Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen

 

Olivia Laing, brittiläinen kirjailija ja taidekriitikko, laajentaa oman kokemuksensa yksinäisyydestä tutkimusmatkaksi muiden yksinäisten, erityisesti taiteilijoiden, kokemuksiin. Samalla hän tutkii sitä, miten yksinäisyyden kokemuksen kautta syntyy mittaviakin taiteellisia saavutuksia ja käsittelee asioita,

joita muut ihmiset ovat luoneet, sisäistämällä niiden kautta hitaasti sen tosiasian, että yksionäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa.

Laing aloittaa kirjansa kuvaamalla omaa yksinäisyyttään miljoonien ihmisten keskellä New Yorkissa, jonne hän oli muuttanut rakastuttuaan. Mies olikin sitten muuttanut mielensä ja kaupunkiin sopeutuminen muuttuu ensimmäiseksi yksinäisyyttä ja hyljätyksi tulemisen tunnetta korvaavaksi projektiksi. Laing kokee yksinäisyyden tunteen puutteeksi itsessään ja arveli sen ilmiselvästi näkyvän muille. Oman henkilöhistoriansa, jo lapsuudessa koetusta yksinolon tunteensa kautta hän näkee itsensä Edward Hopperin maalauksien naisena tai tyttönä, jotka tuojottavat kahvikuppiin tai aamuauringon alla heräävää kaupunkia. Tästä kokemuksesta lähtee matka taiteeseen, jota yksinolo on tavalla tai toisella tuottanut ja johon yksinäisen on helppo samaistua. Laing käsittelee taiteilijoita sekä heidän työnsä tulosten että elämänkokemustensa kautta.

Minulle kirja toimi tutustumismatkana aiemmin tuntemattomien taiteilijoiden elämään ja taiteeseen. Vain Andy Warhol oli käsitellyistä taiteilijoista aiemmin tuttu. Warholin ja Hopperin lisäksi Laing käsittelee Henry Dargerin ja David Wojnarowiczin elämää ja työtä. Jälkimmäisen taiteilijan elämä kietoutuu vahvasti ensimmäisten aids-sairastumisten aiheuttaman stigmaan ja  häpeään, jonka kuormitti jo yksinäisyydestä ja erilaisuudesta kärsiviä.

Yksinäisyys ei tässä ole ainoastaan hyväksynnän vaan myös intergraation kaipuuta. Se taas kumpuaa siitä kenties syvälle haudatusta ja vastustellustakin ymmärryksestä, että minuus on rikottu palsiksi, joista osa on kadoksissa, irrallaan jossain ulkomaailmassa.

Mielenkiintoisesti Laing analysoi tietotekniikan merkitystä itselleen ja muille yksinäisille. Hän on löytänyt asuntonsa ilmoituksesta Facebookissa, käyttää Twitteriä tiedon sopukoihin päästäkseen ja etsii virikkeitä ja tietoa siitä, mitä on meneillään. Hän haluaa olla siellä läsnä ja ilmaista kiinnostuksen kohteensa.Saavutettujen kontaktien katkeaminen tai pieneksi jäänyt tykkäysmäärä saavat kuitenkin yksinäisyyden taas nostamaan päätään. 

Myönnyin auliisti hyväuskoisen hölmön osaan, levittelemään tietojani, jättämään sähköisen jäljen kiinnostuksen kohteistani ja lojaalisuuksistani tulevaisuuden korporaatioille, hyödynnettäväksi sinä valuuttana mitä ne sitten sattuvatkin käyttämään. Joskus itse asiassa tuntui, että se toimi minun edukseni..

Kuuntelin kirjasta suurimman osan ja luin vain lopun. Ehkä olisi pitänyt lukea koko kirja uudestaan, sillä uutta asiaa en ole tottunut omaksumaan kuunnellen. Selasin toki ja kun perehdyin hieman käsiteltyihin taiteilijoiden teoksiin, vaikutuin yhä enemmän. Enpä ihmettele enää kirjan saamaa ylistystä. Tälläkin tavalla omaksuttuna se avasi minulle uusia näkymiä maailmaan, taiteeseen ja yksinäisyyteen. 

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen. Teos 2024. - Alkuteos The Lonely City, 2016. -Suom. Sirje Niitepõld. Äänikirjan lukija Emilia Howells. Kansisuunnittelu Satu Kontinen. --335 sivua, 9 h 32 min

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Vuoden loppua juhlistavat työpaikan pirskeet venyivät vailla alkua ja loppua, raahautuivat voimattomasti eteenpäin uneliaan oranssien lamppujen alla.

Työpaikan juhlista tulee käännekohta Shibatan raskaudelle, jota kirja seuraa viikko viikolta. Raskaus ja kirja alkavat miesvaltaisen työyhteisön ainoalle naiselle itsestäänselvästi sälytetyistä tehtävistä, jotka hänen odotettiin hoitavan oman työnsä ohella. Kahvikuppien siivoaminen pois ja muut yleiseen viihtyvyyteen liittyvät työt tuntuvat kuin luonnostaan kasautuvan naiselle, kunnes tämä ilmoittaa olevansa raskaana ja kahvinhajun aiheuttavan pahoinvointia.

Shibata paneutuu raskaana olevan yksinäisen naisen rooliinsa, tutustuu sikiön kehitykseen ja kietoo kaulaliinaa vatsansa ympärille saavuttaakseen oikeasti raskaana olevan naisen muodon. Hän osallistuu odottavien äitien aerobic-ryhmään ja saa sitä kautta kontaktia äitiyteen valmistautuviin naisiin.

Yagi osaa kuvata yksinäisyyttä ja naisen asemaa tässäkin kirjassa osuvasti konkreettisten asioiden ja pienten, toistuvien tapahtumien kautta. Samalla hän sekoittaa toden ja ei-toden rajaa niin hienovaraisesti, että ainakin minä lukijana sen hyväksyin ja elin koko ajan  pienessä jännityksessä raskausviikkojen edetessä: Mitä tapahtuu, kun synnytyksen aika tulee?

Kirja on palkittu Japanissa Ozamu Dazai-esikoiskirjapalkinnolla. Päähenkilön työpaikka kartonkihylsyjä valmistavan tehtaan toimistossa tarjoaa kirjan teematiikkaan monta allegoriaa - kuin myös kirjan syntyyn. Vaikka seuraavassa lainauksessa puhutaan hylsyistä, voi merkitystä laajentaa. 

Sana kutsui toisen sanan, kuin tarinan ensiparkaisu olisi tuloillaan. Hiljaisella hartaudella, vaatimattomasti,omistautuneesti. Hyvä vain, että ydin on tyhjä, sillä sen saattoi täyttää kertomuksella. Loitsu kirmasi halki hämärän tuotantopaikan.

Pidin kirjasta kuin myös aiemmin lukemastani Yagin romaanista Venus ja minä. Ilmeisesti voin ruveta käyttämään suomentajan Raisa Porrasmaan nimeä lukusuosituksena itselleni, sillä olen melkein kaikesta hänen japanista suomeksi kääntämistään teoksista pitänyt.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja. - Otava, 2023. - Alkuteos: Kushin techo 2020. - Suom. Raisa Porrasmaa. - (Otavan kirjasto 305). - 170 sivua

Emi Yagi: Venus ja minä

"Kaikki viettävät elämänsä jotakin odottaen.He kestävät, koska on joka tapauksessa jotakin odotettavaa, oli se sitten isoa tai pientä tai jotakin, mikä ei koskaan toteudu. Odotetaan päivän kolmea ateriaa, odotetaan viikonloppua, luokalta pääsyä, rakastettua, valmistumista, työkomennusta, työpaikan vaihtoa, eläkkeelle jäämistä, unta. Ja sitten odotetaan kuolemaa."

Venuksen mielestä  maailman pelottavin asia on se. ettei ole mitään odotettavaa. Se on  pelottavaa monen muunkin mielestä. Kirjan minä-kertoja odottaa työvuorojaan Venuksen kanssa. Hänen sujuva latinantaitonsa on taannut hänelle työpaikan museossa puheliaan patsaan keskustelukumppanina. Uhkea Venus-patsas haluaa korostaa syntyneensä Roomassa ja välttelee alkuperäistä Afrodite nimitystä. Vaikka keskustelutuokioita on vain tunti viikossa, löytää yksinäinen kylmävarastotyöntekijä niistä piankin elämäänsä tärkeän sisällön. Komea kuraattori muuttuu kilpailijaksi, joka tavoitteelee Venuksen suosiota hänkin. 

