maanantai 27. helmikuuta 2023

Turtschaninoff Maria: Suomaa

2000-luku : Vain yksi seikka varmaa/on täällä päällä maan:/ se, mikä kerran päättyy, se alkaa uudestaan./Sä vaikka vanhenetkin/ja vaientuu sun huulet,/niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet./Mikael Wiehe

Olen toistamiseen lyhyen ajan sisällä tarttunut episodiromaaniin.  Sellaiseksi kutsuisin tätä kirjaa, jossa kerrotaan saman talon ja sen asukkaiden vaiheista 1700-luvulta 2000-luvulle. Samaan tapaan oli rakentunut Ahvenanmaalle sijoittunut Karin Erlandssonin Koti -kirja. Molempia sitoo yhteen paikka ja erityisesti tässä kirjassa osittain myös sukulaisuus. Molemmat kirjoittajat ovat suomenruotsalaisia, lähtöisin Pohjanmaalta.

 Yritin seurata Suomaa-kirjan henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta alkupuolella kirjaa putosin toistuvasti kärryiltä. Kun sitten jollakin tavoin luovutin ja seurasin kulloinkin lukemaani tarinaa sain enemmän irti kirjasta: täyden lukunautinnon. Sellaisen ohjeen tuo 2000-luvun alkuun teemaksi sijoitettu Wiehen runokin (Turkka Malin suomennoksena) mielestäni antaa. Sitten - melko pian luovuttamiseni jälkeen - yhteydet rakentuivatkin kuin itsestään ja sukupolvet asettuivat luontevaan jatkumoon Nevabackan mailla ja Skogsperän torpassa, koko kylässä.

 "Teidän pitää panna luottamuksenne Jumalaan", kappalainen sanoo, ja samalla hetkellä hänen suuhunsa leviää kummallinen , karvas maku. Hän nieleskelee ja lipoo saadakseen maun katoamaan. "Elämää täällä maan päällä ei hallitse ihminen, vaan Herra Jumala." Kieltä jo suorastaan polttaa. Kappalainen nousee, menee vesisangon luo ja juo napollisen vettä huuhtoakseen maun pois. Vieraat seuraavat häntä katseellaan. Lapsi makaa silmät kiinni äitinsä sylissä ja imee rintaa puoliunessa. (Kappalainen,1700-luku)

 1700-luvun isoviha ja ryssän teot ajavat kyläläiset Pohjanmaalla vaimonsa ja lapsensa menettänyttä pappia myöten metsään piileskelemään. Apua pyydetään kaikkialta, niin Jumalalta kuin metsänväeltä, jonka olemassaolon pappi kieltää, vaikka kyläläläiset muuta kertovat. Kertomuksessa perheensä menettänyt kappalainen luopuu peloistaan vieraita uskomuksia kohtaan, ymmärtää oman lohdutuksensa ulkokultaisuuden ja löytää viimein oman totuutensa.

Hän ymmärtää, että hänen pitää löytää sanat sisältään. Ei kirjoituksista. Ei Agricolalta eikä Raamatusta. Sanojen pitää olla hänen omiaan. Ja niiden pitää olla ehdottoman totta. (Kappalainen, 1700-luku)

Jumala ja uskonto näyttäytyvät  tuomitsevina ja uhkaavina ja heitä edustavat usein kylän juoruämmät, kuten Metsäsiskot kertomuksessa, jossa äiti synnyttää Ingridille pikkuveljen, jota aikuiset pitävät rangaistuksena, mutta Ingrid hoivaa - yhdessä mielikuvitussiskonsa kanssa. Kylältä tulee paha, metsästä hyvä!

"Nyt on myöhäistä rukoilla Jumalalta armoa ja syntien anteeksiantamusta", Walborg sanoi. "Lapsesta näkee, kuinka paatunut äidin sydän on. Tuo on rangaistus hänen synneistään."(Metsäsisko)

Metsä on ystävä ja sen voimaannuttavaa ja tervehdyttävää vaikutusta korostetaan kautta koko kirjan. Talonpito ja elannon hankkimiseen tehtävä työ vaativat veronsa niin voimista kuin mieleltäkin, mutta metsä antaa lohtua ja iloa.

