maanantai 29. maaliskuuta 2021

Tokarczuk Olga: Päivän talo, yön talo


 
Luultavasti maailmani on muuttumassa, sillä nyt olen lukenut kaikki suomennetut Olga Tokarczukin kirjat. Tämän ensimmäisenä suomennetun luin viimeiseksi. Olen pitänyt kaikista kovasti, eniten ehkä ensimmäisenä lukemastani Alku ja muut ajat, sillä se avasi tuon salaperäisen todellisuuden, johon epätodellinen ja maagiset voimat vahvasti vaikuttavat.

Niin on tässäkin kirjassa, joka koostuu unista(Yksikin uneton yö ja ihmisten ajatukset alkaisivat hiipua, kirjaimet  menisivät sekaisin kaikissa maailman lehdissä, puhutut lauseet kävisivät käsittämättömiksi ja ihmiset koettaisivat tunkea ne kädellään takaisin suuhun. s.118), legendoista, myyteistä ja tarinoista. Mukana on sieniruokareseptejä mm. kärpässienistä ja känsätuhkeloista. Taustana on pienen, vuorien keskellä sijaitsevan kylän vaiheet eteläisessä Puolassa sotajoukkojen ja eri kansojen asuttamana. Kaupungeista mainitaan mm.Wroclav ja Nova Ruda. Ja kuitenkin maisema, jonka ihminen näkee on hänen oma kuvansa ympäristöstä. Tähän tapaan:

Maisema muistetaan kuin se olisi ollut kuva. Muisti synnyttää maisemakortteja mutta ei mitenkään kykene ymmärtämään maailmaa. Siksi maisema on niin altis katsojan omalle mielialalle. Ihminen näkee maisemassa oman sisäisen katoavan hetkensä. Joka paikassa hän näkee vain itsensä. s. 182

Henkilöinä on kertoja, joka on tekemisissä mm. naapurinsa Martan, Se-ja-sen sekä R:n kanssa. Välillä kerrotaan tarinaa Ergo Sumista, joka muuttuu ihmissudeksi ja Paschaliksesta, joka löytää itsensä ja elämäntehtävänsä kirjoittaessaan pyhimyksen elämäkertaa. Tulen kaipaamaan heitä kaikkia, mutta eniten ehkä Martaa, vanhaa naista, joka tekee peruukkeja. Hänen työnsä taustalla on filosofia, jonka mukaan hiukset muuttavat ihmisen ajtukset. Jos panet päähäsi muiden hiuksista tehdyn peruukin,  ajatuksesi vaihtuvat. Kertoja kysyykin, mitä tapahtuu, jos hiukset leikataan. Martan kautta kirjailija paljastaa omaa ja muiden näkemystä vanhuudesta.

Vanha nainen on aina "akka" tai "eukko", ihan kuin naisen vanhenemisessa ei olisi mitään arvokkuutta, minkäänlaista paatosta, aivan kuin vanha nainen ei voisi olla viisas. Hänestä voi korkeintaan sanoa"tietäjänainen", ja silloinkin on painotettava yhdyssanan alkuosaa. Mieleen tulee kuva pahansisuisesta, riippurintaisesta vanhasta akasta, jonka kupeista ei voi syntyä enää yhtään mitään, oliosta, joka kaikessa mahtavuudessaan ei voi muuta kuin sylkeä sappea päin maailmaa. Vanha mies voi olla arvokas "vanhus" tai "tietäjä". Jos haluaa sanoa saman naisesta, on kierreltävä, kuvailtava: "vanha viisas nainen". Ja sittenkin se kuulostaa niin ylevältä, että herättää epäilyksiä. s.141

