Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielisairaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielisairaus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. helmikuuta 2024

Cormac McCarthy: Matkustaja

 


Tapasin tänään Robert Western -nimisen miehen jonka isä yritti tuhota universumin ja jonka oletettu sisko osoittautui avaruusolioksi ja kuoli oman käden kautta ja miehen tarinaa pohtiessani tajusin että kaikki mitä pidin totuutena ihmisen sielusta saattaakin olla mitätöntä. Terveisin Sigmund.

Minä tapasin tuon samaisen miehen Cormac McCarthyn viimeiseksi jääneen kirjan sivuilla. Alussa hän oli sukellustehtävissä tutkimassa lentokonetta, jonka matkustajat ja miehistö ovat kuolleet. Syntyy epäily, että yksi koneessa olleista on pelastunut ja kadonnut. Sittemmin tapaan Bobbyksi nimitettyä päähenkilöä vaeltamassa eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaamassa tuttujaan ja mummoaankin. Lopulta vaellus muuttuu pakomatkaksi. Koko ajan Westerniä seuraa kuolleen sisaren muisto ja ikävä.

Westernin tapaamat tuttavat ovat mielenkiintoisia alkaen omillaan toimeentulevasta mummosta, joka  pitää aikuisesta miehestä huolta kuin lapsesta ja päätyen juoppoon , joka asuu siivottomassa asuntovaunussa yksin, mutta repeää alkoholia saatuaan hilpeän onnelliseen hiprakkaan eikä ajattelekaan muuttavansa elämäntyyliään. Siinä välillä syödään sattumalta tai tarkoituksella tavattujen kavereiden kanssa, kuten mm. Debussyn eli Debbien.

 Minä haluan olla nainen.Nuorempana kadehdin tyttöjä. Ihan vaan pimppasen verran. Siitä olen aika lailla päässyt. Tiedän että naiseus on ihmisyyttäkin vanhempaa. Haluan olla niin vanha kuin suinkin. 

Isänsä ja sisarensa tavoin Western hallitsee numerot ja fysiikan, jotkut hänen ystävistään taas osaavat järjestää sanoja. McCarthy tarjoaa dialogien keskellä oivalluksia ja huomioita, mutta minä lukijana kadotin välillä puhujan. Vuorosanat on pätkitty omille riveilleen, mutta muuten niitä ei ole erotettu tekstistä. Kerrontaan tulee alusta lähtien murheellinen sävy, vaikka keskustelut ovat usein hilpeää nokittelua. Paikat ja henkilöt vaihtuvat tiheään. Tavoitin päähenkilön uudestaan vasta kun hän oli majoittunut pieneen mökkiin meren rannalle ja silloin oltiin jo kirjan puolessa välissä. Sitten pääsinkin taas kerronnan imuun. Ehkä tämän kirjan sisarteos Stella Maris olisi pitänyt lukea ensin, vaikka Westernin sisar Alicia on tässäkin kirjassa paljon äänessä. Riittävästi jännitettä kirjailija on kuitenkin tekstiin ladannut, jotta lukija haluaa jatkaa kirjan loppuun asti.

Luultavasti päähenkilön nimi ei viittaa mihinkään, mutta minä näin silmissäni leveälierisen hatun alla kävelevän länkkärityypin, joka etenee bootsit jalassa yksinäisenä kohti auringonlaskua. McCarthyn kieli on minusta äijäproosaa, jota voisi vaikka lukea ääneen elämänsä iltaan ehtineiden miesten ravintolapöytien ääressä. Siinä on jotain kiehtovaa, mutta samalla se tönäisee pois ne, jotka eivät varauksetta antaudu kertojaa ihailevan myötäilyn linjoille.

Tunnen sinut. Tunnen tietyt lapsuutesi päivät. Kun melkein itkit yksinäisyyttäsi. Löysit tietyn kirjan kirjastosta ja puristit sen rintaasi vasten. Veit sen kotiin. Johonkin täydelliseen lukupaikkaan. Ehkä puun alle. Puron varteen. Vääränlaisia nuorukaisia sellaiset tietysti. Jotka viihtyvät parhaiten paperisessa maailmassa. Mutta mehän, Squire, tiedämme toisen totuuden. Totta kai moni näistä kirjoista on kirjoitettu, ettei tarvitsisi sytyttää maailmanpaloa - minkä kirjailija todellisuudessa olisi halunnut tehdä. Varsinainen kysymys on kuitenkin se, olemmeko me muutamat sukulinjan viimeisiä?Vaalivatko tulevaisuuden lapset kaipuuta johonkin mitä eivät osaa edes nimetä? Sanan perintö on voimastaan huolimatta hauras, mutta sinun kantasi on tiedossa. Tietyt ajat sitten kuolleiden miesten sanat eivät lähde sydämestäsi koskaan.

