Sara Stridsberg
Rakkauden Antarktis
Tammi 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Kärlekens Antarktis 2018
Suom. Outi Menna
304 sivua
Sillä vaikka olin niin nuori ja vasta aloittamassa jotakin, minulla oli lakkaamatta vahva tunne siitäettä seisoin jyrkänteen reunalla, että edessäni avautui kuilu johon saattaisin pudota hetkenä minä hyvänsä. Minä kelpaamaton, avuton, heikko ja hyödytön maanantaikappale kaikkien niiden viisikymmentäluvulle kuuluneiden tyttöjen suuressa joukossa jota maailma ei oikeastaan tarvinnut, joka katoaisi jonain päivänä jäjettömiin eikä kukaan jäisi ikävöimään. s. 18
En lakkaa ihmettelemästä Sara Stridsbergin kieltä. Kuinka voi joku kirjoittaa niin kauniisti kuin tässä kirjassa kirjoitetaan? Kuinka joku voi kirjoittaa kauniisti kerrassaan kammottavista asioista. Tässä kerrossa kerrotaan toisen polven syrjäytyjistä, huumeidenkäyttäjistä, jotka siirtävät ongelmaansa seuraaville sukupolville.
Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki. s. 147
Tuskinpa he kaksi olivat milloinkaan olleet ystäviä. He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi koiraa, mutta eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan. Rakshalla ei ollut ylipäätään ollut ystäviä, hänellä oli ollut minut ja Eskil, kun me olimme pieniä, ja se oli riittänyt hänelle eikä hänellä ollut sen jälkeen ollut mitään. Se oli totta. Tabletit olivat hänen parhaita ystäviään, ihanampaa ystävää on vaikea kuvitella, ne olivat joustavia ja mukautuvia eivätkä kiukutelleet koskaan . s.79
Minä-kertojan näkökulmasta perustellaan ja tuomitaan, kerrotaan omaa tarinaa ja samalla vanhempien ja lapsien - ja huumeiden tuomaa vapautta ja vankilaa.
Yhtenä hetkenä sitä löytää vapauden, todellisen vapauden, samanlaisen kuin jos lapsi eksyisi metsään ja sudet ottaisivat hänet laumaansa eikä hän löytäisi enää takaisin entiseen elämäänsä, saati muistaisi sen olemassaoloa. s. 47
Niin vanhempien kuin omien lasten tarina kerrotaan sivujuonteina päähenkilön, murhatun naisen kuolemanjälkeisenä pohdiskeluna. Stridsberg kuvaa prostituoidun paloittellun ruumiin osien sijaintia ja samaan aikaan naisen muistoja ja läheisten reaktioita ja tämän kammottavan tarinan hän kääntää runolliseksi, surumieliseksi kertomukseksi, jota ei voi jättää lukematta sen kerran aloitettuaan. Nainen yrittää löytää syytä omaan kohtaloonsa ja havaitsee yhtäläisyydet vanhempiensa ja oman käytöksensä välissä.
Ajattelen toisinaan että Ivan ja Raksha olivat ihmisinä holtittomia, että he kohtelivat ylimalkaisesti asioita jotka olivat tärkeitä, loikoivat päiväkausia rannalla, ryyppäsivät auringossa ja unohtivat meidät. Mutta heille kävi varmaan samalla tavalla kuin minulle ja Shanellekin. Sitä toivoo pelastuvansa lastensa avulla ja unohtaa miten pieniä ja viattomia lapset ovat, miten helposti he menevät rikki, kun heidät houkuttelee esiin heidän syntymättömyytensä pimeyksistä tietämättä mitä on tekemässä. s. 300
Jo lapsen saadessaan heroiiniriippuvainen pariskunta menettää ensimmäisen lapsensa Vallen huoltajuuden. Solveig annetaan heti synnytyksen jälkeen pois, koska äiti ymmärtää, ettei parempaa tulevaisuutta voi tulla hänen kanssaan. Vallen kohtaloa varjostaa vielä lapsuuden kokemukset.
Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken kaikkia ruumiin palasia kuvattaessa, mutta upean kielen ote piti ja luin sen ahmien loppuun. Suosittelenpa sitä edelleen muidenkin luettavaksi.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2020
maanantai 6. heinäkuuta 2020
Dufva Lotta: Limbodusa
Lotta Dufva
Limbodusa
Otava 2020
248 sivua
Kerrankin tutustun kirjailijaan esikoisromaanin kautta. Eikä Lotta Dufvan kirja tuota pettymystä. Se on kiehtova tarina -vaikka onkin dystopia. Olen alkanut säästellä itseäni kammottivilta tulevaisuudenkuvilta, koska todellisuus tarjoaa riittämiin kauhisteltavaa.
Vaan tämä kirja vei mukanaan. Dufva oli sitonut hurjat skenaarionsa rakkaustarinalla ja se teki kirjaan hiukan lempeämmän sävyn. Silti:
Kaikki rajat on suljettu, kulkemaan ei pääse kuin sotilaspassilla, joten pohjoisesta rämpivien matka on pitkä ja kiertää monien metsiköiden ja piikkilankojen yli. Sveitsi on puolueeton mutta suljettu, eikä Alppien yli muutenkaan pääse kovin keskinkertainen vuoristomatkailija. s.49
Kirjan nykyisyys kuvataan Lampedusan saarella, jonne päätyy Euroopasta poispyrkiviä pakolaisia. Toinen aikataso on menneisyydessä Helsingissä, Suomen itärajalla, Berliinissä, Puolassa, Pariisissa ...Ingrid on päätynyt Lampedusan saarelle myymään ja juomaan viinaa, lähimpänä seuranaan unkarilainen tiskijukka Miklos. Vaikka hän tietää suuren rakkautensa Suomalaisen olevan kuollut, hän kuvittelee yhä näkevänsä miehen tämän tästä väkijoukossa. Yhdessä he ovat saaneet aikaan fasistiselle Eurodefille vastaiskun, joka on myllertänyt koko Euroopan.
Eurodefin hallinnon hienous oli siinä, että se ihan rauhassa, mutta yhtään periksi antamatta pakotti ihmiset aina vaan hienompiin yhä tiukentuviin normeihin: kukaan ei oikeastaan edes tajunnut, mitenme luisuttiin siitä, että heteroperheiden lapset sai enemmän lapsilisiä, siihen, että homot suljettiin eheytymisleirille. Kun entinen äärikonservatismi oli tätä nykyä keskitietä, tuntui ihan loogiselta seuraavalta askeleelta alkaa suunnitella homouden siirtoa takaisin rikoslakiin. Kaapista oli tullut taas elinehto. s. 198
Vallankumousta tehdään paitsi toreilla myös ennenkaikkea verkossa vaikuttamalla, Shadowbookissa.
No, Agora rikkoi kaikki kuplat. Aamunkoi hermostui todella pahasti jokaisesta kansalaisen kirjoittamasta artikkelista ja bloggauksesta, joka automaattisesti ilmestyi foorumille.s.191
Paitsi eri aikatasoja, kirjan tarinaa vievät eteenpäin sekä Suomalaisen että Ingridin kertomukset. Suomalainen ei ole ihan sitä, miksi Ingrid hänet luulee, vaikka Eurodefin joukkojen palkkasoturimenneisyys paljastuukin melko varhaisessa vaiheessa. Molemmat ovat opiskelijoita ja aktiivisia Shadowbookin käyttäjiä, diginatiiveja, jotka osaavat käyttää verkkoa ja verkostoja tavoitteidensa ajamiseen. Ingrid hankkii opiskelurahoja tanssijana yökerhossa, koska välit rikkaisiin vanhempiin ovat kylmenneet.
Maailma on tyystin toinen kuin nykytodellisuus, mutta jälkiä Suomeen ja Eurooppaan on löydettävissä. Neogordin ja Euroopan lisäksi maailman johtovaltioihin kuuluu Kiina. Nigeria on kuitenkin fasistisesta Euroopasta pakenevien kohdemaa, Lampedusan saari välietappi, jonne ajautuvat ne, joilla ei ole mahdollisuutta jatkaa Afrikaan.