Haluaisin olla yhtä vanha kuin Marta. Vanhuus näyttää aina samanlaiselta - pitkät aamuhetket, suloiset , pitkäksi venyvät iltapäivät kun aurinko on liimautunut paikalleen kattojen ylle, raukeanhidas tv-sarja, kiinni vedetyt verhot. Retki kauppaan - suuri tapaus jota kommentoidaan vielä lounaallakin. Huolellisesti pestyt lautaset, pöydältä nailonpussiin kerätyt leivänmurut jotka kaksi kertaa viikossa otetaan mukaan kun mennään puistoon ruokkimaan puluja. Tutkiskella ihmepensaan vartta, johon yöllä tipahtanut lehti on jättänyt haavan. Varistaa pari lehtikirvaa huonelehmuksen lehdestä, oikoa servietit. Ihmetellä kasvimaalla kasvavaa punajuurta, miten suureksi se onkaan kasvanut vaikka onkin rivin päässä; kuunnella radiota kädet rauhallisesti paikoillaan; suunnitella seuraavaksi päiväksi nappien lajittelua. Murehtia edellisenä päivänä tullutta sähkölaskua. Seurata katseellaan postinkantajan reitin mutkittelua. Katsella keittiön ikkunasta taivaalle, olla tietoinen auringon joka askeleesta. Avata vaivihkaa jääkaappi ja tarkistaa, ettei se ole tyhjä. Repäistä varovasti seinäkalenterin lehdet ja panna ne piironginlaatikkoon. Museoida vanhat sanomalehdet. Panna naftaliiniin vanhat, kellastuneet leningit, jotka ovat käyneet liian ahtaiksi tai - päinvastoin - liian suuriksi. s. 314

Mukana on aina samaa villatakkia pitävää Martaa kummallisempia henkilöitä, mutta miltei kaikilla on yhteisenä piirteenä säästäväisyys. Lemillä nuukuus johtuu maailmanlopun odotuksesta.

Maailmanloppu tulisikin paljon nopeammin. Hän ei enää malttanut mieltään. Hän  alkoi elää jatkuvassa odotuksessa. Hän kulki vanhat kenkänsä loppuun, liinavaatteet alkoivat repeillä saumoistaan, kuminauhat katkesivat alushousuista, sukkiin tuli reikiä ja kantapäihin jäi enää ohut nailoninen verkko jonka läpi kovettunut iho paistoi. Ei minkäänlaisia varastoja, ei mitään "kaiken varalta". Tyhjät majoneesipurkit anelivat marmeladia ja hilloa talveksi ja kompottia äkillisen sairaalareissun varalle. Mutta saattoi olla ettei talvea tulisikaan tai ettei tulisi seuraavaa kesää. Leipä on syötävä loppuun, viimeistä murenaa myöten, saippua on hinkattava ohueksi lätkäksi, jonka voi vielä käyttää pyykinpesussa. s. 199

Kertoja pitää  langat käsissään, vaikka muistuttaakin tämän tästä, että toimii suodattimena maailman ja lukijan välillä. Erityisesti Marta painottaa ihmisen itsekeskeisyyttä yleisemminkin.

.. Marta sanoi jotenkin tähän tapaan: kun ihmiset sanovat "kaikki", "aina", "ei koskaan" tai "jokainen", se koskee vain heitä itseään, sillä ulkomaailmassa ei ole olemassa tällaisia yleistyksiä.

Hän sanoi että minun kannattaa olla tarkkana, jos joku aloittaa lauseen sanalla "aina"; se tarkoittaa että hän on hukannut yhteyden maailmaan ja puhuu itsestään. s.132

Minun on vaikea luopua Tokarczukin kirjoista ja aloittaa muita. Yksityskohtiin pureutuvan kuvauksen lisäksi poikkeamat kuvitelmien maailmaan ovat kiehtovia. Tokarczukin tapa tarkastella maailmaa ja kertoa siitä on kiehtova. Oivalluksia riittää tarjoiltavaksi ja poimittavaksi:

He tulivat riippuvaiseksi elämästä, laihasta aamuteestä, päivän lehden ostorituaalista, ontoista rukouksista, silmäyksistä joita he iltapäivisin loivat ikkunasta, siitä että he juoksivat tarjousten perässä ja kävivät torilla pari groszia halvemman salaattikerän toivossa. He tulivat riippuvaisiksi siitäkin, että he joka ilta virittivät herätyskellon, rääkkäsivät sen viatonta mekanismia, ihan kuin sen olisi ollut määrä herättää heidät johonkin todella tärkeään. He tulivat liian riippuvaisiksi elämästä osatakseen edes kuolla, vaikka heidän olisi pitänyt tehdä niin jo aikapäiviä sitten. s.353

