Emi Yagi: Venus ja minä

"Kaikki viettävät elämänsä jotakin odottaen.He kestävät, koska on joka tapauksessa jotakin odotettavaa, oli se sitten isoa tai pientä tai jotakin, mikä ei koskaan toteudu. Odotetaan päivän kolmea ateriaa, odotetaan viikonloppua, luokalta pääsyä, rakastettua, valmistumista, työkomennusta, työpaikan vaihtoa, eläkkeelle jäämistä, unta. Ja sitten odotetaan kuolemaa."

Venuksen mielestä  maailman pelottavin asia on se. ettei ole mitään odotettavaa. Se on  pelottavaa monen muunkin mielestä. Kirjan minä-kertoja odottaa työvuorojaan Venuksen kanssa. Hänen sujuva latinantaitonsa on taannut hänelle työpaikan museossa puheliaan patsaan keskustelukumppanina. Uhkea Venus-patsas haluaa korostaa syntyneensä Roomassa ja välttelee alkuperäistä Afrodite nimitystä. Vaikka keskustelutuokioita on vain tunti viikossa, löytää yksinäinen kylmävarastotyöntekijä niistä piankin elämäänsä tärkeän sisällön. Komea kuraattori muuttuu kilpailijaksi, joka tavoitteelee Venuksen suosiota hänkin. 

Pienen kirjan kantava teema on yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Kertojalla ei ole kavereita ja hän kantaa niskassaan koko ajan keltaista sadetakkia, joka eristää hänet tehokkaasti muista ja saa epämukavasti hikoilemaan sosiaalisissa tilanteissa ja kompastelemaan takin helmoihin . Hänen on vaikea on löytää keskustelunaiheita muiden kanssa. Hän syö kylmävarastosta saamiaan pakasteita yksin asunnossaan pysyäkseen hengissä, ei nauttiakseen.  Venuksella on ympärillään paljon patsaita, joiden puhetulva on eri kielien kakofoniaa, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia hänkin on yksin.

Kirjan sisältö on sivumäärää suurempi. Minä pidän maagisen realismin keinoista ja Yagi käyttää niitä taitavasti huolehtien koko ajan siitä, ettei niistä tule itsetarkoitusta, vaan ne paljastavat jotain olennaista, kuten tuo keltainen sadetakki. Jotain jäi minulta pimentoon:  Venus halusi kutsua keskustelukumppaniaan Horaksi. Tulkitsin nimityksen ensin halventavaksi, mutta voishan se tarkoittaa tuntia tai aikaa ylipäänsä... Raisa Porrasmaan suomennokseen olen oppinut luottamaan ja teksti soljuu hyvin tässäkin. Etsinpä käsiini myös Yagin edellisen suomennoksen, Tyhjyyspäiväkirjan.

Emi Yagi: Venus ja minä. - Otava 2025. Japaninkielinen alkuteos Kyunkanbi no kanojotachi, 2023. Suom. Raisa Porrasmaa. ( Otavan kirjasto 318). - Kannen kuva: Rene Magritte. - 105 sivua

Hannu Väisänen : Viisikko

 

Hannu Väisänen on Anterona kertonut omaa ja sisarustensa tarinaa lapsuudesta vanhuuteen. Ihastuin hänen kerrontatapaansa jo sarjan aloittaneesta Vanikan paloista lähtien, mutten en ole kaikkia 7-osaisen sarjan kirjoja lukenut. Kun nyt taas pääsin sisään tarinaan, taidan lukea nuo lukemattomatkin. Vaikka hyvin toimi tämäkin lukukokemus suoraan ikääntyneen Anteron maailmaan asetettuna.

Antero asuu Ranskassa ja siellä vietetään viisikon yhteisiä syntymäpäiviä entisessä pappilassa. Paikalla on neljä veljestä ja Sisko. Runoileva ja alkoholin pauloissa rimpuileva isä on kasvattanut sisasrukset yksin vaihtelevien äitipuoliehdokkaiden kanssa. Äiti on kuollut jo lasten ollessa hyvin pieniä. Kasvupaikka oli Oulun kasarmialue isän työn takia.

