Kagge Erling: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa

 Lapsen jalka ei tiedä olevansa jalka, se haluaa olla perhonen tai omena. (Pablo Neruda) s.10

Onhan niin totta, että tästä kirjasta tähän lainaamani lauseet ovat monesti jo aiemmin sanottuja. Jopa kirjan suomenkielinen nimi mukailee lausahdusta, jonka puutarhanystävät tai purjehtijat muokkaavat toisin. On myös totta, että olen tietoisesti vähentänyt self help-tyyppisen kirjallisuuden lukemista, koska tarjotut ratkaisut ovat usein toistettujen itsestäänselvyyksien psykologiaa. Tässä kirjassa on kuitenkin mielestäni enemmän - ehkäpä osin reilusti ilmoitettujen lainauksien takia.

Kirja toistaa nykyisin muutenkin pinnalla olevaa hitauden ylistystä. Hetkessä eläminen ja kaikien  aistien täysipainoinen käyttäminen liittyvät myös kävelynylistäjän keinovalikoimaan. Tokkopa kuitenkaan on väärin, jos kerran keksitty pannaan uusiin kansiin ja helposti omaksuttavaan muotoon.

Minulle on seurannut paljon hyvää siitä, että olen tehnyt elämästäni epämukavampaa. s. 22

Kaikkein mieluisinta minulle on kävellä, kunnes olen kaatua uupumuksesta. Tuntea kuinka onni, rasitus ja kävelyn järjettömyys sekoittuvat toisiinsa siinä määrin, etten enää tiedä mikä on mitäkin. Mieli muuttuu. En enää välitä siitä, paljonko kello on, pää tyhjenee ajatuksista ja minusta tulee osa ruohoa, kiviä, sammalat, kukkia ja taivaanrantaa. s.116

Anni Kytömäen Margarita kirjassa oli vaikuttava kohtaus, jossa päähenkilö Senni sulautuu vedenkulkuun juhannusyönä. Paljon suoraviivaisemmin Kagge kuvaa tässä kirjassa omaa luontokokemustaan. 

(Maurice) Mearleau-Ponty lähti liikkeelle siitä, ettei ruumis ole pelkästään kasa atomeja, lihaa ja luuta. Me hankimme tietoa, muistamme asioita ja pohdimme varpailla, jalkaterillä, jaloilla, käsivarsilla, vatsalla, rinnalla ja hartioilla. Emmekä vain päällä ja sielulla, joita Sokrates piti tärkeinä s.67

Kagge muistaa myös heitä, joille käveleminen ei ole niin itsestäänselvää kuin terveille ihmisille usein on ja pohtii maailmaa tuon kokemuksen kautta. Samalta kirjailijalta/tutkimusmatkailijalta on ilmestynyt myös hiljaisuudesta kertova kirja Hiljaisuus kiireen ja melun keskellä. Sitä en ole lukenut, mutta linkin kirja-arvion perusteella tuolla kirjalla on enemmän annettavaa myös heille, joiden kävelymahdollisuudet ovat rajalliset. Saatan siihen tarttua minäkin, mutta ainakin tätä kirjaa olen valmis suosittelemaan myös muille. Eksymisineen kaikkineen:

Olen eksynyt niin monta kertaa, että olen alkanut epäillä, että syvällä sisimmässni tavoittelenkin sitä pientä epävarmuuden tunnetta. Kuten veljeni Gunnar sanoi kerran, kun olimme varmaan kahdeksan tai yhdentoista ikäisinä eksyneet Östmarkan  metsissä: "Täällä olen eksynyt ennenkin, joten tiedän kyllä missä ollaan. " s.25

Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa. - Art House 2020. - Alkuteos Å gå: Ett skritt av gangen. Suom. Kari Koski. 152 sivua 

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin
Jään luoksesi

Into 2017
Koreankielinen alkuteos: Eodiseonga na-reol chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut koreasta Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
302 sivua

Uskon vakaasti kirjojen kykyyn avartaa maailmankuvaa ja edistää vieraiden kultturien ymmärtämistä. Siinä mielessä tartuin tähän eteläkorealaisen kirjailijan toiseen suomennettuun kirjaan. Olen lukenut myös hänen esikoisteoksensa  Pidä huolta äidistä (Into 2015). Molempien kirjojen lukemisen jälkeen en ole ihan varma ymmärrykseni lisääntymisestä. Maisema tuli tutummaksi, ehkä myös surumielinen ajattelutapa. Vaan onko jälkimmäinen enemmän kirjailijan ominaislaatua kuin maan kansalaisten luonteenpiirre? Minulla oli vaikeuksia nimien kanssa, ja jouduin välillä pohtimaan, kuka oli kuka.