Jostain syystä ihmiset ovat mielryneet vain yhdenlaisiin muutoksiin. He rakastavat kasvua ja syntymää, eivät kutistumista ja hajoamista. Kasvaminen on heistä aina mieluisampaa kuin mätäneminen. s.365

 Odotan malttamattomana seuraavaa suomennosta. Kaikki suomennetut Tokarczukin kirjat on asiantuntemuksella ja oivaltavasti kääntänyt Tapani Kärkkäinen. Onkohan hänellä jo jotain työn alla?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo. - Otava 2004. (Otavan kirjasto, 163) - Puolankielinen alkuteos Dom dzienny, dom nocny, 1998. - Suom. Tapani Kärkkäinen. 377 sivua.





keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Kagge Erling: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa


 Lapsen jalka ei tiedä olevansa jalka, se haluaa olla perhonen tai omena. (Pablo Neruda) s.10

Onhan niin totta, että tästä kirjasta tähän lainaamani lauseet ovat monesti jo aiemmin sanottuja. Jopa kirjan suomenkielinen nimi mukailee lausahdusta, jonka puutarhanystävät tai purjehtijat muokkaavat toisin. On myös totta, että olen tietoisesti vähentänyt self help-tyyppisen kirjallisuuden lukemista, koska tarjotut ratkaisut ovat usein toistettujen itsestäänselvyyksien psykologiaa. Tässä kirjassa on kuitenkin mielestäni enemmän - ehkäpä osin reilusti ilmoitettujen lainauksien takia.

Kirja toistaa nykyisin muutenkin pinnalla olevaa hitauden ylistystä. Hetkessä eläminen ja kaikien  aistien täysipainoinen käyttäminen liittyvät myös kävelynylistäjän keinovalikoimaan. Tokkopa kuitenkaan on väärin, jos kerran keksitty pannaan uusiin kansiin ja helposti omaksuttavaan muotoon.

Minulle on seurannut paljon hyvää siitä, että olen tehnyt elämästäni epämukavampaa. s. 22

Kaikkein mieluisinta minulle on kävellä, kunnes olen kaatua uupumuksesta. Tuntea kuinka onni, rasitus ja kävelyn järjettömyys sekoittuvat toisiinsa siinä määrin, etten enää tiedä mikä on mitäkin. Mieli muuttuu. En enää välitä siitä, paljonko kello on, pää tyhjenee ajatuksista ja minusta tulee osa ruohoa, kiviä, sammalat, kukkia ja taivaanrantaa. s.116

Anni Kytömäen Margarita kirjassa oli vaikuttava kohtaus, jossa päähenkilö Senni sulautuu vedenkulkuun juhannusyönä. Paljon suoraviivaisemmin Kagge kuvaa tässä kirjassa omaa luontokokemustaan. 

(Maurice) Mearleau-Ponty lähti liikkeelle siitä, ettei ruumis ole pelkästään kasa atomeja, lihaa ja luuta. Me hankimme tietoa, muistamme asioita ja pohdimme varpailla, jalkaterillä, jaloilla, käsivarsilla, vatsalla, rinnalla ja hartioilla. Emmekä vain päällä ja sielulla, joita Sokrates piti tärkeinä s.67

Kagge muistaa myös heitä, joille käveleminen ei ole niin itsestäänselvää kuin terveille ihmisille usein on ja pohtii maailmaa tuon kokemuksen kautta. Samalta kirjailijalta/tutkimusmatkailijalta on ilmestynyt myös hiljaisuudesta kertova kirja Hiljaisuus kiireen ja melun keskellä. Sitä en ole lukenut, mutta linkin kirja-arvion perusteella tuolla kirjalla on enemmän annettavaa myös heille, joiden kävelymahdollisuudet ovat rajalliset. Saatan siihen tarttua minäkin, mutta ainakin tätä kirjaa olen valmis suosittelemaan myös muille. Eksymisineen kaikkineen:

Olen eksynyt niin monta kertaa, että olen alkanut epäillä, että syvällä sisimmässni tavoittelenkin sitä pientä epävarmuuden tunnetta. Kuten veljeni Gunnar sanoi kerran, kun olimme varmaan kahdeksan tai yhdentoista ikäisinä eksyneet Östmarkan  metsissä: "Täällä olen eksynyt ennenkin, joten tiedän kyllä missä ollaan. " s.25

Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa. - Art House 2020. - Alkuteos Å gå: Ett skritt av gangen. Suom. Kari Koski. 152 sivua 

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Ulitskaja Ljudmila: Sielun ruumis

Olen vilpittömän iloinen, että ehdin lukea Ulitskajan uusimman kirjan, novellikokoelman ennenkuin Jani Saxell kehui sen Helsingin Sanomissa. Sain huomata pitäväni siitä ihan itse, ilman johdatusta kirjan tai yksittäisten novellien  luo. Vielä vanhoilla päiväilläänkin 1943 syntynyt kirjailija osaa sanoa napakasti ja hauskasti. Tai ehkä juuri kokemus on tässä äänessä. Hän ei turhia hempeile, mutta antaa rakkauden tulla henkilöidensä luo, jos on tullakseen, usein yllättäen. Samoin yllättää kuolemakin tässä novellikokoelmassa muutamaankin kertaan, mutta silti se myös vapauttaa ja näyttäytyy kauniina. Ljudmila Ulitskaja osaa yhdistää realistisen toteavaan kerrontaan maagisia elementtejä ilman, että lukija edes kunnolla ehtii tajuta, missä mennään. Henkilöiden tuntemuksia ei jäädä sen enempää vatvomaan, vaan kokonainen elämä näytetään novellinmittaisessa tekstissä.

Kokoelma on jaettu kahteen osaan Ystävättäret ja Sielun ruumis. Molemmista osista löysin omat suosikkini. Ensimmäisen osan ykkönen oli mielestäni Alisa kuolemankaupoilla. Heti ensimmäinen lause veti mukaansa.

Vanhuus koitti juuri kun elämä oli saatu täydelliseen malliin. s.24 

Vanhuus merkitsi Alisalle ennen muuta kuolemanpelkoa, jonka voi selättää huolellisella valmistautumisella. Valmistautuminen viekin Alisan ihan toiseen suuntaan elämässä. Myös kirjaimia rakastava nainen Ulkomaalainen -novellissa saavuttaa jotakin uskomalla tulevaan.

Toisen osion suosikkejani oli Ruho, ruho, sielun tuho.., jossa hajut, maut  ja tuoksut veivät läsnäolollaan kerrontaa kauniiseen loppuun. Omaa entistä ammattiani sivuava Serpentiinitie päästää toisenlaisin keinoin reippaan Nadezdan vanhuuden vaivoista. Alussa taas Ulitskaja kuvaa parilla lauseella kirpeästi yhden ammattikunnan luonteen juurikaan siloittelematta tai kumartelematta.

Vanhojen kirjojen ja vanhentuneiden uutisten keskellä elävät kirjastotyöntekijät ovat säilyttäjänluontonsa johdosta perin konservatiivista väkeä, joka aivan luontaisesti asettuu vastustamaan jokaista vähäpätöistäkin uudistusta, vaikkapa kortistolaatikon siirtoa aputilan nurkasta toiseen. s. 122 

Tolikin ja hänen äitinsä välinen rakkaus kasvaa itsestäänselvästi huolenpidoksi novellissa Mies vuoristomaisemassa, vaikkei mallia mistään ole saatukaan. Samalla kuvataan onnellinen elämä mielekkään työn ja tekemisen parissa.

Valentina oli kuusitoistavuotiaaksi saakka asunut lastenkodissa, missä hänet oli opetettu selviytymään eikä rakastamaan, joten ei hän osannut moista pojalleenkaan opettaa.. Sen enempää hän ei ollut osannut rakastua yhteenkään mieheen. ss.96-97 

Ihan kaikki novellit eivät puhutelleet yhtä paljon, mutta päällimmäiseksi jäi ilo. Kuolemaa, vanhuutta ja raihnaisuutta voi käsitellä myös tällä tavalla: voivottelematta tai surkuttelematta. Ulitskaja kertoo tarinat raikkaasti ja hauskasti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen pieni kokoelma. Hitaasti tätä kokoelmaa ei ehkä malta lukea, mutta novellien välissä on maltettava pitää tauko. Niin tarttuu kerronnan riemu lukijaankin.