Santeri on perinyt isän taipumuksen ryyppyputkiin, hänellä on pitkä letitetty parta, joka päättyy sormukseen. Fysioterapeutti Aleksi on kiinnostunut Nepalista ja terveellisestä elämästä, Siskon elämää ohjaavat taivasnäyt. Joukon komistus on Santeri, jolla on kehitysvamma. Tässä romaanissa sisarusten elämä on asettunut uomiinsa ja Anteron Ranskan talo pannaan jo myyntiin, vaikka siellä vielä juhlia vieteäänkin

Sumu ei hälvene. Mutta muistin suuret pariovet avautuvat, ensin paukkuen, sitten saranat vinkuen. Ja parioven takaa lähtee kulkeutumaan luokseni kaikenlaisia unohdettuja muistoja, mikä liikkuen hontelosti kahdella tikkujalallaan, mikä länkisäärisenä, mikä hämähäkin muotoisena. Valtava unohdettujen asioiden joukko lähestyy minua, tuijottaa, lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

 Vanhuus on läsnä niin puissa, tippukiviluolissa kuin veljesten omassa elämässä. Pahimmin se iskee muistiaan kadottavaan Siskoon. Muistista ja muistoista tulee tärkeä osa kirjaa.Siskon auttaminen tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta. Samanlaiselta tuntuu sivusta seuraaminen, menneen olemuksen ja sisaren tapaojen muistaminen.

Yhtäkkiä minulla on tunne, että olen ensiapukurssin huonoin oppilas. Olen pidellyt ihmistä esittävää nukkea ylösalaisin sylissäni, enkä tiedä mistä kohdasta tekohengitys kuuluisi aloittaa. Enkä osaa asettaa muistiproteesia oikein.

Hannu Väisäsen teksti on kuvailevaa ja toteavaa, yksityiskohtia täynnä. Kirjan avulla pääsee  ransakalaiseen maalaispappilaan, ikivanhan marjakuusen luo, tippukiviluolaan ja karuun rivitaloasuntoon Kouvolassa. Mitään erityisesti korostamatta Väisänen tarjoaa tekstissä oivalluksia ja yhteenvetoja, jotka tekee mieli painaa mieleen. Samaistumispintaa riittää - ainakin vanhenevilla ihmisillä. Liikaa ei kerrota, eikä myöskään liian vähän. Tässä on kaikki kohdillaan.

Hannu Väisänen : Viisikko - romaani._ Siltala, 2024.- 199 sivua

Antti Heikkinen : Rautavaara

 

Tässäpä erinomainen kuntahistoriikki. Olin jo aikeissa heittää kirjan pois, kun ensilehdillä asia paljastui, mutta onneksi jatkoin. Romaanimuotoinen, fiktiivinen tosiasioihin nojaava historiikki Rautavaaran kunnan 150-vuotisesta taipaleesta kertoo taatusti yhtä paljon kuin perinteinen elinkeino- ja vuosilukuvetoinen kerronta. Tai ainakin sitä luetaan enemmän ja jopa kunnan rajojen ulkopuolella. Olihan se Savonia-palkinnon ehdokkaanakin, vaikkei nyt voittanutkaan kisaa. Kirjan kirjoittaja on samaisella palkinnolla jo palkittu kirjastaan Pihkatappi 2014.

Heikkinen selvittää kuvitteellista sukuhistoriaa ja samalla Rautavaaran kunnan historiaa Mäen torpan asukkaiden kautta. Kerttu tapaa Aino-mummonsa kuolinvuoteen ääressä äitinsä ja siskonsa ja lukija viedään sisään tarinaan. Aluksi saa olla varuillaan, että pysyy oikean isovanhemman matkassa, mutta kirjan edetessä kärryillä pysyminen on turvattu.

Amerikan Tuomas ostaa köyhtyneen torpan meren takana hankkimillaan rahoilla ja vie sinne häntä odottaneen Hildan. Rahat riittävät hädin tuskin nälkätalvien yli ja riesaksi tulee vielä lavantautikin, joka vie kaksi lasta. Kolme selviää aikuiseksi. Yksi pääsee naimisiin kylän Olli-opettajan, kanttorin pojan, kanssa jälkikasvua odottelemaan.

