia on käytetty laveasti myös silloin, kun välitöntä tarvetta ei ole ja ylimääräistä roinaa talossa riittää, vanhoja suklaitakin. Turhaa tavaraa on samojen periaatteiden mukaan kertynyt Katillekin, mutta nyt hän hankkii kirpparimyynnillä pankkitililleen saldoa lisää luopuen tarpeettomasta tavarasta. 

Lapsuudestaan alkaen Kati ja Sari-sisar ovat joutuneet vertaamaan itseään serkkuunsa Ninan, jolla on aina ollut kaikkea. Nytkin onni tuntuu Ninaa seuraavan, sillä hänellä on ura valtionhallinnossa, tehtäviä Brysselissä ja kaiken huipuksi vielä mies ja lapsetkin. Heillä on ollut varaa matkustaa  ja  myös toteuttaa ilmastoystävällistä ruokavaliota, joka ei oikein Aunen säästäväiseen ajatusmaailmaan mahdu. 

Niin me ei syödä mitään eläinkunnan tuotteita niin kuin maitoa tai juustoa tai kananmunia, ja lihaa nyt ei varsinkaan, Nina  alkaa selittää ja ojentaa tyttärensä tyhjän lautasen tälle takaisin. Hän irrottaa otteensa isosta lusikasta, laskee sen juustokuorutetulle lohelle, joka höyryää uunipellillään hyväuskoisena ja viattomana sen ympärillä käytävään keskusteluun. s. 236

Huumori on vaikea laji, mutta jos kirjailijalla on jotain sanottavaa, se toimii. Jos hän osaa käyttää sanomaansa sellaisia keinoja, jotka saavat lukijan oivaltamaan jotain itsessään samalla kun hymähtelee kirjan päähenkilölle, toimii humoristinen kerronta vielä paremmin. Kukapa ei olisi innostunut joskus ostamaan jotakin tarpeetonta pelkästään siksi,  että sen saa halvalla? Ratinen kärjistää toki, mutta minä-kertojan kautta niin hellävaraisesti, että köyhäilyyn on helppo samaistua.  Kustantajan takakannen mainosta "hulvattomasta perhetarinasta" en ihan allekirjoita, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, hyvä kirja tämä on.

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous. Otava, 2021. 286 sivua


sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Hauru Hanna: Viimeinen vuosi


 Sattumalta käsiini aikoinaan osuneesta Utopiasta lähtien Hauru on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjat olen lukenut aina heti, kun ne ovat ulottuvillani. Haurun teksti on viimeisteltyä ja ilmaisu niukkaa. Romaanit ovat pienoisromaaneita. Novellikokoelmia Hauru on julkaisuut kaksi. Aiheet ovat rankkoja eikä tunnetta kirjoissa paljon vilahtele. En osaa sanoa, miksi nämä houkuttavat minut lukemaan. Ehkä koen Haurun kuvauksesta löytäväni enemmän totta kuin maalailevasta tekstistä. Tai sitten kyseessä on kieli; osuva, kekseliäs ja täynnä hienoja kuvia.

Viimeinen vuosi kertoo pohjoisessa viime vuosituhannen puolivälissä yksinasuvasta kirjailijasta, joka saa kerätä kaiken rohkeutensa lähteäkseen kauppa- tai postiasioille. Vaikka miehellä on jo tunnustettu kirjailijan asema ja uraa takana, ei sen mukanaan tuoma julkisuus ole yhtään helpompaa kestää. Viinaryyppyjen avulla kaikki kanssakäyminen ja yksinäinen olokin helpottuu välillä, joskin krapulainen ankeus syventää kaipuuta. Kirjailijalla on ikävä naista, erityisesti Liisaa, jonka kanssa on elämää aloiteltu. Nainen häipyi kuitenkin kaupunkiin sihteeriopistoon ja jäi sille tielleen. Merkitys miehen elämälle tulee kirjoittamisesta, mutta rahaa se ei tuo tarpeeksi köyhyyden karkoittamiseen, vaan ruokaa on välillä kerjättävä ja pantattava kirjoituskone. Väistämättä lukija hakee päähenkilölle esikuvaa Haanpäästä, vaikka kirjailija hänet nimeääkin Ilmari Rustailijaksi (!).