Työ, iänikuinen työ. Talo, joka oli aina kaikista tärkeintä. Toki Sofia tiesi, että heidän elantonsa riippui siitä, mitä maa antoi. Siitä huolimatta hän oli alkanut jollain lailla vihata Nevabackaa.(Katkeria yrttejä, 1800-luku)
Metsässä oli viileää ja hiljaista, viimein Sofia sai jättää talon taakseen. Talon, joka vaati, edellytti ja otti. Metsä, hän mietti, metsä oli hänen oikea kotinsa. (Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsä pärjää omillaan. Se ei tarvitse häntä huolehtimaan, järjestämään, hoitamaan. Se ei vaadi häneltä mitään. Ei niin kuin talo, niin kuin maatila. Hän omistaa talon, ja talo omistaa hänet. Mutta metsä ja hän, he voivat olla vapaita suhteessa toisiinsa. (Inventointi, 2000-luku)

Jälleen kerran lapsen ja vanhuksen näkökulmista kerrotut tarinat vetosivat minuun ehkä eniten. Koskettava oli etenkin Ottilian ja hänen vaarinsa suhteesta kertova tarina Vahinkoeläimet, jossa lapsi yrittää pärjätä äidittömänä tajuten koko ajan olevansa erilainen, jotenkin hävettävä. Hän rinnastaa itsensä käenpoikaan aikuisten puheiden perusteella. Tupakkirullaa hyräilevä vaari tietää onneksi enemmän tyttärensä, Ottilian äidin menetyksistä ja osaa hiljaa rakentaa Ottilian itseluottamusta ja selviämiskykyä.
 
Vaari puristi Ottilian rintaansa vasten. Ottilia antoi käsivarsien kiertyä ympärilleen ja nojasi päätään vaarin paitaan. Pistävän hajun alla, jonka Ottilia nyt tiesi tulevan linnuista, oli haju joka ehkä ihan pikkiriikkisen toi mieleen äidin. (Vahinkoeläimiä 1900-luku)

Karttoja -kertomuksen Ant rakentaa maailmaa piirtämiensä karttojen avulla. Hän on voimakas nuori mies, joka on kiinnostunut menneistä asioista, mutta kovin ujo ja hiljainen seurassa. Rakkaus ei kuitenkaan kulje ohi, vaan Annista jää jälki myös Antin karttoihin.

 Erikoisin Antin kartoista esitti talven teitä. Ei pitäjäläisten talvisia kulkureittejä vaan reittejä, joita talvi käytti tullessaan ja lähtiessään. Missä tuli varhain kylmä ja missä oli  hallaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Missä lumipeite pysyi pisimpään, joskus touko- tai kesäkuulle saakka. Jos oli oikein vaikea vuosi. Talvikartan jälkeen Ant piirsi kartan keväästä ja sitten kesässtä ja sitten syksystä. Hän tutki, miten kartat suhtautuivat toisiinsa, missä saattoi olla kevät silloin kun toisaalla oli yhä talvi. (Karttoja, 1900-luku)

Antin karttoihin kuuluvat marjakartat, eläinten reitit, metsäpalot, kaadetut puut ja niiden vetoreitit kotiin, ikivanhat kummittelupaikat, vanhat surmapaikat, mutta myös tavalliset kiintopisteet:kirkko, pappila, silta, osuuskauppa, tie naapuripitäjään, järvet, koulun ja - höyhen siihen missä oli nähnyt Annin  ensimmäistä kertaa.

Ant vältteli kaikkia naisia Dorista ja Lovisaa lukuunottamatta, vaikka kävi joskus tansseissa. Mutta harvoin hän haki ketään tanssimaan: hänestä oli mukava kuunnella musiikkia ja katsella iloisina pyörähteleviä pareja ja kenties ottaa jonkun taskumatista rohkaisuryyppy.(Karttoja , 1900-luku)

Jos liikutuin Ottiliasta lukiessani, tuli kyynel silmään myös Doriksen tarinaa seuratessani kertomuksissa Kesä Doriksen kanssa teini-ikää lähestyvän Stinan ihailemana ja sitten vanhuutta Rappio kertomuksessa. Wiehen sanoin: sä vaikka vanhenetkin,ja vaientuu sun huulet niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet.

Jos kertomuksia  haluaa lukea kilpailuna talonpidon ja metsän välillä, kyllä metsä aina voittaa ja ihmiset, jotka ymmärtävät sen ääniä, selviytyvät elämästä ehjempinä ja paremmin kuin muut. Vaikka kerronnassa on koko ajan läsnä jotain yliluonnollista, ihmisen pyrkimyksien yläpuolella olevaa, eivät oudot voimat ole liian hallitsevia. Ne vaativat ihmisiltä herkkyyttä ja rehellisyyttä ja tarvittaessa lohduttavat ja auttavat. 

