Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla

 

Tässä on kirja suomalaisista Ruotsissa ja paluumuutosta takaisin Suomeen. Vaikka tarinaa kertovan päähenkilön nimi on Kimmo, on kyse autofiktiosta. Tarinat paremman toimeentulon perässä naapurimaahan 1970-luvulla muuttaneista suomalaisista ovat monelle tuttuja, mutta tämä kirja tuo siihen uuden näkökulman.  Nimen osoittelevaisuudesta huolimatta kirja kertoo pärjääjästä.

Kimmo  Saravuo on parikymppinen, kun hän houkuttelee tyttöystävänsä Sirkan lähtemään kanssaan Ruotsiin, jossa tällä asuu täti. Pelkän huhun ja uskalluksen varassa lähdetään, mutta työpaikka löytyy ensin tehtaalta ja lopulta Kimmo etenee linjaautonkuljettajasta heidän kouluttajakseen ja Volvolla palataan Suomeen yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin tyttöystävä on saanut kaksoset, joiden isäksi Kimmo ei koskaan kasva, vaikka elatusmaksuja pitkään maksaakin. Mukana on uusi valloitus, Mirja, kuuma seksipakkaus, jolla on jo ennestään lapsia. Parille syntyy poikakin ennen muuttoa Porin lähelle Ulvilaan, jonne aletaan rakentaa omakotitaloa.

Pärjääjän tarinana kirja poikkeaa muista maahanmuuttajien kertomuksesta. Kimmolla ei ole houkutusta alkoholin käyttöön, hän oppii kieln, työn ja toimintatavat nopeasti. Naiset ovat hänen heikko kohtansa ja isyys Sirkan synnyttämille kaksosille jää tunnustamisen varaan. Omatunto saa jatkuvasti kirjassa vinotekstillä muotoiltuja puheenvuoroja, joiden merkitystä tai roolia en vähään aikaan ymmärtänyt. Luin äänestä myös jälkiviisautta. Vasta kun omatunto vaikenee Mirjan kanssa käydyn raha-/sukulointiriidan takia, aloin ymmärtää tekijän tarkoitusta.

Tiesin, että saatoin loukata, mutta ihmiselle oli hyvä sanoa ulos ajatuksensa. Elin itsekeskeistä elämää, kiitos siitä omatunto. Älä vaan kommentoi tätä.

Vaan kommentoitavaa riittää etenkin Kimmon naisasioissa. Hän on mielestään moderni mies, joka ei tarvitse papin aamenta naissuhteilleen eikä muutenkaan kunnioita instituutioita. Myös bändikuvioissa pystyvä rumpali etenee omien pyrkimystensä viitoittamaa reittiä, vaikka joutuukin jättämään kaverinsa pulaan.

Lopulta päädyin  ajatellemaan, ettei hänellä mitään hätää ollut, kaikki  meikäläiset olivat tottuneet lähtemään, tulemaan ja olemaan yksin.

Nuori mies pitää taipumustaan toteuttaa aina ideansa luonteensa vaikeana osana.

Jos olen saanut idean, en jätä sitä vakan alle. Päästän sen ilmoille vapaana ja villinä, pelkäämättä seurauksia.

Suomeen muuton ja omakotitalon rakentamisen jälkeen materialistiminä katoaa vähitellen ja tilalle tulevat monet muut ideat ja kokeilut, vaikka entisetkin säilyvät.: soittaminen, politiikka, työsuojeluvaltuutetun asiat ja radiohommat. Jo yksikin näistä olisi riittänyt perheen laiminlyömiseen bussinkuljettajan työn ohella. Kumppanilla on sanomista usein - syystäkin. Puolueen jäsenkirjan Kimmo ottaa vasta ay-toiminnan myötä, vaikka olikin jo Palmen valtakunnassa kasvanut demariksi.

Kerronta on vauhdikasta ja sujuvaa. Lukija pidetään mukana Kimmon puuhissa yksityiskohtaisen kuvauksen ja repliikkien vuorottelulla. Vaikka sivumäärä on melko mittava, riittää tavallisessa arkielämäss käänteitä ja mutkia, jotka antavat jälkiviisaalle omatunnon äänelle kommentoutavaa. Kuitenkin jää tunne, ettei se ihan noin hienosti voi mennä kenenkään kohdalla, kuten autofiktioissa usein minusta tuntuu. Tässäkin olisin kaivannut enemmän pohdiskelua ja ajatusten erittelyä, mutta tarina eteni sellaisella vauhdilla, ettei moiseen jäänyt tilaa. Pidän kuitenkin kirjaa kasvukertomuksena, vaikka välillä päähenkilö tuntuukin seikkailevan menestyksestä toiseen, kun muut vain seuraavat sivusta. Luen sen myös kirjan ansioksi, sillä onhan tässä toisenlainen näkökulma Ruotsiin muuttaneisiin suomalaisiin, joita usein kuvataan pettyneinä luusereina. Tekijältä onkin julkaistu jo neljä aiempaa minulle tuntematonta kirjaa. Kaikenkaikkiaan kelpo ajankuvaus!

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla: eräs nuori mies päättää tulevaisuudestaan Momentum, 2025. - Kansi: Timo-Erkki Varpainen. - 398 sivua

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

 

Tämän kirjan etuliepeessä puhutaan kulttikirjailijasta ja toden totta huomaan minäkin lukeneeni yhden Wolffin kirjan aiemmin. Tämä tässä käsittelemäni kirja valikoitui luettavaksi jotenkin sattumalta, mutta alitajunta saattoi muistaa aiemman lukukokemuksen, Lihan aika .

Kaksi sisarusta, Peggy ja Jolly elävät syrjässä, nyrjähtäneellä paikkakunnalla, itsekin hyljeksittyinä ja halveksittuina. Paikkakunnalla joka puskassa lymyää pedofiilrjä ja pervoja ja paikkakunnalle mainetta niittänyt kirjailijakin on murhattu. Seudun rasistisuus ja väkivaltaisuus on hallitsevaa - ja kerronnan myötä huomaa sen olevan myös ilmeisen tarttuvaa. Mieleen tulee etsimättä jokin aika sitten lukemani Henna-Riikka Kuisman Maaperä.

Itse haluaisin sanoa, että kotiseutuni on kuin  pahaa unta, mutta pahaa unta joka on totta, ja kuten kaikki tietävät, siinä mikä on totta on jotain puhuttelevaa, sama se, millä tavalla jokin on totta. Jos viha on puhdasta. Jos kurjuus on todellista. Jos haavat vuotavat yhä verta. Tässä paikassa on jotakin synkkää ja pimeää, jotakin mikä virtaa syvällä ja mitä ei voi aistia, koska sen kätkee pinta, jonka läpi te ulkopuoliset ette näe.

Jolly kertoo tarinaa ja Peggy kokeilee kasvatti-isän hermoja ja rajojaan, kunnes käy juuri niin huonosti kuin ankara isä on ennustanut: tyttö raiskataan ja tuloksena on paljon murhetta, pelkoa ja raskaus. Siitä huolimatta sisaruksista juuri Peggy kokee luokkanousun. 

- Mutta sinä Peggy, joka osaat selvittää sen sotkun, sinä voit käyttää kerrontaa aseena Leifin ja ehkä koko maailman raivoa vastaan.

Ja juuri niin Peggy teki. Hän kertoi satuja, joita oli kuullut koulussa tai lukenut Dragon kirjoista, tai sitten hän vain sepitti tarinoita samalla kuin kertoi. Joskus hän antoi sijaisisän tehdä kertomuksista hienoja, muiden paikkakuntalaisten arvostamia asioita. Peggy kehitti sijaisisästä eräänlaisen sankarin, joka rakensi kotirouville pyöräteitä ja nuorille futiskenttiä, maalaissankarin, joka kävi ostoksilla osuuskaupassa ja tervehti aina vastaantulijoita, pysäytti tappajaetanoiden vyöryn maanrajaan viritetyllä piikkilangalla ja vaihtoi naapureiden tuulilaudat, kun ne kuivina kesinä halkeilivat.

Olen vielä nykyäänkin kiitollinen siitä, että Peggyn mieleen pulppusi tarinoita ja että hän jakoi ne kanssani. Ne antoivat meille rohkeutta ja toivoa myöhemmin, kun tapahtui se kaikki muu. On lupaavaa paitsi meidän myös koko ihmsikunnan kannalta, että sellaisia ajatuksia ja kertomuksia voi kummuta mieleen tällaisella seudulllla kuin meidän, aikana, jota leimaavat väkivalta, kuolema, kylmyys ja suvaitsemattomuus. Jos me kuuntelemme sisintämme, oman luontomme meihin luomaa kaikupohjaa, voimme lootuksenkukan lailla nousta mudasta melkein tahrattomina.

 Jolly jää vanhaan kotiinsa sijaisisän kuoltua  selviytymään kylän tarjoamin keinoin - ja syömään rasvaisia savuankeriaita. Sijaisäiti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jakaa oikeutta ja kuolemaantuomioita oman näkemyksensä mukaan. Maatilan yhteydessä toimiva romuttamo tarjoaa toimeentuloa ja kätkee myös ruumiit, joita ei haluta ulkopuolisille näyttää.Rikkinäisyys vetää puoleensa toisia rikkinäisiä ja maatilalle tulee kaksi chileläispakolaista, toinen entinen vanki ja toinen poliisi. 

Emme olleet koskaan kuulleet mitään vastaavaa emmekä tienneet, mitä piti sanoa, kun joku oli kertonut elämästään jotakin tällaista. Tai tiesimme sittenkin. Koska tarinassa oli tutulta tuntuvia elementtejä. Raudan haju, jonka tietää olevan veren haju. Sellainen kerrostuma. Toisen ihmisen kauhun kerrostuma, joka värähtelee samalla taajuudella kuin oma kauhun kerrostuma.

Wolfin kerronta ja kieli liikkuvat vaivatta ronskista herkkyyteen ja huumorista ahdistavaan murheeseen ja sisäiseen rikkinäisyyteen. Omalla tavallaan ja kielellään hän kertoo ihmisen hirmuteoista ja selviämisestä mahdottomiltakin tuntuvissa olosuhteissa  Huomaan nyt pomineeni tekstistä paljon tarinoihin ja niiden kerrontaan liittyviä sitaatteja, mikä ei anna oikeaa kuvaa kirjan kokonaisuudesta. Tekstissä kuvataan sijaisäidin raivopäisyyttä ja hulluutta ja nimitetään sijaisisän avuliasta työkaveria Jättikyrväksi. Ronskin kerronnan takaa pilkistävät haavat ja rikkinäisyys, jotka sinällään kerrottuna olisivat olleet lukijalle liian rankkaa. Vetävän juonenkuljetuksen lisäksi ehkä juuri tässä piilee kirjailijan taito. Palaan taatusti vielä vastakin Lina Wolffin teosten suomennoksiin.

