Paul Auster: Baumgartner

 

.sillä toisin kuin maineikkaat rationalistit ovat vuosikausia meille tolkuttanet, jumalat ovat onnellisimmillaan ja jumalallisimmillaan juuri heittäessään noppaa.

Baumgartner on kirjallisuuden professori ja kirjailija, hyvin läheistä henkistä sukua Austerille itselleen. Ikääntynyt ja vähän sairas vanhus tuntuu tutulta ja läheiseltä hahmolta - ja hyvin uskottavalta. Hän katselee maailmaa hieman sivusta, tietäen parhaiden vuosien jo menneen. Samoin kuin monessa aikaisemmassa kirjassaan, tässäkin Auster korostaa sattuman merkitystä.

Suru sumentaa edelleen Baumgartnerin elämää, vaikka vaimon kuolemasta on jo kymmenisen vuotta. Anna oli päättänyt mennä vielä kerran uimaan mereen ja iso aalto oli heittänyt hänet rannalle ja murtanut selän. Baumgartner ei ole oikein toipunut pitkäaikaisen elämäntoverinsa menetyksestä eikä eläkkeelle jääminen auta tilannetta ollenkaan, vaikka työkään ei enää tunnu mielekkäältä.

Kuinka kamalaa olisikaan kuukahtaa akateemisissa valjaissa, kyyristyneenä jälleen kerran raapustamaan kommenttia jonkun opiskelijan esseeseen.. Ei, niin ei saa käydä; kun loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti, juuri kun hän on pinnistämässä viimeistä omaa lausettaan, mieluiten jotain suorasanista vittuilua maailmaa hallitseville vallanhimoisille hulluille. Tai vielä hienompaa olisi, jos henki lähtisi, kun hän astelisi kohti keksiyön kohtaamista, jonka hän on sopinut rakastamansa naisen kanssa.

Kulku on huteraa ja talon korjaukset jäävät aikomuksen asteelle, mutta  Baumgartner olisi vielä valmis uuteen rakkauteen. Kun kohdalle sattuu lapsuudesta asti tuttu Naomi, Baumgartner on varma, että yhteinen tulevaisuus takaa onnen. Hän ei vain muista varmistaa vastapuolen tuntemuksia.

Sy Baumgartnerin muistot ja pohdiskelut täyttävät kirjan sivut ja vievät kerrontaa eteenpäin vastaansanomattomasti. Austerin problematiikka on pysynyt ennallaan, mutta hän osaa kirjoissaan punoa samojen kysymysten äärelle uudenlaisen tarinan. Tämäkin, vanhenevan miehen ajatus kulkee loogisesti hypähdellen asiasta toiseen.

Olen siis palannut alussa esittämääni kysymykseen, johon ei ole vastausta: mitä ihminen uskoo, kun hän ei voi olla varma, onko oletettu fakta totta vai ei?

Kustantajan mainoslause kuvaa Paul Austerin viimeiseksi jäänyttä kirjaa mielestäni täydellisesti:

Hurmaava farssi ajan hampaasta, elämän pienistä nöyryytyksistä ja suurista fiaskoista, kun suru tekee seniiliksi mutta kirjallisuus kaiken voittaa..

Auster  sai ainakin tämän lukijan mukaansa. Kirja jäi  mieleen hieman haikeana, mutta lukukokemus oli hyvä..

Paul Auster: Baumgartner. Tammi, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Baumgartner, 2023. Suom. Arto Schroderus (Tammen keltainen kirjasto 547.- 204 sivua.

Ia Genberg: Yksityiskohdat

 

Myönnettäköön, että hankin kirjan käsiini August-palkinnon innoittamana tuntematta kirjailijaa ennestään. Myönnettäköön myös, että olin jo heivaamassa ohutta kirjaa pois pitäsi-ehtiä-lukemaan -listaltani. Täydennystarve matkalukemisiin pakotti lukemaan. Onneksi!

Kirjoittaja tuntuu kirjoittavan itsestään, mutta pääosassa ovat minä-kertojan kohtaamat ihmiset, joiden mukaan luvutkin on nimetty:  kannustava Johanna, sekasortoinen ja hyvin toimeentulevasta kodista lähtöisin oleva Niki, Alejandro, jonka kanssa "minä" löytää yhteyden ja rakkauden sekä viimein hän, Birgitte, jota ilman kertojaa ei olisi olemassa.