Pienen kirjan kantava teema on yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Kertojalla ei ole kavereita ja hän kantaa niskassaan koko ajan keltaista sadetakkia, joka eristää hänet tehokkaasti muista ja saa epämukavasti hikoilemaan sosiaalisissa tilanteissa ja kompastelemaan takin helmoihin . Hänen on vaikea on löytää keskustelunaiheita muiden kanssa. Hän syö kylmävarastosta saamiaan pakasteita yksin asunnossaan pysyäkseen hengissä, ei nauttiakseen.  Venuksella on ympärillään paljon patsaita, joiden puhetulva on eri kielien kakofoniaa, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia hänkin on yksin.

Kirjan sisältö on sivumäärää suurempi. Minä pidän maagisen realismin keinoista ja Yagi käyttää niitä taitavasti huolehtien koko ajan siitä, ettei niistä tule itsetarkoitusta, vaan ne paljastavat jotain olennaista, kuten tuo keltainen sadetakki. Jotain jäi minulta pimentoon:  Venus halusi kutsua keskustelukumppaniaan Horaksi. Tulkitsin nimityksen ensin halventavaksi, mutta voishan se tarkoittaa tuntia tai aikaa ylipäänsä... Raisa Porrasmaan suomennokseen olen oppinut luottamaan ja teksti soljuu hyvin tässäkin. Etsinpä käsiini myös Yagin edellisen suomennoksen, Tyhjyyspäiväkirjan.

Emi Yagi: Venus ja minä. - Otava 2025. Japaninkielinen alkuteos Kyunkanbi no kanojotachi, 2023. Suom. Raisa Porrasmaa. ( Otavan kirjasto 318). - Kannen kuva: Rene Magritte. - 105 sivua

Kari Hotakainen: Helmi

Hänestä tuntui, että häneltä oltiin viemässä pois jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. 

Toni ja Mira löytävät sienimetsästä harhailemasta vanhan naisen, joka ei muista nimeään eikä osoitettaan. He vievät naisen kotiinsa, soittavat hätäkeskukseen ja tarjoavat yösijan lastenhuoneessa, jolle ei koskaan ole tullut käyttöä. Siitä alkaa hotakaismainen pyöritys, jossa mukaan tulevat huumeet ja mielikuvitukselliset käänteet. Päähuomio on kuitenkin ihmisissä, heidän ongelmissaan ja selviytymisyrityksissään.

Vaikka Tonin ammatti näyttelijänä, joka imitoi eläimien ääntelyä ei ole menestystarina, on lapsettomuus kuitenkin pariskunnan suurin ongelma. Helmi ei sure lapsettomuuttaan tai naimattomuuttaan, sillä hän on saanut elämänsä aikana riittävästi pitää huolta vallattomista nuorukaisista rockbändissä, jonka mukana kiersi Eurooppaa.

Muutaman kerran Helmi oli joutunut maksamaan edustamiensa rocknuorukaisten särkemiä televisioita sekä muuta irtaismistoa, ja selittämään yhden jos toisenkin hotellin johdolle, että rockbisneksen turbulenssi rasitti nuoria miehiä niin suunnattomasti, että joskus heidän oli purettava ahdistuksensa syyttömiin huonekaluihin.

Helmin murhe on muistin heikkeneminen ja siitä johtuvat pelot. Hänellä on riittävästi rahaa toimeentuloon, mutta ystäviä löytyy vain naapurin uskovaisesta Ailasta, joka pitää huolta miehestään Oskarista. Oskari on vielä heikommassa kunnossa kuin Helmi, sillä muistin lisäksi hänen liikuntakykynsä on hiipunut. Helmin ja hänet löytäneen pariskunnan välille syntyy kuitenkin side, joka antaa toivoa ja tuo vähitellen myös uusia ratkaisuja.

Pääasia on, että saan elämäni takaisin, kaikki muistot ja totuudet. Ihmisellä sanotaan olevan vain yksi elämä, se ei pidä paikkaansa, ihmisellä on monta elämää, jos yhden unohtaa, alkaa elää toista, jos toinen jää taakse, kolmas aukeaa edessä. Siinä kohtaa Helmin ajatuksia aukesi ovi, ja entinen elämä astui sisään.

Helmi on kirjan päähenkilö ja Hotakainen kohtelee häntä kauniisti. Pidän siitä, että muistisairaat ihmisen kuvataan kokonaisina ihmisinä eikä vain harhailevina ja huolenpitoa vaativina olentoina. Helmi menneisyyksineen, suunnitelmineen ja rahoineen on täysi toimija, vaikkei häneltä oikeinkirjoitus enää suju. Helmin varassa tämäkin kirja toimii.

En etsinyt kirjaa intohimoisesti käsiini, koska sen julkisuus Pirkka-kirjana kääntyi kirjaa vastaan. En ehkä innostunutkaan tästä lukiessani niin paljon kuin olen jostain muusta Hotakaisen kirjoittamasta kirjasta riehaantunut. Lukeminen oli kuitenkin helppoa, oivallukset ja rinnastukset virkistivät. Kyllä kirja kannatti kirjoittaa ja lukea.

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala, 2024. -Kannen kuvat Mika Tuominen. - 294 sivua

Paul Auster: Baumgartner

 

.sillä toisin kuin maineikkaat rationalistit ovat vuosikausia meille tolkuttanet, jumalat ovat onnellisimmillaan ja jumalallisimmillaan juuri heittäessään noppaa.

Baumgartner on kirjallisuuden professori ja kirjailija, hyvin läheistä henkistä sukua Austerille itselleen. Ikääntynyt ja vähän sairas vanhus tuntuu tutulta ja läheiseltä hahmolta - ja hyvin uskottavalta. Hän katselee maailmaa hieman sivusta, tietäen parhaiden vuosien jo menneen. Samoin kuin monessa aikaisemmassa kirjassaan, tässäkin Auster korostaa sattuman merkitystä.

Suru sumentaa edelleen Baumgartnerin elämää, vaikka vaimon kuolemasta on jo kymmenisen vuotta. Anna oli päättänyt mennä vielä kerran uimaan mereen ja iso aalto oli heittänyt hänet rannalle ja murtanut selän. Baumgartner ei ole oikein toipunut pitkäaikaisen elämäntoverinsa menetyksestä eikä eläkkeelle jääminen auta tilannetta ollenkaan, vaikka työkään ei enää tunnu mielekkäältä.

Kuinka kamalaa olisikaan kuukahtaa akateemisissa valjaissa, kyyristyneenä jälleen kerran raapustamaan kommenttia jonkun opiskelijan esseeseen.. Ei, niin ei saa käydä; kun loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti, juuri kun hän on pinnistämässä viimeistä omaa lausettaan, mieluiten jotain suorasanista vittuilua maailmaa hallitseville vallanhimoisille hulluille. Tai vielä hienompaa olisi, jos henki lähtisi, kun hän astelisi kohti keksiyön kohtaamista, jonka hän on sopinut rakastamansa naisen kanssa.

Kulku on huteraa ja talon korjaukset jäävät aikomuksen asteelle, mutta  Baumgartner olisi vielä valmis uuteen rakkauteen. Kun kohdalle sattuu lapsuudesta asti tuttu Naomi, Baumgartner on varma, että yhteinen tulevaisuus takaa onnen. Hän ei vain muista varmistaa vastapuolen tuntemuksia.

Sy Baumgartnerin muistot ja pohdiskelut täyttävät kirjan sivut ja vievät kerrontaa eteenpäin vastaansanomattomasti. Austerin problematiikka on pysynyt ennallaan, mutta hän osaa kirjoissaan punoa samojen kysymysten äärelle uudenlaisen tarinan. Tämäkin, vanhenevan miehen ajatus kulkee loogisesti hypähdellen asiasta toiseen.

Olen siis palannut alussa esittämääni kysymykseen, johon ei ole vastausta: mitä ihminen uskoo, kun hän ei voi olla varma, onko oletettu fakta totta vai ei?