Tuomas pysyy puolueettomana ja raittiina, mutta Eero-poika seikkailee Neuvostoliiton puolellekin - ja palaa runneltuna mutta taas valmiina puolustamaan Suomea sodissa. Olli-vävy nai vanhimman siskon kuoltua tämän nuoremman Elli-siskon, uskoo vakaasti Hitlerin oikeustajuun ja liittyy suojeluskuntaan.

Pääpaino tarinassa on Tuomaan perheen uudisraivaajan elämässä. Naiset elävät pidempään ja surevat enemmän tai ainakin näkyvämmin. Naisten varassa myös viestikapula sukupolvelta toiselle siirtyy tarinoiden muodossa. Vastentahtoisesti mummoaan tapaamaan tullut Kerttukin näkee lopulta enemmän kuin vanhuksen sairasvuoteella.

Ehtinyt , olen sanonut. Muille ja itselleni.  Viitsimisestä se todellisuudessa oli kiinni.

Mummon kotona haisi vanhukselta. Kahvileivät olivat vanhoja, kahvikupit likaisia. Jutut moneen kertaan kuultuja.(Kerttu 2024)

Välillä kerronta palaa aina nykyaikaan Kertun myötä. Kertojan myötätunto on ehkä enemmän köyhien mökkiläisten puolella, etenkin Tuomaan kaltaisten raivaajien. Kerronta ei ole yksitoikkoista eivätkä saman perheen jäsenetkään yhdestä puusta veistettyjä. Jokaisella on oma luonteensa ja kohtalonsa. Jo Tuomaan tausta, josta tämän äiti visusti vaikenee, tuo lisäjännitettä tarinaan. Sitä tulee väistämättä myös maailmantapahtumien vaikutuksista ja aatteiden heijastumina. 

Rehevän savolaismurteen käyttö tuo joskus huumoripläjäyksen piristykseksi keskelle tarinaa. Etenkin velmuilijaksi kuvattu Eero kertoilee tarinoita. Tällainen on mm. juttu korkonimeensä  Perserieska kyllästyneen kyläläisen valituksesta oikeuteen, jossa hänet nimettiin Pyllykakuksi oikeuden päätöksellä. Tuomaan hauska puhetapa amerikanenglannin lainasanoilla maustettuna tuo savolaismurteiden rinnalle lisäväriä.

Jonkin verran se tuntui funnylta. En ollut arvannut kulkevani pitäjässä kuulun miehen kirjoissa. Pian selvisi, että olin nimi tuttu myös muille savottalaisille (Tuomas 1917-1935)

Näkökulma vaihtuu, historia etenee ja kertomus täydentyy. Lukemista helpotetaan niin kirjan ensilehdille painetun sukupuun avulla kuin kertojan nimen jälkeen liitettyjen vuosilukujen avulla. Kokonaista elämäntarinaa ei kerrota kenenkään suulla täydellisesti, vaan kertoja väistyy toisen tieltä ja muuttuu nuorukaisesta appiukoksi, nuoresta vaimosta sokeaksi mummoksi. Hyvin saa Heikkinen pideltyä langat käsissään ja tarjoaa lukunautinnon, jollaiseen harva historiikki pystyy. Lisää taidetta historiankirjoitukseen ja lihoja vuosilukujen ympärille! Näin hyvin onnistuneen kirjan jälkeen soisin muidenkin kuntien ryhtyvän vastavaan projektiin.

Antti Heikkinen : Rautavaara - romaani. WSOY, 2024. 402 sivua

Han Kang: Ihmisten teot ja Valkoinen kirja

 

Hän ajatteli, että jos sielu on olemassa, sen näkymätön liike olisi samanlainen kuin sen perhosen siipien lepatus.(Valkoinen kirja)

En ihan vielä päässyt viimeisimmän nobelistin kyytiin lukiessani Valkoista kirjaa, joten luin toisen, joka oli kirjastossa saatavilla: Ihmisten teot. Ja jo vain pääsinkin sen avulla matkaan - ja se kyyti oli kylmää. Keskenkään en voinut kirjaa jättää, vaikka toivoin sen pian loppuvan häiritsemästä yöunia ja päivän ajatuksia. Voisin kai sanoa, että kirja piti otteessaan, vaikka pois rimpuilin.