Ljudmila Ulitskaja : Sielun ruumis, Siltala 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rasskazy o tele dusi.- Suom. Arja Pikkupeura. 129 sivua


sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Mustonen Enni: Emännöitsijä

 Äkkiä leijuin verannan katossa ja näin itseni seisomassa seinän vieressä mustassa puvussani ja mullan tahrimassa esiliinassani. Niin selvästi en ollut vielä koskaan tuntenut olevani kaiken ulkopuolella, en edes silloin, kun äiti kuoli. s. 184

Ihmetyttää ja vähän hävettääkin, että olen vältellyt Enni Mustosen/Kirsti Mannisen kirjoja helppona viihteenä ja ajanvietteenä. Sujuvasti kirjoitettua historian kuvitusta tarjosi ainakin tämä kirja, joka oli satunnaisesti valittu kolmas osa  Syrjästäkatsojan tarinoista. Vaikka päähenkilö Ida on läsnä Albert Edelfeltin ja tämän perheen elämän käänteissä, hän katsoo kuitenkin tapahtumia syrjästä eikä edes vaadi keskeisempää roolia itselleen silloinkaan, kun on Edelfeltin rakastajatar.

Kun Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille, järjestyy alavutelaislähtöiselle lastenhoitaja Idalle emännöitsijän paikka Albert Edelfeltin poikamiestaloudesta ja ateljeesta Elisabetinkadulta. Edelfeltin kaunis Ellan-vaimo asuu pariskunnan Erik-pojan kanssa muualla ja Edelfeltin taloudenhoitajia katsotaan jo ennalta hieman arvostellen, sillä miehen maine naistenmiehenä on tunnettu. Ida osoittautuu pystyväksi emännöitsijäksi, reippaaksi ja osaavaksi, naapureitaankin auttavaksi nuoreksi naiseksi, joka ei työtä karta. Hän auttelee herrasväkeä niin kaupungissa kuin huviloilla ja osallistuu Edelfeltin lisäksi tämän sisarten ja vaimon taloudenpitoon. Vähän liian täydellisenä Ida minusta kuvataan, sillä rakastumista suurempaa virhettä ei tytöstä paljastu. Ida on ilmeisesti sarjan aiemmissa osissa ollut sekä Topeliuksen että Sibeliuksen palveluksessa, oppinut ruotsia ja taloudenpitoa. Hän kiinnostuu uusista asioista, kuten taiteesta ja kirjoista ja kertoo kysyttäessä oman mielipiteensä tunkeutumatta herrasväen elämään yhtään pyydettyä enemmän.

Albert Edelfeltin työtä ja matkoja kuvataan tavalla, joka kertoo vahvasta perehtymisestä historiaan ja taiteeseen sekä kyvystä välittää tietoa ja tunnetta, aikalaisilmapiiriä muille. Kuinka nokkelasti kirjailija käyttääkään repliikeissä ruotsinkieltä ja suomentaa sen heti perään ilman toiston tuntua! Samalla kirjailija suhtautuu lämmöllä ja ymmärtäväisesti kuvattaviinsa, vaikka nykylukija saattaa kiristellä välillä hampaitaan itsestäänselvän kaksinaismoraalin  edessä. Idakin hyväksyy Albert-herran käytöksen eikä missään vaiheessa ajattele astuvansa tämän rinnalle.

Sinä keväänä aloin vähitellen ymmärtää, että mies, jota rakastin, ei ollut se sama, jota hänen sisarensa palvoivat, eikä sekään, joka herrasmiehenä johti iloisia seurueita. Albert oli kuin lasten palikka, jonka jokaiselle sivulle on liimattu erilainen kuva. Muutamassa sekunnissa hän vaihtoi roolia niin kuin näyttelijä eikä silti oikeastaan teeskennellyt. Hän vain käänsi näkyviin uuden kyljen itsestään. s.344

Olen iloinen, että lukupiirini otti Enni Mustosen kirjat käsiteltäväksi ja viimein tutustuin niihin. Olen kirjallisuudenopiskelujen myötä saanut lievän viihdeallergian, jonka mukaan elämä on liian lyhyt muuhun kuin hyvien kirjojen lukemiseen. Tämä kirja osoittautui hyväksi ja taidan perehtyä sarjan muihinkin teoksiin.