Kustantajan mainoslause kuvaa Paul Austerin viimeiseksi jäänyttä kirjaa mielestäni täydellisesti:

Hurmaava farssi ajan hampaasta, elämän pienistä nöyryytyksistä ja suurista fiaskoista, kun suru tekee seniiliksi mutta kirjallisuus kaiken voittaa..

Auster  sai ainakin tämän lukijan mukaansa. Kirja jäi  mieleen hieman haikeana, mutta lukukokemus oli hyvä..

Paul Auster: Baumgartner. Tammi, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Baumgartner, 2023. Suom. Arto Schroderus (Tammen keltainen kirjasto 547.- 204 sivua.

Paul Auster: Kuun maisemissa

Jos Paul Auster ei ole vielä kirjailijana tuttu, kannatttaa tutustua. Jos on lukenut Austerin kirjoja aiemmin, kannattaa nyt lukea ne, jotka ovat lukematta. En tohtinut tarttua viimeisimpään suomennokseen 4321 mittavan sivumäärän vuoksi, vaan tartuin Kuun maisemissa kirjaan, jonka kansi ei ole minua aiemmin houkutellut. Teksti toimi, kuten saattoi olettaakin. 

Isätön Marco Stanley Fogg menettää liikenneonnettomuudessa äitinsäkin 11-vuotiaana. Victor-eno pitää hänestä huolta, jakaa eläkkeestään myös opiskelurahoja. Victor itse  lähtee elämänsä viimeiselle matkalle Kalliovuorten maisemiin. Hoidettuaan enonsa hautaan, Fogg antautuu suremaan kuolemaa ja omaa yksinäisyyttään maailmassa, kunnes huomaa rahojensa ehtyvän. lopettaa opiskelut ja ajautuu elämään vailla asuntoa. Tuossa vaiheessa ihminen on jo astunut kuuhun, jonka valloitus pilkistää tämän tästä esiin Foggin kehitystarinasta.

Olin sekä syyllinen että todistaja, sekä näyttelijä että yleisö yhden hengen teatterissa. Saatoin seurata kuinka silpoutumiseni edistyi. Näin katoavani pala palalta.

Sattumalta Fogg joutuu moneen sellaiseen tilanteeseen, joka ohjaa hänen valintojaan, kuten nälkäisenä juhlivaan ystäväporukkaan. Tuosta joukosta hän löytää rakkauden, salaperäisen tanssija Kitty Wun, jonka kanssa hän rupeaa rakentamaan yhteistä tulevaisuutta.

Aikaa myöten aloin huomata, että hyviä asioita tapahtui vain jos lakkasin toivomasta niitä. Jos se oli totta, päinvastainenkin piti paikkansa: liiat toiveet estivät asioita tapahtumasta.

Onnenkantamoisena voi Foggin elämässä pitää hänen työtään Thomas Effingin elämänkerturina, olkoonkin että mies on hankala ja omituinen. Vain taloudenhoitaja ja sitten myös Fogg tuntuvat ymmärtävän häntä.

Foggin velvollisuuksien täyttämä, tunnollinen elämä ei johda perheonneen, vaan vaellus jatkuu ja Austerin luoma hahmo näyttäytyy surumielisenä ja yksinäisenä kokijana, joka etsii toisen samanlaisen, Effingin pojan käsiinsä ja löytää samalla omaan elämäänsä merkitystä.

..kaikki on loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotetta. Ihminen on olemassa vain omassa päässään.

Kuten muutkin tuottelijaat ja taitavat kirjailijat, Auster tuntuu kertovan samaa tarinaa erilaisina variaatioina. Hän käsittelee sivullisuutta ja yksinäisyyttä, etenkin nuoren ihmisen yksinjäämistä eri ihmisten kokemana muuttaen myös ympäristöjä, tapahtumia ja tilanteita. Sattuma ja sen vaikutukset ja mahdollisuudet ovat keskeisessä osassa ihmisen elämässä. Foggin tarina on yksi niistä.

Toisin kuin olisi saattanut luulla, en pannut pahakseni sivullisena oloa. Se oli oudon virkistävä kokemus, ja pitkän päälle se näytti korostavan kokemusteni tuoreutta.

Austerin keinoihin ja kykyyn kuuluu luoda samaankin teokseen näitä itsensä erilaiseksi kokevia oman tiensä kulkijoita. Effingin poika, jonka kanssa Fogg vaeltaa kirjan loppua kohti, on yksi heistä: isokokoinen mies, joka tekee itsestään muutenkin muistettavan. 

Hän alkoi käyttää hattuja, kaikenlaisia hattuja, ja pikkuhiljaa niistä tuli hänen poikkeavuutensa tunnus, ratkaiseva merkki hänestä itsestään. Hän ei ollut enää vain turpea Samuel Barber vaan "mies, joka käytti hattuja".

Olin jo pitkälle unohtanut muinaisen kiinnostukseni Paul Austerin tuotantoon. Olin siirtänyt hänen käännettyjä teoksiaan myöhemmin luettavaksi. Ikävää, että miehen pitää kuolla ennen kuin lukijat päätyvät kertaamaan  kirjoja tai paikkaamaan aukkoja. Useita kirjoja löytyi kirjaston varastosta - onneksi. Tämä melko sattumanvarainen valintani ei ollut ehkä Austerin paras kirja, mutta taattua laatua silti. Austeria lukee mielellään, vaikka välillä huomaankin oman ajatukseni jääneen johonkin jatkaessani lukemista. Pian kuitenkin kaikki mielenkiinto on jälleen luetussa eikä sen seuraaminen tai ymmärtäminen tunnu vaikealta. Jatkan Austerin parissa.

Paul Auster: Kuun maisemissa. Tammi, 1990. - Alkuteos: Moon Palace, 1989. - Suom.Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. 287 sivua

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta 1

 

Ei kirjan nimi eikä kansi houkuttellut. Kirjailijakin oli minulle aiemmin tuntematon, vaikka on palkittu Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Takakansi mainostaa kulttikirjaksi. Onneksi tartuin tähän.

Alkusivuista lähtien on pakko keskittyä ja yrittää ymmärtää. Miksi minä-kertoja kuuntelee ääniä talossa? Miksi hän tuntuu sulkeutuneen yhteen huoneeseen, jonka ikkunasta näkyy puutarhaan ja halkopino? Yhä oudommaksi tilanne muuttuu kun selviää, että hän asuu talossa yhdessä miehensä Thomasin kanssa, mutta välttelee tämän tapaamista niin, että käy keittiössä tai vessassa vain miehen ollessa poissa, hoitamassa kauppa-asioita tai yhteisen antikvariaatin asioita.

Puhelimessa aviopari kuitenkin keskustelee. Kun Tara on messuilla Pariisissa, hän soittaa miehelleen. Vähitellen paljastuu taustalta viisi vuotta aiemmin alkanut intohimoinen rakkaustarina, avioliitto, yhteinen työ ja koti.

Marien ja Philipin ympärillä vallitseva rauha palautti mieleeni viiden vuoden takaisen ajan, jolloin tapasin Thomasin. Sen odottamattoman tunteen, että kokee yhdessä jotain selittämätöntä, ihmetystä toisen olemassaolosta - ihmisen, joka tekee kaikesta yksinkertaista - tunteen, että mieli on samanaikaisesti tyyni ja kuohuksissa. 

Luvut ovat oudosti nimetyt alkaen ensimmäisestä :#121. Sitten paljastuu, että Tara elää yhä uudelleen ja uudelleen marraskuun 18. päivää. Eilinen ei ole hänelle 17. marraskuuta, kuten muille ihmisille, joiden kanssa hän on tekemissä, eikä 19. marraskuuta näytä tulevan. Aika on mennyt rikki. Thomas yrittää ymmärtää, on huolestunutkin, mutta elää aina vain ensimmäistä marraskuun 18. päivää. Kerta toisensa jälkeen hänelle pitää selittää uudelleen päivän kulkua ja sen uusiutumista Taran kokemana.