Onneksi henkilöitä ei ollut liikaa, vaan neljän päähenkilön lisäksi mainittiin nimeltä vain kolme muuta, professori Yun, ujo opiskelutoveri ja tuleva arkkitehti sekä kadonnut isosisko. Kiistattomat päähenkilöt olivat Myeong-seo ja Jeong Yun, jotka tapaavat professorin luennolla. Myeong-seon mukana on Miru, joka täyttää taukoa omassa yliopistossansa  kuuntelemalla professorin luentoja. Miru etsii kuolleen isosikonsa Mireun poikaystävää, joka on yhtäkkiä kadonnut. Kun professori kutsuu nuo kolme nuorta työhuoneeseensa (saadakseen puhtaaksikirjoittajan käsikirjoitukselleen!!), käy ilmi, että nuoren Mirun kädet ovat ryppyiset kuin vanhan naisen. Yunin äiti on kuollut melkein heti opintojen aloittamisen jälkeen ja kotiseudulle on jäänyt myös  Dan, taiteellisesti lahjakas lapsuudenystävä.

Tunsin oloni tyhjäksi ja halusin tarttua kiinni johonkin. Katsoin Dania, joka poltti tupakkaa tsinnian vieressä ja liikehti hermostuneesti, koska jossain saattoi olla hämähäkki, ja melkein kysyin häneltä: "Rakastatko minua?" Jos olisin kysynyt sitä, olisimme varmasti etääntyneet toisistamme peruuttamattomasti. Nielaisin sanani ja tuijotin äidin hautaa. Ajattelin, että oli aika palata kaupunkiin..
- Yliopistolla on nykyään koko ajan mielenosoituksia,
Puristin vielä vähän multaa palloksi ja panin sen taskuuni.
- Hakkasin kaverini s. 36

Syöminen ja ruuasta nauttiminen nousevat yhdeksi juonteeksi, ja siitä tulee lopulta keskeinen käänne juonen kuljetukseen. Danin hakkaama kaveri söi mielellään ja sitä piirrettä Yun ihailee myös Mirua katsellessaan

Äidistäni olisi ollut mukava katsella, kun Miru syö. Miru söi yllättäen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin isäni. Äiti olisi taputtanut häntä hartioille, hymyillyt ja sanonut, että Mirun tapa syödä tuo onnea. Äiti kuvaili erilaisia tilanteita ruoan kautta. Jos jollekin tapahtui jotain pahaa, hän sanoi sen johtuvan nirsoilusta syödessä. Jos taas jollekin tapahtui jotakin hyvää, se johtui siitä, että tämä söi hyvällä ruokahalulla.
-Onpa sinulla hyvä ruokahalu.
-Ai minulla?
-Niin.
Mirun silmät pyöristyivät kuin hän olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa.
- Äidistäni olisi ollut kiva katsella, kun syöt. Hän sanoi aina, että ihmisten pitää osata nauttia ruoasta. Että silloin ei jää nälkäiseksi, meni minne tahansa. Että ne, jotka osaavat nauttia ruoasta ymmärtävät sen arvon. s.107

Miru jopa kirjaa kaiken syömänsä muistikirjaansa, jota kantaa mukanaan. Ruokien kautta lukija pääsee myös lähemmäs kulttuuria.

