maanantai 14. helmikuuta 2022

DeLillo Don: Hiljaisuus

 

Kirja alkaa lentomatkan kuvauksella. Jim Kripps ja hänen runoilijavaimonsa Tessa ovat palaamassa Pariisista Newarkiin, USA:aan. Mies pitkästyy, tuijottelee numeroita ajasta, lämpötiloista, etäisyyksistä. Nainen opiskelee ranskaa. He haluavat ehtiä ystäviensä luo katsomaan yhdessä peliä(!). Lentokone joutuu loppumatkasta tekemään hätälaskun.

Ystävät Diane Lucas ja Max Stenner odottavat heitä  ja merkittävän amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl -pelin alkamista superscreen-television ääressä. Max on harrastanut urheiluvedonlyöntiä. Seurassa on myös Dianen entinen opiskelija, nyt kolmekymppinen Martin Dekker. Pariskunta on ollut naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta ja yhdessäolo on rutiinia. TV-ruutu pimenee.

Kattolamput välkähtivät, himmenivät ja sammuivat. Koko poliklinikka hiljeni heti. Kaikki odottivat. Odottaminen herätti myös pelon tunnun, koska vielä ei tiedetty mitä se voisi tarkoittaa, kuinka raju ja pysyvä poikkeama se oli jo ennestään dramaattisesti muuttuneessa tilanteessa. s.53

Koska Jim on loukannut päänsä hätälaskussa, menee pariskunta jonottamaan ensiapuklinikalle. Jonottajia on paljon ja tekniikka ei toimi. Vastaanottoapulainen puhuu taukoamatta, kunnes osoittaa huoneen, josta Jim saa apua. Ihmiset käyttäytyvät impulsiivisesti, oudosti. Liikenne ei toimi. Sähköä ei saada. Pariskunta kävelee ystäviensä luokse.

Makuuhuoneessa Tessa ajattelee kotiin lähtemistä, sitä että olisi vihdoin kotona, paikassa jossa he eivät näe toisiaan, jossa he kulkevat toistensa ohi, sanovat mitä kun toinen puhuu, huomaavat vain, että tuttu hahmo pitää ääntä jossain lähellä. s.81

Ihmiset haparoivat kohti tuttua elämää tilanteessa, jossa jokapäiväisen arjen elementit; tekniikka, sähköntuotanto, liikennevälineet, tietojärjestelmät ja mahdollisuudet yhteydenpitoon digitaalisesti ovat pettäneet. Luulen, että tätä DeLillo haluasi kuvata, tästä kertoa. Hän tekee sen tuokiokuvin ja katkelmallisin lausein, joista usein puuttuu predikaatti - ehkä tavoitellen iskevyyttä, tehokkuutta.

 Tutustuminen 85-vuotiaan italialaislähtöisen, nyt USA:ssa asuvan  Don DeLillon kirjaan ei innostanut. Ehkä minun pitäsi kysyä, miksi en siitä innostunut. vaikka mieli tekisi tuomita kirjaa. Jakke Holvas siitä oli innostunut YLE:N kulttuuriykkösessä, joka on kuultavissa Areenassa. Kustantajan etuliepeessä mainostamaa mustaa huumoria en löytänyt. Dystopiaa löytyi. Lukemisesta jäi surullinen ja epämiellyttävä olo. Ehkä se oli kirjan tarkoitus.

"Olen kirjoittanut pieneen muistikirjaan vuosien ajan, monta vuotta. Ideoita, muistoja, sanoja, muistikirjan toisensa jälkeen, niitä on läjittäin kaapeissa, kirjoituspöydän laatikoissa ja muualla, ja palaan niihin joskus ja minusta on ällistyttävää lukea, mitä olen pitänyt kirjoittamisen arvoisena. Sanat vievät minut takaisin kuolleeseen aikaan...."(Tessa) s.95

Don DeLillo: Hiljaisuus. Tammi 2022, Keltainen kirjasto, 521. Alkuteos The Silence 2020. Suom. Helene Bützow. -Päällys:Marko Taina. 99 sivua


maanantai 7. helmikuuta 2022

Mustranta Maria: Äidin tehtävä

 


Vahvan lukuelämyksen jälkeen on joskus vaikea purkaa omia tuntojaan sanoiksi. Maria Mustrannan toinen kirja, Äidin tehtävä oli minulle vahva kokemus. Se oli hyvin kirjoitettu (ja se on ensimmäinen edellytys kirjalle). Tärkeintä ehkä kuitenkin oli, että se käsitteli aihetta, joka ei ole kaunokirjallisuuden valtavirtaa. Eikä aihetta käsitelty purkauksenomaisesti kuin jotain tunnustaen, vaan kerronnassa oli juoni ja jännite, monta sivupolkua pääasian rinnalla. Kirjailija piti kuitenkin tiukasti kiinni pääjuonesta ja vei sen upeasti loppuun.

Lauran 9-vuotias poika Pyry ei ole helppo lapsi. Hän saattaa kiihtyä hetkessä sellaiseen raivoon, että hyökkää kavereidensa kimppuun ja lyö heitä. Koulusta tulee tämän tästä valituksia. Psykologit kyselevät kavereista, mutta eihän Pyryllä ole sellaisia. Laura on yksinhuoltaja, joka on muuttanut poikansa kanssa Helsinkiin opintoja varten. Pyry on syntynyt vankilassa, mutta tämä jää selkeästi taustalle. Lauran tekemään rikokseenkaan kirjassa ei keskitytä, sillä se on ilmiselvästi taustaa. Tämä tausta kuitenkin vaikuttaa koko myöhempään elämään vaiettavana, leimaavana.

Ehkä olin niin monta muutosta vanhempi, kasvattanut itseeni päällekkäisiä kerroksia, liian huolissani ja salaisuuksien rampauttama. s. 48 

Pääasia on Pyryn kasvatus ja Lauran yritys tehdä siinä parhaansa. Tilanne helpottuu kun Pyry löytää kaverin. Rafael on varakkaasta perheestä. Isä, Pekka, on poliiktikko ja äiti Mirella on lapsesta asti saanut paljon rahaa käyttöönsä. Mistään ei tarvitse tinkiä nytkään. Siitä huolimatta Rafaelilla ei ole muita ystäviä kuin Pyry. Vähitellen Laura tutustuu Rafaelin vanhempiinkin.

Mirelalla on täysin oma käsityksensä siitä, miten hänen jatkuvasti ongelmiin joutuvaa poikaansa pitäisi kohdella eikä hän epäröi tuoda niitä julki keskustelussa opettajien kanssa. Hän on jopa jakanut opettajielle ohjeita, miten pitäsi toimia. 

"Joustaminen on taito, joka lapsen pitää oppia. Rafael teki kerrankin oikein: ei raivostunut, eikä jumiutunut omaan näkemykseensä, vaan ehdotti kompromissia. Häntä olisi pitänyt kehua, eikä mitätöidä ehdotuksia täysin." s.65

Laura puolestaan on nieleskellyt närkästystään poikansa saamista rangaistuksita ja koulun jatkuvista yhteydenotoista kotiin, vaikka Pyryssä ei aina tunnu olevan syytä. Eivät opettajatkaan, kasvatusalan ammattilaiset voi aina olla oikeassa tai hallita erilaisia tilanteita tai erilaisia lapsia. 

Yritin saada Pyryn ymmärtämään, etteivät opettajat yleensä olleet kovin kiinnostuneita siitä, kenestä ongelmat alkoivat, vaan siitä, kenen kädessä ase viimeisenä savusi. Itkevä osapuoli tulkittiin aina suuremmaksi uhriksi ja syylliseksi se, joka oli lyönyt kovemmin. s. 181

 Mustranta  kertoo myös siitä, kuinka lapsista tulee osa kasvattajaa. Vapaahetket lasten ollessa pieniä ovat arvokkaita, mutta lapset ovat silloinkin läsnä ja olemassa..

Sinä kesänä tajusin olleeni väärässä erotellessani asioita pyryllisiin tai pyryttömiin. Ei ollut enää mitään omaa ydinminää, ei puhtaita yksityisyyden hetkiä. Lapsi oli sekoittunut minuun, valintani suodattuivat hänen lävitseen. s.76

Kustantaja kuvaa teosta psykologiseksi trilleriksi. Jos olisin tuon mainoksen takakannesta lukenut ennen kirjaan tarttumista, en ehkä olisi kirjaa avannut. Jännitettä kirjassa kyllä riittää. Turhaa jaarittelua  ei ole, ja kerronta etenee vauhdilla. Kirjan kieli on selkeää ja ihmiskuvaus joskus kerrassaan loistavaa. Muutamalla sananvedolla kirjailija kertoo paljon myös sivuhenkilöistä. Kuten rehtorista:

Naapurimummomaisen pehmeyden alla oli kakofonisten käytäväkilometrien valama teräsbetoni. Pidin hänestäkin. Rehtorissa oli samanlaista horjumattomuutta kuin mummissa. Maailmanlopun jälkeen heidän kaltaisensa naiset nousivat ensimmäisinä mudasta ja tuhkasta, kaivoivat harjan ja rikkalapion esiin ja laittoivat perunoita kiehumaan. s.183

Mustrannan esikoiskirjasta, vuonna 2017 ilmestyneestä Sokeita hetkiä Arla Kanerva kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelussa: "Tyyli vie nerokkaasti kirjallisuuden tärkeimmän ja vanhimman tehtävän ääreen: se pakottaa ajattelemaan." Mielestäni tästä kirjasta voi sanoa samaa. Mustranta ei toista mitään vanhaa. Hän luo uutta ja antaa lukijallekin tönäisyn uusiin oivalluksiin.

Mirella siemaisi amarettoa, piteli juomaa jonkin aikaa suussaan huulet tiukkoina ja nielaisi.

"Elämää helpottaa, jos on joku, jota syyttää kärsimyksistään. Jos kivun syy on lapsi, vanhemmilla on harvoin muuta kuin itsensä", hän sanoi sitten. s.258

Maria Mustranta: Äidin tehtävä. -WSOY, 2022. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 285 sivua