Mustonen Enni: Emännöitsijä. - Otava, 2015. - Syrjästäkatsojan tarinoita 3.- 447 sivua

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Rasi-Koskinen Marisha: REC

 



Eve sanoi että jokainen otos jonka he tekivät vähensi häntä, sitten hän kertoi tarinan. Lapsena Eve oli rakastanut lentämistä, sillä tavalla hän sanoi, ei lentokoneilla vaan omilla siivillään. Hän oli lentänyt useiden metrien matkoja. Lentänyt siivet selässään ja ilman siipiä ja jos siipien kanssa, niin monenlaisten. Osa siivistä oli saatu lahjaksi, osan hän oli askarrellut itse paperista, pahvista ja höyhenistä. Hän oli kokeillut monia erilaisia tapoja tehdä siivet. Sitten hänen äitinsä oli sanonut ettei se ole lentämistä. Se oli hyppäämistä. Äiti oli kuvannut hänet salaa videolle ja suloiseltahan se pyllähtely oli näyttänyt. Sukulaiset olivat ihastelleet sitä perhejuhlissa. Äiti oli tarkoittanut hyvää mutta saanut aikaan sen, ettei Eve enää koskaan lentänyt. Hän ei edes muistanut miltä tuntui lentää. Vain että oli joskus uskonut tekevänsä niin.

"Kaikille lapsille on käynyt noin."

Ei se tapahdu vain lapsille. Sama voi tapahtua missä tahansa vaiheessa elämää. Kun sinusta kerrotaan jotain. Kun sinut liitetään osaksi toisen ihmisen tarinaa. Kun olemassaoloasi määritellään jollain tavoin, sinä pienenet, kutistut vähän. Määritteleminen pienentää kohteensa. s. 248

Enpä muista koskaan ennen hengästyneeni kirjaa lukiessani. Tämän kirjan kanssa kävi viimeisillä sivuilla niin. Kirja oli jopa vähän lukemista odotellut, kun olin empinyt siihen tarttumista. Aloitettuani en pitkään edes ymmärtänyt lukemaani, mutta joku kirjassa pakotti jatkamaan. Ehkä tarinat pitivät otteessaan tai vähitellen kehittyvä oivalluksen tunne, kun palaset loksahtelivat kohdilleen. Yksittäisiä, perusteltujakin ajatuksia poimin, mutta niiden varassa kerronta ei olisi kantanut.

Henkilöitä on paljon ja kullakin heistä on oma osuutensa sekä koko kirjan tarinassa että myös oma tarinansa. Kun heidän tarinansa on kerrottu, he poistuvat kirjan näyttämöltä, joka liikkuu huoneissa ja saleissa, kameran kuvissa ja nettiverkon välityksellä.

Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heidät tekemään meistä sen mikä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisina kuvittelemme muiden meidät haluavan. s.615

Kerronta lähtee kahden pojan ystävyydestä, jonka siteitä koettelee toisen pojan, Colen tarina kaksoisvejestä Nikistä. Lucas pitää enemmän Nikistä, joka paljastuukin veljensä esittämäksi. Enemmän vielä ystävyyttä koettelee Eve, tyttö omine tarinoineen ja kadonneine ystävineen. Tästä ystävykset haluavat kuvata oman kuvasarjan levitettäväksi, mutta erimielisyys syntyy Even roolista tarinassa.

Keskeiseksi paikaksi tulee eri ihmisten tarinoiden kautta Mäki, joka on vanhan kaupungin tiheästi rakennettua keskustaa, hautausmaa toisella sivustallaan. Vaikka kaduilla kulkevat niin raitiovaunut kuin autotkin, voi liian iso ajoneuvo, kuten asuntovaunu eksyneen turistin ohjaamana aiheuttaa liikennekaaoksen. Vuosikymmenten kuluessa hautausmaa aidataan ja aidatun alueen yli rakennetaan köysiaita, mutta yhä kaupunki houkuttaa matkailijoita ja seikkailijoita, jotka etsivät kameroillaan jotain turistikuvia erikoisempaa. Seikkailijat ovat valmiita antautumaan tekemisiin paikallisten kanssa löytöjä tehdäkseen, mutta varotoimistaan huolimatta turistitkin saattavat joutua pulaan. Paikalliset ihmiset jäävät taustaksi, vaikka heidän toimintansa ja tarinansa vievät ajoittain kokonaisuutta eteenpäin.