Mutta miten ikinä juuret ja elämä ovat itse kutakin muovanneet, yksi on varmaa: ennen kuolemaa jokaisen pitäisi kirjoittaa tarinansa muistiin. Kertoa, ettei kaikki mennyt niin kuin oli tarkoitus mutta että tällainen minun elämästäni tuli.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme. -Otava, 2026. - Ruotsinkielinen alkuteos: Liken vi begravde, 2025. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. - Kansi Jenni Saari (Otavan kirjasto 329). - 229 sivua

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Tässäpä kirja,  joka kertoo miehen varjossa eläneen naisen elämäntarinan. Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta ei tiedetä juuri muuta kuin viidentoista lapsen nimet ja syntymäajat. Katja Ketun romaanissa tuo tuntematon nainen pääsee kertomaan omallla äänellään ja murteellaan elämästä historiaan jääneen miehensä kanssa.

Tuo oli aika paljon sanottu fiktiivisestä, vaikkakin faktoihin nojaavasta tarinasta. Niin vaivattoman tuntuisesti Katja Kettu on kuitenkin vetänyt Brita-Kajsan nahkat ja ajatusmaailman ylleen, että lukijakin pystyy katselemaan 1800-luvun elämää Pohjois-Ruotsissa vaatimattoman mutta omaa ja miehensä puolta pitävän rovastinnan silmin ja tuntemuksin. Murteen käyttö ei häiritse, vaan se on olennainen osa kerrontatapaa. Ei minua myöskään häirinnyt sukuelinten nimeäminen kerronnassa, sillä olivathan mulukut ja iloset vitut usein keskeisesti toimintaa ohjaavia. Kettu on taas tavoittanut sellaisen tuoreuden ja reippauden, joka tuntui edellisessä teoksessa vähän olleen hukassa.

Brita-Kajsan elämää seurataan lapsuudesta Laestadiuksen hautajaisiin. Luvut on otsikoitu vuosilukujen ja tapahtumapaikan mukaan. Brita-Kajsa  hoivaa miestään ja tämän siittämiä lapsia. Lisäksi hän tukee ja ymmärtää miehensä ajatuskulkuja, luottaa silloinkin, kun mies ei luottamusta ansaitse, pettää jopa ystävänsä ennemmin kuin miestään. Hän auttaa miestään tämän tieteellisessä työssä kasvavan lapsilaumankin keskellä. Mies ei tunnu Brita-Kajsan uhrauksia tai mielipiteitä arvostavan, vaan toimii itsenäisesti ja itsepäisesti, välillä synnintunnossaan rypien ja katuen, kunnes tulee suuri katumus ja hurmos, jota vaimo seuraa ja katsoo sivusta juurikaan mistään toimistaan kiitosta saamatta.

Pelkkää vahinkoa tuo älyn liiallinen rasitus rasitus kristillisyydelle. Kattokaapa tuotakin herraa tikkuparrassaan, vai pitäisikö sanoa että paskassa on se tikku, ei sentään!

Laestadiuksen kristillisyys kulki synnillisyyden ja anteeksiannon kautta eikä vaimon ollut helppo seurata seurakunnan toimia. Syntiä piti tehdä, jotta olisi jotain, mitä pyytää anteeksi. Brita-Kajsa näkee myös uuden opin perusteavanlaatuisen tasa-arvon puutteen.

Niin siinä Taivaan portteja alako varrota kovin ihmeellinen porukka, ko eihän net akat ainuastaan nainehet ja salavuoteessa maannehet, vaan ne nytte niin hurskaat ukot halusi heitä syntiin houkutelleita naaraita vihtoa. Se oli raakaa minusta. Ja julukinen tunnustus olisi naisen tehtävä.

Kun mies toivoo huomiota ja tunnustusta ranskalaisilta tiedemiehiltä tai piispalta, näkee Brita-Kajsa, kuinka pienenä ja joskus häiritsevänäkin tekijänä Karessuannon rovastia pidetään, mutta on siitä huolimatta valmis tukemaan miehen pyrkimyksiä ja seuraamaan tätä asemapaikasta ja pettymyksestä toiseen.

Olen aina inhonnut lähtöjä. Niissä törmäävät inhasti kaksi aikaa, kautta ja lähtiessä jättää ittestään osan menneeseen.

Viimeinen muutto Pajalaan on Lars Levin mielestä ylennys, mutta vaimo näkee lopun enteitä, vaikka tällöinkin vielä lapsi muljahtelee vatsanpeitteiden alla "hyvän hetken" seuraamuksena. Näitä pitkän liiton aikana koettuja nautintoja kirjailija kuvaa kauniisti, vaikka käyttääkin joskus "rumia" sanoja. Ehkä Brita-Kajsasta tekisi mieli käyttää kuvausta luonnonlapsi, mutta ennemminkin hän on tervejärkinen ja rakastava vaimo, jonka rinnalla mies vaikuttaa rääpälemäiseltä hörhöltä. Kirjaa voisi siis lukea myös naisen vahvuuden ja viisauden ylistyksenä.

Kirjan lukeminen oli mukaansatempaava kokemus ja elämys, josta en olisi halunnut jäädä paitsi. Kiitos kirjasta!

Katja Kettu: Brita-Kajsa. - Otava, 2026. - 322 sivua

Petter Sandelin: Osuma

 

Olen oppinut myös kuuntelemaan äänikirjoja, vaikka yhä miellän lukemisen omaksi tavakseni tutustua teoksiin. Kuunnellut kirjat ohitan helpommin. Ne eivät useinkaan jää mieleen tai vaikuta mitenkään. Harvemmin tulee tarvetta kertoa niistä mitenkään muille, saati hankkia kirja paperisena tarkemmin luettavaksi. Eivätkä ole sotakirjat ominta lajia luettavaksi. Tuntemattoman sotilaan lisäksi en ole tainnut montakaan sellaista lukea. Nyt tein poikkeuksen tässäkin ja se kannatti.

Petter Sandelinin Osuma oli kirja, joka poikkesi suuresta osasta muista kuuntelemistani äänikirjoista. Vaikka kirjasto oli sen sotaromaanien joukkoon lajitellut, antoi se paljon enemmän kuin taistelukuvauksia tai kertomuksia sankaruudesta.

Rintamalle lähtevät kuolemaan sellaiset kuin minä. En kuulu niihin jotka luulevat, että sodasta tulee seikkailu ja minusta sankari. Olen nähnyt vanhempien ikäluokkien harvenevan. Olen lukenut kaatuneiden listoja. He voivat kirjoittaa puheita isänmaasta ja Itä-Karjalassa saavutetuista voitoista, mutta he eivät voi lyhentää kaatuneiden listoja. Kuollut on kuollut.

Nuori kertoja sopeutuu jatkosodan vaatimuksiin, saa korsusta kuolleelta vapautuneen punkan ja sotaan sopeutuneita opastajia. Yksi heistä, Ståhl, nousee muita merkityksellisemmäksi. Hän ilmoittautuu aina ensimmäisenä, kun johonkin tehtävään pyydetään vapaaehtoisia. Sota on koko ajan läsnä.

Kun tulitus oli, ohi, me katsoimme toisiamme. Emme voineet käsittää, että olimme jääneet henkiin.

Pelko on niin ikään koko ajan läsnä rujona kaikenkattavana olotilana. Sen voittaa ja saa taka-alalle ainoastaan rakkaus. Rakkaus tuo  henkilöiden kasvukertomukseen uusia käänteitä - ja pelkoja. 

Mielestäni tämä kirja on sellainen sotaromaani, jota voi suositella myös lajia karttavalle. Ainakin itseeni se teki vaikutuksen koruttoman suoralla kerronnallaan. Kirjailija on syntynyt 1982, joten omia kokemuksia sodasta ei kerrata. Ehkä juuri se on  kirjan vahvuus: ei ole tarvetta näyttää sankaruutta. Vahva suositus!

Petter Sandelin: Osuma. S&S, 2024. Ruotsinkielinen alkuteos: Skott, 2024. Suom. Katriina Huttunen. . Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää. -130 sivua. Kesto 3 h. 

Kristiina Wallin: Laituri

 

Taiteilijapariskunta - kuvataiteilija Hanna ja runoilija Einar - valmistautuu luopumaan rakkaasta talostaan meren rannalla. Heillä ei ole lapsia, eikä talosta huolehtiminen ole enää mahdollista, sillä molempien voimat ovat vähentyneet. Hanna on jo käynyt katsomassa asuntoa kaupungista. Einar on kadottanut sanansakin, mutta Hanna maalaa vielä itsensä väsyksiin motiivinaan retrospektiivinen näyttely.

Einar väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä hitaammin, yhä pidempiä päiviä.

 Hanna uikin usein, muutttuu osaksi vettä, maalaa vettä ja kaloja, näkee kuolleen äitinsä laiturin alla puhaltelemassa ilmakuplia ja sulautuu mereen hänkin.

Huoneisiin maalattu meri, painavat siveltimenjäljet. Ruumiiseeni maalattu meri, veden kohina luissa ja kudoksissa. Aaltojen liike sukupolvien ylitse, yhteisen muistin läpi.

Vaikka Hanna tuntuu olevan kertojana pääroolissa, pääsee Einarkin välillä ääneen. Hän näkee maailman ja Hannan hieman toisin, vaikka muistot ovatkin paljolti yhteisiä. Hannan äiti Sonja tuli kuin äidiksi Einarillekin, joka luki tälle runojaan.

Einar on aina lukenut runojaan ääneen, kuunnellut itsekin niiden rytmiä ja hengitystä. Hän on etsinyt sanojen eliöllisyyttä ja olentomaisuutta. / Tai kirjoittamisen tuntoisuutta, Einar ajattelee nyt, ajatusten yhteyttä ruumiilliseen.

Kirja tempaisi minut mukaansa heti ensisivuilta. Imin sanoja ja lauseita ja tunsin ne heti omikseni, vaikken olisi itse pystynyt niitä kirjailijan tavoin järjestämään. Hannan uimiskuvaukset tulivat iholle ja kaunis, pelottava ja samalla turvallinen loppu jäi mieleen. 