Tapahtumat ja ympäristö kuvataan tarkasti. Tapahtumia on melko vähän, mutta ajan rikkoutuminen on niin suuri asia, että se muuttaa kaiken. Aika jumittuu epäsymmetrisesti: jotkut asiat toistuvat samanlaisina päivästä toiseen, mutta jotkut taas muuttuvat: ostetut kirjat välillä palautuvat ostopaikkaaan, välillä pysyvät tyynyn alle, jonne Tara ne kätkee. Palohaava, joka tulee Taran käteen alkuvaiheessa, kirvelee, mutta paranee vähitellen. Hän haluaa selvitä ajan rikkoutumisesta ja kehittää erilaisia taktiikoita. Hän huomaa muutoksia mielialassaan, mutta se ei  kasvata toiveikkuutta.

Olen vaihtanut toivoni mielialaan ja paistinpannuun.

Mikä ihme tässä kirjassa kiehtoo? Kuvaus on yksityiskohtaista, jopa pikkutarkkaa. Näen silmissäni puutarhan purjot ja mangoldit, maistan lämpimän teen ja appelsiinisuklaan, näen sumuisen marraskuun maiseman ja yötaivaan. Se outo jännite, joka syntyy kun loogisuus katoaa ja rakkaus muuttuu odottamattomalla tavalla kuten elämäkin, pitää lukijan otteessa. Kieli on kaunista ja sujuvaa. Tapahtumatkin etenevät. Kolme ensimmäistä osaa on palkittu,käännöksetkin suomeksi tulossa, mutta jatkoa kirjailija on kirjoittanut vielä neljä osaa lisää. Pysyykö jännite yllä, kantaako kirjailijan ääni septologian loppuun asti. Sen haluan selvittää ja odotan jatkoa innolla. Huikea kirja!

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta; 1. - Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos: Om udregning af rumfang. 2020. -Suom. Sanna Manninen. - 155 sivua

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva

 

Hän oli kuitenkin todella vanha ihminen, ja vanhat ihmisethän ovat, no, you know, suurpiirteisiä. Careless. Huolimattomia. Tahraisia. Eivät näe. Hukkaavat silmälasinsa ja ovat ilman niitä sokeita. Käyttävät teippiä kaiken korjaamiseen. Mutta nyt ei ollut siivouksessa huomauttamista. Erityisesti mieleeni jäi se, että seinustoille pinotut sanomalehtiniputkin olivat lähes pölyttömiä.

Nanette Kottarainen näyttää tuolta Leilan silmissä. Leila on opiskelija, jonka Nanette on palkannut kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan, päiväkirjamerkintöjään menneiltä vuosikymmeniltä.  Nanette Kottarainen on 92-vuotias. Leilan ja Nanetten lisäksi tapahtumissa ja välikeskusteluissa on mukana kolmas, nimeämätön henkilö, jolle Leila kertoo kohtaamisistaan vanhan naisen kanssa. Tietysti mukana on myös liuta henkilöitä Nanetten menneisyydestä: Felix, joka pestaa 18-vuotiaan Nanetten keittiöpiiakseen, Sofia ja hänen miehensä Max; Bella, jota em. pariskunta kasvattaa, naapureita..

Kerronta tapahtuu monessa eri tasossa, eri aikoina. Nanetten päiväkirjamerkinnät vievät juonta eteenpäin. Leila päivittelee Nanetten edesottamuksia ja kuntoa nimeämättömälle henkilölle, joka rakentaa omaa kuvaansa kerrotusta. Viimeisimmät päiväkirjamerkinnät ovat kevättalvelta 2022, jolloin Ukrainan sota on syttynyt, ensimmäiset vuodelta 1948, jolloin päiväkirjan kirjoittaja, Nanette, on muuttanut maalta kaupunkiin. 

"Rätti kädessä syntyneen" Nanetten pohdinnat paljastavat sodan jälkeisen ajan tiukan luokkajaon, johon hän ei ole pystynyt vaikuttamaan, vaikka suhde työnantajaan on muuttunut palvelussuhdetta läheisemmäksi. Hän on pysynyt edelleen huomaamattomana keittiöpiikana, vaikka näkee ja osallistuu perhetapahtumiin ja matkoihin. Samalla hänellä on tarkkailuasema, sillä jos ihminen ei arvosta toista, hän paljastaa itsensä.

Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään.

 Taide ja uutiset siivittävät vanhan naisen ajatusta. Nanetten asunnossa soivat vanhat levyt, erityisesti jazz. Varsin usein Nanetten merkinnöissä mainitaan Pradon taidemuseo Madridissa ja Francisco de Goya ja hänen painajaismaiset työnsä sekä Picasson Guernica. Sota kauheuksineen on läsnä näiden teosten kautta, mutta ne eivät selitä, vaan pikemminkin kertovat onnettomuuksien toistumisesta. Uutisten kuvaavat sotaa, jota käydään nykyhetkessä Ukrainassa. 

Sairaalat, terveyskeskukset ja terveydenhuollon tilat ovat paikkoja, joissa ihmiset ovat erityisen tarpeellisia toisille ihmisille.....Sota taas on paikka tai asiantila, jossa on ainoastaan mahdollisimman tarpeettomia ihmisiä: heitä, jotka on tarkoitus tuhota ja heitä, jotka tuhoavat. Sairaala ja sota ovat toisilleen mahdollisimman vastakohtaiset asiat. Niiden ei pitäisi olla samapaikkaisia tai yhtä aikaa voimassa olevia asiantiloja. Mutta ovathan ne, aina vain uudestaan.

Alussa olevan Leilan näkemyksen lisäksi tämän tästä nousee esiin Nanetten ikä ja vanheneminen yleensä. Nanette itse  analysoi sitä päiväkirjamerkinnöissään rehellisen koruttomasti:

Vanhenemisen tragedia on kylläkin se, että takanapäin on aina vain enemmän katseltavaa, ja yhtenä päivänä taaksepäin katsellessaan huomaa 44-vuotiaana pitäneensä itseään vanhenemisen asiantuntijana ja käyttäneensä seuraavat 48 vuotta oman vanhenemisensa pohtimiseen sen sijaan, että olisi tarttunut johonkin mihin vielä voi vaikuttaa.

Vaan toisaalta:

Billie (Holiday) ei elänyt niin vanhaksi, että olisi ehtinyt lakata olemasta itsensäpahoittelija.Minä ehdin, mutta vain ehkä ja vain juuri ja juuri viimeisillä minuuteillani. Aika loppuu.

Myös kirjoittamisesta; omastaan ja yleensä Nanette Kottarainen tekee huomioita, jotka joskus aukeavat lukijalle vasta pohdinnan jälkeen.

Olen piirtänyt kirjaimia ja sanoja niin kauan, että niiden viivat ja kaaret muodostavat ympärilleni melkein läpitunkemattoman tiheikön. Uudet kirjaimet ja sanat hylkivät tosiasioita ja yrittävät vetäytyä tiheikön tuttuihin koloihin ja muotoihin kuin jokin vahva magneetti vetäisi niitä. En halua, että käy niin. Kirjainten ja sanojen tehtävä on leikata tiheiköt auki, ei muodostaa niitä.

Poltin kaiken minkä olin siihen mennessä kirjoittanut kirjoittamisen ilosta ja päätin, että siitä eteenpäin kirjoitan vain kirjoittamisen pakosta, vain sen mitä en pysty olemaan kirjoittamatta, ja että sen mitä olen kirjoittanut minä käärin puuvillanaruilla paketeiksi ja pinoan suojaksi itselleni.

Helsingin Sanomissa 9.9.2023 julkaistua Helena Ruuskan arviota lukuunottamatta en ole havainnut tämän kirjan juuri olleen esillä. Mielestäni se ansaitsisi huomiota yhtä lailla kuin Weseliuksen esikoisteos Alma! sai. Pidin  kirjasta kovasti ja erityisesti sen reippaasta ja itsestään numeroa tekemättömästä päähenkilöstä Nanette Kottaraisesta, joka kirjoittaa itseään näkyväksi itselleen. Minua eivät häirinneet edes monet tasot kerronnassa ja tapahtuma-ajassa. Ne loivat kerrontaan jännitystä. Monet viitteet jäävät tosin pienen maininnan varaan, kuten nimeämättömän henkilön rooli ja suhde muihin. Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Vähitellen palapelin palaset loksahtelevat oikeille paikoille ja se tapahtuu kiehtovasti, ei lukijaa kosiskellen, muttei häntä väheksyenkään.

