Kallio Katja: Yön kantaja

Yhtäkkiä Dupleissis kysyi: Haluatko nähdä Lontoon?
Myrskylyhty valaisi korin keltaisella valolla. yö oli niellyt kaiken heidän ympäriltään, vain pallo ja kori olivat jäljellä, roikkuivat yön valtavalla vatsalla kuin koru 
Pariisin Ja Lillen välille he juuttuivat kolmeksikymmeneksitunniksi.
Päivä oli jo valmiiksi väsähtänyt ja roikotti käsiään, ja antoi lopulta periksi kokonaan. Lakkasi tuulemasta Mitään ei ollut tehtävissä.s.47

..hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. Niillä hänen korkonsa kiiruhtivat eteenpäin, kop, kop, kop, kop, kop,, kop, kuin olisivat koputtaneet ovea, sitten seuraavaa ja taas seuraavaa, siinä toivossa, että jokin niistä narahtaisi ja avautuisi johonkin, mistä hänellä ei ollut kuin ihana aavistus.
Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältä päin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä.Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään.Kova istua, kova nukkua, kova kuolla. Ei yhtä ovea, jonka vois sulkea suojakseen. s. 52

Onneksi luin etukäteen, ettei kirjan alku vielä vetoa lukijaan. Minustakin ilmapallomatka Pariisiin jäi latteaksi muun romaanin rinnalla, vaikka päinvastaista odotin. Kuulostaahan ilmojen halki tehty ulkomaanmatka seikkailulta verrattuna Seilin saarella, mielisairaalassa vietettyihin vuosiin. Niin vain käy, että kirjailija on onnistunut tämän, Amandan elämän jälkimmäisen vaiheen kuvauksessa vielä paremmin. Kirja perustuu tositapahtumiin, irtolaisena Seilin saarelle toimitetun Amandan tarinaan. Katja Kallio on tehnyt taidetta yksinkertaisen ja karun kohtalon kuvauksesta. Kieli on kaunista, loistavaa, runollista ja upeaa, (Oma sanavarastoni ei riitä sitä tarpeeksi ylistämään.)Tähän kirjaamani lainaukset välittävät vain osan sen väreistä ja voimasta.

Ulkona oli viileää, piha nyreksi vielä varjossa.Amanda kantoi itsensä pihan poikki hölskyvässä säkissä puuskuttavan hoitajan ja parin muun potilaan perässä. s 109

Mielisairaalassa Amanda yrittää säilyttää ihmisarvonsa, vaikka potilaat ja hoitajat ovat selvästi eri kastia.

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos hän antaisi periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Sietämättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljelle jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaiteeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle. s.186

 On kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka muistuttavat oikeasta elämästä ja kohtelevat potilaita ihmisinä.

Ja sitten hän näki miehen.
Mies käveli pitkin verkkaisin askelin kivisen rakennuksen ohi kohti kävelypihaa. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti Amandaa vanhemmalta. Yllään hänellä oli kirjava villapusero, vaikka oli näin lämmin. Päässä hänellä oli hattu ja hän kantoi toisessa kädessä puista laatikkoa. Toisessa oli tynnyrin kimpi......
Oikea ihminen s. 114

Sofia hymyili Amandalle hänen tullessaan takaisin sisään. Amanda ei tiennyt oliko hän häikäistynyt vielä tinakuoresta vai nyt tästä hymystä., kun kukaan ei ollut hymyillyt hänelle pikään aikaan. 125

Amanda  kehuskelee lukuisilla hameillaan, jotka viimein saapuvat postin mukana saarelle. Jopa joululahjapaketin punainen nauha on tärkeä koriste kantajalleen.

Sofia solmi nauhan Amandan niskaan rusetille ja jätti päät roikkumaan pitkinä kaulan kummallekin puolelle.
Amanda sai tuskin henkeä, niin punainen nauha oli.
"Saanko minä sen ikiomaksi", hän kuiskasi.
Sofia sanoi: "Voikun se pukee sinua" ja kosketti rusettia kevyesti kuin siunaten sen. s.156

Amanda nyökkäsi muki yhä käessään. Heijastus oli  himmeä, mutta sitä katsellessaan hän oli yhtäkkiä muistanut miltä hänen kasvonsa näyttivät 
Mistään ei olisi osannut sanoa  että Isaksson oli huomannut Elsan kahvipullon ja yhden ainoan kupin. Ei mistään. Mutta niin vain oli huomannut. Oli katsonut, ja huomannut, ja katseellaan parhaansa mukaan korjannut.,s.165