Siinä minäkin voisin olla, jos elämä olisi kulkenut eri uria, jos en olisi tavannut sinua. Haluaisinko minä toisenlaisen elämän? Vaikea tietää. Harvemmin sitä elämässään katuu ,paljon vähemmän katuu mennyttä kuin huolii tulevasta. Tai ehkä se on vain minun mielentilani: joku psykiatreistani sanoi joskus, että masennus on sitä että menneisyys kaduttaa ja ahdistus sitä että tulevaisuus pelottaa. s.107
Viehätyin yllätyksekseni surumielisestä ja paikoin hyvinkin rankasta kirjasta, jossa mikään ei ole ruusunpunaista ja kaunista.
(Luin samaan aikaan etäsatuna lapsenlapsilleni Aili Somersalon yli satavuotiasta kirjaa Mestaritontun seikkailut. Kun siinä kirjassa puhutaan Aamuruskon maan kuninkaasta, on tässä kirjassa Aamunkoi - järjestö. Molemmissa kirjoissa sumu tekee näkymättömäksi tai ainakin haihduttaa ääriviivat. Välillä en ollut ihan kartalla, kumpaa kirjaa mietin ja se oli aika kiehtovaa. Molemmat kirjat ovat (yhä) lukemisen arvoisia!)
Limbodusa
Otava 2020
248 sivua
Kerrankin tutustun kirjailijaan esikoisromaanin kautta. Eikä Lotta Dufvan kirja tuota pettymystä. Se on kiehtova tarina -vaikka onkin dystopia. Olen alkanut säästellä itseäni kammottivilta tulevaisuudenkuvilta, koska todellisuus tarjoaa riittämiin kauhisteltavaa.
Vaan tämä kirja vei mukanaan. Dufva oli sitonut hurjat skenaarionsa rakkaustarinalla ja se teki kirjaan hiukan lempeämmän sävyn. Silti:
Kaikki rajat on suljettu, kulkemaan ei pääse kuin sotilaspassilla, joten pohjoisesta rämpivien matka on pitkä ja kiertää monien metsiköiden ja piikkilankojen yli. Sveitsi on puolueeton mutta suljettu, eikä Alppien yli muutenkaan pääse kovin keskinkertainen vuoristomatkailija. s.49
Kirjan nykyisyys kuvataan Lampedusan saarella, jonne päätyy Euroopasta poispyrkiviä pakolaisia. Toinen aikataso on menneisyydessä Helsingissä, Suomen itärajalla, Berliinissä, Puolassa, Pariisissa ...Ingrid on päätynyt Lampedusan saarelle myymään ja juomaan viinaa, lähimpänä seuranaan unkarilainen tiskijukka Miklos. Vaikka hän tietää suuren rakkautensa Suomalaisen olevan kuollut, hän kuvittelee yhä näkevänsä miehen tämän tästä väkijoukossa. Yhdessä he ovat saaneet aikaan fasistiselle Eurodefille vastaiskun, joka on myllertänyt koko Euroopan.
Eurodefin hallinnon hienous oli siinä, että se ihan rauhassa, mutta yhtään periksi antamatta pakotti ihmiset aina vaan hienompiin yhä tiukentuviin normeihin: kukaan ei oikeastaan edes tajunnut, mitenme luisuttiin siitä, että heteroperheiden lapset sai enemmän lapsilisiä, siihen, että homot suljettiin eheytymisleirille. Kun entinen äärikonservatismi oli tätä nykyä keskitietä, tuntui ihan loogiselta seuraavalta askeleelta alkaa suunnitella homouden siirtoa takaisin rikoslakiin. Kaapista oli tullut taas elinehto. s. 198
Vallankumousta tehdään paitsi toreilla myös ennenkaikkea verkossa vaikuttamalla, Shadowbookissa.
No, Agora rikkoi kaikki kuplat. Aamunkoi hermostui todella pahasti jokaisesta kansalaisen kirjoittamasta artikkelista ja bloggauksesta, joka automaattisesti ilmestyi foorumille.s.191
Maailma on tyystin toinen kuin nykytodellisuus, mutta jälkiä Suomeen ja Eurooppaan on löydettävissä. Neogordin ja Euroopan lisäksi maailman johtovaltioihin kuuluu Kiina. Nigeria on kuitenkin fasistisesta Euroopasta pakenevien kohdemaa, Lampedusan saari välietappi, jonne ajautuvat ne, joilla ei ole mahdollisuutta jatkaa Afrikaan.