Miru mumisi ruokien nimiä kuin kirjojen nimiä ääneen lukien:retikkakimchi, haudutettu lootuksen juuri, paistettu takiaisen juuri.Hän ihmetteli ruoan määrää ja kysyi, olinko tehnyt kaiken itse.
-Vanhempi serkkuni asuu lähistöllä. Hän toi nämä tänne.
- Sinähän sanoit, ettei sinulla ole muuta kuin seesaminlehtikimchiä.
-En itsekään muistanut, että näitä on näin paljon. Avaan nämä ensimmäistä kertaa.
Osoitin astioita, joissa oli paistettua takiaisen juurta ja haudutettua lootuksen juurta.
-Mikset ole syönyt niitä?
-Kaikkia ei tule otettua esiin, koska syön yksin.
Söin, koska olin nälkäinen, en siksi, että ruoka oli hyvää. s. 103

Toinen teema on käveleminen.
Oli hyvä, että päätin tutustua kaupunkiin kävelemällä. Käveleminen sai minut ajattelemaan enemmän ja tarkastelemaan kaikkea olevaista. Kun laitoin jalkaa toisen eteen ja liikuin eteenpäin, tuntui kuin lukisin kirjaa. Vastaan tuli metsäisiä polkuja ja kapeita torikujia, joilla minulle tuntemattomat ihmiset juttelivat keskenään, pyysivät toisiltaan apua ja huusivat toisiaan nimeltä. Ihmiset ja maisema olivat olemassa yhtä aikaa. s. 69

Minulla oli tapana kävellä yksin kaupungissa, mutta nyt aloin kävellä yhä useammin kolmisin Myeong-seon ja Mirun kanssa. 
Kävelimme rinnakkain, kunnes tie kapeni ja muodostimme jonon, jota Myeong-seo johti, Miru kulki toisena ja minä viimeisenä perässä. Tien levennyttyä kävelimme taas rinnakkain. Oli erilaista kävellä kolmistaan. Luulin, etten näkisi kaikkia kaupungin yksityiskohtia niin kuin yksin kävellessäni, koska kun meitä on kolme, kiinnittäisimme enemmän huomiota toisiimme. Mutta nähtävää olikin enemmän juuri siksi, että meitä oli kolme. Kun joku meistä osoitti jotakin ja sanoi: "Katsokaa tuota", katsoimme sitä yhtä aikaa. Näin asioita, joita en olisi yksin nähnyt. s.118

Miru osoittelee taivaalle, Myong-seo näkee ihmiset ja minäkertoja Yun rakennuksia.

Teksti on paikoin hyvin runollista ja länsimaisen kirjallisuuden lainauksiakin on paljon.Professori Yunin opettama pyhän Kristoforoksen myytti nousee esiin usein.

Pyhää Kristoforosta kunnioitetaan yhä muun muassa kuljettajien ja merimiesten pyhimyksenä, koska hän kantoi lapsen joen yli.
...Kristus kantoi hartioillaan ristiä, ja pyhä Kristoforos kantoi hartioillaan Jeesusta. Jos lauseen kääntää toisin päin, niin risti kantoi Kristusta ja Jeesus johdatti Pyhän Kristoforoksen pelastuksen tielle. Heillä molemmilla oli kutsumus, jolle he omistivat koko elämänsä, ja molemmilla oli kohtalokas kohtaaminen, joka teki mahdolliseksi kutsumuksen toteuttamisen. Onko minullakin siinä tapauksessa kutsumus? Tehtävä, jota minun on tarkoitettu toteuttavan koko loppuelämäni ajan? Milloin mahdollisuus seurata kutsumusta mahtaa löytää tiensä luokseni? Vaikka olen reilusti yli kaksikymmentä, minusta tuntuu kuin hapuilisin yhä pimeässä yrittäen löytää tietä eteenpäin. ss.100-101

Maailmankuva ja omat arvot määräytyvät ympäristön, kasvatuksen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Kun Myong-sun yrittää ostaa tietyn runokokoelman Yonille, ilmoittaa kauppias, ettei kokoelma ole myytävänä, koska hänen ensirakkautensa oli antanut sen hänelle.