Kuulemani radio-ohjelman perusteella (Kulttuuriykkönen 21.2.2023, Areena) kirjasta joko pidetään tai ei pidetä. Minä pidin!


Maria Turtschaninoff: Suomaa. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos Arvjord 2022, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.- Piirrokset: Sanna Mander. - 371 sivua.











keskiviikko 15. helmikuuta 2023

Riel Ane: Pihka

 


Oliko Jens Haarder paha ihminen? Ihmisten kertomusten perusteella hän oli  pahan vastakohta. Ystävällinen, avulias, itse hyväntahtoisuus. Hyväntahtoisuuden takana hän oli kuitenkin silminnähden onneton kaksostensa menetyksen takia. .liko se pahuutta? Tosin hän oli vähäpuheinen ja umpimielinen, mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Eikö ihminen yleensä ollut pikemminkin peloissaan silloin kun hän eristäytyi ja asetti sielullisia ja fyysisiä esteitä, jotta ihmiset eivät tulisi liian lähelle?

Kun kirja alkaa lauseella: Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. ei lukemista hetkeen voi jättää kesken. Eikä tämän kirjan lukemista voi ensinkään jättää kesken. Eipä ihme että kirja on palkittu pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla 2016!

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä perhe-elämää Pää-nimisellä saarella eristyksessä muusta kylästä "rauhalliseksi ja rakkauden täyttämäksi". Liepeessä kirjaa kutsutaan trilleriksi. Rakkautta kirjassa on, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elävän perheen selviäminen ei suju normaalikuvioin. Kerronta etenee usein Livin, perheen alakouluikäisen tyttären näkökulmasta, mikä tuo tapahtumiin ensilauseesta lähtien lisää dramatiikkaa. Lisäksi ääneen pääsevät tytön äiti Maria, jonka muodonmuutos kaunottaresta liikkumattomaksi ja myöhemmin puhumattomaksi lihakasaksi yläkerran sängyssä on yksi kirjan oudoista asioista. Isoäitikin saa välillä näkemyksensä esiin.

Jens Haarder opettaa tytärtään selviytymään saaren oloissa. Hän opettaa tätä myös varastamaan tavaraa huomaamatta ja ampumaan jousella. Lisäksi hän ilmoittaa tyttärensä kuolleeksi, kuten tämän kaksoisvelikin on. Tytär tietää tämän ja piileksii pihalla  kontissa, jos joku vieras ilmestyy saareen.

Tein kuten hän sanoi, vaikka en tiennytkään, miksi tein niin.

 Äiti opettaa tyttärensä lukemaan ja kirjoittelee tälle viestejä vuoteessaan. Tytär rakastaa vanhempiaan, mutta myös kuollutta veljeään, joka on aina lähellä. Kotitalo ja sen ympäristö ovat täynnä romua, jota jo Jensin isä  on kerännyt. Sotkuisen ympäristön kuvaus hajuineen ja haittaeläimineen on osa kirjan vaikuttavuutta:  sekasorto korostaa rakkauden outoja ilmentymiä.

Olen aina vaikuttunut kirjoista, joissa kerrotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Tämä on yksi vaikuttavimmista, sillä Livillä on kovin rajalliset mahdollisuudet rakentaa maailmastaan kokonaista isän opetusten varassa. Hän tekee kyllä päätelmiä itsekin, mutta isän opit hallitsevat, vaikka tytöllä on tarkat silmät.

Tämä kirja on ensimmäinen tanskalaiselta Ane Rieliltä suomennettu teos. Itse luin ensin Tiiman , josta pidin myös kovasti. Vaikka olenkin paatunut paperikirjan ystävä, kuuntelin tästä kirjasta alun, eikä sekään ollut hassumpi kokemus. Hyvin kerrottu ja hallittu kertomus toimii ääneenkin luettuna. Kumpaakaan teosta ei mielestäni voi suoraan luokitella trillereiksi tai dekkareiksi. Riel nivoo kerrontaansa niin paljon muutakin lukijaa koskettavaa. Tiimassa teemana oli vanhuus ja muistisairaus, jotka nekin nähtiin sisältä päin. Jotkut saatavat kokea kirjat ahdistavina, mutta minulle nämä ovat kirjoja, joiden kirjoittajan nimen pidän taatusti muistissa.  Tartun varmasti seuraavaankin suomennokseen.