Siinä minäkin voisin olla, jos elämä olisi kulkenut eri uria, jos en olisi tavannut sinua. Haluaisinko minä toisenlaisen elämän? Vaikea tietää. Harvemmin sitä elämässään katuu ,paljon vähemmän katuu mennyttä kuin huolii tulevasta. Tai ehkä se on vain minun mielentilani: joku psykiatreistani sanoi joskus, että masennus on sitä että menneisyys kaduttaa ja ahdistus sitä että tulevaisuus pelottaa. s.107
Viehätyin yllätyksekseni surumielisestä ja paikoin hyvinkin rankasta kirjasta, jossa mikään ei ole ruusunpunaista ja kaunista.
(Luin samaan aikaan etäsatuna lapsenlapsilleni Aili Somersalon yli satavuotiasta kirjaa Mestaritontun seikkailut. Kun siinä kirjassa puhutaan Aamuruskon maan kuninkaasta, on tässä kirjassa Aamunkoi - järjestö. Molemmissa kirjoissa sumu tekee näkymättömäksi tai ainakin haihduttaa ääriviivat. Välillä en ollut ihan kartalla, kumpaa kirjaa mietin ja se oli aika kiehtovaa. Molemmat kirjat ovat (yhä) lukemisen arvoisia!)
Ekholm Kai: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Ekholm Kai
Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo 2020
389 sivua
Olen kuullut puhuttavan elämäkertojen lukemisen olevan tietyn ikäisten, usein vähän vanhempien ihmisten harrastus. En vieläkään niihin tartu kovin usein, mutta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan paneutuminen hiljan kuolleen Jörn Donnerin elämään herätti kyllä kiinnostuksen. Sitä paitsi siitä tuli kirjallisuuspiirimme käsittelyyn tuleva teos.
Minä hengitän ja elän kielen ja kirjoittamisen kautta, mutta olen usein paennut muuhun. Kirjaimiin piirtyy se mitä teen, ei mihinkään muuhun. Se ei ole paljon. Se on jotakin. s.94
Tätä taustaa vasten tuntuu maton jalkojen alta vetämiseltä, kun Ekholm arvioi Donnerin kaunokirjallisen romaanisarjan, johon 1984 Finlandia-palkittu teos Isä ja poikakin kuuluu aikaansa sidotuksi. Samalla se tuntuu virkistävältä ja rohkealta. Ekholm selvästi arvostaa kohdehenkilöä, mutta uskaltaa silti sanoa romaanien menettäneen ajan myötä arvonsa ja muuttuneen puiseviksi. Puhumattakaan Mammutti -kirjasta, jonka kustantajalle tarjoamista hän pitää hulluna tekona.
Otaksun, että kenelläkään kustantamossa ei ole ollut kanttia tehdä Ison D:n käsikirjoitukselle mitään. Ei edes ehdottaa muutoksia. Antti Majander
Löytyykö Donnerin merkitys jälkipolville siis noista asioista, joihin hän itse sanoo paenneensa: elokuvista, valtiopäiviltä, matkoista, matkakirjoista, reportaaseista, arvosteluista tai mihin moneen muuhunkin mies on ehtinyt? Löytyykö merkitys Donnerista itsestään kulttuurihenkilönä, joka on oma itsensä eikä suostu kumartelemaan muille kuin Ingmar Bergmanille? Tuskin sitä kuitenkaan kannattaa etsiä naissankarin maineesta tai aktiivisesta seksuaalisuudesta.