Totuus on yksityiskohdissa, todistavat monet, mutta Ia Genberg tekee sen kiehtovan paljastavalla tavalla. Mukana ovat sairastumiset, jotka palauttavat mieleen menneet taudintuntemukset ja silloin läsnäolleet ihmiset. Myös kirjat palauttavat mieleen tietyt ihmiset. Johannan kanssa minä on vaeltanut Paul Austerin ja Siri Hustvedtin kotitalolle edellisen New York-trilogian innoittamana. Nikin kertoja muistaa muovipussissa uimapuvun kanssa muhineesta Birgit Trotzigin Liejukuninkaan tyttärestä. Tämä houkuttaa lukijaakin etsimään nuo kirjat käsiinsä ja laajentamaan tämän kirjan yksityiskohtia. 

Vaikka kirjoittavaa minää kannustava Johanna lopulta kieltääkin Austerista koskaan pitäneensä, on hän saanut kertojan oivalluksen äärelle.

En ymmärtänyt kirjoittamisesta juuri mitään, mutta yhden asian minä tiesin - prosessin piti pysyä umpinaisena kuin keitoksen hellalla tötterön muotoisessa peltisäiliössä, jokainen vuoto merkitsi loppua, taika katoaisi, jos alkaisin laverrella, mitään ei saanut sanoa ennen kuin työ oli valmis.

Kertojan elämässä on henkilöitä, jotka ovat lopullisesti kadonneet elämästä eikä heihin enää saa yhteyttä. Kirjailija on syntynyt 1967 ja kertojan tavoin elänyt ajan, jolloin paperiset puhelinluettelot vahvistivat ihmisten olinpaikan - jos nimi sieltä löytyi. Vain muistiin piirtyneitä henkilöitä kirjailija luonnehtii kertoen muutamalla lauseella olennaisen.

Hän oli päivätöissä eduskunnassa, puoluetoimistossa, missä laati mielipidekirjoituksia, puheita, yleisönosastokirjoituksia "järkyttyneiltä kansalaisilta", ehdotusten luonnoksia, lehdistötiedotteita ja blogipostausksia kansanedustajille, ja oli siis kampanjoiden ja mielipiteiden mies, hän hallitsi omat ja muiden vaihtelevat mielipiteet, tulevaisuuden mielipiteet ja sellaisetkin mielipiteet joita kukaan ei vielä tiennyt puoltavansa.

Kaikki kirjan henkilöt eivät ole kertojan rakastettuja eikä heistäkään aina heti tiedä, onko kyseessä mies vai nainen - rakastetuistakaan. Rakkauden ehdottomuuden kirjailija sanoittaa mielestäni vastaansanomattomasti:

Olin täysin minä ja kuitenkin kuilun partaalla, ja samalla kun olin kääntynyt täydellisesti sisään päin, löysin äkkiä hänet itsestäni, omasta lihastani, ja oli kuin olisimme aina odottaneet vain toisiamme ja kohta olivat hiki ja limakin yhteisiä.

Osuvimmat ja samalla tylyimmät luonnehdinnat löytyvät kirjan viimeisestä luvusta. Siinä kertoja puhuu äidistään, jota kuitenkin jatkuvasti yrittää rakastaa. Teksti alkaa kuin kenestä tahansa ystävästä kerrottaessa, mutta lukijakin ymmärtää, miten tärkeän asian äärellä ollaan.

Birgitte kykeni sopeutumaan ja sopeutuikin niin, että hänen silmiinpistävin piirteensä oli piirteiden puuttuminen. Hän viihtyi hyvin joukkoliikkeissä ja seitsemänkymmentäluvulla. "Olin kuin kala vedessä", hän sanoi, "kuin kala parvessa", minä ajattelin.

Kirjassa on vain 159 sivua, mutta se ei ole niin vähän kuin numerot kertovat. Ilmaisu on loppuun asti mietittyä ja hallittua. Hyvän kirjan lopetettuaan jää usein kaipaamaan jatkoa. Tämä teksti vaikutti minuun niin syvästi, että en olisi pystynyt lukemaan heti yhtään mitään jatkoa - muista kirjoista puhumattakaan. Lukukokemus nostattaa yhä kyyneliä melkein silmiin asti. Jos kirja koskettaa, se paljastaa usein jotain myös lukijasta. Minulle kävi näin. Ei ole August-palkintoa annettu vuonna 2022 turhalle kirjalle!

Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga, 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Detaljerna, 2022 - Suom: Jaana Nikula. - Kansi:Sara R.Acedo. - 159 sivua

Tamminen Petri: Se sano - unohtumattomat lausahdukset

 

Kirjailijat poimivat lausahduksia mm. kahviloissa ja tallentavat niitä muistiinsa käyttääkseen sopivassa kohdassa tekstissä. Tämä on ollut Petri Tammisenkin lähtökohta, mutta tätä kirjaa varten on varta vasten järjestetty keräys ihmisten omista, merkittävista ja elämään vaikuttaineista vuorosanoista, tokaisuista, jotka ovat lytänneet tai kantaneet. Mikä sitten lienee kirjailijan osuus idean lisäksi? Arvattavasti Tamminen on muotoillut tarinat iskeviksi ja vaikuttaviksi, koska kaikki keruun tulokset julkaistaan hänen nimissään. Huomattakoon, että näiden sanomusten lähettäjät ovat tienneet, mihin lauseita käytetään.

Kirjassa on vierekkäin ilo ja suru ja sellaisista kirjoista pidän. Parasta olisi, jos ne olisivat samassa tarinassa, mutta toimii se hyvin näinkin. Luin tästä kirjasta arvion, jossa lukija oli masentunut kirjan äärellä. Ehkä nämä lausahdukset toimivat monesti juuri näin: lyttäävät  ja painavat rohkaisua ja kiitosta kaipaavaa. Vaan löytyy joukosta myös humoristisia tai rohkaisevia, ilon ja varmuuden tuovia lausumia, kuten tämä:

Hän näki

Kävin pitkästä aikaa kotipuolessa ja poikkesin kaupassa. Olin juuri ottamassa kylmäkaapista maitopurkkia, kun takana joku lapsi sanoi: "Sulla on tosi hieno sateenkaari sun paidassa."

Kun käännyin, lapsi juoksi innoissaan äitinsä luo: Mä kehuin ton pojan paitaa!

Olin iloinen, että hän näki minut poikana. s.77

Petri Tamminen on palannut lyhyen proosan pariin. Se hän aloitti jo 1994 esikoisteoksellaan Elämiä, jossa elämäntarinat tiivistyivät muutaman rivin mittaisiksi. Se sano-teos muistuttaa esikoista kovasti - myös onnistumisessa. Elämiä -kirja on edelleen kirjoittajakoulutuksissa käytetty esimerkkikirja ja sellaisenaan klassikko. Se sano -teos voi elää edelleen siellä tai ihan puhtaana lukunautintona, joka avaa lukijan silmät.

Tamminen Petri : Se sano - unohtumattomat lausahdukset. Otava, 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho. 125 sivua

Rönkä Matti: Eino

Matti Rönkä

Eino
Gummerus 2015
234 sivua

Kun ensin pääsin vauhttin ja kerronnan aikatasoihin mukaan, oli kirjan kyydissä mukavaa ja heppoa olla. Nimihenkilö on joutunut sairaskohtauksen vuoksi terveyskeskukseen ja ymmärtää, ettei entiseen elämään Vanhassapaikassa ole paluuta.. Muisti ei toimi kuten pitäisi, mutta mennyt palaa mieleen kirkkaampana kuin lähiajat. Pojanpoika Joonas käy katsomassa Ukkia ja poika Janne pitää Einon perustamaa E.Heikkisen kuljetusliikettä. Einolla on ollut huonot välit poikansa kanssa, mutta pojanpojan kanssa menee paremmin. Selkeästi Eino kuitenkin näkee, että on tullut aika loppuselvitykselle. Menneen muistamisessa auttaa Joonas, joka kiinnostuu löytämistään papereista.

Toinen , nykyisyyden kanssa vuorotteleva aikataso kulkee Einon muistoissa sodan jälkeisessä ajassa, jolloin Eino tarttuu sota-aikaisen päällikkönsä vakoilutarjoukssen, haavoittuu ja on jonkin aikaa Neuvostoliitossa Nastin mökissä. Tuon reissun jälkeen vaimo Kerttu ei enää ole aviomiehelleen myötämielinen, vaikka poika vielä tehdäänkin. Eikä Eino oikein koskaan ole Kertusta piitannut.