 Soisin kirjalle menestystä!

Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. - WSOY, 2023.- Päällys: Martti Ruokonen. - 441 sivua

Bomann Ann Catherine: Agathe

 Miksi kukaan ei kertonut särkevistä nivelistä, löysästä ihosta ja näkymättömyydestä? Vanheneminen, ajattelin katkeruuden hyökyessä ylitseni, oli ennen kaikkea sen havainnoinnista, miten ero mielen ja ruumiin välillä kasvoi yhä suuremmaksi, kunnes jonain päivänä ihminen oli muuttunut itselleen täysin vieraaksi. s.20

Eläkepäiviään odotteleva psykiatri laskee asiakkaiden käyntikertoja ennen kuin hän lopettaisi vastaanottonsa. Hän on turhautunut työhönsä eikä näe sen merkitystä asiakkailleen. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti, kun kieltäytyy ottamasta enää uusia asiakkaita.

En ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka poikkesi valitulta tieltä, ja vaikka minun puutarhaportiltani oli naapurin portille vain kaksitoista metriä, se oli kiertotie, jonne en koskaan kääntyisi. s.28 

Psykiatri/kertoja ei ole oikein koskaan osannut elää omaa elämäänsä, vaan on toiminut niin kuin hänen on oletettu elävän. Siihen hän on saanut mallin jo lapsena. Hän ei osaa nauttia edes vapaa-ajastaan muuten kuin kuuntelemalla yksin kotonaan klassista musiikkia. Mies tuntuu kaiken kaikkiaan tyytymättömältä elämäänsä ja kipuilee oman yksinäisyytensä ja sosiaalisen lahjattomuutensa kanssa.

On jotenkin yksinäistä, kun ei elä. Aivan kuin katselisi jalka paketissa muiden leikkiä sivusta. s. 48

"Tarkoitan, että tunnette olevanne täysin ainutlaatuinen ja samaan aikaan täysin yhdentekevä." s.69

Äkkiä muistin päivän jolloin itse ymmärsin, että soitin viulua ainoastaan isän vuoksi. Että olin harjoitellut vain jotta isä ei pettyisi minuun, että soittaessani hyvin en tuntenut muuta kuin helpotusta. s.75

Ihmissuhteissaan hän on hyvin arka eikä hänellä ole ystäviä tai tuttaviakaan. Tavallaan se häiritsee häntä, mutta hän kokee olevansa kykenemätön lähestymään muita ilman ammatin suomaa etäisyyttä tai asetelmaa vastaanottohuoneessa.

Miten   voi auttaa vierasta ihmistä hyväksymään kuoleman, kun ei edes osaa elää omaa elämäänsä? s. 64

Psykiatrin apuna vastaanotossa ja arkistoinnissa työskentelevä rouva päästää miehen vastalauseista huolimatta Agathen potilaaksi. Keskustelut Agathen kanssa saavat psykiatrin ymmärtämään paljon myös itsestään ja tajuamaan elämättömän elämänsä, yksinäisyytensä ja tarpeen muutokseen.

Pienellä kirjalla on paljon sanottavaa huolimatta lähes olemattomista tapahtumista. Kerronta keskittyy kertojan päänsisäisiin liikkeisiin, jotka kirjailija kiteyttää välillä keskusteluissa, välillä ajatuksina. Näkymätön päähenkilö löytää viimein uskalluksen ja minuutensa. Hän uskaltaa lähestyä toista ihmistä omana, aitona itsenään. Siinä lienee tämän kirjan arvo. Näkymättömästä tehdään näkyvä. Luulen, että  sen kirjailija halusi todistaa. Ainakin minä luin ja ymmärsin tästä kirjasta juuri tuon viestin.

Ann Catherine Bomann: Agathe. Gummerus, 2022.- Tanskankielinen alkuteos: Agathe 2017. - Suom. Sanna Manninen.- Kannen kuvat Fine Pic/Schutterstock. - 122 sivua 

Lassila Pertti: Ihmisten asiat

Kun on elämän aloittanut, on parasta elää se kunnolla loppuun asti. Minä olen saanut elämää enemmän kuin tarvitsen. s.8 

Muisti on elävä olento ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää niin kuin ei eläintäkään, vaikka luulee ymmärtävänsä. s.18

Tämä kirja kolahti. En ollut kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun se ilmestyi. Nyt se putkahti esiin, kun kuuntelin  kirjallisuusohjelmia kotitöitä tehdessäni Areenasta. Kirjastossa huomasin useampia teoksia Pertti Lassilata, kirjallisuuden professorilta ja kriitikolta, joka on ilmeisesti eläkepäivinään ryhtynyt itse kirjailijaksi. Tämä on kertomakirjallisuuden esikoinen.

Päähenkilölle, vanhalle naiselle, ei kirjailija anna nimeä, vaikka hänen näkökulmastaan kerronta etenee. Hänen parhaan ystävänsä nimi on Ritva ja  kuolleen aviopuolison nimi on Jarno.

Kaikella on hintansa, aikuinen ihminen tietää sen muutenkin. Surin, olin katkera, minä jäin, kun hän lähti minut yksin yksinäisyyteeni, ja vasta silloin huomasin, että sillä tavallisella elämällä, joka kului nopeasti ja helposti, oli oma hintansa. Se jäi minun maksettavakseni. s.12

Kertoja tarkastelee elämäänsä, joka on suurelta osin takana päin. Elämä vaikuttaa jääneen elämättä suuria muutoksia vältellessä. Nainen on tehnyt mieheltään salaa abortinkin pitääkseen kaiken ennallaan.

Nuorempana usein vaivasi, kun ei tapahtunut mitään, kun kaikki jatkui päivästä päivään, kuukaudesta toiseen samanlaisena, ja kaikki toistui ilman yllätyksiä. Huomaamatta kävi niin, että aloin pitää juuri siitä, ja ajattelin, että jokainen päivä, joka oli kulunut ilman yllätyksiä, oli ollut hyvä päivä. s.35

Kertojalla on kokemuksia miehistä ennen avioliittoa muitakin. Se on ollut tutustumista seksiin ja omiin tuntemuksiin erilaisten miesten kanssa. Aviopuoliso on ollut kiltti mies, mutta hiljainen ja väritön.

Jarno sanoi, että hän sisäasiainministeriössä työkseen joka ikinen päivä hoitaa maan sisäasioita, se hänelle riittää. Ei hänellä ole mitään omia sisäasioita, joista kannattaisi puhua. s.68

Ritva-ystävän kanssa hän on matkustanut nuorena ja ystävyys on muokkaantunut perheiden ystävyydeksi myöhemmin. Kertoja tuntuu välillä kadehtivan Ritvaa, joka hammaslääkärin työnsä ohella on hoitanut kaksi lasta ja edennyt elämässään suunnitelmiensa mukaan. Välillä tulee mieleen nykyisin käytetty termi alisuorittamisesta.

Minä tosiaan ajattelin, että aika on sellaista ainetta, ja minä sitä käyttelen haluni ja taitoni mukaan, ja hyvä tulee, tarpeeksi hyvä. Ei kannata liikaa yrittää, yli voimiensa ja kykyjensä, parasta on sopeutua siihen mitä on ja mihin pystyy. s.135

Pitkästä ystävyydestä huolimatta hän ei kerro kaikkea Ritvallekaan. Simpukka esiintyy romaanissa sekä

vertauskuvana että korvakoruina, jotka kertoja saa. Hän pitää niitä jatkuvasti kunnes toinen niistä hukkuu - ja sitten toinenkin katoaa korulaatikon uumeniin.

Ihmisellä voi olla kaksi elämää päällekkäin. Toinen on se elämä, jota pitää elää ihmisten joukossa, toinen on se elämä, jota elää sisällä itsessään. Se elämä, joka on päälläpäin, on kuori. Kumpi sitten on tärkeämpi, kuori, jota ilman simpukka ei voi elää, vai simpukka, joka sen kuoren tekee, kuka sen osaa sanoa, siihen tarvittaisiin viisas ihminen. s. 71

Miksi tämä kirja kolahti? Löysin siitä paljon itsestäni, valitettavan paljon. Kertojaa ei tehdä miellyttäväksi henkilöksi, vaan hänet tehdään näkymättömäksi. Hänen elämänsä vaikuttaa elämättömältä. Triviaali yksityiskohta löytyy vielä pienen teoksen loppupuolelta, jossa kirjailija, (kirjallisuusprofessori) päähenkilön ajatuksina  kuvaa kokemuksia lukemisesta. Kertoja on hankkinut eläkepäiviensä sisällöksi kirjoja, joihin pakenee päiviensä tyhjyyttä, vaikka samalla tajuaakin, etteivät kirjailijat voi elää elämää toisen ihmisen puolesta.

