Cormac McCarthy: Matkustaja

 

Tapasin tänään Robert Western -nimisen miehen jonka isä yritti tuhota universumin ja jonka oletettu sisko osoittautui avaruusolioksi ja kuoli oman käden kautta ja miehen tarinaa pohtiessani tajusin että kaikki mitä pidin totuutena ihmisen sielusta saattaakin olla mitätöntä. Terveisin Sigmund.

Minä tapasin tuon samaisen miehen Cormac McCarthyn viimeiseksi jääneen kirjan sivuilla. Alussa hän oli sukellustehtävissä tutkimassa lentokonetta, jonka matkustajat ja miehistö ovat kuolleet. Syntyy epäily, että yksi koneessa olleista on pelastunut ja kadonnut. Sittemmin tapaan Bobbyksi nimitettyä päähenkilöä vaeltamassa eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaamassa tuttujaan ja mummoaankin. Lopulta vaellus muuttuu pakomatkaksi. Koko ajan Westerniä seuraa kuolleen sisaren muisto ja ikävä.

Westernin tapaamat tuttavat ovat mielenkiintoisia alkaen omillaan toimeentulevasta mummosta, joka  pitää aikuisesta miehestä huolta kuin lapsesta ja päätyen juoppoon , joka asuu siivottomassa asuntovaunussa yksin, mutta repeää alkoholia saatuaan hilpeän onnelliseen hiprakkaan eikä ajattelekaan muuttavansa elämäntyyliään. Siinä välillä syödään sattumalta tai tarkoituksella tavattujen kavereiden kanssa, kuten mm. Debussyn eli Debbien.

 Minä haluan olla nainen.Nuorempana kadehdin tyttöjä. Ihan vaan pimppasen verran. Siitä olen aika lailla päässyt. Tiedän että naiseus on ihmisyyttäkin vanhempaa. Haluan olla niin vanha kuin suinkin. 

Isänsä ja sisarensa tavoin Western hallitsee numerot ja fysiikan, jotkut hänen ystävistään taas osaavat järjestää sanoja. McCarthy tarjoaa dialogien keskellä oivalluksia ja huomioita, mutta minä lukijana kadotin välillä puhujan. Vuorosanat on pätkitty omille riveilleen, mutta muuten niitä ei ole erotettu tekstistä. Kerrontaan tulee alusta lähtien murheellinen sävy, vaikka keskustelut ovat usein hilpeää nokittelua. Paikat ja henkilöt vaihtuvat tiheään. Tavoitin päähenkilön uudestaan vasta kun hän oli majoittunut pieneen mökkiin meren rannalle ja silloin oltiin jo kirjan puolessa välissä. Sitten pääsinkin taas kerronnan imuun. Ehkä tämän kirjan sisarteos Stella Maris olisi pitänyt lukea ensin, vaikka Westernin sisar Alicia on tässäkin kirjassa paljon äänessä. Riittävästi jännitettä kirjailija on kuitenkin tekstiin ladannut, jotta lukija haluaa jatkaa kirjan loppuun asti.

Luultavasti päähenkilön nimi ei viittaa mihinkään, mutta minä näin silmissäni leveälierisen hatun alla kävelevän länkkärityypin, joka etenee bootsit jalassa yksinäisenä kohti auringonlaskua. McCarthyn kieli on minusta äijäproosaa, jota voisi vaikka lukea ääneen elämänsä iltaan ehtineiden miesten ravintolapöytien ääressä. Siinä on jotain kiehtovaa, mutta samalla se tönäisee pois ne, jotka eivät varauksetta antaudu kertojaa ihailevan myötäilyn linjoille.

Tunnen sinut. Tunnen tietyt lapsuutesi päivät. Kun melkein itkit yksinäisyyttäsi. Löysit tietyn kirjan kirjastosta ja puristit sen rintaasi vasten. Veit sen kotiin. Johonkin täydelliseen lukupaikkaan. Ehkä puun alle. Puron varteen. Vääränlaisia nuorukaisia sellaiset tietysti. Jotka viihtyvät parhaiten paperisessa maailmassa. Mutta mehän, Squire, tiedämme toisen totuuden. Totta kai moni näistä kirjoista on kirjoitettu, ettei tarvitsisi sytyttää maailmanpaloa - minkä kirjailija todellisuudessa olisi halunnut tehdä. Varsinainen kysymys on kuitenkin se, olemmeko me muutamat sukulinjan viimeisiä?Vaalivatko tulevaisuuden lapset kaipuuta johonkin mitä eivät osaa edes nimetä? Sanan perintö on voimastaan huolimatta hauras, mutta sinun kantasi on tiedossa. Tietyt ajat sitten kuolleiden miesten sanat eivät lähde sydämestäsi koskaan.