Yhtään pidempää katkelmaa en tähän voi kirjailijalta lainata, mutta oivallisia ilmaisuja kyllä, sillä Haurun kieli on tässäkin kirjassa omaa luokkaansa:

 kantavat juorujaan kuin vettä kaivosta. s.19..liian pitkälle vaeltanut uni särkee päätä s.31 Tuuli sipaisee selkääni kuin hameenhelma hiipii naisen nilkoissa. s.60, haikeuden haamu s. 67, Kiinnitän verhot pyykkipojalla toisiinsa niin, ettei silmälle jää pientäkään rakoa. Huomenna en ole kenellekään kotona. s.38,

Tuoksut tulevat melkein lukijan iholle:

äidin vanhoilta käsiltä tuoksuva salva s.45 Siellä tuoksuu ulos unohtuneen koiran turkki. s.47 Kuuraan itseni naisen hipaisulta toksuvalla saippualla, koska suopavesi saa minut haisemaan räsymatolta. s.153

Ajankulunkin Hauru osaa kuvata omalla tavallaan:

yön painaessa maailmaa unien alle s.17 Iltapäivä kuikuilee jo omaa vuoroansa..s.79..päivä oli jo asettunut illan alle odottamaan huomista. s.140

Niinkuin aiemmistakin, pidin tästäkin Haurun kirjasta kovasti. Vaikka jokainen kirja poikkeaa toisista, näyttää kirjilija osaamisensa kerta toisensa jälkeen.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi. Like, 2021. 175 sivua. Kansi:Tuomo Parikka




torstai 8. huhtikuuta 2021

Soudakova Anna: Mitä männyt näkevät


Tämä mahtavan punaisen lipun alla elävä suuri kansa on tottunut viettämään elämäänsä kiskoilla.  Rautaiset pyörät vievät ihmissieluja Leningradista Vladivostokiin, Jäämereltä Uzbekistaniin. Uralin yli, rajattomien arojen halki, tundran poikki, Baikalin rantaviivaa pitkin ja kukkivien puuvillapeltojen läpi.Yhdeltä maailman laidalta toiselle. Ihmissielut matkaavat monta vuorokautta yhteisvaunuissa, kyykkivät  virtsaisissa vessoissa, nukkuvat sukkahien maustamassa ilmassa, syövät keitettyjä munia ja paistettua kanaa, juovat päivällä teetä ja yöllä vodkaa metallijalkaisista laseista, polttavat tupakkaa vaunusilloilla, joiden läpiveto puhdistaa syntisimmänkin sielun. Keinuvissa vaunuissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, välillä kohtaamiset kestävät yhden pysähdysvälin, välillä koko elämän. ss.137-138


Anna Soudakovan esikoisirja kertoo tekijänsä isoisän tarinaa aina vuodesta 1936, jolloin Juri täyttää viisi vuotta. Tuohon asti Jurin elämä on ollut turvattua. Leningradissa asuvaan perheeseen kuuluivat pojan lisäksi opettajaäiti, insinööri-isä ja isosisko Maria. Turvallinen lapsuus katkeaa, kun vanhemmat vangitaan elokuisena yönä ja sisarukset jäävät isovanhempien hoivaan. Näiden kuoltua he joutuvat lastenkotiin Uzbekistaniin.

Stalinin vainojen ja perättömien ilmiantojen peruteella vangitut ja teloitetut ihmiset jättivät jälkeensä paljon murhetta jälkipolvien kannettaviksi. Rehabilitointi ei pelasta Jurin nuoruutta. Hän joutuu jatkuvasti selittämään olevansa vangittujen ihmisten lapsi. Se estää hänen pääsynsä sotilasuralle, mutta ilmiömäisen sitkeytensä ja määrätietoisuutensa ansiosta hänestä tulee viimein insinööri. Matkan varrella on paljon vastoinkäymisiä ja surua, epäinhimillistä köyhyyttä ja yrittämistä, mutta myös lämpöä ja rakkautta; avioliitto, lapsia ja lapsenlapsia.