"Paljonko aiot maksaa siitä? 350 woniako? Vai kuinka paljon? luulen että on merkityksellisempää antaa se sinulle. Jos joku myöhemmin haluaa kirjan, joka on vain sinulla, anna se hänelle."Katsoin, kun kirjakauppias käveli takaisin liikkeeseensä. Muistin professori Yunin sanat: "Kukin määrittelee arvon omalla tavallaan."...
...Toivon että kaikki, minä mukaan lukien, ovat itsenäisiä ja itsevarmoja. Haluan, että ihmissuhteissani ei ole salaisuuksia, eikä niissä arvostella toista. s.149


  Rakkaus ja ystävyys ovat pääteemoja, vaikka rakkaus tulee esille niin vaivihkaa ja verhotusti, etten oikein osannut pitkään aikaan päätellä, kuka rakastaa ja ketä. Välillä syntyy yhteys, mutta sen jälkeen se taas katoaa.

Pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin tunsin iloa......
Tykkään sinusta yhtä paljon kuin tunsin silloin surua. s.126

Jäähyväiset saavat meidät kai ojentamaan kätemme niillekin, joille emme ole pystyneet sitä ojentamaan, vaikka olisimme halunneet. Ehkä myös välitämme enemmän niistä, joiden kanssa emme ole olleet kovin läheisiä. s197

- Minäkin tykkään olla yksin. En yrittänyt tulla lähellesi, koska pelkäsin satuttavani sinua. Jos joskus kuitenkin satutan sinua, ethän vihaa minua.s.162

Ilmaukset "Muistetaan tämä päivä ikuisesti." toistuu yhtä usein kuin "Jonakin päivänä". Toistoa käytetään kaiketi romanttisena, ehkä vähän siirappisenakin tehokeinona. Onneksi kirja ei ole kuitenkaan niin siirappinen kuin ennakkoon ja kirjan nimen perusteella kuvittelin. Oikeastaan ylimääräinen makeus vältetään kokonaan ja välillä ympäröivän yhteiskunnan raaka todellisuus kyynelkaasuineen, mielenosoituksineen ja kadonneine ihmisineen tuodaan lukijan eteen henkilöiden arkisena elinympäristönä. Danin armeijakokemukset ovat tällaista kuvausta.

Aikaisemmin uskoin, että minä olen minä, että olen arvokas, mutta tajusin, että uskoni ei ole muuta kuin tomua, ei mitään muuta kuin näkymätöntä tuulta, ja sen tajuaminen täyttää minut katkerista katkerimmalla tuskalla, joka kalvaa sisintäni.Olen oppinut jälleen kerran täällä armeijassa, että ihmiset eivät ole mitään muuta kuin hiiriä, jotka juoksevat ikuisesti ympyrää labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. s.200

Kustantaja kirjoittaa kirjan takakannessa: Jeong Yunin puhelin soi ja langan päässä on hänen nuoruudenrakastettunsa. Ja vielä:Henkesalpaavan tuskallisissakin tilanteissa kohtaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme.

Kyllä nämä lauseet kuvaavat kirjaa, jonka luin. Eivätkä ne kuitenkaan kerro kaikkea. Moneen suuntaan kurkottavaa ja hieman salaperäistä  teosta ei voikaan parilla lauseella tyhjentää. Enkä minäkään tällä kuvailuyrityksellä siihen pysty. Itse pitää kirja lukea ennenkuin pääsee tähän sisään. Kyllä se kannatttaa, vaikka lukemisen jälkeenkin jäi vähän sellainen olo kuin kutittaisi jostain sellaisesta kohdasta, jota ei yletä raapimaan. Kirjassa lähestyttiin jotain olennaista, mutta tavoittamatta se jäi, ainakin minulta. Kirjan oikoluvussa on pieniä puutteita, mutta eivät ne minua liiemmin haitanneet.

Punnitsin mielessäni, tartunko tähän kirjaan vai paljon lukijoita puhuttaneeseen Han Kangin Vegetaristi-kirjaan (etelä-)korealaiseen todellisuuteen tutustuakseni. Ehkä tämä oli lempeämpi ja toiveikkaampi vaihtoehto johdatuksena eteläkorealaiseen elämänmuotoon.

-Aloitimme aamut aina sillä kaivolla. Äitini nousi aamunkoitteessa ja nosti kaivosta vettä. Isä ja minä pesimme kasvomme ja hampaamme kaivolla. Nykyään kylään tulee vesijohtovesi, joten kaivo on peitetty. Joka kerta, kun käyn siellä, nostan kantta ja kuristan kaivoon. Syvällä kaivossa on yhä vettä. On ihanaa nähdä se. On rauhoittavaa tietää, että ensimmäinen näkemäni vesi ei ole kuivunut. 
Hän katsoi minua hiljaa.
- Tykkään sinusta yhtä paljon kuin siihen kaivoon katsomisesta. s. 235

Joyce Rachel Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce
Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harld Fry 2012
Suom. Hilkka Pekkanen
Kuvitus: Andrew Davidson
Kartta  John Taylor
327 sivua

Olen todella samaa mieltä The Timesin toimittajan kanssa. Häneltä on lainattu etuliepeen teksti, jossa hän tunnustaa mm.: Rakastan tätä kirjaa.

Eläkeläispäiviään vaimonsa Maureenin kanssa viettävä Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenilta. Nainen on kuolemassa syöpään ja muistelee menneitä. Harold vastaa nopeasti ja lähtee viemään vastauskirjettä postilaatikkoon. Hän kävelee kuitenkin ensin vastaantulleen postilaatikon ohi ja vielä seuraavankin ohi ja vähitellen hän huomaa olevansa matkalla saattokotiin, jossa Queenie tekee kuolemaa. Hän soittaa saattokotiin ja kertoo olevansa tulossa sinne kävellen sekä pyytää Queenia pysyttelemään hengissä, kunnes hän on perillä. Vaimonsa Maureenin hän pitää myös tilanteen tasalla, vaikka avioliitto ei ole enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut sitä, mitä se oli nuorena tai silloin, kun pariskunnan ainoa poika David asui kotona.

Kävely alkaa viehättää Haroldia ja aluksi hän tuntee suuren vapauden, kun etenee päivät kävellen ja viettää yöt halvoissa majapaikoissa.

Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa. s. 46

Vähitellen matkanteon luonne muuttuu ja selvittämättömät, unohduksiin painetut asiat menneisyydestä nousevat pintaan.

Harold köyristi hartioitaan ja pakotti jalat töihin entistä ahkerammin, ikään kuin ei niinkään olisi kävelemässä Queenin luo kuin pakoon itseään. s. 75

Harold oli koko ikänsä kulkenut pää kumarassa välttyäkseen yhteydenotoilta, ja siitä huolimatta hänen omasta lihastaan oli syntynyt ihminen, joka halusi välttämättä katsoa suoraan silmiin ja selvittää välit perusteellisesti. s.88

Pakatessaan matkalaukkunsa äiti oli riistänyt Haroldilta naurunsa lisäksi myös ainoan ihmisen, joka oli häntä pitempi. Joania ei mitenkään voinut kuvata helläksi, mutta hän seisoi sentään poikansa ja pilvien välissä. s. 107

Matkan aikana hän kohtaa monenlaisia ihmisiä, jotka auttavat häntä joko konkreettisesti jalkaongelmien kanssa, kuten maahanmuuttanut lääkäri Martina, joka ei saa työtä lääkärinä tai neuvoilla ja ohjeilla. Mukaan lähtee koirakin, jolle hän heittelee kiviä noudettavaksi. Harold oppii enemmän itsestään ja muista ihmisistä. Välillä näkökulma siirtyy Maureeniin, joka aluksi yrittää salata Haroldin lähdön vaimonsa hiljan menettäneeltä naapurilta Rexiltä. Kirja keroo myös vaimon tunteista ja niiden muutoksesta Haroldin vaelluksen aikana, vaikka pääpaino on Haroldissa tapahtuvassa muutoksessa.