Ane Riel: Pihka. - Aula & Co, 2017. -Tanskankielinen alkuteos Harpiks, Suom. Katriina Huttunen. - Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. - 248 sivua. Äänikirjan lukija Anni Kajos, MP3, Aula & Co 2017, kesto 7 :35 :54.

maanantai 13. helmikuuta 2023

Erlandsson Karin: Koti

 


Karin Erlandssonin kirjassa Koti  tarkoittaa Ahvenanmaata, kotipaikkaa tai kotisaarta, jota ympäröi meri. Meri on kivien ja kallioden lisäksi läsnä koko ajan. Sillä on merkitystä kulkuyhteytenä ja elannon antajana, mutta se myös erottaa ja vie aviopuolisoita ja lapsia.

Romaani kertoo yhdeksän naisen tarinat alkaen 800-luvulla Saltvikissa eläneestä Liasta ja päätyen vuoteen 2019, jolloin Carolin seilaa Ahvenanmerellä työnään täyttää ja korjata laivan buffet-pöydän tarjoilu. Tuohon asti naiset ovatkin odottaneet kotona ja miehet lähteneet eikä naisen tehtävä ole ollut yhtä arvokas kuin miehen.

Maria tiesi, että isän luotsintaitoja kehuttiin, hän ei kuulemma koskaan ottanut riskejä. Mutta äitiä ja äidin rukouksia ei mainittu, ei sanaakaan sanottu siitä kuinka hän valvoi kykenemättä tekemään mitään muuta. (Maria, Geta 1902)

Kertomuksia sitoo löyhästi yhteen pieni kivi, joka kulkee päähenkilö-kertojien kädestä käteen - ei kuitenkaan annettuna, vaan jokainen löytää sen itse ja kiinnittää huomiota kivessä olevaan vaaleaan renkaaseen. Kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä ja selvittänyt eri paikkakuntien historiaa, mikä on mainittu myös lähdeaineistona kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjan mottona on Ahvenamaalainen laulunsävelmä vuodelta 1909 (Sauvo Puhtilan suomentamana) : Ken vois tyynessä seilata,/ken vois airoitta soutaa? Siinä onkin sanottu jotakin kirjan sisällöstä - elämän arvaamattomuudesta ja ihmisten pyrkimysten epävarmuudesta sekä selviämiskeinoista.

Kun tilanne oli ollut pahimmillaan heti heidän äitinsä kuolemaa seuranneina päivinä ja Per oli kadonnut metsään, Karla oli ymmärtänyt, että piti elää vain hetki kerrallaan. Ja jos jonain hetkenä näki edes pienen valonpilkahduksen, se oli parempi kuin että kaikki hetket olisivat olleet pimeitä. (Karla, Sund 1714)

Hän sytyttäisi kunnon tulen ja kuuraisi, kunnes metsä olisi pesty pois jokaisen iholta. (Berta, Kumlinge 1808)

Joskus lähtijöinä on koko perhe, kuten 1700-luvulla isovihan aikaan, kun Venäjän armeija kuritti Ahvenamaan itäosia ja vei mukanaan naisia ja lapsia. Asukkaat pakenivat pienillä veneillä Ruotsiin, jos ehtivät.

Miten Per saattoi kuvitella, että lähteminen olisi Karlalle helpompaa? Kodin jokainen tuuma oli hänelle yhtä tärkeä kuin veljellekin, mutta ihmisen piti osata sopeutua silloinkin, kun elämän kiinnekohta katosi. (Karla, Sund 1714)

Taitavasti kirjailija sitoo ajankuvaa naisten elämään ja ajatuksiin. Nykyaikaa kohti mentäessä mukaan tulee uusia sävyjä naisten itsenäistyessä, vaikka kaikki kirjan naiset ovatkin olleet hyvin tietoisia merkityksestään kodille, lapsille ja miehille. 1970-luvulla Tuula hankkii itselleen toisen elämän miehen merilläoloaikana. Hän keräilee Ruotsin eri paikkakuntien matkamuistoja pyytäen niitä kirjeitse