Kotona on vastassa tattarin tuoksu. Karhea, imelä, ponteva ja kodikas. Hetkessä Juri huomaa nälkänsä. Hän jättää pakkasentuoksuiset ulkovaatteensa naulakkoon, pukee vielä tunnottomiin jalkoihinsa tohvelit ja käy pesemässä kätensä. s.157

Lopulta inkerinsuomalainen Juri muuttaa vaimoineen tyttärensä perässä Suomeen, Lausteen-lähiöön Turussa. Uuden elämän alku hyvinvointiyhteiskunnassa on yli 60-vuotiaalle ihmetyksen aihe, josta hän kirjoittaa opiskelutoverilleen Borikselle. Jurin kirje sivuilla 171-181 on sellaista tekstiä, joka avaa suomalaisen lukijan silmät huomaamaan suomalaisen elämän turvan ja helppouden Venäjän oloihin verrattuna. On hyvä asunto, vuokratukea, polkupyörät ja kirjastosta voi lainata ilmaiseksi kirjoja ja cd-levyjä. Vain kieli tuottaa hankaluuksia.

En ole lukenut tästä kirjasta yhtään kielteistä arviota. Se on sujuvasti kerrottu, kuvaus on ilmeikästä ja siinä käytetään kaikkia aisteja. Tekstissä käytetään onomatopoeettisia ilmaisuja, jotka minusta tuntuvat hiukan hassuilta. Kirja käsittelee pitkän ja vaiherikkaan elämäntarinan melkein alusta loppuun. Välillä minusta tuntui, että asiaa oli liikaa. Jotkut dramaattiset vaiheet kuvattiin tarkoin, mutta lapsen syntymästä siirryttiin melko pian lastenlasten tekemisiin. Draaman kannalta oikea ratkaisu tietenkin, mutta tämä lukija jo sekosi hetkeksi. Kerronta vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Tarina on murhetta ja surumieltä tulvillaan. Vaikka tiedän fiktion pohjautuvan vahvasti todellisuuteen, tämä tunteilu häiritsi minua. Sen vuoksi nostan tuon em. Jurin kirjeen kirjan parhaimmaksi anniksi omalla kohdallani.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena 2020. 244 sivua

Murakami Haruki : Värittömän miehen vaellusvuodet

 


Tazaki Tsukuru on lukiovuosinaan kuulunut kahden tytön ja kolmen pojan kaveriporukkaan. Kaikkien muiden ryhmään kuuluvien etunimet kuvaavat jotakin väriä, vain Tazakin nimi jää vaille sitä merkitystä. Hänen elämästään tulee niinikään väritöntä päivästä toiseen vaellusta. 

Kaveriporukka on luvannut pysyä yhdessä ikuisesti, mutta Tazaki lähtee opiskelemaan Tokioon muiden jatkaessa elämää kotikaupungissa. Hän tapaa kuitenkin lomilla ystäviään, kunnes nämä eivät halua enää tavata häntä tai edes puhua hänen kanssaan. Tästä ystäväpiirin hylkäämisestä tulee Tazakin elämän trauma. Hän valmistuu yliopistosta insinööriksi, ryhtyy suunnittelemaan asemia ja rakentaa elämäänsä murheen varjossa. Vasta tyttöystävä Sara saa Tazakin palaamaan menneisyyteensä ja selvittämään ystäväpiirin käytöksen syitä. Niitä selvitellessään hän matkustaa kotikaupunkiinsa ja Suomeenkin. 

Kiehtova kirja, kuten Murakamin teokset yleensä. Fantasian ulottuvuus puuttuu kokonaan, mutta silti kerronta on koukuttavaa ja kuulasta. Surumieli leimaa kirjaa kauniisti. Tazaki henkilönä saa miltei epäinhimillisiä ominaisuuksia alistuessaan ystävien hylkäämiseen ja yrittäessään rakentaa tulevaisuuttaan itsesyytösten varjossa. Sillä tavallahan ihminen reagoi hylkäämiseen: hakee syytä itsestään.

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana, ilmeisesti jo toiseen kertaan, koska tuntui hetkittäin kovin tutulta. Oli ihan mukava kuunnella, mutta en minä siitä yhtä paljon mielestäni saanut kuin paperikirjan lukemisesta. En voi laittaa muistilappuja kirjan väliin, enkä siis palaa enää kirjan tuottamiin ahaa-elämyksiin. Olin lainannut paperisenkin version, mutta tuskinpa sitä lähden enää selaamaan. Kunpa oppisinkin käyttämään näitä kirjan eri muotoja rinnakkain: äänikirjaa, e-kirjaa ja vanhaa, kunnon paperista versiota. Adjektiivien määrästä voi päätellä suosikkitapani perehtyä kirjaan.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi 2014. - Japaninkielinen alkuteos Shikisai a motanai Tazaki Tsukuru. - Suom. Raisa Porrasmaa. - BTJ äänikirjat. Lukija Toni Kamula. 9 cd levyä, 9 h 10 min.