Cormac McCarthy: Matkustaja._WSOY, 2023. Englanninkielinen alkuteos The Passenger, 2022. - Suom. Kaijamari Sivill. Alkuperäinen päällys Stuart Wilson.- 472 sivua

Joyce Rachel Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce
Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harld Fry 2012
Suom. Hilkka Pekkanen
Kuvitus: Andrew Davidson
Kartta  John Taylor
327 sivua

Olen todella samaa mieltä The Timesin toimittajan kanssa. Häneltä on lainattu etuliepeen teksti, jossa hän tunnustaa mm.: Rakastan tätä kirjaa.

Eläkeläispäiviään vaimonsa Maureenin kanssa viettävä Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenilta. Nainen on kuolemassa syöpään ja muistelee menneitä. Harold vastaa nopeasti ja lähtee viemään vastauskirjettä postilaatikkoon. Hän kävelee kuitenkin ensin vastaantulleen postilaatikon ohi ja vielä seuraavankin ohi ja vähitellen hän huomaa olevansa matkalla saattokotiin, jossa Queenie tekee kuolemaa. Hän soittaa saattokotiin ja kertoo olevansa tulossa sinne kävellen sekä pyytää Queenia pysyttelemään hengissä, kunnes hän on perillä. Vaimonsa Maureenin hän pitää myös tilanteen tasalla, vaikka avioliitto ei ole enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut sitä, mitä se oli nuorena tai silloin, kun pariskunnan ainoa poika David asui kotona.

Kävely alkaa viehättää Haroldia ja aluksi hän tuntee suuren vapauden, kun etenee päivät kävellen ja viettää yöt halvoissa majapaikoissa.

Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa. s. 46

Vähitellen matkanteon luonne muuttuu ja selvittämättömät, unohduksiin painetut asiat menneisyydestä nousevat pintaan.

Harold köyristi hartioitaan ja pakotti jalat töihin entistä ahkerammin, ikään kuin ei niinkään olisi kävelemässä Queenin luo kuin pakoon itseään. s. 75

Harold oli koko ikänsä kulkenut pää kumarassa välttyäkseen yhteydenotoilta, ja siitä huolimatta hänen omasta lihastaan oli syntynyt ihminen, joka halusi välttämättä katsoa suoraan silmiin ja selvittää välit perusteellisesti. s.88

Pakatessaan matkalaukkunsa äiti oli riistänyt Haroldilta naurunsa lisäksi myös ainoan ihmisen, joka oli häntä pitempi. Joania ei mitenkään voinut kuvata helläksi, mutta hän seisoi sentään poikansa ja pilvien välissä. s. 107

Matkan aikana hän kohtaa monenlaisia ihmisiä, jotka auttavat häntä joko konkreettisesti jalkaongelmien kanssa, kuten maahanmuuttanut lääkäri Martina, joka ei saa työtä lääkärinä tai neuvoilla ja ohjeilla. Mukaan lähtee koirakin, jolle hän heittelee kiviä noudettavaksi. Harold oppii enemmän itsestään ja muista ihmisistä. Välillä näkökulma siirtyy Maureeniin, joka aluksi yrittää salata Haroldin lähdön vaimonsa hiljan menettäneeltä naapurilta Rexiltä. Kirja keroo myös vaimon tunteista ja niiden muutoksesta Haroldin vaelluksen aikana, vaikka pääpaino on Haroldissa tapahtuvassa muutoksessa.