Kirja on ihmeellinen kapine. Joskus, kun alkaa lukea, unohtaa koko lukemisen ja joutuu muiden ihmisten elämään. Ne ovat vieraita ihmisiä, joita ei tahtoisi tutuikseen, mutta tarina täytyy katsoa loppuun, jotta sen voi unohtaa. On niitäkin kirjoja, jotka jäävät pöydälle, ja niitä harvoja, jotka jäävät mieleen niin kuin muisto hyvästä mielestä, kun on jossakin asiassa onnistunut. s.141

Kirjailijat kirjoittavat mutta ihmisten asioista he ymmärtävät yhtä vähän tai paljon kuin kuka tahansa ihminen, joka on aikansa elänyt. On vanhasta ja tutustakin asiasta hauska lukea, jos siitä kirjoitetaan niin, että lukea jaksaa, mutta se on harvinaista, ja sitä harvinaisempaa se on sille, joka on tullut vanhaksi. Kaikkea on ollut ennenkin, uutta ei ole, ja jos yrittää panna asian näyttämään uudelta, ei se silti tule uudeksi. s.143

Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos, 2013. Kannessa yksityiskohta Albert Dürerin maalauksesta Brustbild einer jungen Venezianerin,1505. 167 sivua

Viikilä Jukka : Taivaallinen vastaanotto

Menestyminen kirjailijana on häpeä. Jokainen menestynyt, joka ei heti korjaa väärinkäsitystä siitä, että ansaitsisi menestyksensä, häpäisee kirjailijakunnan ja tukahduttaa herkkyyden, joka on kaiken kirjallisuuden ytimessä. Turvallisuus sallivuus, hyväksyntä. Ei kilpailu, vahingonilo, sääli. SELINA s.24

Tämä pohdinta on poimittu Jukka Viikilän vuonna 2021 Finlandia-palkinnon voittaneesta kirjasta. Kun tekijä on kirjoittanut kaksi kirjaa, jotka molemmat on palkittu Suomen arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, on menestymisen pohdinta ymmärrettävää. Olkoonkin, että pohdinta on jo kirjassa ennen jälkimmäistä voittoa. Helsingin Sanomien helmikuun kuukausiliitteessä Jouni K. Kemppainen otsikoi Viikilästä kertovan juttunsa 'Palkintosonni'. Olikohan se paikallaan?

Oma suhtautumiseni Viikilän viimevuotiseen voittoon oli melkein aggressiivinen. Ehdolla oli paljon hyviä kirjailijoita ja kirjoja, joille olisin mielelläni palkinnon suonut, kuten Liksomin Väylä ja Saision Passio. Olen lukenut Viikilän edellisen romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista ja pidin sitä 'ihan hyvänä', mutta erityistä lukujälkeä se ei jättänyt. Pidin etukäteen täysin mahdottomana  Zaida Bergrothin valintaa ja tartuin Taivaalliseen vastaanottoon pakkolukemisena, koska lukupiirimme ohjelmaan Finlandia-voittajat automaattisesti kuuluvat. Kirja otti minut silti.

Viikilän kirja kertoo tekijänkin kokemasta avosydänleikkauksesta, kuoleman läheisyydestä, kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisen opetuksesta, menestyksestä,lukemisesta ... Hirvittävä määrä aiheita on sirpaleina nivottu yhteen. Päähenkilö on Jan Holm, joka opettaa Kriittisessä korkeakoulussa, työskentelee teatterissa ja muistuttaa muutenkin Viikilää. Lisäksi kirjassa pääsee ääneen lukuisa määrä muita, nimettyjä henkilöitä, joiden keskinäisiä suhteita ei kuvata. He puhuvat itsenäisesti omissa puheenvuoroissaan, joskus muistiinpanoissa. Mielenkiintoisimmat ääneen päässet on minusta Minttu, joka ilmeisesti on Jan Holmin oppilas Kriitisessä korkeakoulussa ja Rauno, taksinkuljettaja. Mietelmät, ajatukset ja kiteytykset tuodaan tekstiin luonnosteluina, muistikirjan merkintöinä tai paljaina pohdintoina. Lisäksi kirjassa on katkelmia Jan Holmin teoksesta Taivaallinen vastaanotto ja sen luonnostelua. Teoksen ajassa kyseinen Jan Holmin kirja on jo ilmestynyt. Tapahtumapaikkana on selkeästi Helsinki, mikä paljastuu erityisesti Raunon liikkumisissa, mutta myös Meilahden sairaalassa tapahtuvassa sydänleikkauksessa.

Millaista on elämä kuoleman eteishuoneissa?

Taivaallisen vastaanoton mukaan puheliasta. Miehet, jotka on tuotu kuoleman rajalta, Kampin metroasemalta, Forumista, puhuvat taukoamatta. Kun yö laskeutuu ja miehet nukahtavat, puheensorina jatkuu. Jokainen meistä on juuri havahtunut siihen, mitä elämä voisi olla, miten se pitäisi elää. Kaikki ovat lopettaneet tupakoinnin joitakin tunteja sitten. Ruumis ja mieli ovat sekaisin, täynnä selittämätöntä uutta, ajallisuuden iloa ja suunnatonta rohkeutta. Toiset piereskelevät estoitta, nauravat heti kun vain aiheen saavat.RISTO s.33

Negatiivisen lukijanotteen säilytin pitkään. Yleensä jätän kirjan, jos se ei viimeistään sata sivua luettuani ala kiinnostaa. Joskus heitän kirjan käsistäni jo 50 sivun jälkeen. Tämä kirja antautui vasta sitten, kun lukumatkaa oli taitettu lähes parisataa sivua. Siihen mennessä olin poiminut kirjasta vaikka kuinka monta irrallista ajatusta, joista vain osan olen tähän toistanut. Tuossa vaiheessa kuvittelin ymmärtäväni teoksen kokonaisuutena enkä vain aforismikokoelmana.

Jos romaanikirjailija pelaa unohduksella - luottaa siis siihen, ettei lukija muista kaikkea ja luo näin avaruuden tunnun - runoilija tekee saman vaikeaselkoisuudella: kun runo ei parhaillakaan tulkintavälineillä aukea kaikilta osin, avaraa tilaa jää ymmärryksen takapihoille. Tämä avara on kirjallisuus itse. MIRVAN MUISTIKIRJA (MUOTOILU MAHDOLLISESTI JAN HOLMIN) s.51

Paksulla kirjalla on itseisarvoista vakuuttavuutta. On eri asia pidellä ehdokaskuvassa seitsemänsadan sivun punnusta kuin vihkoa. Vähäisyyttä on turha selitellä aforistisuudella tai elliptisyydellä. Toimittajat ja valokuvaajat kerääntyvät ilmiön ympärille. Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti. Siitä alkaa tutkimaton erämaa, jossa kaikki on toisin. PETRUS s.66

Olen uupua kaiken teoksesta poimimani minua koskettaneneen ajatusvyöryn alle. Samalla epäilen itseäni, kykyäni ymmärtää kirjoittajan tarkoitusta. Tuntuu kuin Viikilä - ehkä vähän pilkallisesti hymyillen - tuijottelisi minua ja valvoisi reaktioitani, lukukokemustani. Kuitenkin hän antaa lukijalle varsin vapaat kädet ja tavat perehtyä kirjoihin.