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Pyysalo Marketta: Kehrääjä

 


Olohuoneessa on miehen mentävä aukko. Se imee sisäänsä piirongit, aamupalat , ruohonleikkurin, matkan Ähtäriin, takapenkillä sarjakuvia lukevat lapset, illalliset ystävien kanssa, naurun ja rönsyävän puheen. Laitan viltin aukon päälle, mutta ei se auta. En osaa näitä remonttihommia. s.48

Mies tuskastui minun kynnyksiini, joita oli liikaa. Hänestä oli outoa, että minun talossani oli niin paljon kynnyksiä. Kynnys vaihtaa lamppu, kynnys täyttää veroilmoitus, kynnys kirjoittaa, kynnys soittaa puhelimella, varata hotelli, pyytää lapsenvahti, kynnys hymyillä, antaa anteeksi, unohtaa, muistaa, herätä. s. 40 

Aviomies haluaa aikalisän, kertoja lisäaikaa. Takana on parinkymmentä vuotta avioliittoa, lapsia ja yhteisiä matkoja, suunnitelmiakin. Lähtökohta on shokki ja suru, mutta käsittelytapa on omaperäinen ja tässä tapauksessa tuolla sanalla on vain myönteisiä merkityksiä. Kertoja ei jumiudu itsesääliin, vaan kampeaa itseään näkemään enemmän, uudistumaan ja oivaltamaan sanojen, etymologian,  myyttien ja huumorin avulla.

Suuntani on kateissa. Tämä on kai nyt se hukkatie, koska susia liikkuu varjoissa ja varjojen ulkopuolella. Yksi niistä tulee eteeni kukkahattu päässä ja siteeraa Oidipuksen Teiresiaa: "Seis! Tai löydät itsesi." Varoitus on aiheellinen, sillä hukkatie on se, mistä itsensä useimmiten löytää. 

Oikeastaan hukassa oleminen ja sieltä pois pääseminen on tohtori Hippokampuksen heiniä. Odottelen, että hän saa paperinsa järjestykseen. s.43

Mutta jumallista väliintuloa ei tullut. Ihmeellistä peliä. Pitääkö minun muka rakentaa Deus ex machina itse? Kuinka se rakennetaan? Deus ex machina oli antiikissa eräänlainen nosturilaite, jolla hilattiin jumala lavalle, kun asiat menivät umpisolmuun. Tutkin vähän nosturiasiaa,  mutta kyllä se on liian vaikeaa. Nostoliike väkipyöriä käyttämällä ei tule onnistumaan minulta. Osaan vain poljeksia rukkia yhteensuuntaan. s. 63

Oli tämä kirja huikea lukukokemus, vaikka aloitinkin Pyysalon Kehrääjän ihan väärin. Luin sitä ensin kuin mitä tahansa juonikertomusta, jossa käsitellään avioeroa ja siitä selviämistä. Merkitsin - tapani mukaan - oivalluksia tekstistä muistettavaksi ja edelleen tähän kirjattavaksi. Sitten huomasin, että minun pitäisi oikeastaan toistaa koko kirja; niin ovat pienen kirjan sivut täynnä ajatuksia, jotka johtavat toisiin ajatuksiin ja johtopäätöksiin. Paljon kuitenkin  tähän liitän, koska tiedän kirjailijan sanojen vaikuttavan omiani tehokkaammin. Maailma kääntyy ylösalaisin ja sanat heittävät kuperkeikkaa. Eikä sitä juonta kannata tavoitella, vaikka mielestäni onkin kysymys selviytymistarinasta.

Luulin että suojatie on oikotie, mutta se tekikin hirveän mutkan ja lisäksi vei ohi monien tärkeiden asioiden. Sillä aikaa kun elämä tapahtui muualla, kuljin minä suojatiellä ja yritin olla astumatta viivalle. Jos astuu viivalle, jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka en astunut viivalle, jotakin pahaa tapahtui: mitään pahaa ei tapahtunut. ss.110-111

Miksi pelätä luopumista, sillä se tulee kuitenkin. Viiden viikon tai viidenkymmenen vuoden päästä. Siihen ei voi valmistautua. Sillä kukaan ei ole käynyt eron takana, tullut takaisin ja kertonut, miltä maisema näyttää. Että älä kuitenkaan ota tuota palosammutinta mukaan, ota uimapuku. s.115

Hankkikaa, lukekaa, nauttikaa joka sanasta ja lauseesta!

