Jään luoksesi
Koreankielinen alkuteos: Eodiseonga na-reol chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut koreasta Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
302 sivua
Uskon vakaasti kirjojen kykyyn avartaa maailmankuvaa ja edistää vieraiden kultturien ymmärtämistä. Siinä mielessä tartuin tähän eteläkorealaisen kirjailijan toiseen suomennettuun kirjaan. Olen lukenut myös hänen esikoisteoksensa Pidä huolta äidistä (Into 2015). Molempien kirjojen lukemisen jälkeen en ole ihan varma ymmärrykseni lisääntymisestä. Maisema tuli tutummaksi, ehkä myös surumielinen ajattelutapa. Vaan onko jälkimmäinen enemmän kirjailijan ominaislaatua kuin maan kansalaisten luonteenpiirre? Minulla oli vaikeuksia nimien kanssa, ja jouduin välillä pohtimaan, kuka oli kuka.
Onneksi henkilöitä ei ollut liikaa, vaan neljän päähenkilön lisäksi mainittiin nimeltä vain kolme muuta, professori Yun, ujo opiskelutoveri ja tuleva arkkitehti sekä kadonnut isosisko. Kiistattomat päähenkilöt olivat Myeong-seo ja Jeong Yun, jotka tapaavat professorin luennolla. Myeong-seon mukana on Miru, joka täyttää taukoa omassa yliopistossansa kuuntelemalla professorin luentoja. Miru etsii kuolleen isosikonsa Mireun poikaystävää, joka on yhtäkkiä kadonnut. Kun professori kutsuu nuo kolme nuorta työhuoneeseensa (saadakseen puhtaaksikirjoittajan käsikirjoitukselleen!!), käy ilmi, että nuoren Mirun kädet ovat ryppyiset kuin vanhan naisen. Yunin äiti on kuollut melkein heti opintojen aloittamisen jälkeen ja kotiseudulle on jäänyt myös Dan, taiteellisesti lahjakas lapsuudenystävä.
Tunsin oloni tyhjäksi ja halusin tarttua kiinni johonkin. Katsoin Dania, joka poltti tupakkaa tsinnian vieressä ja liikehti hermostuneesti, koska jossain saattoi olla hämähäkki, ja melkein kysyin häneltä: "Rakastatko minua?" Jos olisin kysynyt sitä, olisimme varmasti etääntyneet toisistamme peruuttamattomasti. Nielaisin sanani ja tuijotin äidin hautaa. Ajattelin, että oli aika palata kaupunkiin..
- Yliopistolla on nykyään koko ajan mielenosoituksia,
Puristin vielä vähän multaa palloksi ja panin sen taskuuni.
- Hakkasin kaverini s. 36
Syöminen ja ruuasta nauttiminen nousevat yhdeksi juonteeksi, ja siitä tulee lopulta keskeinen käänne juonen kuljetukseen. Danin hakkaama kaveri söi mielellään ja sitä piirrettä Yun ihailee myös Mirua katsellessaan
Äidistäni olisi ollut mukava katsella, kun Miru syö. Miru söi yllättäen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin isäni. Äiti olisi taputtanut häntä hartioille, hymyillyt ja sanonut, että Mirun tapa syödä tuo onnea. Äiti kuvaili erilaisia tilanteita ruoan kautta. Jos jollekin tapahtui jotain pahaa, hän sanoi sen johtuvan nirsoilusta syödessä. Jos taas jollekin tapahtui jotakin hyvää, se johtui siitä, että tämä söi hyvällä ruokahalulla.
-Onpa sinulla hyvä ruokahalu.
-Ai minulla?
-Niin.
Mirun silmät pyöristyivät kuin hän olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa.
- Äidistäni olisi ollut kiva katsella, kun syöt. Hän sanoi aina, että ihmisten pitää osata nauttia ruoasta. Että silloin ei jää nälkäiseksi, meni minne tahansa. Että ne, jotka osaavat nauttia ruoasta ymmärtävät sen arvon. s.107
Miru jopa kirjaa kaiken syömänsä muistikirjaansa, jota kantaa mukanaan. Ruokien kautta lukija pääsee myös lähemmäs kulttuuria.
Miru mumisi ruokien nimiä kuin kirjojen nimiä ääneen lukien:retikkakimchi, haudutettu lootuksen juuri, paistettu takiaisen juuri.Hän ihmetteli ruoan määrää ja kysyi, olinko tehnyt kaiken itse.