Säännöstelin lukemistani viiteenkymmeneen sivuun kerralla ja luin kirjaa yöllä, jolloin häiriöitä ei ole. Annoin itselleni luvan merkitä post-it-lapuilla koskettavia kohtia ja niitä tuli paljon. Ainakin osan vielä tähänkin kirjaan.

Tässä muutamia tekstistä irroittamani poimintoja, itselleni tärkeitä, muitakin ehkä koskettavia :

Luopumisesta:

En jaksa enää kitkeä kuin heinän sieltä ja toisen täältä. /Ei puutarhasta luopuminen silti helppoa ole. Ei mikään luopuminen ole. Ei rajaaminen eikä keskittäminen, kun tahtoisin täyttyä ääriä myöten.

Einar sanoi aamulla, että kirjoittamisen lopettaminen oli kuin enne: ensimmäinen osanen siinä irti päästämisten ketjussa, jonka mittaa emme vielä tunne.

Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?

Vanhetessa on ollut pakko opetella sitäkin. Kohtuutta.

Kirjoittamisesta:

Nyt kun Einar on lopettanut kirjoittamisen, hän ajattelee kieltä pakonomaisesti. Hän kaipaa tietokoneen näytöllä kulkevia kirjaimia ja ajatuksen kiteytymistä näppäimistöllä. Jos ajattelu tapahtuu pelkästään puheessa, siitä tulee helpommin itseään kiertävä kehä: sen keskeneräisyys jatkuu jatkumistaan. Kirjoitus sen sijaan tihenee kerroksiksi, jotka täsmentyessään ja tarkentuessaan avartuvat eivätkä määrity umpeen. Sen keskipisteessä on ihmeellinen paradoksi: kieli tiivistyy, mutta merkitys laajenee. 

Keltakantisessa muistikirjassa hän (Einar) kirjoittaa, että musiikki, matematiikka ja runous avaavat ulottuvuuksia, jotka laajenevat täsmällisen muotonsa ylitse kohti ääretöntä.....Niiden kontroloitu tarkkuus sisältää suurimman mahdollisen vapauden irrottaessaan meidät arkiajattelusta.

Taiteesta:

Kun maalaan, muistan oman muistini ylitse./   On sukupolvimuisti./   Arpeutuminen ja ilon ruumismuisti.

Omakuva on aina enemmän kuin yksi, ei yksikön ensimmäinen persoona, vaan monikko.

Tähän poimimani helmet todistavat mielestäni runoilijan ja ihmisen ylivertaisuuden tekoälyyn verrattuna. Ihmisellä on muisti, jonka kerroksista irtoaa tunnekokemuksia aistien rinnalle. Tämän kaiken Kristiina Wallin on järjestänyt kirjaan kokonaisuudeksi, helposti luettavaksi ja nautittavaksi. Pidän hänen näennäisen yksinkertaisesta tavastaan kirjoittaa ja tarjota sitten yllättäen kiteytyksiä, jotka johtavat uuteen.  Myös kirjan aiheet koskettivat minua ja koskettavat epäilemättä monia muitakin. Kaikki eivät vain sitä ehkä vielä tiedä. 

Kristiina Wallin on tunnustettu runoilija, joka vasta viime vuosina on tarjonnut lukijoille pitkää prosaa. Ensimmäinen romaani Vaikeampaa on olla näkemärtä unia ilmestyi 2021. Tekisi mieli pohtia ja kysellä, liittyykö siirtymä ikääntymiseen, vaikka runoteoskin on välillä ilmestynyt.  Otan kuitenkin Wallinin kirjat joka tapauksessa ilolla vastaan. Vahva lukuelämys! Suosittelen.

Kristiina Wallin: Laituri. S&S, 2026. 285 sivua 

Leena Krohn: Näköisyys

Lapsuudestaan asti herkästi palellut Horkka saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Itseriittoinen ja tunnettu taiteilijakollega Lysander antaa hänen maalata  tilausmuotokuvia, joita ei itse lomansa aikana ehdi/halua maalata. Jo ensimmäinen malli 101-vuotias isoäiti, entinen näyttelijä, joka haluaa tulla ikuistetuksi alastomana antaa vihjeen siitä, että vaatimaton ja kohtelias taiteilija saa  erikoisia malleja ja toimeksiantoja, jotka vuorottelevat. On kirjailija, palkkamurhaaja, tekoäly ja unettoman unen herra. Outoja olentoja riittää myös päivien muihin käänteisiin, kuten entinen bingoemäntä , joka pitää surkeaa kuppilaa Lysanderin ateljeen lähellä.

Miten tuo väritön, puolikuollut naishahmo Horkkaa kiehtoikaan! Hänen tappionsa, hänen elämäninhonsa imi Horkkaa puoleensa, houkutteli kuin katkera lupaus. Siitäpä juuri Horkka aikoi tehdä kuvan, ei Lysanderin ehdotuksesta vaan omasta valinnastaan.

Vaikka Horkka ei ole saavuttanut taiteilijana sellaista asemaa kuin kollegansa, hän on lapsesta asti halunnut nähdä ja ymmärtää maailmaa juuri piirtämällä.

Kerran kesälomalla matkalla maalle nuori Horkka oli katsonut auton ikkunasta ohikiitäviä puita ja yrittänyt ehtiä nähdä jokaisen erikseen. Ja Horkka halusi sanoa jokaiselle puulle: "Näen sinut! Ja sinut! Ja sinut" Niin kuin puilla olisi samnalainen tarve kuin ihmisillä tulla nähdyksi.

Influensserin muotokuvan maalaaminen osoittautuu hankalaksi, sillä hänen persoonansa on vahvasti sidoksissa tuotteisiin, joita hän myy ja mainostaa ja joihin hänen oma persoonansa kätkeytyy. Niinpä Horkka aloittaa taustasta.

Hän oli jo ottanut esiin violetin vahapastellin - kai kynsien värin vuoksi - ja tummentanut sen pitkällä sivulla influensserin taustan. Toistaiseksi henkilövetoisen itsepromoottorin kohdalla oli vain ihmisen muotoinen aukko, joka odotti täyttymistään.

Henkilöiden kavalkaadi ja heistä tekeillä olevat muotokuvat paljastavat Horkalle ja samalla kirjan lukijoille elämästä ja maailmasta paljon enemmän kuin kukaan haluaa tietää tai nähdä. 101-vuotiaan isoäidin pohdinnat vanhuudesta ja elämän kululusta saavat yleipätevää merkitystä:

Vanhuus on elämän ankarin testi, toisille lyhyt, joillakin se jatkuu ja jatkuu kuten minulla. Mutta kaikki hylätään. Nuorena ihminen kuvittelee, että nuoruus on jotain hänelle kuuluvaa. Mutta se on valeasu siinä kuin vanhuuskin. Nuoruutta ei halunnut riisua, vanhuuden haluaisi. Lapsena tiesin, että en ollut lapsi. Nyt tiedän, että en ole vanhus. Olen sama kuin olin silloin, minä itse.

Unettoman unen herra määrittelee olemassaoloa näin:

Harhoista syvin on uni elämästä, uni itsestä, uni maailmasta. Kas, se unohtuu eikä enää koskaan palaa, kun sen päättää uneton uni, kun ajan nielee ajaton, kun ääretön voittaa lyhyen yön.

Minua hävettää tavattomasti tunnustaa, että tämä oli ensimmäinen teos jonka luin Leena Krohnilta. Hänhän on kansainvälisestikin arvostettu, käännetyimpiä ja monesti palkittu kirjailija, kuten kustantaja takasivulla todistaa. Monesti olen kirjastossa pyöritellyt hänen kirjojaan käsissäni; ajatellut, että pitäisi, mutta jokin vaikeuden pelko on pidätellyt. Tästä kirjasta viehätyin kovasti. Nythän minulla on kirjailjan mittava tuotanto koskemattomana ja luulen kyllä viihtyväni hänen kirjojensa parissa jatkossakin. 

Leena Krohn: Näköisyys.  Teos, 2026. - 157 sivua

 

Milla Härmä : Loma

 

Kiertelin ja kaartelin monen ylistämää kotimaista esikoiskirjaa. En uskaltanut tarttua romaaniin, koska en tuntenut kuuluvani kohderyhmään. Romaani kertoo lapsiperheestä, joka lähtee viikon lomalle johonkin itäeurooppalaiseen kaupunkiin, lähellä merta. Ehkä jossain kohdassa kirjaa mainitaankin Puola, vaikka kaikkia erisnimiä kirjailija käyttää säästeliäästi. Se antoi minullekin samaistumismahdollisuuden. Kertojan aviopuolisoa puhutellaan mieheksi ja keskusteluosioissa lasten kanssa isäksi. Lapset ovat yksitoistavuotias, kahdeksanvuotias ja viisivuotias. 

En aluksi osannut hahmottaa lasten sukupuolta, vaan eläydyin omiin muitoihini perheeni vuosikymmenten takaisilta Keski-Euroopan matkoilta. Toki aika oli toinen eikä matkustaja turhautunut tai saanut apuja puhelimen sovelluksita, mutta pettymykset palasivat yhtä aitoina mieleen kuin silloin ne koin. Hellemekot paljastivat kirjan kahden nuoremman lapsen sukupuolen toiseksi kuin omien lapsieni, mutta viihdyin kirjan äärellä ja tunnistin turhautumisen ja väsymyksen, kun asiat eivät suju niin kuin lomalla pitäisi ja sääkin pettää.

Minä maksan, ollaan nyt mukavasti, sanon, sillä on loma ja haluan, että meillä on ihanaa. He katoavat karkkihyllylle, yksitoistavuotias valitsee tikkarin jota uitetaan  poksuvassa jauheessa, viisivuotias ja yksitoistavuotias tikkarin, joihin voi viheltää.

Tuntuu siltä, että päivien tekemiset ja lasten tekemisistä huolehtiminen on  on pääosin kertojan vastuulla:

 Anteeksi, että olen äiti. Anteeksi, että yritän huolehtia, että homma pysyisi jotenkin  kasassa...

Oikeasti tämä äitikin kaipaa lopulta omaa aikaa mukaan ottamansa Hyryn Uunin kanssa, kutta kirjan lukeminen etenee hitaammin kuin uuninteko tuossa teoksessa. Lomailun oheen ripautellaan opettavaisia museokäyntejä, mutta maailmansodan aikainen museo osoittautuu painajaiseski, jota on vaikea selittääö lapsille.

Mikä sinulla kesti, sanoo yksitoistavuotias, söin teidän ruokia, sanon. Sinä olet ihan kuin mummo, hän sanoo. Miten niin, kysyn, no että kaikki pitää syödä jos on ostanut. Enkä ole, sanon ja nauran, sillä tiedän että hän on oikeassa. Myös mies nauraa, ja silloin sisälläni kuohahtaa.

Vanhemmat pelaavat kyllä samassa joukkueessa, mutta nainen kantaa vastuuta enemmän kuin mies, joka seuraa tyytyväisenä taka-alalla, kulkee mukana osallistumatta, vonkaa seksiä, (jota nainen välttelee) ja haluaa juoksulenkeille. Tekisi mieli sanoa kertojalle, että mies on valinnut paremman strategian, vaikka hän on vain valinnut sen helpomman. Helppohan minunkin on täältä vuosikymmenten päästä huudella. Tästä perhe-elämän puurosta, jota ei turisteille suositella, syntyy kuitenkin kaiketenkin se musta huumori, jota kustantaja takakannessa mainostaa. Minulle tämä oli totisinta totta yhä. Harvoihin kirjoihin samaistun näin, mutta lukusuosituksen uskallan silti jakaa. Hyvin kirjoitettu kirja onnen tavoittelusta ja kuvitelmien ylläpitämisestä.

Milla Härmä : Loma. WSOY, 2026. - 309 sivua

Alia Trabucco Zeran: Puhdas

 Tämä kirja kiinnosti minua, koska yleensä  Latinalaisen Amerikan kirjailijat tuovat näkyviin jotain sellaista, jota en itse tiedä tai näe ja heidän kerrontatapansa on minulle uusi ja tuore.   Kirjailijakin on Chilestä, joten hahmotan kirjan maantieteen sen maan mukaan.

Kirjan näkökulma on näkymättömän ihmisen, Estela Garcian, joka on äitinsä vastustuksesta muuttanut etelästä hyväosaisen perheen palvelukseen pohjoiseen Santiagoon.  Perheeseen syntyy tyttö, Julia, pian kotiapulaisen palkkaamisen jälkeen. Estelan tehtävänä on huolehtia tytöstä ja kaikesta muustakin taloudenhoidossa. Äiti menee pian töihin ja mies on koko ajan kiireinen. Aluksi huonosti, sittemmin liikaa syövää lasta kasvatetaan oppikirjojen mukaan ja kaksivuotiaana hänen on aika sosiaalistua ja mennä päiväkotiin. Tyttö ei halua.

Ajattelin lasta, hänen kynsiään, äkillisen aikuismaista elettä, tanakoita ja laiskoja käsiä, jotka olivat aina valmiina ujuttautumaan suuhun, tuhoutumaan hampaiden välissä. Minä en ole koskaan pureskellut kynsiäni, eikä ole äitinikään, Luulen, että sitä varten tarvittaisiin joutilaat kädet.

Isä päättää opettaa vettä inhoavan tytön uimaan ja menetelmä on raju: tyttö kannetaan yhä syvemmälle uima-altaseen, kunnes hän oppii liikehtimään ja pysyy pinnalla. Estela neuvottelee tytön kanssa ja saa tämän tottelemaan lahjomalla tv-ohjelmilla tai videopeliajalla. Tyttö ei ole helppo lapsi, ei varsinkaan palvelijalle.

Tytön ilme näyttää yhtäkkiä siltä kuin hän olisi kahdeksankymmenen. Eikä tuo tyttöä vanhenisi ikinä, koska hänen kasvonsa, hänen lapsenkasvonsa sisälsivät jo kaikki hänen tulevatkin kasvonsa.Välillä mietin, että hän kuoli juuri siksi. Hänellä ei ollut iulmeitä tulevaisuuden varalle.

Jo alussa annetaan vihjeitä siihen, että koko tämä romaani on eräänlainen puolustuspuhe. Lapsi on kuollut ja kotiapulaista syytetään tapahtuneesta. Tällä kertomuksella hän haluaa todistaa syyttömyyttään. 

Olen jo sanonut teille, että tällä tarinalla on monta alkua. Se alkoi sinä päivänä, kun saavuin ja joka päivä, kun en lähtenyt talosta.

Tuntemukseni kirja lukiessani vaihtelivat. Löysin mielestäni kirjasta oivalluksia ja kuvaavia ilmaisuja ja palvelustyttö kertojana toi räikeän luokkaeron ja epätasa-arvon ilmeiseksi. Puolustuspuheen sävy ei ollut nöyristelevä, vaan pikemminkin syyttävä tai ainakin paljastava. Palvelija näkee isäntäväkensä salaisuudet ja tuntee käytöksen röyhkeyden ja kylmyyden. Mielenkiintoni ei herpaantunut, enkä missään vaiheessa ajatellut jättäväni kirjaa kesken. Joku kuitenkin hämmensi ja häiritsi. Ehkä se oli täydellisen mustavalkoinen asetelma: isäntäväki oli kertojan mielestä paha ja syypää kaikkeen, myös lapsensa kuolemaan. Kertoja oli tehnyt vain yhden virheen: tullut taloon palvelijaksi ja samalla näkymättömäksi ympäristölleen. Ehkä puolustuspuheen muoto edellyttää tätä.

Luultavasti luen myös seuraavan Trabucco Zeranin suomennoksen, jos sellainen ilmestyy. Tämä kirja oli mielestäni lupaus, mutta vielä enemmän Booker-ehdokkaanakin olleelta kirjailijalta odotin.

Alia Trabucco Zeran: Puhdas. Tammi, 2026. -Espanjankielinen alkuteos: Limpia, 2022. - Suom. Emmi Ketonen. (Keltainen kirjasto, 562). - 241 sivua

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken

 

 "Kerro minulle kaikki. Haluan kuulla kaiken. Älä jätä mitään kertomatta."

Tämä on kirja, jonka parissa olen viihtynyt, kuten myös Stroutin aiempien teosten. Vaikka kirja on itsenäinen teos, on kirjailija ottanut mukaan melkein kaikki aiemmista teoksista muistamani henkilöt. He asuvat Mainessa Crosbyn kupungissa ja ovat jo vanhoja, Olive Kitteridge jopa yli 90 vuotta. He ovat rakastaneet ja eronneet, puolisoita on kuollut, lapsuus ja työtehtävät ovat vaatineet paljon. Vaan yhä he elävät siellä koronanjälkeistä aikaa ja minusta tuntuu kuin keskustelisin heidän kanssaan, kun luen kirjaa. Tapahtumat etenevät hitaasti, mutta pinnan alta purskahtelevat tunteet vaikuttavat minuunkin. 

Mukana on rankan lapsuuden elänyt kirjailija Lucy Barton, joka elää entisen miehensä Williamin kanssa. Hän käy säännöllisesti tapaamassa Olivea, ja eri-ikäiset naiset kertovat toisilleen tarinoita, joista parhaat Olive kertoo edelleen vanhalle ystävälleen. Lucy tapaa ihmisiä, keskustelee ja tarkkailee, mutta pysyttelee kuitenkin omassa yksinäisyydessään, koska:

Lucy kääntyi katsomaan häntä ja sanoi levollisemmin: "Minä pärjään hyvin yksinäisenä. Se on minun osani."

Lucy käy kävelyllä Bob Burgessin kanssa, joka on naimisissa Margaretin, papin kanssa. Bob ja hänen veljensä Jim esiintyivät kirjassa Burgessin pojat. Molemmat ovat lakimiehiä, Bob heistä inhimillisempi, Jim menestyneempi. Tässä kirjassa Jimiä koetellaan, mutta Bob on tukena. Hän ottaa myös huolekseen yksinäisen miehen puolustamisen. Mies on elänyt pitkään äitinsä kanssa, joka on nyt kuollut. Poikaa epäillään murhasta, mutta Bob huolehtii puolustuskyvyttömästä. Lucy kutsuu häntä synninsyöjäksi.

Mutta sitä sinä teet. Alkaen Jimistä, sinä olet syönyt hänen syntinsä - tietämättäsi luonnollisesti - ja - juuri sitä sinä teet. Otat kantaaksesi kaikkien synnit."

Välillä Bob tuntee kuitenkin olonsa hyljätyksi vaimonsa rinnalla. Hän polttaa salaa Lucyn seurassa ollessaan ja hätkähtää kuullessaan tämän kertovan narsistin luonteenpiirteistä.Sopivatko ne Margaretiin?

He voivat olla hurmaavia.He välittävät vain itsestään.He auttavat muita vain näyttääkseen itse hyvältä.Jos heitä arvostelee, he kääntävät sen sinua vastaan...

Vaikka Bobin tunteet ja elämä ovatkin tässä kirjassa keskeisiä, on tarinassa monta kertojaa, monta elämän ja maailman tarkkailijaa. He ovat kaikki erilaisia ja valmiita auttamaan toisiaan kuuntelemalla ja tulemalla avuksi, jos toinen sitä tarvitsi. Kaikki ovat myös jollain tavalla yksinäisiä myös aviopuolison kanssa eläessään. Kaikki ovat myös vanhoja.

Silti oli ihmeteltävä, millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

En mielestäni ole järin ihastunut amerikkalaisuuteen ilmiönä ja hiukan karsastan U.S.A:ssa asuvia kirjailijoitakin. Silti muutamista  on tullut suosikkejani. Stroutin ohella Paul Auster ja John Irwing mm. Politiikkaa en kirjoista hae enkä usein löydäkään, mutta Strout on kommentoinut aiemminkin nykymenoa jonkin sivuhenkilön kautta. Nyt näin:

Kun Bob ajatteli maansa nykytilaa, hän kuvitteli jättimäisen traktorin, joka jyristi pitkin valtatietä ja jonka renkaat irtosivat yksi toisensa jälkeen.

Tapahtumat tuntuvat tulevan kirjan sivuille kuin salaa. Lukija ei pelästy, vaan seuraa jatkoa ja niitä kokevien henkilöiden toimia pystymättä keskeyttämään. Arvasin, että oloni tuntuu tyhjältä, kun saan kirjan luettua. Tyhjältä se tuntuu siksi, että joudun eroamaan tutuiksi käyneistä henkilöistä, heidän ajatuksistaan ja keskusteluistaan. Kirjailija on syntynyt 1956 ja hänen henkilönsä ovat ikääntyneet samaa tahtia kirjailijan itsensä kanssa. Toivoisin kuitenkin vielä saavani viettää muutaman hetken edes muutaman kanssa.

Olive oli hiljaa pitkään. Sitten hän sanoi mietteissään: "Kyllä maailma on mennyt kummalliseksi. Vuosikaudet minä ajattelin: kaipaan tätä kun olen kuollut. Mutta kun maailma nyt on mikä on, ajattelen että helkkarin hyvä, kun kuolen." Hän istui hetken hiljaa ja katsoi eteensä tuulilasin läpi. "Mutta jään kyllä kaipaamaan sitä.", hän sanoi.

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken. - Tammi, 2026. - Englanninkielinen alkuteos: Tell Me Everything, 2024. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto 563) 332 sivua

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV

 Enpä malttanut jättää neljättäkään osaa Solvej Ballen septologiasta lainaamatta ja lukematta. Kun ihmettelen, mikä minua vaivaa, kun aina lankean Tara Selterin mukana elämään marraskuun 18. päivää, huomaan muidenkin viihtyvän näiden Ballen kirjojen seurassa. Helsingin Sanomissa Arla Kanerva ylisti kahta ensimmäistä suomennettua osaa pari vuotta sitten ja nyt Vesa Rantama vertaa kirjasarjaa Marcel Proustin klassikkoon, vaikka toteaakin teosten olevan tyylillisesti varsin erilaisia: 

Kysymys ajasta ja sen kulumisesta on sekä Proustin että Ballen mammuttiromaanien ytimessä ja kestonsa myötä ne saavat aiheesta irti kierroksia, joita suppeammat opukset eivät kerta kaikkiaan tavoita

Tässä kirjassa marraskuisen päivän eläjien määrä kasvaa koko ajan ja he elävät yhteisössä, Bremenissä hylätyssä talossa. Sinne saapuu yhä uusia kohtalotovereita. Tietoa onkin levitetty julisteilla eri puolilla Eurooppaa ja talosta muodostuu omavarainen keskus päivään eksyneille. Lopulta heitä on nelisenkymmentä.  Jotkut tulevat vain käymään, toiset viihtyvät pidempään.

Huone täyttyi liikkeestä: aika kului kertomuksissamme, marraskuun kahdeksannestatoista päivästä muodostuvissa virroissa, kiiruhdimme päivien läpi, ja ennen pitkää oli ilta, ja siinä me istuimme, yhdeksän ihmistä takkahuoneessa, meidän äänemme ja lauseemme, kaikki mitä oli tapahtunut, kaikki yksinäiset alut ja kohtaamiset.

Meidät on yhdistänyt ajan arvaamattomuus, tai niin me ajattelemme, me olemme pudonneet maailmasta, jokainen on pudonnut erikseen mutta kokenut saman huimauksen. Meitä yhdistävät yksinäiset vaelluksemme marraskuun kahdeksannessatoista päivässä. Ja kohtaamisemme. Se, ettemme enää ole yksin. Kaikki se, mitä meidän ei tarvitse selittää.

Jotkut viihtyvätkin tässä päivässä. Sonia ja Peter ovat tavanneet päivän loppupuolella yökerhossa ja viettäneet yötä samassa sängyssä rakastelemassa. He voivat kokea tuon ihastumisen ja rakastumisen yhä uudestaan. Kunnes haluavat jotain enemmän. 

Niin sitä oppii tyytymään vähään, Sonia sanoi ja vilkaisi Peteriä. .  Sonia nyhti puusta lehden, taittoi sen ja haisteli murtumakohtaa. Peter ei sanonut mitään.  Toivottavasti heillä ei ole ongelmia, tässä talossa tarvitaan kaikki mahdollinen rakkaus. Siis jos haluamme säilyttää uskon rakkauteen.

Päivässä on sellaisiakin piirteitä, jotka antavat lupauksen tilanteen muuttumisesta ja sitten vetävät sen takaisin. Puiden siemenet voivat itää ja kukat tulevat nupuille, mutta eivät aukea tai tuota hedelmiä Kellariin pari naista perustaa ompelimon, sillä talon ruokavarastot on pian syöty. Henry liittyy huonekalujen huoltojoukkoihin, mutta haluaa suorittaa ruuanetsinnän yksin.

Hänestä tuntuu että me elämme suojatussa maailmassa, mutta torin vihanneskauppiaiden luona, ylijäämätuotteiden varastossa, maahantuojien pikku toimistoissa, valtavia maito- ja jugurttimääriä säilövissä kylmiöissä voi kokea yhteyden toiseen maailmaan. Silloin hänestä tuntuu että hän hyväksyy tappionsa. Ehkä juuri siksi hän haluaa tehdä sen yksin. Neuvotella menetetyn maailman kanssa.

Neuvotteluja töiden hoitamisesta ja työvuoroista tarvitaan yhteisössä elämiseen. Vaikka sama päivä alkaakin aina, tarvitaan mittausyksiköitä ajan mittaamiseen lyhyempinä pätkinä kuin aina karttuvana päivien lukumääränä. Päivään jämähtämisen voi nähdä myös helpotuksena.

Meidän ei tarvitse päteä, suorittaa, pitää puoliamme, kiihdyttää tahtia, päästä maaliin. Meiltä ei puutu mitään, meidän ei tarvitse kilpailla toisiamme vastaan työpaikoista, arvostuksesta tai paremmasta palkasta. Meidän ei tarvitse osoittaa statustamme tai rikkauttamme autoilla ja asunnoilla, vempaimilla ja hyvännäköisillä vaatteilla, sillä kaikki voivat saada saman. Jos haluavat.

En enää kiellä itseäni tarttumasta Ballen sarjan viidenteen osaan. Tiedän tekeväni sen kuitenkin .  Miksipä en sitä lukisi, koska Balle osaa viedä lukijan outoon maisemaan, josta haluaa tietää enemmän. 

Haluan lopuksi vielä tallentaa tähän yhden kirjasta löydetyn näkökulman kirjoittamiseen:

Ehkä kirjoitan juuri siksi. Ehkä se on minun tapani olla yksin. Ehkä paperi on minun oveni pois kuhinasta. Tapa suunnistaa toisiinsa sotkeutuvien ajatusten ja  äänien joukossa. Kun istun yksin paperin ja kynän kanssa, tiedän että on vain Taran käsi paperilla, pehmeä liike, että kerään käteeni äänet ja liikkeet, ajatukset ja selitykset, kaiken minkä jaamme, että meitä on monta, että olemme yhteisö, erikoinen seurue, ja silti: minun käteni yksinkertaisessa liikkeessä, kaikki mikä on tihkunut lauseisiini, käteeni, ja kirjoitan itseni kapealle polulle, lause lauseelta, liikun eteenpäin, hiivin ihan hiljaa. Yksin.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV. -Kosmos 2026. -Tanskankielinen alkuteos: Om udregning af rumfang., 2022. Suom Sanna Manninen. - 174 sivua

Lisa Genova: Edelleen Alice

 

Tähän kirjaan en vain saanut tartuttua silloin, kun se ilmestyi  2007. Sen jälkeen siitä on tehty elokuvakin ja kirjan aihe, muistisairaus, on tullut yhä yleisemmäksi. Pitkään kaipasin tarinoita, jotka kertovat muistisairaudesta itse koettuna. Tämä on sellainen. 

Alice Howland sairastuu viisikymppisenä alzheimerin tautiin. Hän on kognitiivisen psykologian professori, kolmen aikuisen lapsen äiti, joka elää rikasta ja monipuolista elämää menestyneen puolisonsa kanssa. Hän pitää huolta kunnostaan juoksulenkeillä ja on pidetty opettajana.

Kirjan kuvaama ajanjakso alkaa syyskuusta 2003 ja päättyy 2005. Tuona aikana Alicen sairaus etenee vauhdilla satunnaisesta muistamattomuudesta tilaan, jossa hän ei voi lähteä yksin kodistaan lenkille , koska eksyy ja unohtaa syödä, koska näkee ruokaa etsiessään jotain muuta. Hän on laatinut itselleen diagnoosin saatuaan ohjeet, miten toimia, kun ei enää muista tiettyjä asioita. Nuo ohjeet hän säätää avattavaksi joka aamu tärinähälytyksen avulla.

Alice, vastaa seuraaviin kysymyksiin: 

1. Mikä kuukausi nyt on? 

2. Missä sinä asut? 

3. Missä työpaikkasi on? 

4. Mikä on Annan syntymäkuukausi? 

5. Miten monta lasta sinulla on? 

Jos sinun on vaikea vastata johonkin näistä kysymyksistä, avaa tietokoneesi kansio nimeltä "Perhonen" ja naoudat sieltä löytyviä ohjeita heti.

Alicen työelämässä ja aiemmassa elämässä hankitut taidot ja älykkyys kannattelevat ja pitävät hänet toimintakykyisenä pitkään. Hän ei kadota täysin aloitekykyään, vaan perustaa varhaiseen alzheimerin tautiin sairastuneiden ryhmän ja pitää jopa luennon asiantuntijoille omien kokemustensa pohjalta. Vaan toimiiko ohje sittenkään?

Luulen, että tämä kirja on aukaissut tietä muille muistisairauksista kertoville kirjoille. Alicen elämää diagnoosin jälkeen on kuvattu koskettavasti, riipaisevasti ja yllättävän tarkasti. Lisa Genova on neurotieteiden tohtori, joka on tutkinut Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden sekä aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen molekyylisiä syitä.Tämä oli hänen esikoisromaaninsa ja sen jälkeen on ilmestynyt kaksi teosta, joita ei ole käännetty suomeksi. Minusta tämä on edelleen tärkeä kirja ja se vei minut Alicen pään sisään. Tunsin voimattomuutta ja masennusta, kun Alicekin niin tunsi taitojen kadotessa. 

Minulla on ikävä itseäni.

Tunsin huolta ja syyllisyyttä Alicen lailla lapsien tulevaisuudesta, kun tauti todettiin perinnölliseksi. Tähän tarinaan ei voi kuvitella onnellista loppua, mutta tärkeä kirja tämä on edelleen, vaikka suomennoksessa toistuva kommunikaattori-sana paljastaa ilmestymisajankohdan jo jääneen menneisyyteen. Tieteellistä ajankohtaisuutta en pysty arvoimaan, tunteen tasolla tämä toimii.

Lisa Genova: Edelleen Alice. - WSOY, 2010. -Alkuteos: Still Alice, 2007. - Suom. Leena Tamminen. - 284 sivua

Henna-Riikka Kuisma: Maaperä

 

Vaikuttaa siltä, että tänä keväänä minut on kutsuttu useampiinkin sellaisiin juhliin, joihin en ole ikinä kuvitellut osallistuvani. Johanna Forssin Pidot kertoivat ajan vaatimuksesta näyttäytyä oikeiden ihmisten kanssa koko ajan päivittyvässä somevirrassa. Hanna-Riikka Kuisman Maaperässä juhlat eivät tunnu loppuvan ensinkään ja niissäkin juhlijat haluavat päästä näkymään lähiöön muutaneen somepersoonan, Nanan tuottamassa livestriimissä. 

Hän on seuraillut Nanaa ulkona, mutta ei ole hahmottanut asiaa, vaan muistaa Nanan sellaisena kuin näki tämän ensimmäisen kerran, kultatukkaisena, säkevöivänä ihmeenä, jota hänenlaisensa Janteen lakiin kasvanut klassisesti oli opetettu vihaamaan.

Nämä juhlat ovat paljon edellisiä rähjäisemmät ja osallistujat maksavat yli kykyjensäkin alkoholit ja huumeet, joita kuvioihin tulee.Juhlijoista ei kukaan ole priimakunnossa, vaikka moni tarkoin laittautuukin; meikit repsahtavat ja hiuslisäkkeet roikkuvat, mutta biletys jatkuu. Tietenkin hinta tulee lopulta liian korkeaksi, mutta kun juhlat ovat menossa, siitä ei tiedä. 

Renen katse on kaikesta huolimatta täynnä auringonkukkasadetta, turkoosin meren kimmeltäviä kuohuja ja tyrmäävää lämpöä, joka värisee sisuksissa järistyksinä, maanvyöryinä ja tulvina niin, että omat silmät ovat kääntyä ympäri.

Tarina etenee useamman henkilön näkökulmasta. Lähiön asukkaiden menneisyys pyrkii pintaan paljastaen niin menneitä ystävyyksiä kuin onnettomuuksia. Lähiöön jääneet ovat yhtä lailla pettyneitä elämäänsä kuin sinne maailmalta takaisin muuttaneet. Kaikki etsivät uutta alkua. Kaikenlisäksi  lähiön kerrostalot on rakennettu epäilyttävälle maalle, kaatopaikan päälle ja siihen johtaneet politiikan kiemurat odottavat paljastumistaan.

Sivukorvalla on saanut kuulla ihmisistä, jotka ovat löytäneet pihoiltaan eläinten jäänteitä, outoja läikkiä ja vajoamia nurmikolla, sateen jälkeen esiin pistäviä jätesäkkejä täynnä romua. Vuosien varrella monet lapset ovat sairastuneet selittämättömästi, eläimet karttavat tiettyjä alueita. Samoja, joissa leikkimisen jälkeen hän ja kaverit oksentelivat jo lapsena.

Vaikka kerronta paljastaa lukijalle armottomasti henkilöiden avuttomuuden ja surkeat, jo ennalta tuhoon tuomitut yritykset parempaan elämään tai edes ystävyyteen, läikähtää kovastakin kohtalosta pintaan häpeän lisäksi inhimillisen lämmön ja yhteisöön kuulumisen tarve. Paljon valoa kirjailija ei kuvattavilleen tarjoa, mutta lukija viedään heikompien puolelle.

Sydänalaa puristaa. Miten monta kertaa saman ihmisen voi menettää? Kuinka voi menettää jonkun, jota ei koskaan ollutkaan?

Juonta kuljetetaan henkirikoksen varjolla eteenpäin, mutta pääasiaksi nousee kuitenkin poliittisen pyrkyrin likaisia keinoja kaihtamaton toiminta ja sen aiheuttamat onnettomuudet. Henkilöitä oli minulle liian paljon ja kun näkökulma vaihtui ja kertojien nimetkin vaihtuivat somessa ja tosielämässä, putosin välillä kärryiltä kokonaan. Nopeasti minut vedettiin taas mukaan, sillä pyöritys kiihtyi loppuun asti.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut jo kahdeksan romaania, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. On ehkä syytä paneutua myös hänen aiempaan tuotantoonsa, sillä tämä oli vahva näyttö osaamisesta ja uskaltamisesta. Ansioihin on  lisättävä vielä kirjailijan kyky kuvata  tarkasti ja ilmeisen asiantuntevasti ympäristöä ja valita kerrontaa tukeva näkökulma maan tasalta.

Pikkuhiljaa ihmismuurin sisin kehä ajautuu leikkipuiston ulkopuolelle uskaltamatta kuitenkaan koskea lahottajasienen ja homeen tärvelemiin aitapölkkyihin, joissa tupajäärät, hevosmuurahaiset ja puupistiäiset piileskelevät vaiti. Leikkipuiston sisällä vaahterassa kaarnakuoriaiset, sarvijäärät, nilurit ja muut puissa elävät ötökät painautuvat syvemmälle kuoren alle.

Henna-Riikka Kuisma: Maaperä. Like, 2026. -Kansi: Ninni Kairisalo. - 352 sivua

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 Nobel-kirjailijaan tutustuminen oli kokonaan jäädä tekemättä, kun suomennoksina oli luvassa vain paksuja järkäleitä vieläpä septologiana.Annos tuntui liian vahvalta. Onneksi yksi lukupiirini tarttui tähän kapoiseen kirjaan, joka oli kaikkea sitä, mitä hyvältä kirjalta odotan ja paljon enemmän.

Kirjan ensimmäisessä, aamu-osiossa, syntyy poikalapsi vanhalle pariskunnalle, jolla on jo tytär. Isä, kalastaja Olai on hartaasti odottanut poikaa ja synnytys hermostuttaa, vaikka kätilö on ehditty hakea. Isä murehtii ja jännittää sekä vaimonsa että lapsen selviämistä. Luulin, että pääsanoma on tässä, mutta edessä olikin huikea matka syntyneen lapsen, Johanneksen elämän päätepisteeseen.

Johannes herää ja suunnittelee päivän puuhailuja. Hän valmistautuu lähtemään pyörällä länsipoukamaan, syö aamiaista ja miettii lähellä asuvan Signe-tyttärensä käyntiä.  Johanneksen vaimo Erna ja moni ystäväkin on jo kuollut. Hän miettii venettään ja päättää lähteä kalaan, koska sää on hyvä.  Kaverikseen hän saa vanhan ystävänsä Peterin. 

Jääköön kalasaalis ja päivän kulku muiden lukijoiden selvitettäväksi, mutta hienosti Fosse kuljettaa lukijaa elämän rajan yli. Kerrontaa katkovat vain pilkut ja välillä dialogi, mutta silti Fosse pystyy kertomaan tarinan , jonka lukija hahmottaa vasta vähitellen. Johanneksen muistot ovat hieman hataria ja hänen nykyisyytensäkin tuntuu hetkittäin epävarmalta.

Kuinka upean kaunis onkaan tämä kertomus! Fosse saa tekstissään välittymään lämmön ja vaatimattomuuden, jolla kalastaja on kulkenut läpi koko elämänsä tyytyväisenä siihen, mitä kohtalo on hänelle suonut. Vaimoaan hän yhä kaipaa, mutta tuntuu hyväksyvän kuoleman tämänkin kohdalla. Vaikka kirjan keskeisin sisältö on juuri lähestyvässä kuolemassa, jää lukijalle rauhallinen ja hyvä olo, kun kirja päättyy. Vahva suositus! Taidanpa sittenkin lähestyä septologian ensimmäistä osaa.

tänään ei ole samanlainen päivä, tänään on aivan omanlaisensa päivä, sellaista mitä ei ole joka päivä, Johannes ajattelee ja sitten hän säpsähtää, sillä eikö Peter olekin hänen edessään ilmielävänä vaikka onkin kuollut?

Jon Fosse: Aamu ja ilta. WSOY, 2024. - Uusnorjankielinen alkuteos: Morgon og kveld, 2000. Suom. Katriina Huttunen. - 119 sivua

Jari Järvelä: Raiteet

 

Tuntuu melkein mahdottomalta liki viisisataa sivuisen järkäleen ja kolmen eri ajanjakson jälkeen eritellä lukukokemustaan. Tekijällä on ollut vielä paljon mittavampi urakka kirjan kanssa, mistä Järvelä jälkisanoissaan kertookin: vuosikymmenten työ, mittava lähdeaineiston keruu ja sitten vielä tarina, jossa ei juuri sovi erehtyä yksityiskohdissa. Ihailin Markus Nummen Käräjiä tosipohjaisen tarinan sommittelusta yhteen mielikuvituksen kanssa, mutta tämä on ollut nähdäkseni vielä vaativampi työ. Onhan tarinoitakin kolme.

Ensimmäisessä tarinassa tehdään rataa  Hämeenlinnasta itään nälänhädän vuosina 1867-1868. Nälkiintyneet ihmiset pestautuvat raskaaseen työhön pitääkseen itsensä hengissä. Kaikki eivät siinä onnistu ja rataa kutsutaankin Luuradaksi, koska kuolleet on haudattu radan alle notkokohtia täyttämään.. Tarinan kokijoita ovat muun perheensä menettäneet keskenkasvuiset sisarukset Ilmar ja Amanda, joiden mukaan on lähtenyt myös perheensä menettänyt ontuva August. Välillä toimittja Matias Mattson, Taskumatti, kehii omaa versiotaan radan rakentamisesta lehtiin rakennuttajien ja valtiovallan mielen mukaanja ristiriita on herättelevä.

Yhtenä yönä oli ryöpyttänyt sakea lumituisku, pyry oli haudannut lumen alle suuren osan kaivamastamme montusta. Meidän piti lapioida lumi pois ennen kuin pääsimme siirtämään maata. Ja kun aurinko lämmitti vastasataneen lumen, se pehmeni sohjoksi. Kahlasimme märissä  kinoksissa munia myöten. Sohjon alla odotti sitten palkkioksi routainen maa, ja routa ulottui syvälle. August mittasi illalla rautakankea ja sanoi, että se oli selvästi lyhentynyt.

- Kauhia lumimyrsky reuhasi näillä seuduilla viime maanantaina, jonka takia junatkin seisahtuivat. Maanantaiaamulla lähtevä juna pääsi tuskin Turenkiin. Se kauhia onnettomuus sattui siinä, että eräs työmies, joka monen muun seurassa oli lunta luomassa Harvialan kohdalla, tarttui vaatteistaan vaunujen astinsiltaan. Hän oli seisahtunut, kuten muutkin työmiehet nojaten lumiseinään junan ohitse mennessä. Lokomotiivi kyllä meni koskematta, mutta vaunujen porras tarttui ja vei miehen . Hän seurasi laahaten junaa aina Turenkiin, kauhialla tavalla rääkättynä repaleiksi.

Toinen osa kertoo Amandan pojantyttärestä, punakaartilainen Amalia Kuutamosta, joka on panssarijunassa kuularuiskun käyttäjänä. Panssarijuna toimii aluksi postinkuljetuksessa ja saattoi myös Uralilta viljaa  Suomen työläisille toimittavia vaunuja.

Niin pitkästä viljajunasta olisi mielestäni kyllä vaunu jos toinenkin piisannut irrotettavaksi ja sisällön olisi voinut jättää radanvarren asukkien hoteisiin, mutta määräyksemme olivat ankarat. Kaikki kolmekymmentäkaksi viljavaunua oli määrä viedä Helsinkiin, sillä pääkaupungin nälkä oli komissaarin mukaan tärkeämpi kuin radanvarren kauppaloiden ja pitäjien

Amalialla on poika, Voitto, jota mummo hoitaa. Mummo ei ymmärrä isättömäksi jääneen lapsen äidin intoa parantaa maailmaa väkivaltaa käyttäen, vaikka on itsekin räjäytellyt kallioita nuorena rataa tehdessään.

Amanda oli tosin sanonut, ettei se räjäytä mitään tuhotakseen. Se oli aina räjäyttänyt vain rakentaakseen. Mummi ei ymmärrä, että paratiisin rakentaakseen pitää ensin tuhota helvetti.

Kolmannen osan tarina sijoittuu vuoteen 1944 ja se tapahtuu mitättömällä asemalla, jonka asemapäällikönä on Amalian poika. Poika on rampautunut eikä kelpaa sotatoimiin. Lapsena Voitto kuvitteli isäkseen Paavo Nurmea, koska oli niin kova juoksija.

Juoksin kauppaan, juoksin kouluun, juoksin marjametsässä, juoksin ohittavien junien perässä, juoksin toimittamaan jokaisen tehtävän joka minulle annettiin. Juoksin niin nopeasti, että kiusaajat saivat minut harvoin kiinni.

Nämä kolme erillistä tarinaa Järvelä on sitonut yhteen kolmen sukupolven erilaisten kohtaloiden ja rautatien kautta. Ratapölkkyjen tervan tuoksu on vahvasti läsnä ja kerronta etenee vaivattomasti huolimatta  raskaista vaiheista Suomen historiassa ja kuvattavien henkilöiden elämässä. Kirjailija kuvaa elävästi ja tarkasti niin räjähteiden valmistusta kuin höyryjunan toimintaa. Kertojana hän ei ota kuvattavien puolesta kantaa puoleen eikä toiseen, vaan antaa henkilöiden edetä omien ratkaisujensa mukaan. Tällä tavalla kirjoitetaan suuria kertomuksia ja nostetaan pieniä, näkymättömiä ihmisiä ja historian katveeseen jääneitä aikakausia näkyväksi. Olisin suonut kirjalle suuremman huomion Finlandia-mittelöissä. Toivottavasti lukijat löytävät sen!

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. - 479 sivua

Johanna Forss: Pidot

 

Näihin pirskeisiin en olisi kuvitellut pääseväni. Niihin kaikki haluavat, sillä kutsujen järjestäjä Marianne, on tunnettu vaikuttaja, jonka suosiosta ja ystäväpiiriin pääsystä on syytä olla mielissään ja muistaa myös jakaa somessa tiedon tästä.  Myös lapsuudenystävä Maria on saanut kutsun juhlaan, vaikka kaksikon tiet ovat eronneet jo aikoja sitten. Marialla on oma työnsä ,Johannes ja lapset kun taas Mariannen tuttavapiiri koostuu silmäätekevistä toisista mediapersoonista. 

Lapsuudessa asiat olivat toisin. Molemmat kasvoivat maailman navaksi itseään nimittävässä pikkukaupungissa. Marianne piti huolta masennuksesta kärsivästä yksinhuoltajaäidistään ja Maria kasvoi ydinperheessä, joka sittemmin hajosi. Maria miettii , haluaako lainkaan osallistua entisen ystävänsä juhliin.

Millaista oli elää maailmassa ennen peilejä, kameroita? Kun omaa kuvaansa saattoi etsiä vain tyynen järven pinnasta ja muiden katseista. Oliko omien ajatusten virta silloin vuolaampi vai oliko se ennemmin kuin järvi, aava ja yhteydessä muihin?

Näissä juhlissa yhteydet hoidetaan osallistujien lisäksi ulkomaailmaan. Puhelimet välittävät kuvat ja tunnelmat välittömästi ja muiden saamaa huomiota tarkkaillaan tiiviisti. Luen kuvauksesta kritiikkiä jatkuvaa somejakamista kohtaan. Juhlissa ollaan läsnä vain oman kuvan kirkastamiseksi. Oma minä ja elämä piilotetaan tiukasti julkisen kuvan taakse.

Marianne on tietenkin kuviin halutuin kumppani. Maria löytää pari muutakin entistä koulukaveriaan ja tempautuu mukaan juhlatunnelmaan hyvän tarjoilun myötä.

Miia ja Piia alkavat tanssia kanssani, peilaamme toisiamme liikkeillämme, kellumme yhteisessä rytmissä. Katson heitä ja sydämeni on pakahtua. Tämän olemme osanneet siitä hetkestä lähtien kun ensimmäisen kerran tanssimme strobovalojen tuiskeessa.

Käänne ja petos tuovat kerrontaan loppupuolella vauhtia, mutta muuten juhlien kuvailu kaikkine some-kuvioineen tuntui välillä jatkuvan loputtomiin. Ihan tyytyväisenä poistuin kuitenkin näistä juhlista, vaikka ymmärränkin, ettei pitoja ollut tarkoitettu minulle.

Johanna Forss: Pidot. Tammi, 2026. Kansi: Markko Taina. - Kannen maalausAbrham Mignon, s.1669. -195 sivua

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Pitäisikö perustella, miksi luin kirjan? Sehän palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla, mutta nimi ei houkuta, eikä kansi. Sisältö on vielä nimeäkin rajumpaa kamaa: sianruhojen keskellä kulkee kerronta läpi Esterin elämän. Nimihän jo paljastaa ammatin. Viihdyin kirjan parissa.

Ester on ainoa lapsi; kasvaa lihakaupassa, jota hänen vanhempansa pitävät. Hän on isänsä silmäterä, joka pelkää pimeyttä isän pallomaisen vatsan sisällä.

Pimeydestä kuuluu ääniä, pulputusta ja kurinaa, sydämen jyskettä. Mutta on myös täydellisen hiljaisuuden hetkiä. Ne ovat pelottavimpia. Hänen isänsä sisäinen maailma on hänelle tuntematon, piumeä ja hiljainen paikka. Ruumiin suljettu onkalo kuin luola täynnä salaisia tapahtumia. Pimeydessä piilee vaaroja. Sellainen kuin sydänkohtaus.

Sydänkohtauksen jälkeen isä on sairaalassa. ja palaa väsyneenä istumaan lihakaupan nurkkaan. Ester kasvaa aikuiseksi, opiskelee teurastajaksi. Hän haluaa isänsä neuvon mukaan lempeäkätisen miehen ja löytääkin viimein Keinosiementäjän.

He molemmat rakastavat työtään. Se on ihanaa. Sydän lyö Esterin rinnassa nopeammin kuin olisi sopivaa.

Hän kysyy: Onko tämä sitä?

Keinosiementäjä vastaa: On.

Koti on täydellinen, mutta lasta ei yrityksestä ja odotuksesta huolimatta kuulu.

Päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin.

Hedelmättömän vaelluksen ja sairastumisen jälkeen Ester hahmottaa kehonsa todellisen koon. Hänen sisäpuolensa on laajempi kuin ulkopuoli. Ulkopuoli on vain pintaa, sisäpuoli on hän kokonaisuudessaan.

Kirja hyvin lihallinen - kaikin mahdollisin tavoin. Esterin oma keho kypsyy lapsesta aikuiseksi hyvin lähellä sikojen ruhoja. Hän näkee siollakin sielut, jotka lentävät sian kuoltua taivaan liemikattilaan enkelten hämmennettäviksi. Kerronta on niin varmaa, että lukija haukkoo henkeään. Moni arvostelija käyttää kirjasta sanaa groteski. Varmaan sana on oikein, mutta Esterin tarina lihan ympäröimänä on myös hurja kasvutarina, joka alkaa riehakkaasti ja päättyy hieman apeampiin tunnelmiin. Kirja ei saarnaa eikä tuputa, vaan toteaa ja tarjoaa lukijalle omaperäisen tavan tarkastella maailmaa. 

Jos yritän luokitella kirjaa maagisen realismin tai satujen maastoon, tuntuu kirjassa aina olevan jotain enemmän tai vähemmän. Räväkkä kerronta tarjoaa lakonista huumoriakin ja lihakaupunki muistuttaa suomalaista tehdaspaikkakuntaa. Kirjailija mainitsi Luomiskertomuksessa YLE:llä lukevansa Olga Tokarczukin kirjoja mielellään. Niin teen minäkin, joten tässä yksi johtolanka. Analyysi tosin jää puolitiehen, mutta taatusti tulen lukemaan tekijän seuraavankin kirjan.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos, 2025. 181 sivua

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia

On ollut kovin vaikeaa asettua viimevuotisen Finlandia-voittajan ääreen, vaikka olen yleensä pitänyt tapanani nuo palkitut kirjat lukea ja olen muutaman Fagerholmin kirjan lukenut aiemmin ihan mielelläni. Julkisuudessa on nostettu esiin kirjan tapahtuma-aikaa 1970-luvulla. Kirjan takakansi ilmoittaa:

Vanhemmat ihmiset muistelevat tuota aikaa rauhan tyyssijana, mutta Alicen sukupolvi näkee sen toisin: kuuluu uutisia Saksan levottomuuksista, huhuja taisteluista, jotka lannistetaan säälittä, ja kapinallisesta naisesta, joka kuolee selliinsä. 