Karkuyritys vie entistä syvemmälle toivottomuuteen kuuden eristysvuoden jälkeen.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.
Sofian ja Josefinan mentyä Amanda kallistui takaisin sängylle.Hänen päänsä lonksahti takakenoon, mutta niskassa ei ollut tarpeeksi voimaa sen suoristamiseen. Pää oli raskas kuin kaali. Hän ajatteli että pitäisi ottaa kaalista kiinni molemmilla käsillä ja siirtää se keskemmälle sänkyä, mutta käsissäkään ei ollut voimaa s. 283

Pienet vivahteet, maut, näyt ja katkeran surullisen elämän Kallio tuo niin lähelle, että ne voi tuntea ihollaan tai kielellään, elää kirjassa mukana kuin olisi Amanda, miettiä turhaa elämää kuin Amanda ja samalla lukea niin kaunista kuvausta siitä. On syytä kiittää kirjailijaa tästä lukuelämyksestä.

Isakssonin keitossa on madetta ja oikein jauhoista perunaa, joka tekee keitosta sakeaa, ja porkkanaa ja sipulia ja suolaa. Perunat ja kala laitetaan pataan yhtaikaa hellälle tulelle. Mateen maiti on se salaisuus. Ja mätikuplat, jotka poreilevat suussa, ne ovat pieniä kuin samppanjassa. s. 300

Katja Kallio
Yönkantaja
Otava 2017
380 sivua

Davidin uni / Anthony Doerr

Rakastin tätä kirjaa. Kuuluisi pitää tekijän Pulizer-palkitusta Kaikki se valo jota emme näe -kirjasta, mutten päässyt siinä alkua pitemmälle. Tämä vei mukanaan pelkoihin ja uniin ja hydrologi David Winklerin outoon elämään. Hän näkee enneunia, yrittää välttää painajaisten ennustuksen ja sotkee elämänsä ja läheistensä elämän yhä pahemmin. Mies, joka ymmärtää lumihiutaleen rakenteen, ei ymmärrä, miten pitää nainen, lapsi ja onni luonaan vaan pakenee. Hän yrittää elää pankkivirkailija Sandyn kanssa, joka on ollut naimisissa aiemmin, saa Grace-tyttären tämän kanssa, mutta uni tulvasta, joka tappaa tytön saa miehen pakenemaan Alaskasta Karibialle.

Omituista, että ihmiset eivät halua kuulla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. He käyvät kädestälukijoiden ja ennustajaeukkojen luona, mutta loppujen lopuksi he tahtovat kuulla vain, että heillä menee hyvin, että kaikki järjestyy. He tahtovat kuulla, että heidän lapsensa valloittavat oman maailmansa. Kukaan ei halua kuulla, että tulevaisuus on jo määrätty. Kuoleman onnistumisprosentti on toistaiseksi ollut sata, ja silti haluamme yhä sanoa kuolemaa mysteeriksi. s.131

Karibialla hän tutustuu postivirkailija Somaan ja tämän perheeseen, saa työn veden päälle  rakennetun hotellin huoltomiehenä ja lähettelee kirjeitä Sandylle.

Joka kerta kun Winkler lähti pimeällä kulkemaan pitkin kasteista polkua yli laidunten kohti majataloa, hänelle tuli tunne, ettei hän liikkunut ajassa eteen eikä taakse vaan joutui vain kestämään saman päivän muunnelmia yhä uudelleen. Ehkä hän oli se, joka oli ansassa veden alla, pleksilattian alla sillä välin, kun maailma meni eteenpäin, miehet ja naiset kirjoittautuivat huoneisiinsa ja poistuivat niistä ja raahasivat liian täyteen pakattuja matkalaukkujaan kengänpohjat keveässä liikkeessä hänen yläpuolellaan. s. 159

Soman tytär Naaliyah opiskelee ja toteuttaa unelmaansa. Jälleen David näkee unta, jonka toteutumisen haluaa estää.