Tutkijana hän laiminlyö lähdeluettelot ja vie näin teoksiltaan pysyvämmän merkityksen pois, kuten Elmer Diktoniuksen elämäkerrasta, jota Lasse Koskela suomii ankarasti:
"Surkuhupaisan kontekstinrakentelun, käsitteellisen tarkk, vaan Donnerin elämän eri osa-alueitauden vieroksumisen, lukematta jättämisen ja yleisen huolimattomuuden lisäksi Donnerin teosta rasittaa ylenmääräinen donnerkeskeisyys ja veltosti rönsyävä esitystapa, jonka turvin Donner pääsee esittelemään tunnettuja kamujaan Mikko Pesälästä Pablo Nerudaan." s. 276
Kirja ei etene kronologisesti, vaan Donnerin elämän eri osa-alueita ja erityisesti työn kohteita käsitellen. Se tuo kirjaan hyvän ja uutta löytävän vireen. Käsittelytapa ei kuitenkaan sulje pois Donnerin omalaatuisuutta, ahkeruutta ja monipuolisuutta. Sitä alleviivaa yhden luvun otsikkokin : Miten tullaan Donneriksi?
Donner ei halunnut tulla määritellyksi suomenruotsalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka puhuu myös ruotsia. s.173
Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi s.298
Laajaa tuotantoa ei olisi ilman suurta tunnollisuutta. Kaikki nämä korreloivat suureen narsistiseen älykkyyteen, josta yhteiskuntamme palkitsee. Se ei palkitse nöyryydestä, luonteen harmaudesta tai sosiaalisesta mielenlaadusta. s. 311
Kirja jätti hiukan surullisen olon. Sitä sen suuremmin miettimättä olen aina ihaillut Donnerin, omapäisyyttä ja uskallusta sanoa mielipiteensä, vaikka Gambia-keikan aikohin olin kahden vaiheilla. Nuorempana ihailin kaiketi myös edustavaa ulkomuotoa , vanhempana annoin Donnerin kaunokirjallisuudelle arvoa pelkästään yhden lukemani kirjan (Finlandia-palkittu) ja tuttavien mielipiteiden perusteella. Nyt häntä ei enää ole. Tulee ikävä, vaikkakin hämmästyin median huomiosta Donnerin kuoleman jälkeen.
Kirja myös muutti käsitystäni Donnerin merkityksestä. Se on reipas ja raikas analyysi, joka ei kumartele yhtään sen enempää kuin kohdehenkilönsäkään. Kerrassaan loistava elämäkerta, jota ei ole tehty kuolemaa kunnioittaen. Onneksi Ekholm kehtasi.
Olga Tokarczuk 2019 Nobel-puheessaan: "Kirjallisuus on yksi harvoista elämänalueista, jotka yrittävät pitää meidät kiinni maailman konkretiassa, sillä kirjallisuus on luonnostaan aina 'psykologista'. Se näet keskittyy henkilöidensä sisäisiin näkökulmiin ja motiiveihin, paljastaa heidän kokemuksensa tavalla, joka muutoin on täysin suljettu toisilta ihmisiltä, tai ihan vain provosoi lukijan tulkitsemaan heidän käyttäytymistään psykologisesti." s. 298
Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo 2020
389 sivua
Olen kuullut puhuttavan elämäkertojen lukemisen olevan tietyn ikäisten, usein vähän vanhempien ihmisten harrastus. En vieläkään niihin tartu kovin usein, mutta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan paneutuminen hiljan kuolleen Jörn Donnerin elämään herätti kyllä kiinnostuksen. Sitä paitsi siitä tuli kirjallisuuspiirimme käsittelyyn tuleva teos.
Minä hengitän ja elän kielen ja kirjoittamisen kautta, mutta olen usein paennut muuhun. Kirjaimiin piirtyy se mitä teen, ei mihinkään muuhun. Se ei ole paljon. Se on jotakin. s.94
Tätä taustaa vasten tuntuu maton jalkojen alta vetämiseltä, kun Ekholm arvioi Donnerin kaunokirjallisen romaanisarjan, johon 1984 Finlandia-palkittu teos Isä ja poikakin kuuluu aikaansa sidotuksi. Samalla se tuntuu virkistävältä ja rohkealta. Ekholm selvästi arvostaa kohdehenkilöä, mutta uskaltaa silti sanoa romaanien menettäneen ajan myötä arvonsa ja muuttuneen puiseviksi. Puhumattakaan Mammutti -kirjasta, jonka kustantajalle tarjoamista hän pitää hulluna tekona.