En minä voinut sanoa Kertulle, että älä luota ja usko minuun. Se odottaisi muutenkin. Ei sillä ollut muuta vaihtoehtoa. Se ei ollut Kertun syytä tai puute, mutta ei minunkaan. Niin vain oli. s.74

Mutta Otto olikin kaverini. Oikea. Ystävä, vaikka se on vähän vieras sana, liian hieno. Toveri. Ennen sotaa puhuttiin tovereista, opistossakin oli toverikunta. Kirjoissa oli tovereita. Siinä ol jotain reipasta ja arv okasta, tavallisen ihmisen kokoista ystävyyttä. Kaveri oli vähättelevämpi. s.110

Eino on aina tiennyt paikkansa eikä ole kumarrellut turhan päiten mihinkään suuntaan. On vain ottanut paikkansa ja pitänyt sen hyvin - näihin asti. Hän on elänyt elämänsä Suomessa Kertun rinnalla, vaikka ikävä on ollut Nastin luo.

Yritin kaipuuta pakoon, suksilenkeille ja juoksemaan, mutta en päässyt. Oli se sellainen kirittäjä. Huohotti niskaan koko ajan.
Huoli ja pelko polttavat sydäntä, pienellä kituliaalla hiilloksella. Se on likaista palamista, savuttaa kitkerää katkua. Kirveltää silmiä. s. 178

Eino -romaanissa Rönkä kertoo suomalaisen miehen tarinan ja tekee sen koreilemaat, mutta lämmöllä. Einosta tulee suoraselkäinen, itsestään ja teoistaan vastuun kantava mies, jota onni vain hipaisee. Olisin mielelläni tutustunut tuollaiseen mieheen oikeastikin, mutta kirjakin välitti hyvin kuvan.

"Tapoitko sinä sodassa monta?" Joonas kysyi.
"Tapoin minä. Muutaman", Ukki sanoi arkisesti. "Ei taivaaseen asiaa senkään puolesta. Mutta ei niitä voi joka päivä ajatella. Syntejä. Ne vain pitää kestää. Vaikka peitellä johonkin muuhun touhuun." s.202

"Mutta sinä kun et ollut uskovainen. Niin tuliko sinulle paha olo?" Joonas kysyi.
"Kaikesta muusta enemmän. Tappamisesta vasta myöhemmin. Mutta se on varma, että jossain vaiheessa tulee. Terveelle ihmiselle", Ukki vakuutti."Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä vain yli pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa. s.204

Lundberg Sofia: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg
Punainen osoitekirja
Alkuteos:Den röda adressboken
Suom. Tuula Kojo
Otava 2018
317 sivua

Doris Alm on 96-vuotias sitkeä nainen, joka haluaa elää itsenäistä elämää loppuun asti. Hänen ainoa omaisensa on New Yorkissa perheensä kanssa asuva sisaren tyttärentytär Jenny, johon hän pitää yhteyttä Skypen välityksellä kerran viikossa.Doriksella riittää muisteltavaa  ja pöydällä makaava punainen osoitekirja palauttaa mieleen elämän varrelta ihmisiä, vaikka useimmat nimet onkin jo yliviivattu ja perässä lukee : kuollut. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva Doris joutuu jo 13-vuotiaana piiaksi Tukholmaan, sitten mannekiiniksi Pariisiin. Toista maailmansotaa hän pakenee siskonsa kanssa Amerikaan, josta palaa rakastettunsa perässä Eurooppaan ja  haaksirikon koettuaan Englannin kautta takaisin Tukholmaan. Matkan varrella tyttö oppii selviytymään, mutta saa myös niin monta kolhua, ettei elämää voi helpoksi kutsua. Eikä ole yksin kuoleminenkaan helppoa.

Kirjoittaja on 1974 syntynyt ruotsalainen toimittaja, jonka esikoisromaani on myynyt hyvin  Ruotsissa. Kirja on valloittamassa nyt lukijoita muualtakin, kertoo kustantaja.

Minua ärsytti kirjan kannen mainoslause Vuoden koskettavin. Luin myös kommentteja itkettävyydestä ja terästäydyin olemaan kriittinen. Löysin kritiikilleni paikkaa, koska tapahtumavyöry oli niin huikea, ettei syventymiseen jäänyt juuri tilaa. Kerronta oli vetävää, mutta ehkä  Doriksen  vaiheet rupesivat tuntumaan liian hurjilta ja mahdottomilta. Hyvinkin traumaattisista kokemuksista toivutaan noin vain ja aloitetaan taas uutta vaihetta elämässä. Kyllä minullekin tuli tippa silmään sivulla 168, kun ruotsalaissisarukset ovat omaa kieltään puhuen saaneet suruunsa uponneen, Amerikan siirtolaisen elpymään. Ja lopussa, tietysti. Itkeminen tekee välillä hyvää, tottakai.