-Vanhempi serkkuni asuu lähistöllä. Hän toi nämä tänne.
- Sinähän sanoit, ettei sinulla ole muuta kuin seesaminlehtikimchiä.
-En itsekään muistanut, että näitä on näin paljon. Avaan nämä ensimmäistä kertaa.
Osoitin astioita, joissa oli paistettua takiaisen juurta ja haudutettua lootuksen juurta.
-Mikset ole syönyt niitä?
-Kaikkia ei tule otettua esiin, koska syön yksin.
Söin, koska olin nälkäinen, en siksi, että ruoka oli hyvää. s. 103
Toinen teema on käveleminen.
Oli hyvä, että päätin tutustua kaupunkiin kävelemällä. Käveleminen sai minut ajattelemaan enemmän ja tarkastelemaan kaikkea olevaista. Kun laitoin jalkaa toisen eteen ja liikuin eteenpäin, tuntui kuin lukisin kirjaa. Vastaan tuli metsäisiä polkuja ja kapeita torikujia, joilla minulle tuntemattomat ihmiset juttelivat keskenään, pyysivät toisiltaan apua ja huusivat toisiaan nimeltä. Ihmiset ja maisema olivat olemassa yhtä aikaa. s. 69
Minulla oli tapana kävellä yksin kaupungissa, mutta nyt aloin kävellä yhä useammin kolmisin Myeong-seon ja Mirun kanssa.
Kävelimme rinnakkain, kunnes tie kapeni ja muodostimme jonon, jota Myeong-seo johti, Miru kulki toisena ja minä viimeisenä perässä. Tien levennyttyä kävelimme taas rinnakkain. Oli erilaista kävellä kolmistaan. Luulin, etten näkisi kaikkia kaupungin yksityiskohtia niin kuin yksin kävellessäni, koska kun meitä on kolme, kiinnittäisimme enemmän huomiota toisiimme. Mutta nähtävää olikin enemmän juuri siksi, että meitä oli kolme. Kun joku meistä osoitti jotakin ja sanoi: "Katsokaa tuota", katsoimme sitä yhtä aikaa. Näin asioita, joita en olisi yksin nähnyt. s.118
Miru osoittelee taivaalle, Myong-seo näkee ihmiset ja minäkertoja Yun rakennuksia.
Teksti on paikoin hyvin runollista ja länsimaisen kirjallisuuden lainauksiakin on paljon.Professori Yunin opettama pyhän Kristoforoksen myytti nousee esiin usein.
Pyhää Kristoforosta kunnioitetaan yhä muun muassa kuljettajien ja merimiesten pyhimyksenä, koska hän kantoi lapsen joen yli.
...Kristus kantoi hartioillaan ristiä, ja pyhä Kristoforos kantoi hartioillaan Jeesusta. Jos lauseen kääntää toisin päin, niin risti kantoi Kristusta ja Jeesus johdatti Pyhän Kristoforoksen pelastuksen tielle. Heillä molemmilla oli kutsumus, jolle he omistivat koko elämänsä, ja molemmilla oli kohtalokas kohtaaminen, joka teki mahdolliseksi kutsumuksen toteuttamisen. Onko minullakin siinä tapauksessa kutsumus? Tehtävä, jota minun on tarkoitettu toteuttavan koko loppuelämäni ajan? Milloin mahdollisuus seurata kutsumusta mahtaa löytää tiensä luokseni? Vaikka olen reilusti yli kaksikymmentä, minusta tuntuu kuin hapuilisin yhä pimeässä yrittäen löytää tietä eteenpäin. ss.100-101
Maailmankuva ja omat arvot määräytyvät ympäristön, kasvatuksen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Kun Myong-sun yrittää ostaa tietyn runokokoelman Yonille, ilmoittaa kauppias, ettei kokoelma ole myytävänä, koska hänen ensirakkautensa oli antanut sen hänelle.
"Paljonko aiot maksaa siitä? 350 woniako? Vai kuinka paljon? luulen että on merkityksellisempää antaa se sinulle. Jos joku myöhemmin haluaa kirjan, joka on vain sinulla, anna se hänelle."Katsoin, kun kirjakauppias käveli takaisin liikkeeseensä. Muistin professori Yunin sanat: "Kukin määrittelee arvon omalla tavallaan."...