Hän ymmärsi, että vaeltaessaan omien erehdystensä hyvittämiseksi hän joutui samalla hyväksymään muiden omituisuudet. Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan ja hän oli vapaa kuuntelemaan. s.95

Hän oli oppinut, että ihmiste pienuus täytti hänet ihmetyksellä ja lempeydellä, ja yksinäisyys myös. Maailma muodostui ihmisistä, jotka panivat jalkaa toisen eteen, ja jonkun elämä saattoi vaikuttaa tavanomaiselta vain siksi, että hän oli elänyt niin pitkään. Harold ei enää kyennyt ohittamaan tuntemattomia tunnustamatta totuutta, että kaikki olivat samanlaisia ja silti ainutlaatuisia ja että juuri se oli ihmisenä olemisessa vaikeaa. s. 164

Oli yhtä suuri lahja ottaa vastaan kuin antaa, sillä se vaati sekä rohkeutta että nöyryyttä. s.207

Vähitellen Haroldista tulee kuuluisuus ja ihmiset haluavat tarjota hänelle ruokaa ja yösijan. Siinä vaiheessa Harold on jo ruvennut yöpymään taivasalla ja vajoissa makuupussissa, sillä yöpyminen hotelleissa on käynyt liian kalliiksi. Huolimatta askeettisesta vaelluksesta mukaanlähtijöitä ja avun tarjoajia riittää enemmän kuin mies toivoisi. Seuraavan lainauksen vierasjoukko tuntuu hyvin tutulta.

Kun Harold oli käynyt suihkussa, kävi ilmi, että emäntä oli kutsunut myös joukon tuttaviaan improvisoiduille sherrykutsuille nurmikolle. Tervehtiessään Haroldia vieraat kohottivat lasinsa ja joivat maljan Queenien terveydeksi. Harold ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon taakse suittuja siniharmaita hiuksia eikä niin paljon vakosamettihousuja erilaisissa sinapinkeltaisen, kullankeltaisen ja ruosteenruskean sävyissä. s. 226

Olen antanut kirjan tekstille pääosan tässäkin postauksessa, sillä paremmin kirja näin paljastaa hienoutensa kuin minun kuvaamanani. Samalla nuo tekstipätkät ovat niitä asioita, jotka haluan kirjasta ja Haroldin vaelluksesta muistaa. Tästä miehestä tuli minulle kirjan kautta elävä hahmo, jonka matkaan mieluusti lyöttäydyin iltaisin. Kirjailija oli minulle tuntematon, aiemmin BBC:lle radiokuunnelemia ja draamasovituksia tehnyt neljän lapsen äiti. Kerronta etenee nimetyissä luvuissa, jotka on varustettu kuvilla. Haroldin vauhdissa pysyy helposti mukana eikä vaellusta hänen kanssaan malta jättää kesken. Tämä kirja, jos mikä, todistaa mielestäni kaunokirjallisuuden ylivertaisuuden elämänohjeita etsittäessä.

Ne tiet, joita hän oli kulkenut, olivat nyt täynnä toisia autoja. Ihmiset, joiden ohi hän oli kulkenut, kulkivat nyt toisten ihmisten ohi. Sade huuhtoisi pois hänen jalanjälkensä, vaikka ne olisivat kuinka selvät. Tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt missään niistä paikoista joissa oli käynyt tai tavannut niitä tuntemattomia jotka oli tavannut. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt missään enää mitään jälkeä eikä merkkiä itsestään.
Puut sallivat tuulen huojuttaa niiden oksia sulavasti kuin mustekala lonkeroitaan vedessä. Harold tunsi epäonnistuneensa aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Poikanakin hän oli epäonnistunut. Ei se ollut pelkästään sitä, että hän oli pettänyt Queenien, eikä sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä. Eikä se ollut pelkästään sitä, että hän oli epäonnistunut suhteessaan vaimoonsa ja poikaansa. Enemmänkin kysymys oli siitä, että hän oli kulkenut halki elämänsä jättämättä minkäänlaista jälkeä. Hän oli täysin merkityksetön. s. 272

Vaikka edellinen lainaus vaikuttaa toivottomalta, kannattaa lukea Haroldin omat johtopäätökset vaelluksensa opetuksista.

Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteelle, joka oli alunperinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oman mielensä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt. Harold päätti myös pitää purjehduskenkänsä, sillä kulumisesta huolimatta kengät olivat hänen. Hän ymmärsi, että kun ihminen vieraantuu siitä minkä tuntee ja muuttuu ohikulkijaksi, oudoista asioista tulee merkityksellisiä. Ja koska hän tiesi sen, tuntui tärkeältä sallia itselleen uskollisuus niitä vaistoja kohtaan, jotka tekivät hänestä Haroldin eikä ketään muuta. s. 207