Kirjan monista eri aikoina eläneistä henkilöistä minua miellytti eniten matkakirjailija Gunilla, joka liikkui kameransa kanssa kaupungissa heti kun pääsy kaupunkiin oli muuttunut erittäin hankalasta vain vähän hankalaksi. Hän kulki kaupungissa sanakirjan kanssa, yritti puhua asukkaiden kieltä, vaihtoi vaatteensa paikallisten mummojen mekkoihin ja kysyi luvan kameran käyttöön kuvattavalta. Hänestä tulee myöhempien reppureissaajien esikuva ja moni kirjan henkilöistä ihailee häntä myös. Hyvin pystyn kuvauksen perusteella kuvittelemaan nuoren naisen gg-tatuointia myöten. Hän on myös likipitäen ainoa henkilö kirjassa, joka ei kanna syyllisyyttä mistään ja juuri se taitaa tehdä hänestä rohkean. Sillä:

Viisi vuotta syyllisyyttä tekee ihmisestä säikyn. Viisi vuotta ja sitä oppii lukemaan vihjeitä ihmisten katseista. Kaikenlaisia vihjeitä. Tietääkö tuo?Tai tuo? Tunnistaako se, onko katsonut dokumentin niin terkasti, ylipäänsä katsonut? s. 18

Omaa syyllisyyttä ja pelkoa vähentää syyllisten etsiminen muualta. Surun tai menetyksen kohdatessa tuntuu syyllisten etsiminen tai löytäminen muualta kuin itsestä vähentävän surua.

Syyllisten etsiminen kuuluu siihen, mitä ihmiset sanovat suruksi., vaikka kosto ja rankaiseminen ovat vain yrityksiä siirtää surua, työntää sitä kauemmas ajassa ja tilassa, muuttaa sen muotoa koska se sellaisenaan on liian raskasta kestää. s.18

Syyllisyys synnyttää pelkoa ja sen nuoret matkaajat haluavat kieltää. Siitä huolimatta he mittaavat jatkuvasti vaaroja ja etsivät turvapaikkoja.

Turvallisuudentunnetta tuottavat asiat. Paikat joihin kuka tahansa on tervetullut asemastaan ja syntyperästään riippumatta. Läpi yön auki olevat ruokakaupat. Aitaamattomat jalkapallokentät. Metrotunnelit joissa pleksin taakse on aseteltu kartta. Lähiöiden pihmailla shakkia pelaavat vanhukset. Koirapuistot ja leikkipaikat. Julkiset kirjastot, joissa voi teeskennellä lukevansa, vaikka todellisuudessa nukkuu. Se että aina joku muukin on valveilla. Että toisella puolella maailmaa lähes kaikki ovat. Ja että samalla tavalla itse on jollekin unettomalle se, joka valvoo jossain. Ja paikat jotka eivät tuota turvallisuudentunnetta: taksiasemat jos ei ole rahaa, hotellien rikeät mainosvalot. s. 98

Kaiken tämän ja vielä runsaan kuudensadan sivun jälkeen teos jäsentyi jänteväksi kokonaisuudeksi, joka palkitsi lukijansa. Ehkä yhtämittainen lukurupeama olisi palvellut teoksen vastaanottoa parhaiten. Minun oli pidettävä välillä viikon tauko ja aluksi luin vuorotellen tämän kanssa toista melkein yhtä intensiivistä kirjaa. Näistä itsestä johtuvista ongelmista huolimatta päädyn ihailemaan kirjailijan kykyä luoda tällainen kokemus lukijalle ja suositella kirjaa edelleen muillekin, jotka ovat valmiita astumaan uusiin huoneisiin ja maailmoihin.

Voi olla että ihmiselle on annettu tietty määrä sanoja, joillekin enemmän, toisille vähemmän, ja sanojen lopullista määrää ei voi tietää etukäteen. Sanat eivät lopu yhtäkkiä vaan vähitellen, niiden vähenemistä ei huomaa. Elyinasta tuli hiljainen. s.605

Marisha Rasi-Koskinen: REC. S&S, 2020,  647 sivua