Marketta Pyysalo: Kehrääjä. Teos, 2021. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.  120 sivua 

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Han Kang : Valkoinen kirja

 

Kuviaan myöten viimeistelty taideteos keskittyy valkoiseen. Valkoinen on kapalo, vastasyntyneen vaate ja käärinliina, johon ihminen kiedotaan kuoltuaan. Moni muukin asia on valkoinen, kuten riisi, suola, paperi, lintu, jademangolian kukka, hehkulamppu, tuhkat, kuura, siivet, sumu, sokeripala. 

Kirja koostuu lyhyistä katkelmista, joista jotkut taittuvat runoksi, kuten muisto työpaikan esimiehestä, joka halusi tavata nuoruuden rakkautensa vasta vanhana. Minulle se tuotti oivalluksen rakkauden varjelemisesta yhtä kauniina ja puhtaan kuin sen nuorena koki.

Hän haluaa tavata naisen vasta silloin.

Kun nuoruutta ja ruumista ei enää ole.

Kun ei ole enää aikaa haluta.

Kun tapaamisen jälkeen edessä ei ole enää muuta

kuin lopullinen ero ruumiista ja toisesta. s 78 Valkoiset hiukset

Mustavalkoiset Douglas Seokin valokuvat jakavat tekstejä  tyylikkäästi omiksi kokonaisuuksi. Kirjailijan vastasyntyneenä kuollut sisko on lähtökohta. Äidin suru ja oma olemassaolo ovat läsnä koko kirjassa, vaikka valkoinen kuvataan muiden asioiden, esineiden tai elementtien kautta. Kirjailija hallitsee sanomisensa, osaa kiteyttää olennaiseen, kuvata käyttämättä liikaa sanoja. 

Äitikään ei olisi hypistellyt murtuneita muistojaan kuolemaansa asti s.99

Han Kang on Booker -palkittu kirjailija, jolta on aiemmin suomennettu kaksi teosta: Vegetaristi ja Ihmisen teot. Minulle tämä kirja oli ensitutustuminen kirjailijaan. Ymmärrän kirjan kauneuden ja arvon sellaisenaan, mutta melko kylmäksi se minut jätti. Äidin puhuttelu vastasyntyneelle tyttärelleen : "ethän kuole" jäi ilmaan leijumaan. Kirjailijan välittämä tunne ei koskettanut, koska se tuntui haetulle. Kertoja sai tietää sisarestaan vasta paljon myöhemmin, koska tämä oli perheen esikoinen. Ehkä omaan lukukokemukseeni vaikutti myös edellinen kovasti puhutellut Tokarczukin teos.Päivän talo, yön talo, jonka jälkeen muiden kirjojen on vaikea päästä lähelle. Muille voin tätä suositella kyllä.

Han Kang : Valkoinen kirja. Gummerus. 2021. - Koreankielisestä alkuteoksesta (2016) suomentanut Taru Salminen. 111 sivua.


sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Coates Ta-Nehisi: Vesitanssija



"Valheet soljuvat tuon väen suusta kuin vettä vaan. Hehän puhuivat siitä pojasta kuin vitsauksesta. Nyt sama poika on kuin ylösnoussut Kristus."
..........
"Ei tässä ole kyse Maynardista", Conway sanoi."Vaan heistä, jotka hautaavat hänet, he  haluavat pestä omantuntonsa puhtaaksi, kun heidän vieroksumansa mies hukkui Gooseen. s.124


Vuonna 1975 syntynyt New Yorkissa asuva toimitta-kirjailija on saavuttanut tässä ensimmäisessä kirjassaan sen saman palon ja hehkun, joka on saanut mm. Toni Morrisonin rotusorrosta kertovat kirjat koskettamaan lukijaa ja hehkumaan selittämätöntä voimaa ja mielikuvituksen kykyä. Nuoremman polven kirjailija sortuu paikoin liian tarkkoihin yksityiskohtiin, mutta lennättää välillä kerrontaa maagisiin ulottuvuuksiin. Luin tätä tarinaa orjuudesta vapauteen pitkähkön ajan kuluessa ja tartuin välillä muihin kirjoihin, mutta kesken en olisi voinut lukemista jättää.