Oli kirjalla ansionsakin. Erityisesti vanhan ihmisen näkökulma häntä hoitaviin kotiavustajiin ja sairaanhoitohenkilökuntaan kävisi mielestäni puheenvuoroksi sosiaalipalveluja suunniteltaessa. Kirja oli taitavasti ja ammattimaisesti kirjoitettu, hienosti rakennettu. Vaan oliko siinä jotakin liian laskelmoitua, liikaa dramatiikkaa ja tunteiden tökkimistä?

Tätä voi suositella syysiltojen rentouttaviin tuokioihin helppolukuisuuden ja tunteisiin vetoavan sisällön vuoksi

Jääskeläinen, Pasi Ilmari Väärän kissan päivä

Kyllä minä pidin tästä kirjasta, jonka aloitin viime vuoden marraskuussa ja lopetin nyt tammikuussa. Välissä oli kuukauden oleskelu Espanjassa, jonne en ottanut kirjaa mukaan, koska lukemista oli lähtiessäni niin vähän, että kirjan painoon suhteutettuna ilo olisi jäänyt vajaaksi. Kun sitten palasin kirjan pariin, huomasin unohtaneeni niin paljon, että jouduin kertailemaan alkusivuja. Se unohtaminen minua huolettaa. Eikö muistini toimi? Luinko alun muuta ajatellen? Vai oliko sittenkään kyse muistamisen arvoisesta kirjasta?

Niin, kirjassakin on kyse muistamisesta tai muistin hapertumisesta. Marrasvirran kupungin pääinnovaattori Kaarna saa kesken karnevaalityyppisen juhlapäivän kutsun vanhainkotiin, jossa  hänen äitinsä, aikoinaan maailmallakin tunnettu psykoterapeutti Alice Kaarna tekee kuolemaa. Kaarnalla on huono omatunto äitinsä takia, sillä äidin dementoitumisen jälkeen hän on käynyt tämän luona vain harvakseltaan.

Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla. s.191


 Ensin näyttää siltä, että Kaarna tulee nytkin paikalle liian myöhään, mutta sitten äiti yllättäen virkoaa ja katoaa ketterästi karkuteille. Virkistymisen selittää Enska-sedän, äidin pitkäaikaisen tuttavan ja häntä hoitaneen lääkärin kokeiluasteella oleva lääke, jota pitää tietyin väliajoin saada lisää. Lääkitys paluttaa Alicen omaksi itsekseen, mutta samalla menneisyyteen, aikaan, jolloin Alice kavi poikansa kanssa ystävänsä Ilsen ja tämän pojan luona DDR:ssä. Vierailuun liittyy pojankin muistoissa traumaattinen kokemus Ilsen pojan kuolemasta ja omasta yli vuoden kestäneestä sairastamisesta. Poika ajaa äitiään takaa karnevaalihumussa liikehtivässä kaupungissa pelastaakseen tämän hengen, kohtaa välillä Stasi:n haamuja tai tosiolentoja. Välillä muistuu mieleen vaimo Minerva, joka on Stasi-aiheisen valokuvanäyttelynsä avajaisissa yhdessa pariskunnan pienen tyttären Iineksen kanssa. Vähitellen unohdetut ja vaietut asiat niin pojan kuin äidinkin elämästä pulpahtelevat esiin ja paljastavat outoja luonteenpiirteitä niin äidistä kuin pojastakin.

Tyhmää kyllä pahastuin kommentista, jonka itse äidin suuhun kuvittelin. Se oli äidille tyypillinen. Vuoden kestänyt sairauteni oli kuluttanut hänen hoivaviettinsä loppuun. Onnellinen loppu tarkoitti nimenomaan lisää tyypillistä äitiä. Hyvässä ja pahassa.s.249

Hallitusti Jääskeläinen kuljettaa henkilöitään läpi elämän ja luomansa mielikuvituskaupungin, sen upeasti kuvatussa lastenkirjastossa, jossa vanha kirjastonhoitaja tekee paljastuksia entisistä asiakkaista ja näiden tekemisistä. Tässä uuskummaksi tai maagiseksi realismiksi nimetyssä taiteenlajissa ei ole varaa erehtyä, sillä hatara juonikuvio paljastuu heti. Hienoa, että Jääskeläisen tämä kirja ja sen  genre on noteerattu myös Helsingin Sanomissa.

Tarinat ovat lopulta tärkeämpiä kuin tapahtumat. Tarinoilla maailmaa muutetaan.Tarinathan eivät kerro teoista vaan teot kertovat tarinoista. s.249


Jääskeläinen, Pasi
Väärän kissan päivä
Atena 2017
342 sivua