Cormac McCarthy: Matkustaja._WSOY, 2023. Englanninkielinen alkuteos The Passenger, 2022. - Suom. Kaijamari Sivill. Alkuperäinen päällys Stuart Wilson.- 472 sivua

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kallio Katja: Yön kantaja

Yhtäkkiä Dupleissis kysyi: Haluatko nähdä Lontoon?
Myrskylyhty valaisi korin keltaisella valolla. yö oli niellyt kaiken heidän ympäriltään, vain pallo ja kori olivat jäljellä, roikkuivat yön valtavalla vatsalla kuin koru 
Pariisin Ja Lillen välille he juuttuivat kolmeksikymmeneksitunniksi.
Päivä oli jo valmiiksi väsähtänyt ja roikotti käsiään, ja antoi lopulta periksi kokonaan. Lakkasi tuulemasta Mitään ei ollut tehtävissä.s.47

..hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. Niillä hänen korkonsa kiiruhtivat eteenpäin, kop, kop, kop, kop, kop,, kop, kuin olisivat koputtaneet ovea, sitten seuraavaa ja taas seuraavaa, siinä toivossa, että jokin niistä narahtaisi ja avautuisi johonkin, mistä hänellä ei ollut kuin ihana aavistus.
Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältä päin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä.Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään.Kova istua, kova nukkua, kova kuolla. Ei yhtä ovea, jonka vois sulkea suojakseen. s. 52

Onneksi luin etukäteen, ettei kirjan alku vielä vetoa lukijaan. Minustakin ilmapallomatka Pariisiin jäi latteaksi muun romaanin rinnalla, vaikka päinvastaista odotin. Kuulostaahan ilmojen halki tehty ulkomaanmatka seikkailulta verrattuna Seilin saarella, mielisairaalassa vietettyihin vuosiin. Niin vain käy, että kirjailija on onnistunut tämän, Amandan elämän jälkimmäisen vaiheen kuvauksessa vielä paremmin. Kirja perustuu tositapahtumiin, irtolaisena Seilin saarelle toimitetun Amandan tarinaan. Katja Kallio on tehnyt taidetta yksinkertaisen ja karun kohtalon kuvauksesta. Kieli on kaunista, loistavaa, runollista ja upeaa, (Oma sanavarastoni ei riitä sitä tarpeeksi ylistämään.)Tähän kirjaamani lainaukset välittävät vain osan sen väreistä ja voimasta.

Ulkona oli viileää, piha nyreksi vielä varjossa.Amanda kantoi itsensä pihan poikki hölskyvässä säkissä puuskuttavan hoitajan ja parin muun potilaan perässä. s 109

Mielisairaalassa Amanda yrittää säilyttää ihmisarvonsa, vaikka potilaat ja hoitajat ovat selvästi eri kastia.

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos hän antaisi periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Sietämättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljelle jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaiteeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle. s.186


 On kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka muistuttavat oikeasta elämästä ja kohtelevat potilaita ihmisinä.

Ja sitten hän näki miehen.
Mies käveli pitkin verkkaisin askelin kivisen rakennuksen ohi kohti kävelypihaa. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti Amandaa vanhemmalta. Yllään hänellä oli kirjava villapusero, vaikka oli näin lämmin. Päässä hänellä oli hattu ja hän kantoi toisessa kädessä puista laatikkoa. Toisessa oli tynnyrin kimpi......
Oikea ihminen s. 114

Sofia hymyili Amandalle hänen tullessaan takaisin sisään. Amanda ei tiennyt oliko hän häikäistynyt vielä tinakuoresta vai nyt tästä hymystä., kun kukaan ei ollut hymyillyt hänelle pikään aikaan. 125

Amanda  kehuskelee lukuisilla hameillaan, jotka viimein saapuvat postin mukana saarelle. Jopa joululahjapaketin punainen nauha on tärkeä koriste kantajalleen.

Sofia solmi nauhan Amandan niskaan rusetille ja jätti päät roikkumaan pitkinä kaulan kummallekin puolelle.
Amanda sai tuskin henkeä, niin punainen nauha oli.
"Saanko minä sen ikiomaksi", hän kuiskasi.
Sofia sanoi: "Voikun se pukee sinua" ja kosketti rusettia kevyesti kuin siunaten sen. s.156

Amanda nyökkäsi muki yhä käessään. Heijastus oli  himmeä, mutta sitä katsellessaan hän oli yhtäkkiä muistanut miltä hänen kasvonsa näyttivät 
Mistään ei olisi osannut sanoa  että Isaksson oli huomannut Elsan kahvipullon ja yhden ainoan kupin. Ei mistään. Mutta niin vain oli huomannut. Oli katsonut, ja huomannut, ja katseellaan parhaansa mukaan korjannut.,s.165

Karkuyritys vie entistä syvemmälle toivottomuuteen kuuden eristysvuoden jälkeen.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.
Sofian ja Josefinan mentyä Amanda kallistui takaisin sängylle.Hänen päänsä lonksahti takakenoon, mutta niskassa ei ollut tarpeeksi voimaa sen suoristamiseen. Pää oli raskas kuin kaali. Hän ajatteli että pitäisi ottaa kaalista kiinni molemmilla käsillä ja siirtää se keskemmälle sänkyä, mutta käsissäkään ei ollut voimaa s. 283

Pienet vivahteet, maut, näyt ja katkeran surullisen elämän Kallio tuo niin lähelle, että ne voi tuntea ihollaan tai kielellään, elää kirjassa mukana kuin olisi Amanda, miettiä turhaa elämää kuin Amanda ja samalla lukea niin kaunista kuvausta siitä. On syytä kiittää kirjailijaa tästä lukuelämyksestä.

Isakssonin keitossa on madetta ja oikein jauhoista perunaa, joka tekee keitosta sakeaa, ja porkkanaa ja sipulia ja suolaa. Perunat ja kala laitetaan pataan yhtaikaa hellälle tulelle. Mateen maiti on se salaisuus. Ja mätikuplat, jotka poreilevat suussa, ne ovat pieniä kuin samppanjassa. s. 300

Katja Kallio
Yönkantaja
Otava 2017
380 sivua