...Toivon että kaikki, minä mukaan lukien, ovat itsenäisiä ja itsevarmoja. Haluan, että ihmissuhteissani ei ole salaisuuksia, eikä niissä arvostella toista. s.149
Rakkaus ja ystävyys ovat pääteemoja, vaikka rakkaus tulee esille niin vaivihkaa ja verhotusti, etten oikein osannut pitkään aikaan päätellä, kuka rakastaa ja ketä. Välillä syntyy yhteys, mutta sen jälkeen se taas katoaa.
Pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin tunsin iloa......
Tykkään sinusta yhtä paljon kuin tunsin silloin surua. s.126
Jäähyväiset saavat meidät kai ojentamaan kätemme niillekin, joille emme ole pystyneet sitä ojentamaan, vaikka olisimme halunneet. Ehkä myös välitämme enemmän niistä, joiden kanssa emme ole olleet kovin läheisiä. s197
- Minäkin tykkään olla yksin. En yrittänyt tulla lähellesi, koska pelkäsin satuttavani sinua. Jos joskus kuitenkin satutan sinua, ethän vihaa minua.s.162
Ilmaukset "Muistetaan tämä päivä ikuisesti." toistuu yhtä usein kuin "Jonakin päivänä". Toistoa käytetään kaiketi romanttisena, ehkä vähän siirappisenakin tehokeinona. Onneksi kirja ei ole kuitenkaan niin siirappinen kuin ennakkoon ja kirjan nimen perusteella kuvittelin. Oikeastaan ylimääräinen makeus vältetään kokonaan ja välillä ympäröivän yhteiskunnan raaka todellisuus kyynelkaasuineen, mielenosoituksineen ja kadonneine ihmisineen tuodaan lukijan eteen henkilöiden arkisena elinympäristönä. Danin armeijakokemukset ovat tällaista kuvausta.
Aikaisemmin uskoin, että minä olen minä, että olen arvokas, mutta tajusin, että uskoni ei ole muuta kuin tomua, ei mitään muuta kuin näkymätöntä tuulta, ja sen tajuaminen täyttää minut katkerista katkerimmalla tuskalla, joka kalvaa sisintäni.Olen oppinut jälleen kerran täällä armeijassa, että ihmiset eivät ole mitään muuta kuin hiiriä, jotka juoksevat ikuisesti ympyrää labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. s.200
Kustantaja kirjoittaa kirjan takakannessa: Jeong Yunin puhelin soi ja langan päässä on hänen nuoruudenrakastettunsa. Ja vielä:Henkesalpaavan tuskallisissakin tilanteissa kohtaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme.
Kyllä nämä lauseet kuvaavat kirjaa, jonka luin. Eivätkä ne kuitenkaan kerro kaikkea. Moneen suuntaan kurkottavaa ja hieman salaperäistä teosta ei voikaan parilla lauseella tyhjentää. Enkä minäkään tällä kuvailuyrityksellä siihen pysty. Itse pitää kirja lukea ennenkuin pääsee tähän sisään. Kyllä se kannatttaa, vaikka lukemisen jälkeenkin jäi vähän sellainen olo kuin kutittaisi jostain sellaisesta kohdasta, jota ei yletä raapimaan. Kirjassa lähestyttiin jotain olennaista, mutta tavoittamatta se jäi, ainakin minulta. Kirjan oikoluvussa on pieniä puutteita, mutta eivät ne minua liiemmin haitanneet.
Punnitsin mielessäni, tartunko tähän kirjaan vai paljon lukijoita puhuttaneeseen Han Kangin Vegetaristi-kirjaan (etelä-)korealaiseen todellisuuteen tutustuakseni. Ehkä tämä oli lempeämpi ja toiveikkaampi vaihtoehto johdatuksena eteläkorealaiseen elämänmuotoon.
-Aloitimme aamut aina sillä kaivolla. Äitini nousi aamunkoitteessa ja nosti kaivosta vettä. Isä ja minä pesimme kasvomme ja hampaamme kaivolla. Nykyään kylään tulee vesijohtovesi, joten kaivo on peitetty. Joka kerta, kun käyn siellä, nostan kantta ja kuristan kaivoon. Syvällä kaivossa on yhä vettä. On ihanaa nähdä se. On rauhoittavaa tietää, että ensimmäinen näkemäni vesi ei ole kuivunut.
Hän katsoi minua hiljaa.
- Tykkään sinusta yhtä paljon kuin siihen kaivoon katsomisesta. s. 235
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti