Yo Miri: Uenon asema

 

Olin koko elämäni ajatellut vain ihmisiä, jotka eivät olleet luonani. Heitä, jotka eivät kulkeneet rinnallani. Heitä, jotka eivät olleet enää tässä maailmassa.

Kirjan kertoja on tehnyt koko elämänsä ahkerasti töitä. Hän on perustanut perheen ja saanut kaksi lasta. Vaimo Setsuko on huolehtinut lapsista, kun kertoja on ollut muualla hankkimassa perheelle elantoa. Kun lapset ovat viimein omilla jaloillaan ja poika Kaikokin saanut opintonsa suoritettua, tuleekin kuolinviesti. Poika on kuollut äkillisesti nukkuessaan ja vanhemmat murehtivat, etteivät olleet pojkaa hoitamassa, vaikka äkillinen kuolema on ollut pojalle helppo.

Sama kuolintapa voi tuntua sekä hyvältä että pahalta, koska kaikki perustuu omaan arvioomme.

Buddhalaiset hautajaismenot kuvataan tarkasti, samoin äidin suru ja hänen voimakas tarpeensa puhua pojan kanssa. Kun Setsuko eräänä aamuna makaa kuollena sängyssään, kertoja oivaltaa menettäneensä kaikki merkitykselliset ihmiset elämässään. Nyt vasta hänellä olisi ollut aikaa olla heidän kanssaan. Tyttärentytär laitetaan  pitämään silmällä isoisää, mutta tämä ei halua olla vaivaksi lapselle, vaan lähtee junalla etelään, Uenon asemalle. Hän perustaa oman kodin, teltan, muiden kodittomien ja yksinäisten joukkoon Uenon puistoon.

Mies oli niin siisti, ettei häntä olisi erottanut ihmisistä, joilla on koti, mutta koska hän keräili tölkkejä ja makaili kivipenkillä kuin kuollut, hänen täytyi olla koditon.

Kodittomien on pysyttävä näkymättömissä erityisesti silloin, kun keisarillinen perhe vierailee jossain puiston laidalla olevista museoista, joten asumusten on oltava helposti mukana kuljetettavia. Kertoja tutkailee leiriytymiskieltoja ja muita säädöksiä, yhtä lailla kuin ruusujen lajituntomerkkejä. Kirja on täynnä yksityiskohtia ja nimiä, joiden avulla paikantaminen lienee helppoa, jos tuntee seudun. Japanissa käymättömälle nimet ja uskonnolliset tavat avautuvat huonommin.

Pienen kirjan kerronta on sujuvaa, vaikka minun oli vaikeaa syventyä tarkkaan paikan kuvaukseen. Kodittomien ihmisten näkökulma ja ihmisarvo nousivat kirjan tärkeimmäksi sanomaksi. Kirjan sävy on surumielinen ja haikea. Murakamin teosten lukemisen jälkeen tämä muistuttaa toisenlaisesta Japanista, josta ehkä mielummin vaietaan.

 

En ollut koskaan tehnyt mitään, minkä vuoksi muut voisivat puhua minusta pahaa. En vain pystynyt tottumaan. Pystyin tottumaan mihin tahansa työhön, mutta elämään en ollut pystynyt tottumaan;en ihmiselon kärsimykseen, en suruun enkä iloon. 

Yo Miri: Uenon asema. Sammakko, 2023. - Alkuteos JR UENO-EKI KOEN-GUCHI. sUOM. Raisa Porrasmaa. Kannet:Eva Monchecourt. - 152 sivua

Riel Ane: Pihka

 

Oliko Jens Haarder paha ihminen? Ihmisten kertomusten perusteella hän oli  pahan vastakohta. Ystävällinen, avulias, itse hyväntahtoisuus. Hyväntahtoisuuden takana hän oli kuitenkin silminnähden onneton kaksostensa menetyksen takia. .liko se pahuutta? Tosin hän oli vähäpuheinen ja umpimielinen, mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Eikö ihminen yleensä ollut pikemminkin peloissaan silloin kun hän eristäytyi ja asetti sielullisia ja fyysisiä esteitä, jotta ihmiset eivät tulisi liian lähelle?

Kun kirja alkaa lauseella: Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. ei lukemista hetkeen voi jättää kesken. Eikä tämän kirjan lukemista voi ensinkään jättää kesken. Eipä ihme että kirja on palkittu pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla 2016!

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä perhe-elämää Pää-nimisellä saarella eristyksessä muusta kylästä "rauhalliseksi ja rakkauden täyttämäksi". Liepeessä kirjaa kutsutaan trilleriksi. Rakkautta kirjassa on, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elävän perheen selviäminen ei suju normaalikuvioin. Kerronta etenee usein Livin, perheen alakouluikäisen tyttären näkökulmasta, mikä tuo tapahtumiin ensilauseesta lähtien lisää dramatiikkaa. Lisäksi ääneen pääsevät tytön äiti Maria, jonka muodonmuutos kaunottaresta liikkumattomaksi ja myöhemmin puhumattomaksi lihakasaksi yläkerran sängyssä on yksi kirjan oudoista asioista. Isoäitikin saa välillä näkemyksensä esiin.

Jens Haarder opettaa tytärtään selviytymään saaren oloissa. Hän opettaa tätä myös varastamaan tavaraa huomaamatta ja ampumaan jousella. Lisäksi hän ilmoittaa tyttärensä kuolleeksi, kuten tämän kaksoisvelikin on. Tytär tietää tämän ja piileksii pihalla  kontissa, jos joku vieras ilmestyy saareen.

Tein kuten hän sanoi, vaikka en tiennytkään, miksi tein niin.

 Äiti opettaa tyttärensä lukemaan ja kirjoittelee tälle viestejä vuoteessaan. Tytär rakastaa vanhempiaan, mutta myös kuollutta veljeään, joka on aina lähellä. Kotitalo ja sen ympäristö ovat täynnä romua, jota jo Jensin isä  on kerännyt. Sotkuisen ympäristön kuvaus hajuineen ja haittaeläimineen on osa kirjan vaikuttavuutta:  sekasorto korostaa rakkauden outoja ilmentymiä.

Olen aina vaikuttunut kirjoista, joissa kerrotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Tämä on yksi vaikuttavimmista, sillä Livillä on kovin rajalliset mahdollisuudet rakentaa maailmastaan kokonaista isän opetusten varassa. Hän tekee kyllä päätelmiä itsekin, mutta isän opit hallitsevat, vaikka tytöllä on tarkat silmät.

Tämä kirja on ensimmäinen tanskalaiselta Ane Rieliltä suomennettu teos. Itse luin ensin Tiiman , josta pidin myös kovasti. Vaikka olenkin paatunut paperikirjan ystävä, kuuntelin tästä kirjasta alun, eikä sekään ollut hassumpi kokemus. Hyvin kerrottu ja hallittu kertomus toimii ääneenkin luettuna. Kumpaakaan teosta ei mielestäni voi suoraan luokitella trillereiksi tai dekkareiksi. Riel nivoo kerrontaansa niin paljon muutakin lukijaa koskettavaa. Tiimassa teemana oli vanhuus ja muistisairaus, jotka nekin nähtiin sisältä päin. Jotkut saatavat kokea kirjat ahdistavina, mutta minulle nämä ovat kirjoja, joiden kirjoittajan nimen pidän taatusti muistissa.  Tartun varmasti seuraavaankin suomennokseen.

Ane Riel: Pihka. - Aula & Co, 2017. -Tanskankielinen alkuteos Harpiks, Suom. Katriina Huttunen. - Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. - 248 sivua. Äänikirjan lukija Anni Kajos, MP3, Aula & Co 2017, kesto 7 :35 :54.

Porter Max: Lanny

Max Porter

Lanny
WSOY 2020
Englanninkielinen alkuteos Lanny 2019
Suom. Irmeli Ruuska
216 sivua
Päällyksen kuvat iStock, päällys Martti Ruokonen

Päähenkilö tässä kirjassa on (ehkä) nimihenkilö, kouluikäinen poika, joka katoaa. Hänen isänsä Robert ja äitinsä Jolie ovat sivuhenkilöitä, joiden näkökulmasta tarinaa katoamisesta kerrotaan. Hyvin tärkeä sivuhenkilö on taiteilija Pete, jonka luona Lanny käy viihtymässä ja taideopissa. Kirjassa on myös muita Lontoon liepeillä olevan pienen kylän asukkaita, mm. noitana pidetty Peggy ja rouva Larton, joka on täynnä ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä. Kirjan aidoin ja sympaattisin henkilö on Lanny, luonnonlapsi, joka uskaltaa olla aito.

Hyvin tärkeä henkilö kirjassa on Isä Suomukka -vainaa, joka on perimätietoa, mutta nyt herännyt ja haluaa toimia:

Hän puikkelehtii esiin varjoista , liikkuu sammalsukissa, iho kivirouheisena, kurkkii kylätaloon ja katsoo kuvia itsestään, vuotuisen kilpailun satoa.....Hän muistelee suopeasti sitä miten pelottava hän oli kylän lasten piirroksissa silloin kun hän vielä oli vihreä ja lehtevä, silloin kun hän oli syntynyt pyhäkoulupainajaisten pimeistä kohdista ja oli tukehtumaisillaan suustaan kasvaviin kärhiin, silloin kun hän oli uhka ja piina yhteenkasvaneena, puupaholainen, setä ja isä, orapihlajan ja humalan, sadon ja toivon ja uhkaavan nälänhädän kuningas. s.51


Oli tämä uskomaton kirja - ja kerrassaan upea. Alussa vähän häiritsivät mutkittelevat rivit, jotka kuvasivat Isä Suomukan tajuntaan tulevia puheenpätkiä, kunnes sitten ymmärsin niiden merkityksen. Lannyn katoaminen ja Isä Suomukan herääminen vuosisataisesta unestaan ovat kirjan tapahtumat. Ihmiset lähellä ja etäämmällä reagoivat niihin kukin tavallaan ja paljastavat itsensä ja suhteensa kadonneeseen Lanny-poikaan. Rakkaus paljastuu kuvitelluksi, ihmisten erilaisuudensietokyky näyttäytyy julmuutena. Kylässä eletään tyypillista pikkukylän umpiota, jota menneisyyden tarut koristavat patsain ja leikein.

Katselemme kylttiä, jossa varoitetaan, että labyrintti on hankala ja kestää arviolta neljäkymmentä minuuttia päästä keskelle, missä on pieni aukio ja Carltonin vihreän jättiläisen patsas. s.85

 Todellisuus ja mytologia, nykyaika ja kylän traditiot sekoittuvat tavalla, jota on nautinto lukea. Kirja paljastaa joitain hyvin tyypillisiä käyttäytymismalleja ja opittuja reagointitapoja. Hieno kirja, kansikuvaansa myöten.