-Minä uskon, että näit sellaista unta. Mutta mistä tiedät, että uni toteutuu?
"En tiedäkään. En tarkkaan ottaen."
Soma meni ovelle ja tähyili ulos. "Minä haluan vain, että kaikilla on asiat hyvin. Turhaa, että jo tapahtuneet asiat piinaavat meitä."
Winkler puristi käsillään ikkunalaudan reunaa. Hän teki mieli keinuttaa seinää edestakaisin kunnes se romahtaisi ja kaataisi koko vajan heidän päälleen"Mutta tämä ei ole vielä tapahtunut."
"Sama se. Turha antaa asioiden piinata, olivatpa tapahtuneet tai vasta voisivat tapahtua. s.181

Vuosikausien jälkeen David palaa etsimään Sandyä ja tytärtään Gracea. Alaskaan on muuttanut myös Soman tytär Naaliyah, joka tekee tutkimustyötä yliopistossa. Hän on valmis pelastamaan Davidin, kuten David aikoinaan teki hänelle

Tämä oli vain yksi päivä päivien joukossa. Myöhäiskesän aamu, muutama sumupilvi kiisi yli peltojen. Minkä tahansa ohi ajavan kuljettajan silmissä hän olisi pelkkä jaloittelemaan noussut mies. Kuka sen tiesi - ehkä hänellä oli perhe täällä; ehkä hän - jollakin tavalla pohjimmiltaan - kuului tänne. s.217

"Ennustuskone sanoo, että Grace Winklereitä on monta, ja he kaikki ovat oikeita Grace Winklereitä, joten siinä mielessä matkanne ei tule koskaan päättymään.....jos astuu varjojen maailmaan, silloin luopuu tästä maailmasta toiseen päästäkseen." s.234

Ylhäältä katsottuna elämä saattoi näyttää värien kirjolta, kangaspuiden liinalta. Kun kävelin pois siitä kaupungista kohti kiitorataa, ajattelinko myös palaavani? hän mietti. Vai pyrinkö siihen, niin kuin silloin Nantonin soutuveneessä, että maailma veisi minut. s.277

Kun hän heräsi, päivä oli hänen, kaikkine minuutteineen. He elivät yksinkertaisesti: he hakivat ruokapadan katolta, jonne Naaliyah oli sen vienyt, ja sulattivat sen keittolevyllä. Jos ei satanut lunta, eikä viime aikoina ollut satanut, Winkler antautui puiden pilkkomisen rytmille tai ravisteli lunta oksilta toivoen, että saisi kerättyä yksittäisiä lumikiteitä. s.303

Rakastin siis tätä kirjaa ja sen herkkää päähenkilöä, joka yrittää toimia oikein ja ehkä viimein onnistuukin, vaikka aiheuttaa ennen sitä murhetta ja hämmennystä. Kirjan alkuperäinen nimi About Grace, on minusta käsittämätön, sillä kirja kertoo Davidista. Suomenkielinen nimi on minusta hyvä, huolimatta raamatullisesta juonteesta.

Tuon viimeisen lainauksen  ensimmäisen lauseen haluan painaa mieleeni. Onhan niin, että luettu haihtuu ja haalistuu, mutta jotain siitä aina jää. Edes yksi lause.

Anthony Doerr: Davidin uni
About Grace
suom. Hanna Tarkka
WSOY 2016
426 sivua

Hauru Hanna: Jääkansi

Kun sattumalta tartuin Hanna Haurun Utopia -kirjaan, tiesin tarttuvani saman kirjailijan tuotantoon toistekin. Outoa, että se tapahtui vasta nyt, melkein kymmenen vuotta ensitutustumisen jälkeen. Minulle Hauru puhuu samaa pohjoisen kieltä, josta olen pitänyt Timo K.Mukan ja Rosa Liksomin kirjoissa. Enkä minä tunne pohjoisen elämää kuin heidän kirjojensa kautta. Elämä näyttäytyy  Haurun kirjassa köyhänä ja raakana. Jos kertoja hankaa kehonsa vihdan rangalla ja tuntee olevansa sylissä, on hellyys etäällä. Isäpuoli on orvolle tytölle yksinkertaisesti Paha, juoppo, sodan raunioittama mies, eikä äitikään tytöstä välitä. Työ mielisairaalassa päästää hänet alituisesta pelosta, joka kotona asuessa vaivaa. Hän tietää, että jää ikuiseksi impyeksi puolukkasurvoksen kuluttamien mustien hampaantynkien ja pahanhajuisen hengityksen takia, joten päästää yhden potilaista, Lättähatun tikkitäkkinsä alle , pääsee neitsyydestään,ja tekee äpärän.

Kirja on karu ja raju, synkkä ja alaston. Kuitenkin siinä on jotain, joka pakottaa jatkamaan lukemista, vaikka lukiessaan tietää, ettei onnellista loppua ole luvassa. Miksi pitäisi olla? Eivät tästä kaikki pidä, ei ehkä monikaan. Minua  kirja puhuttelee, jollain tavalla tunnen ymmärtäväni sen, vaikka se on kuin isku palleaan (Enkä sellaistakaan ole koskaan kokenut.)

Hanna Hauru: Jääkansi :romaani
Like 2017
117 sivua