Satamassa oli tolppa, johon hänellä oli tapana nojata, se oli juntattu tukevasti maahan. Hän tarvitsi nämä minuutit ennen kuin Bengt astui maihin. Niiden aikana se Tuula, joka kirjoitti ruotsiksi kirjeitä tuntemattomille, sai tehdä tilaa toiselle Tuulalle, joka kietoi käsivarret miehensä ympärille. Kumpikin Tuula oli koko ajan olemassa, he vain eivät eläneet rinnakkain. Hän tarvitsi tolppaa vuoronvaihtoon. (Tuula, Eckerö 1972)

Luin tätä kirjaa mielelläni. Kerronta oli sujuvaa, asioita ei alleviivattu liikaa, vaan tapahtumat etenivät omalla painollaan pakottamatta mitään liian kirjalliseen muottiin. Vaikka suru, köyhyys ja ikävä ovat kertomuksissa läsnä, ei tunteissa vellota, vaan henkilöt miettivät seuraavaa askelta, tulevaisuutta. Kirja on ollut ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja tekijä asuu Maarianhaminassa.

Karin Erlandsson: Koti, romaani. S&S 2022, - Ruotsinkielinen alkuteos Hem 2021 .- Suom. Katariina Kallio. - Kannen kuva Jonas Wilén Vägen hem (rajattu), Kannen suunnittelu Fredrik Bäck. - 286 sivua


maanantai 6. helmikuuta 2023

Kuznjetsova Jevhenija: Kysykää Mialta

 


Jos rakastaa puita, pitää kaataa vanhat ja istuttaa uudet, oli isoisä sanonut heidän itkiessään vanhaa poppelia, kun sitä sahattiin.

Kansikuvan talo on melkein pääosassa tässä kirjassa. Isoäiti Tea asuu siellä ja odottaa kuolemaa, minkä hän muistaa myös usein mainita. Talo on ränsistynyt, katto vuotaa ja terassi puskee heinää. Ympärillä leviää isoisän aikoinaan istuttama, nyt jo villiintynyt omenatarha.

Tähän taloon ja maisemaan, turvapaikkaan saapuvat kesäksi sisarukset Mia ja Lilia, kumpikin oman elämänsä käännekohdassa. Lilia pohtii lähtöä Australiaan miesystävänsä kanssa. Hänellä on takanaan kaksi avioliittoa, joihin hän on syöksynyt spontaanisti ja lapsiakin hänellä on.

Herra ja rouva Crambles istuivat mykistyneinä, kun mielenhäiriöinen Lilia raivosi Aleksille, joka lopussa alkoi haukkua häntä fasistiksi. Cramblesin perheen poliittinen sivistys päättyi fasismiin, joka oli ainut heidän tuntemansa historian pahuus. Rouva Crambles joi sitten minttuteetä rauhoittuakseen ja kysyi sitten pojaltaan, rakastiko tämä Liliaa todella niin paljon, että riskeerasi olla fasistin mies. 

 Sisko Mia on harkitsevampi eikä ole halustaan huolimatta saanut lasta, vaikka on jo kaksikymppisenä haaveillut kiharapäisestä tytöstä vierellään kulkemassa.

Hän halusi lapsen sitten, kun taivaanrantaan asti on näkyvissä tie ilman rikkaruohoja ja nokkosia. Mia tajusi, että sellaista ei koskaan tulisi.

Hän ajatteli naisia, jotka olivat eläneet sata vuotta sitten ja synnyttäneet joka vuosi. Olivatko he odottaneet rikkaruohotonta tietä?

Talolla on vetovoimaa ja ennenpitkää sinne saapuu sisarusten serkku Marta kaksi poikaa vatsassaan ja myöhemmin myös Mian ja Lilian äiti Maria, joka on ollut Kreikan matkalla.  Lilian entinen mies tuo sinne myös Ljusjan, tytärensä uudesta avioliitosta. Isoäiti vääntää munkkeja, serkukset kasvattavat kurpitsoita ja raivaavat omenatarhaa sekä pohtivat tulevaisuuttaan.

-Ennen en olisi osannut päättää. Niin kuin et sinäkään olisi osannut päättää.

- Mitä minä olen päättämässä? Mia kysyi.

- Sinä valitset joko ikuisen kärsimyksen, joka tuntuu tuskaisen kauniilta, tai ikuisen rauhan, joka on pökerryttävän tylsää.