Hiram ei juuri muista äitiään, joka on kuollut nuorena. Isänsä luo hän pääsee asumaan, tosin orjan asemassa, sillä isä kuuluu valkoiseen herrakansaan. Hänen veljensä, valkoinen Maynard hukkuu onnettomuudessa, jossa vaunut putoavat sillalta tulvivaan ja vuolasvirtaiseen Goose-jokeen. Hevosta ohjannut Hiram pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja näkee samalla oudon näyn. Tuo sama näky ilmaantuu myöhemminkin vaaran hetkinä pelastamaan ja suuntaa näyttämään. 

Ensimmäisen kerran ymmärsin kanavointia ja oivalsin, että se oli tunteen välittämistä, ja sen edellyttämä vahva lataus syntyi järisyttävistä hetkistä, niin ravistelevista, että ne muuttuivat yhtä todelliseksi kuin kivi ja teräs, yhtä todelliseksi kuin raiteilla jylisevä höyrypeto, joka pelotti rastaat lentoon katoksen päältä. s. 471

Hiram on ollut joka suhteessa epämiellyttävää ja holtittomasti käyttäytyvää veljeään älykkäämpi ja fiksumpi, mutta se ei taannut hänelle asemaa isänsä kodissa 1800-luvun Virginiassa.

Isännät eivät osanneet keittää vettä, valjastaa hevosta eivätkä pukea housujaan ilman meitä. Olimme heitä parempia - meidän oli pakko olla. Laiskuus oli meille kirjaimellisesti kuolemaksi, kun taas heille se oli elämän tarkoitus. s.52

Osittain itsensä ja osittain rakastamansa nuoren orjatytön vapauttaakseen hän suunnittelee paon, mutta nuoret kavalletaan ja he  jäävät kiinni. Edessä on rangaistuksia ja vankeutta epäinhimillisissä oloissa.

Thena yritti kertoa minulle, mitä tuleman piti, hän yritti varoittaa minua. Mutta minulla oli muistin lahja, ei viisauden. s.34

 Lopulta kuitenkin paljastuu, että kaiken takana järjestö, joka tähtää orjien vapauttamiseen. Järjestön johdossa on Hiramin ja Maynardin valkoinen opettaja ja Maynardin aviopuolisoksi kaavailtu nainen, jonka luo joutumista Hiram oli halunnut karttaa. Nyt kuitenkin Hiramista tulee järjestön jäsen, virkailija ja viimein hän tuntee olevansa oikealla asialla, vaikkakin toiminta on äärimmäisen vaarallista ja salaista.

Jokaiseen edistysaskeleeseeni ja kaikkiin saavutuksiini, jopa isäni mahdollistamiin, suhtauduttiin uhkana vallitsevalle järjestykselle. Ensimmäistä kertaa maailma ja minä kuljimme samaan suuntaan. s.230

Virkailija ei koskaan laatinut omia asiakirjojaan. Muut jossain muualla vastasivat niistä, koska ajateltiin, ettei ihmisen ollut hyvä keittää kokoon omaa elämäntarinaansa. s.249

Tässä työssä ei tunteilu ole sallittua ja toimimaan pitää pystyä silloinkin, kun oma tai läheisten henki on vaarassa. Lopulta Hiramkin joutuu myöntämään, että kaipaa perhettään ja ajatukset siirtyvät usein rakastetun luo.

Mutta vanhenin nopeammin kuin ikää karttui, joten Thenan sanat kaihersivat murheellista miestä, joka oli huomattavasti kahtakymmentä ikävuottaan vanhempi. s. 274
.....
"Ihminen ei pärjää loputtomiin ilman perhettä." s.274 

Pidin kirjasta kovin. Enhän olisi muuten palannut siihen muiden lukukokemusten jälkeen. Paikoin kuvaus ehkä oli liiankin yksityiskohtaista ja vieroksuin myös suomennoksen joitakin sanoja, kuten "virkailija" (tietämättä englanninkielistä vastinetta) . Ehkäpä asia tulee kuitenkin juuri täsmällisen kuvauksen kautta paremmin esiin. Ehdottomasti kerronta vangitsee lukijan ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti.

Coates Ta-Nehisi Vesitanssija. Tammi 2020.- Keltainen kirjasto 507. Alkuteos The Water Dancer 2019. - Suom. Einari Aaltonen. 533 sivua