(mahdolliset alkusanat, luonnostelua)

Voit käydä sisälle romaaniin haluamastasi kohdasta ja lukea sitä haluamasi verran. Nykyinen järjestys perustuu yhden editorin näkemykseen tapahtumista. Selailemalla puolet siitä ajasta, minkä romaanin lukeminen tavallisesti vie, kirjasta saa täydellisen kuvan. Mutta jos teoksen ilmapiiri ei miellytä, sen voi katsoa luetuksi lyhyenkin lehteilyn jälkeen, Silloinkaan kirja ei ole jäänyt kesken. Joskus pelkkä tieto kirjan olemassaolosta kommunikoi sen sisällönriittävin osin.MIRVAN MUISTIKIRJA s.275

Toki Viikilä antaa myös täsmällisempiä lukuohjeita, kirjoihin yleensä ja ehkä tähänkin teokseen. Erityisesti tähän liittämäni Iriksen puheenvuoro vie pohjaa omalta lukutavaltani. Olenhan aina halunnut poimia lukemastani sen, minkä jo mielestäni tiesin, mutta kirjailija sanoo paremmin. On minun kuitenkin myönnettävä, että etsin myös uutta. Alla olevan, Saritan nimissä julkaistun tunnustuksen tiesin heti oikeaksi. Olin lukemassa Jonathan Franzenin Crossroads-kirjaa. Se on paksu, mutta kevyt kirja, jos mikään.

Silloin en vielä ymmärtänyt, että jokainen romaani sisältää kaikki ajatukset, jotka painavat lukuhetkellä mieltäni. En myöskään ymmärtänyt, että päästäkseni sisälle kirjaan, minun olisi jätettävä juuri itseäni koskeva aineisto sivummalle ja mentävä kohti vierasta. En halua olla lukija, joka siivilöi kirjasta oman versionsa, vaan toivoisin voivani avartaa mielikuvitustani ja maailmani rajoja. IRIS s.127

Paksut, mutta kevyet kirjat ovat hienointa, mitä tiedän. Suomalaiset kirjat ovat harvoin sellaisia. SARITA s.178

Taivaallisen vastaanoton sivuilla on paljon yksinäisiä ja haavoittuvia ihmisiä, jotka yrittävät löytää kykynsä ja paikkansa yhteisössä. Tekstin takaa huokuu mielestäni kirjailijan myötätunto, ymmärrys ja auttamisenhalu jokaista esiteltyä pohtijaa kohtaan.

Olen usein onnellinen itsestäni, omasta selkeydestäni. Mutta seurassa pienenen ja kaikki menee sutuksi. Palatessani tapaamisista sätin itseäni.

Vain harvat ihmiset saavat minut arvostamaan itseäni. Vain harvojen seurasta poistun kasvaneena, kevein askelin. Niin usein tunnen oloni kehnoksi ja raskaaksi, että vietän aikaani mieluiten yksin. Kuuntelen omia ajatuksiani, yleensä jonkin kirjan kautta. Rakastan kirjoja niin paljon, että haluan antaa niille parhaan itsestäni. Olla virkeä, utelias ja tarkka. Koskaan ei tiedä miten kauniin olennon me milloinkin synnytämme. ARIANA s.115

Mitä vanhemmaksi ja vahvemmaksi mies tulee, sitä haavoittuvampi hän on ja sitä helpompi hänet on häpäistä. Mies, joka on kasvanut niin vahvaksi. Mies joka on kasvanut niin vahvaksi, että hänen itsetuntonsa kestää mitä vain, on jo häpäissyt itsensä. Hänestä on tullut niin vanha ja vahva, ettei hän tajua enää omaa tilaansa. s.119

Haluaisin mieluummin suoran uhkauksen väkivallan käytöstä kuin sen, että joku alistaa minua sosiaalisessa tilanteessa, jossa en osaa reagoida.

Alistaminen on tiedostamatonta, siksi siitä on jälkikäteen vaikea puhua. Riehakkaat ja iloiset, maailman kanssa sinunkaupat tehneet ihmiset polkevat huomaamattaan toiset alleen. MINTTU s.261

s.44 Hevosen annettiin valita ruoan ja toisen hevosen seuran väliltä ja hän valitsi toisen hevosen seuran. s.266

Onpa minun tietenkin pakko liittää tähän vielä ajatuksia kirjoittamisesta - juuri ja ainoastaan sen takia, että ne koskettivat minua - olivatpa sitten joskus jo mielessä pyörineet tai epäröinkö vielä. 

Lakkasin vuosia sitten kirjoittamasta päiväkirjaa, koska jokainen päivä oli edellisen kaltainen. Leivänteko, ostojen ja myyntien kirjaaminen. Kaikki ovat tärkeitä toistuessaan oikeassa elämässä, mutta eivät kirjan sivuilla. On erityinen taito saada vähäaineksinen elämä tuntumaan kiinnostavalta. s.181

Kirjailijaksi tuleminen on lopulta vain suostumista tyhmyyteen. Aloitteleva kirjoittaja, jos on lahjakas, on kaikessa oikeassa. Hän näkee tarkasti kuluneet ilmaisut, tuntee herkästi sanojen tehottomuuden. Ymmärtää kirjailijan epätoivon ja teeskentelyn.. Miten paljon suostumista ja alentumista tarvitaankaan, jotta voi kirjoittaa tavallisen suomalaisen romaanin. MIRVAN MUISTIKIRJA s.193

On vaiettua, miten paljon käytämme toisten epäonnea inspiroitumiseen. Niin kuin tomaatit kasvavat parhaiten veressä, me kukimme toisten kärsimyksistä. MINTTU s.205

Saat hyödyntää kirjoituksissasi sen verran kärsimystä kuin olet saanut sitä osaksesi.

Älä käytä sanoja ennen kuin olet maksanut niistä. KENTAURI S.221

Kirja jätti epämääräisen surullisen olon eikä sen lukeminen - etenkään aluksi- nostattanut hymyä. Kuitenkin kirjasta löytyy myös hauskoja oivalluksia. Suosikkini on seuraava mokkapalaoivallus.

MOKKAPALAT eivät ole ruoka vaan suoritus. Niitä ei tehdä sen enempää rakkaudesta ruokaan kuin lapsiinkaan. Kukaan ei pakota tekemään mokkapaloja, mutta ne valmistetaan niin kuin olisi pakko, kiirettä teeskennellen. Mokka palat syödään ohimennen, maistamatta, nauttimatta, tekaistujen velvollisuuksien välissä. Teeskennellään, että lastenhuoneessa pitäisi juuri nyt käydä häiriköimässä. Puolihuolimattomasti tungetaan samalla mokkapala suuhun. Lapsia ei tarvitsisi halveksua keskinkertaisilla herkuilla, eikä elämää täyttää hölmöllä touhuamiseslla. Lemmikitkin tunnistavat korkeatasoisen makkaran. Syötyään laadukkaasti ne keskittyvät tarkkoihin uniinsa koko iltapäiväksi. s.307

Miksi käännyin kaikesta vastentahtoisuudestani huolimatta innostuneeksi kirjan lukijaksi? Tuskin kaikkea kirjasta ymmärsin , tuskin kaikkea omaksuin. Minulle jäi kuitenkin tuntuma, aavistus, oletus siitä, että tämän kirjan kirjoittaja on rehellinen. Hän on teoksessaan paljas, raadollinen ja kuitenkin yrittämässä - johonkin. Teksti tuli kuitenkin lähelle.

Jan Holmin tavasta kirjoittaa sanoisin, että on ihme, että hän on saanut lausettakaan paperille. Kaikkea kirjoitusta luonnehtii kireys, paisunut itsekritiikki, suoranainen vihamielisyys lauseenmuodostusta kohtaan, anti-flow.

Saan vaikutelman miehestä, joka siivoaa lyhyttä vierailua varten koko päivän. Kokeilee kolmea vaatekertaa ennen kuin uskaltautuu ruokakaupaan. On silti sotkuinen ja välinpitämätön.

Kirjasta voi lukea kuinka hän kaivaa kotiavaimet käteensä kaksisataa metriä ennen kotiovea. Tarkistaa bussipysäkillä toistuvasti, että lippu HSL-sovelluksessa on vielä voimassa. Opettelee jokaisen reittinsä Google Mapsista vähintään päivää ennen. On aina ajoissa. Ei unohda koskaan yhtäkään yli kahdestakymmenestä mukaan otettavasta esineestä. Katsoo mobiilipankista saldon ennen ruokakauppaan menoa. Jos kaupassa kestää odotettua pidempään, tarkistaa saldon vielä ennen kassaa. VELI-MATTI s.96

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto.- Otava 2021. Kannen kuva Anna Tuori, suunnittelu Piia Aho 379 sivua.