Kirja on kerrassaan riemastuttava äkkinäisissä käänteissään. Reipas kuvaus muistuttaa vähän Ljudmilla Ulitskajan tapaa kertoa: asiat todetaan, mutta niitä ei arvoteta suuntaan tai toiseen. Martan raskautta tai tulevaa elämää kaksosten yksinhuoltajana ei sen kummemmin murehdita, vaan eletään aamu kerrallaan ja katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan. Tämä kerrontatapa ei vähättele mitään, mutta tuskaa tai hankalaa tilannetta ei myöskään suurennella. Eri sukupolvien naisten yhteisyys ja selviytyminen tyystin erilaisine kohtaloineen ja luonteenpiirteineen tarjoavat  lukijalle herkullisen näkymän kesään ja elämään mummon talossa. Tämän ukrainalaisen kirjailijan teosten suomennoksia on pidettävä silmällä jatkossakin! Pidin kirjasta kovasti!

Alkoi tulla kuuma, aamun raikkaus haihtui pois, sumu hälveni ja päivästä tuli hetki hetkeltä tavallisempi ja yksinkertaisempi, mutta samalla viihtyisämpi. Mia tervehti kaikkia vastaaantulijoita eikä enää piileskellyt puron töyrään polulla, kukaan ei voinut enää romuttaa aamun taikaa, sillä sen taika oli haihtunut. Tullessaan talolle hän muisti, että ennen vanhaan se oli näkynyt tielle.

Jevhenija  Kuznjetsova: Kysykää Mialta. -Aula &Co. 2022. - Ukrainankielinen alkuteos 2021 Suom. Eero Balk.-Kansi: Laura Noponen. - 217 sivua


keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Tapola Katri, Talvitie Virpi: Ihmetyksiä - Tarinoita ja kuvia hämmästyneille

 

Aina minua on kiehtonut kaikenlainen ihmettely ja kummastelu ja tämä kirja ohjaa ja houkuttaa siihen. Kannen kuvassakin päät kääntyvät niskoiltaan. Kaikkea voi ihmetellä, eniten itseään ja omaa käytöstään, mutta myös ympäristöään.

Pienistä tarinoista muodostuu kokonaisuus, jossa samat henkilöt kulkevat ihmettelemässä - tai välttävät kulkemista, kuten joutomies muulloin paitsi kaverin muuttopäivänä tai muut muuttomiehet, etenkin se, jolla oli Toyota Hiace.

Kuinka hauskaksi Tapola muuttaakaan tavallisen arkipäivän alken kiireestä ja päätyen oblomovilaiseen mielentilaan. Terävä huomiointi ja pikkuisen nyrjähtävä silmäys  maailmaan,perheeseen sekä työtehtäviin kotona ja muualla,  tuottavat puolen sivun mittaisissakin pakinoissa lukijalle hyvän mielen ja iloisen odotuksen seuraavaa nyrjähdystä aloitellessa. Pisimmillään tarinat yltävät toisen sivun puolelle. Sinikka Nopolan tuotanto, erityisesti tähän aikaan vuodesta kevätsukkahousutervehdys tulevat mieleen, kun mietin, olenko vastaavaa lukenut.

Katri Tapola on saanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 1998 romaanista Kalpeat tytöt. Kirjailija on tehnyt  tämänkin kirjan kuvittajan  Virpi Talvitien kanssa yhdessä mittavan rivin lasten kirjoja ja monta aikuisille suunnattua kirjaa.

Omalla kohdallani saan olla iloinen, etten aina tartu uutuuksiin. Tätäkin kirjaa pidän löytönä, joka melkein parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen valaisi monta arkipäivää. Kiitos kirjailijalle, kiitos kuvittajalle! Minäkin heittäydyn ihmettelemään.

Otto puhui minulle pelkkää ruotsia. Sätt in kortet, var gud,  Otto kehotti. Minä ihmetteli vielä liivejä sovittaessaan miksi automaatti pyytää minää olemaan jumala. Sitten minä käsitti: oli toteltava Ottoa, ryhdyttävä jumalaksi ja ostettava yhden kuppikoon poistavat liivit. Minimizer, myyjä puhui englantia, underwonder, hän mainitsi. Seuraavana päivänä minä asteli jälleen Otolle, sillä hän tahtoi taas ryhtyä jumalaksi ja ostaa vartaloa muotoilevat sukkahousut. Sätt in kortet, var god, Otto kehotti. Minä jätti rahat nostamatta ja käveli tavaratalon ohi.

Katri Tapola, Virpi Talvitie: Ihmetyksiä - tarinoita ja kuvia hämmästyneille. - Tammi, 2006. 141 sivua