Valkoisen kirjan lähtökohtana on vastasyntyneen kuolema. Siitä kerrotaan myöhemmin syntyneen isosiskon näkökulmasta. Jos sisko ei olisi kuollut, ei isosisko ehkä olisi olemassa, eikä myöhemmin syntynyt velikään. Valkoisuus lähtee vastayntyneen vaatteesta, kapalosta, joka toimii myös käärinliinana, kun lapsen isä hautaa ennen aikaisesti syntyneen. Kirjailijan listalla on myös muuta valkoista: suolaa, paperia, lunta, riisiä, aallot, valkoinen lintu...Tärkeimmiksi vuorosanoiksi kirjassa kohoaa äidin puhe lapselle: Ethän kuole? Valkoinen on kuoleman väri. Kirja on taiten tehty, runollinen yksityiskohtia myöten. Haittasi minua pikkuisen surun aukeaminen ennen kertojan syntymää kuolleen lapsen takia. Se on joko kulttuurisia tai henkilökohtaisia puutteitani ja kyvyttömyyttäni ymmärtää.

Han Kang: Valkoinen kirja, Gummerus, 2021. Koreankielinen alkuteos, 2016. Suom. Taru Salminen. - Valokuvat Douglas Seok. - 111 sivua

Ihmisten teot on kirja, jonka halusin jättää lukematta, mutten voinut. Kirja kuvaa vuonna 1980 väkivalloin tukahdutettua mielenilmausta Gwangjun kaupungissa ja kaikkia niitä kidutuskeinoja ja raakuuksia, joita hallituksen joukot käyttivät protestoivia opiskelijoita ja jopa sivullisia kohtaan. Tyhjillä kaduilla ruumisröykkiöiden keskellä vaeltaa poika etsimässä ystävänsä ruumista ja sieluja, jotka eivät ole vielä lähteneet kauemmas.

Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahataa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?

Kirjoittaja on vahvasti mielenosoittajien puolella ja kerronta etenee heidän näkökulmastaan. Oikeastaan puolen valinta on itsestäänselvyys, jota ohjaa ihmisen omatunto, vaikka sen äänen kuulemisella onkin järkyttävät seuraukset.

Siitä lähtien kun olimme nousseet kapinaan tekojani oli ohjannut voima, joka oli yhtä ylivoimainen kuin armeija.

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

Kerronta etenee eri henkilöiden näkökulmasta yksityiskohtia tarkoin kuvaten. Loppupuolella kuvataan lapsensa menettäneiden vanhempien tunteita ja menetyksestä syntynyttä vihaa ja vastarintaa. Kuolleiden protestoijien vanhempien viha lapsiensa teurastajia kohtaan kasvaa ajan myötä murheen ylittäväksi voimaksi.

Elämänlanka on vahva kuin härän jänne, joten minun täytyi jatkaa, vaikka menetin sinut. Täytyi pakottautua syömään, tekemään työtä ja nielmään päivän toisensa jälkeen väkisin suuntäyden kylmää riisä, joka juuttui kurkkuun.

Kirja oli vahva puheenvuoro ihmisyyden puolesta julmuutta vastaan. Hetkittäin oli vaikea seurata eri henkilöiden vaiheita samankaltaisilta tuntuvien nimien takia. Sisarukset olivat samannimisiä, mutta sisko ja veli erottuivat nimissään vain lopussa olevalla -mi ja -ho päätteellä. Ihan vaivatta ei lukija päässyt ajankulkuunkaan mukaan, sillä kuulustelutapojen kuvaus ja verenvuodatus turskahtivat kirjan sivuilta niin voimakkaina. Kun nyt tarkastelen lukukokemustani, olin täydemmin kirjan otteessa kuin aikoihin. Koko ajan pyristelin vastaan, halusin lopettaa, mutten voinut. Tällaiseen ne nobelistit pystyvät!

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Han Kang: Ihmisten teot , Gummerus, 2018. -Koreankielinen alkuteos 2014. - Suomentanut Sari Karhulahti englanninkielisestä käännöksestä Human Acts, 2016. - 230 sivua