Otaksun, että kenelläkään kustantamossa ei ole ollut kanttia tehdä Ison D:n käsikirjoitukselle mitään. Ei edes ehdottaa muutoksia. Antti Majander
Löytyykö Donnerin merkitys jälkipolville siis noista asioista, joihin hän itse sanoo paenneensa: elokuvista, valtiopäiviltä, matkoista, matkakirjoista, reportaaseista, arvosteluista tai mihin moneen muuhunkin mies on ehtinyt? Löytyykö merkitys Donnerista itsestään kulttuurihenkilönä, joka on oma itsensä eikä suostu kumartelemaan muille kuin Ingmar Bergmanille? Tuskin sitä kuitenkaan kannattaa etsiä naissankarin maineesta tai aktiivisesta seksuaalisuudesta.
Tutkijana hän laiminlyö lähdeluettelot ja vie näin teoksiltaan pysyvämmän merkityksen pois, kuten Elmer Diktoniuksen elämäkerrasta, jota Lasse Koskela suomii ankarasti:
"Surkuhupaisan kontekstinrakentelun, käsitteellisen tarkk, vaan Donnerin elämän eri osa-alueitauden vieroksumisen, lukematta jättämisen ja yleisen huolimattomuuden lisäksi Donnerin teosta rasittaa ylenmääräinen donnerkeskeisyys ja veltosti rönsyävä esitystapa, jonka turvin Donner pääsee esittelemään tunnettuja kamujaan Mikko Pesälästä Pablo Nerudaan." s. 276
Kirja ei etene kronologisesti, vaan Donnerin elämän eri osa-alueita ja erityisesti työn kohteita käsitellen. Se tuo kirjaan hyvän ja uutta löytävän vireen. Käsittelytapa ei kuitenkaan sulje pois Donnerin omalaatuisuutta, ahkeruutta ja monipuolisuutta. Sitä alleviivaa yhden luvun otsikkokin : Miten tullaan Donneriksi?
Donner ei halunnut tulla määritellyksi suomenruotsalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka puhuu myös ruotsia. s.173
Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi s.298
Laajaa tuotantoa ei olisi ilman suurta tunnollisuutta. Kaikki nämä korreloivat suureen narsistiseen älykkyyteen, josta yhteiskuntamme palkitsee. Se ei palkitse nöyryydestä, luonteen harmaudesta tai sosiaalisesta mielenlaadusta. s. 311
Kirja jätti hiukan surullisen olon. Sitä sen suuremmin miettimättä olen aina ihaillut Donnerin, omapäisyyttä ja uskallusta sanoa mielipiteensä, vaikka Gambia-keikan aikohin olin kahden vaiheilla. Nuorempana ihailin kaiketi myös edustavaa ulkomuotoa , vanhempana annoin Donnerin kaunokirjallisuudelle arvoa pelkästään yhden lukemani kirjan (Finlandia-palkittu) ja tuttavien mielipiteiden perusteella. Nyt häntä ei enää ole. Tulee ikävä, vaikkakin hämmästyin median huomiosta Donnerin kuoleman jälkeen.
Kirja myös muutti käsitystäni Donnerin merkityksestä. Se on reipas ja raikas analyysi, joka ei kumartele yhtään sen enempää kuin kohdehenkilönsäkään. Kerrassaan loistava elämäkerta, jota ei ole tehty kuolemaa kunnioittaen. Onneksi Ekholm kehtasi.
Olga Tokarczuk 2019 Nobel-puheessaan: "Kirjallisuus on yksi harvoista elämänalueista, jotka yrittävät pitää meidät kiinni maailman konkretiassa, sillä kirjallisuus on luonnostaan aina 'psykologista'. Se näet keskittyy henkilöidensä sisäisiin näkökulmiin ja motiiveihin, paljastaa heidän kokemuksensa tavalla, joka muutoin on täysin suljettu toisilta ihmisiltä, tai ihan vain provosoi lukijan tulkitsemaan heidän käyttäytymistään psykologisesti." s. 298
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)