Murakata Sayaka: Lähikaupan nainen

Kaiko on 36-vuotias ja työskennellyt kahdeksantoista vuotta osa-aikatyössä lähikaupassa, konbinissa. Hn aloitti opiskelijana, mutta viihtyy työssä ja jatkaa sitä yhä. Sisko ja ystävät ovat huolisaan, kun Kaiko ei löydä poikaystävää eivätkä toisten vauvauutiset hetkauta häntä lainkaan. Vähitellen muiden huolehtiminen tarttuu Kaikoonkin ja hän yrittää elää muiden tavoin. Tämä menee niin pitkälle, että hän ottaa luokseen tyhjäntoimittajan elämään kustannuksellaan. Työ menee kuitenkin kaiken muun edelle. Kaiko opettelee olemaan kuin muut ja kehittyy opintojensa myötä varsin eteväksi tarkkailijaksi.

Halveksuntaa tuntevan ihmisen muoto muuttui erityisen kiinnostavaksi. Siellä lymyili riidanhaluinen hohde, valmius kohdata mahdollinen vastustus, tai sitten vastalauseita uumoileva pelko ja varuillaan olo. s. 57

Vaikka Kaikon tunne-elämä vaikuttaa melko lattealta, ovat jotkut asiakkaat mielyttävämpiä kuin toiset. Mitään suurta ikävää sellaistenkaan asiakkaiden katoaminen ei aiheuta.

Edessäni seisova asiakkaan hahmo limittyi mielessäni iäkkääseen rouvaan, jota palvelin ensimmäistä kertaa kassalla ollessani 18 vuotta sitten. Sekin nainen kävi joka päivä kaupassa, kunnes lakkasi jossain välissä tulemasta. Hän oli saattanut tulla huonompaan kuntoon tai muuttaa muualle, mutta sitä me emme koskaan saaneet tietää. s.62

Tämä pieni kirja kertoi kovin erilaisesta maailmasta kuin omani. Tietenkin japanilainen mentaliteetti poikkeaa jonkinverran suomalaisesta, mutta myös Kaikon elämänasenne on tyystin erilainen kuin länsimaisen naisen (tai japanilaisen) haaveet. Minulle kirjan viesti ja oivallus oli siinä, että onnellinen tai tyytyväinen elämään voi olla niin monin eri tavoin. Ei ole mitään onnen standardia, johon kenenkään tarvitsee ahtautua oman elämisen tapansa löytääkseen. Päinvastoin: juuri ulkoapäin annetut mallit saattavat olla vahingollisia.

Ehdoton lukusuositus!!!

Sayaka Murakata : Lähikaupan nainen. - Gummerus 2020. -Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen 2016. - Suom. Raisa Porrasmaa. -126 sivua

Anni Saastamoinen: Sirkka

Anni Saastamoinen

Sirkka
Kosmos 2019
188 sivua

Sirkka on sivuhenkilö, yksinasuja, joka ei tee itsestään numeroa. Siitä huolimatta Sirkka tietää, mitä tahtoo - tai ainakin melkein. Hän asuu yksin ja rakastaa järjestystä. Järjestys pitää olla paitsi omassa kodissa, myös kauppojen hyllyköissä. Kirpputoreilla Sirkka ei voi enää käydä, koska häntä häiritsevät eri suuntiin survaistut henkarit. Usein kaupoissakin Sirkka joutuu korjailemaan järjestystä. Roskienlajittelussa Sirkka on erityisen huolellinen ja muiden huolettomuus harmittaa.
Oman elämänsä Sirkka suunnittelee yhtä tarkasti. Hänellä on mankeloimispäivä ja kirjastopäivä, joista ei tingitä - paitsi joskus. Viherkasvien kastelupäivinä Sirkka nauttii pullollisen olutta. Pari miestä Sirkka kelpuuttaa seuraksi - ehkä, sillä yksinäisyys vaivaa joskus.
Paras ystävä on Natalia, joka on Sirkan täydellinen vastakohta: rempseä ja suurpiirteine
n. Sellainen on myös Sirkan äiti, joka viskoo siemenet maahan sikinsokin "taiteellisesti". Äiti tunkee Sirkan kodin harmaaseen sisustukseen keltaisen keinutuolin piristykseksi ja Sirkan kauhistukseksi.
Sirkka rakastaa työpäivien säännöllistä rytmiä niin, ettei halua pitää lomaa kuin pakotettuna. Kesällä on Sirkan mielestä jopa hauskaa olla  töissä muiden lomaillessa. Silloin ei tarvitse kärsiä lörpön työtoverin Sepon omituisista ruokailutavoistakaan.

Seposta Sirkka voisi ehkä pitää enemmän, ellei Seppo söisi kylmiä nakkeja työpöytänsä ääressä. Sirkka menee inhosta kananlihalle katsoessaan, kun Seppo syö eläimen satunnaisista osista jauhetusta massasta putkuloiksi muotoiltuja nitriittipötköjä kylminä. s.15

Tämä oli hauska kirja, mukaansatempaava, hellyttävä. Pidin erityisesti siitä, että Sirkka oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on eikä tarvitse muiden hyväksyntää. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Lundberg Sofia: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg
Punainen osoitekirja
Alkuteos:Den röda adressboken
Suom. Tuula Kojo
Otava 2018
317 sivua

Doris Alm on 96-vuotias sitkeä nainen, joka haluaa elää itsenäistä elämää loppuun asti. Hänen ainoa omaisensa on New Yorkissa perheensä kanssa asuva sisaren tyttärentytär Jenny, johon hän pitää yhteyttä Skypen välityksellä kerran viikossa.Doriksella riittää muisteltavaa  ja pöydällä makaava punainen osoitekirja palauttaa mieleen elämän varrelta ihmisiä, vaikka useimmat nimet onkin jo yliviivattu ja perässä lukee : kuollut. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva Doris joutuu jo 13-vuotiaana piiaksi Tukholmaan, sitten mannekiiniksi Pariisiin. Toista maailmansotaa hän pakenee siskonsa kanssa Amerikaan, josta palaa rakastettunsa perässä Eurooppaan ja  haaksirikon koettuaan Englannin kautta takaisin Tukholmaan. Matkan varrella tyttö oppii selviytymään, mutta saa myös niin monta kolhua, ettei elämää voi helpoksi kutsua. Eikä ole yksin kuoleminenkaan helppoa.

Kirjoittaja on 1974 syntynyt ruotsalainen toimittaja, jonka esikoisromaani on myynyt hyvin  Ruotsissa. Kirja on valloittamassa nyt lukijoita muualtakin, kertoo kustantaja.

Minua ärsytti kirjan kannen mainoslause Vuoden koskettavin. Luin myös kommentteja itkettävyydestä ja terästäydyin olemaan kriittinen. Löysin kritiikilleni paikkaa, koska tapahtumavyöry oli niin huikea, ettei syventymiseen jäänyt juuri tilaa. Kerronta oli vetävää, mutta ehkä  Doriksen  vaiheet rupesivat tuntumaan liian hurjilta ja mahdottomilta. Hyvinkin traumaattisista kokemuksista toivutaan noin vain ja aloitetaan taas uutta vaihetta elämässä. Kyllä minullekin tuli tippa silmään sivulla 168, kun ruotsalaissisarukset ovat omaa kieltään puhuen saaneet suruunsa uponneen, Amerikan siirtolaisen elpymään. Ja lopussa, tietysti. Itkeminen tekee välillä hyvää, tottakai.

Oli kirjalla ansionsakin. Erityisesti vanhan ihmisen näkökulma häntä hoitaviin kotiavustajiin ja sairaanhoitohenkilökuntaan kävisi mielestäni puheenvuoroksi sosiaalipalveluja suunniteltaessa. Kirja oli taitavasti ja ammattimaisesti kirjoitettu, hienosti rakennettu. Vaan oliko siinä jotakin liian laskelmoitua, liikaa dramatiikkaa ja tunteiden tökkimistä?

Tätä voi suositella syysiltojen rentouttaviin tuokioihin helppolukuisuuden ja tunteisiin vetoavan sisällön vuoksi