Hän ymmärsi, että vaeltaessaan omien erehdystensä hyvittämiseksi hän joutui samalla hyväksymään muiden omituisuudet. Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan ja hän oli vapaa kuuntelemaan. s.95

Hän oli oppinut, että ihmiste pienuus täytti hänet ihmetyksellä ja lempeydellä, ja yksinäisyys myös. Maailma muodostui ihmisistä, jotka panivat jalkaa toisen eteen, ja jonkun elämä saattoi vaikuttaa tavanomaiselta vain siksi, että hän oli elänyt niin pitkään. Harold ei enää kyennyt ohittamaan tuntemattomia tunnustamatta totuutta, että kaikki olivat samanlaisia ja silti ainutlaatuisia ja että juuri se oli ihmisenä olemisessa vaikeaa. s. 164

Oli yhtä suuri lahja ottaa vastaan kuin antaa, sillä se vaati sekä rohkeutta että nöyryyttä. s.207

Vähitellen Haroldista tulee kuuluisuus ja ihmiset haluavat tarjota hänelle ruokaa ja yösijan. Siinä vaiheessa Harold on jo ruvennut yöpymään taivasalla ja vajoissa makuupussissa, sillä yöpyminen hotelleissa on käynyt liian kalliiksi. Huolimatta askeettisesta vaelluksesta mukaanlähtijöitä ja avun tarjoajia riittää enemmän kuin mies toivoisi. Seuraavan lainauksen vierasjoukko tuntuu hyvin tutulta.

Kun Harold oli käynyt suihkussa, kävi ilmi, että emäntä oli kutsunut myös joukon tuttaviaan improvisoiduille sherrykutsuille nurmikolle. Tervehtiessään Haroldia vieraat kohottivat lasinsa ja joivat maljan Queenien terveydeksi. Harold ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon taakse suittuja siniharmaita hiuksia eikä niin paljon vakosamettihousuja erilaisissa sinapinkeltaisen, kullankeltaisen ja ruosteenruskean sävyissä. s. 226

Olen antanut kirjan tekstille pääosan tässäkin postauksessa, sillä paremmin kirja näin paljastaa hienoutensa kuin minun kuvaamanani. Samalla nuo tekstipätkät ovat niitä asioita, jotka haluan kirjasta ja Haroldin vaelluksesta muistaa. Tästä miehestä tuli minulle kirjan kautta elävä hahmo, jonka matkaan mieluusti lyöttäydyin iltaisin. Kirjailija oli minulle tuntematon, aiemmin BBC:lle radiokuunnelemia ja draamasovituksia tehnyt neljän lapsen äiti. Kerronta etenee nimetyissä luvuissa, jotka on varustettu kuvilla. Haroldin vauhdissa pysyy helposti mukana eikä vaellusta hänen kanssaan malta jättää kesken. Tämä kirja, jos mikä, todistaa mielestäni kaunokirjallisuuden ylivertaisuuden elämänohjeita etsittäessä.

Ne tiet, joita hän oli kulkenut, olivat nyt täynnä toisia autoja. Ihmiset, joiden ohi hän oli kulkenut, kulkivat nyt toisten ihmisten ohi. Sade huuhtoisi pois hänen jalanjälkensä, vaikka ne olisivat kuinka selvät. Tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt missään niistä paikoista joissa oli käynyt tai tavannut niitä tuntemattomia jotka oli tavannut. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt missään enää mitään jälkeä eikä merkkiä itsestään.
Puut sallivat tuulen huojuttaa niiden oksia sulavasti kuin mustekala lonkeroitaan vedessä. Harold tunsi epäonnistuneensa aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Poikanakin hän oli epäonnistunut. Ei se ollut pelkästään sitä, että hän oli pettänyt Queenien, eikä sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä. Eikä se ollut pelkästään sitä, että hän oli epäonnistunut suhteessaan vaimoonsa ja poikaansa. Enemmänkin kysymys oli siitä, että hän oli kulkenut halki elämänsä jättämättä minkäänlaista jälkeä. Hän oli täysin merkityksetön. s. 272

Vaikka edellinen lainaus vaikuttaa toivottomalta, kannattaa lukea Haroldin omat johtopäätökset vaelluksensa opetuksista.

Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteelle, joka oli alunperinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oman mielensä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt. Harold päätti myös pitää purjehduskenkänsä, sillä kulumisesta huolimatta kengät olivat hänen. Hän ymmärsi, että kun ihminen vieraantuu siitä minkä tuntee ja muuttuu ohikulkijaksi, oudoista asioista tulee merkityksellisiä. Ja koska hän tiesi sen, tuntui tärkeältä sallia itselleen uskollisuus niitä vaistoja kohtaan, jotka tekivät hänestä Haroldin eikä ketään muuta. s. 207