Kuulun kyllä tuohon vanhempaan sukupolveen, joka perusti perhettä ja hoiteli lapsia 1970-luvulla, eikä Ulrike Meinhofin elämä vaikuttanut minuun kuin chileläisten pakolaisten kohtalot 1960-luvulla. Nykyisessäkin maailmantilanteessa 1970-luvun tapahtumat vaikuttavat etäisiltä ja - pienmmiltä. Vaan totta tietysti on, että nuorena ihminen on vaikutteille altis ja tavoittelee ehdotonta oikeudenmukaisuutta. Kirjailijakin oli nuori 1970-luvulla. Ei tämä  autofiktio ole, mutta todellisuus on taustalla. 

Päähenkilöstä, Alicesta kasvaa kirjailija. Hän asuu ja käy koulua aluksi  äitinsä Friedan kodissa maaseudulla. Siellä kesäisiin tapahtumiin  vuonna 1976  liittyy tärkeitä ystäviä, kuten Honecker ja Timothy ja koko ajan myös jotain selittämätöntä ja salaperäistä, kuten Fagerholmin kirjoissa usein. Tapahtumat etenevät kohtauksittain ja henkilöitä on paljon - etenkin sitten, kun Alice muuttaa isänsä Maxin uuden perheen luo. Äitipuoli Siri on ymmärtäjä ja tekee kansainvälistä uraa pakolaisjärjestössä. Velipuolista vanhempi Michael on vastuuntuntoinen ja Prinssi hellitty ja lellitty hunsvotti, joka löytää vastaparinsa ja tyttöystävän Alicen sisarapuolesta.

Kirjallisuus on muutenkin vahvasti läsnä. Nuorten teatteriharrastus keskittyy Hamletiin ja Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja Väkivallan lapset ovat yhtä todellisia kuin tähän kirjaan luodut henkilöhahmot. 

Suuri henkilömäärä vaikutti varmaan torjuntaani tai lukemisen epäröintiini. Vähitellen henkilöt saavat enemmän merkitystä ja luonnetta ja kirjan tapahtumat ottavat mukaansa. Yksi Alicelle tärkeä henkilö on kuitenkin vielä mainittava: maailmannainen Veronica Seger, joka ryhtyy nuoren tytön mentoriksi ja antaa Alicelle kirjoittamiseen liittyviä ohjeita:

jos on valittava totuus tai hyvä tarina, valitse hyvä tarina. Se antaa usein ytimen. Ydin on selkeyttä. Sinun on osattava antaa hahmo sille, mille haluat antaa hahmon, konkreettisesti kohtauksissa niin suorasti ja vastaansanomattomasti kuin suinkin.

Ja pois kaikki keikailu ja miellyttämisen halu, koko mieliksi olemisen vietti. Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin....

Eikä se ole mikään hauska vertaus. Pienellä eläimellä on maatuntuma, se elää maassa ja mullaassa hajujen keskellä, keskellä aistittavaa. Sieltä se ryömii esiin, ei mieti, miten käyttäytyy. Ei se ajattele, ei se miellytä ketään - vaan liikkuu, kuunnellen, katsoen, tuntosarvillaan aistien.

Olen yleensä puolensadan sivun jälkeen päättänyt, jatkanko kirjaa vai jätänkö kesken. Vain harvoin olen pakottautunut jatkamaan pidemmälle, kuten nyt. Otin avuksi äänikirjan, vaikken ole varma auttoiko se ajassa hyppelehtivän, tapahtumia kertaavan romaanin omaksumista. Loppupuolella tempauduin kuitenkin mukaan ja tunsin saaneeni lukuelämyksen ja -nautinnon sekä monta oivallustakin. Kannatti ehkä sittenkin lukea (ja kuunnella)!

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia. Teos, 2025.- Alkuteos Döda trakten - Kvinnor i revolt. - Suom. Hannimari Heino. Äänikirjan lukija : Mirjami Heikkinen. 395 sivua. - 14 h 36 min.

Ian McEwan: Pähkinänkuori

 

Trudy odottaa Johnin lasta, mutta asuu lapsen isän veljen Clauden kanssa. Suunnitelmissa on hyljätä lapsen isä, kenties jopa tappaa. Tämän kaiken tietää kohdussa kellivä lapsi, jonka hyvinvoinnista äiti hädintuskin piittaa nauttiessaan rakastajansa kanssa elämän iloista: viinistä ja seksistä täysin rinnoin. Nämä kokee sikiökin ja huolehtii kohtalostaan muutenkin. Koko tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan.

McEwan osaa kertoa ja kuvailla, pitää yllä ja laukaista jännitettä sopivassa tahdissa. Nokkelaa oli näkökulman valinta Hamlet-tarinan omalaatuisessa versiossa.  Suurta sanomaa tai viisautta en kirjasta löytänyt. Luin lukupiiriin tietääkseni, mistä puhutaan. En innostunut, kuten jostain muusta McEwanin kirjasta muistan innostuneeni.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava 2017, - Englannikielinen alkuteos : Nutshell, 2016. - Suom. Juhani Lindholm. - Otavan kirjasto, 261. - 200 sivua

Thomas Schlesser: Monan katse

 

...kyetäkseen tekemään hyvää ihmisen pitää olla vastaanottavainen: ottaa vastaan lähimmäisen hyväntahtoisuus ja pyrkimys olla mieliksi, ottaa vastaan se mitä ei vielä omista tai ole.

Tämän viisauden Monan isoisä välitti lapsenlapselleen Sandro Botticellin Venus ja kolme sulotarta -freskon äärellä. Isoisä on päättänyt korvata lapsen terapian taideteoksiin perehtymisellä Siihen onkin Pariisissa mahdollisuuksia: Louvre, Orsay ja Beaubourg, joka tunnetaan myös Pompidou-keskuksena. Yksi teos viikossa ja vanhemmilta salaa, sillä nämä luulevat isoisän vievän tytön terapiavastaanotolle.Terapian tarve on seurausta sokeutumiskohtauksesta, jolle ei löydy syytä. Isoisä on myös huolissaanissaan siitä, että jos Mona menettää näkönsä, hän ei ole ehtinyt nähdä mitään kaunista

Eräänlaiseksi terapiaksi näitä museokäyntejäkin voi sanoa ja samalla ne antavat lukijalle oppitunnin yhtä lailla kuin 10-vuotiaalle tytölle. Pariisissa käymätönkin tai ruuhkassa taidetta ahminut pääsee taiteen sisäpiiriin, sillä onhan teoksen kirjoittanut taidehistorioitsija ja professori. Kaikista teoksista on pienenpieni kuva liitteenä ja tarkka sanallinen kuvaus tekstin lomassa.

Monan isä pitää kirjakauppaa ja juo liikaa, mikä aiheuttaa murhetta niin tyttärelle kuin muillekin läheisille. Isoäiti on kuollut hiljan ja niinpä taide tuo terapiaa myös yksinjääneelle isoisälle. Teosten äärelle yhdessä pysähdyttäessä isoisä antaa opastusta taiteeseen ja elämään.

Ihmiskunta on painajaisia suoltava koneisto. Se on pelottavaa, mutta Goyan taide opettaa meitä hyväksymään sen, suhtautumaan pimeään puoleemme selvänäköisesti (Frances Goya: Asetelma)

Lukijana olin ensimmäiset sata sivua innoissani ja hyvin vastaanottavainen kirjan tarjoamille oivalluksille. Juuri näinhän taide minunkin mielestäni toimii: herättelee katsojaa näkemään taiteilijan teoksesta enemmän, ymmärtämään elämää laajemmin. Ensimmäisen ihastuksen jälkeen kehystarina rupesi vaikuttamaan liian opettavaiselta ja väkisin muokatulta. Tytön aikuismainen käytös ärsytti liian täydelliseksi kuvattuna. Joka tapauksessa on selvää, että taiteen ympärille viritelty tarina olisi yksinään liian naiivi.

Manet haluaa osoittaa, että kuvassa on lopulta vain vähän nähtävää. Siinä on pelkkä parsa ja arkinen pöydänreuna, hän teki anteliaisuudenpuuskassa aiheesta maalauksen ja antoi sen lahjaksi. Teoksen viesti on, että pienenpini tekee elämästä kiehtovaa. Jokin hyvin pieni voi tuoda elämään kipinää. (Eduard Manet: Parsa) 

 Välillä kerronta paneutuu perheen asioihin ja sisäisiin jännitteisiin, välillä kirjailija kertoo taideteosten välittämiä viisauksia isoisän kautta. Monan ja perheen tarina on vain kehys, jonka sisälle kirjoittaja on pakannut intohimoaan taiteeseen ja taideteosten välittämän tarinan. Lukija tuskin odottaa muuta kuin onnellista loppua.

Milloin ihminen lakkaa leikkimästä? Milloin, missä iässä tyrehtyvät ne tarinat, joita keksimme ja esitämme huolettoman spontaanisti? Missä vaiheessa meiltä katoaa kyky sukeltaa toisiin maailmoihin, loihtia ympärillemme linna, Villin lännen tasanko tai avaruusalus?

 Thomas Schlesser: Monan katse. Otava, 2025. - Ranskankielinen alkuteos: Les yeux de Mona, 2024. - Suom. Lotta Toivanen. värikuvaliitteet+ 406 sivua

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja

 Kymmenen novellia,puolitoistasataa sivua.  Koska himoni novelleihin on yltynyt, hankin tämän kirjan luettavakseni.  Luin ja nautin hetkistä Anne Kaustion esikoiskirjan ääressä. 

Kukkulan kuningas kertoo ilmiselvästä luuserista, joka ei onnistu itseään voimakkaaman vaimon kanssa. Hän on kaiken lisäksi päätynyt yhteen aivan väärän naisen kanssa, sillä Tuula-vaimon ystävää Sofiaa hän oli tavoitellut. Kuinka ollakaan: lapsen ristiäiset vietetään suureellisesti seurakuntakeskuksessa, jossa Sofia hoitaa keittiötä.Melkein tarvitaan fantasiaa naisen valloitukseen, mutta onnistuuko ritari unelmiensa naisen kanssa - se jääköön tässä kertomatta. 

Arvioni mukaan noin kolmasosa kyläläisistä oli sukua Tuulalle. Itserakasta ja pitkövihaista porukkaa. Tiedän, mistä puhun, sillä kuulun itsekin vastaavanlaiseen sukuun.  Tiedän pelin hengen ja sen, miten oudoilta sen säännöt näyttävät ulkopuolisista, miten hankalia siirrot oppia. Tunnen näiden sukujen kunniakäsitykset, kirjoittamattomat ystävyys- ja avunantosopimukset, vaikenemisen lain ja verkostot seitsemännessä polvessa. Edellä mainituista syistä näihin kyliin on vaikea soluttautua ulkopuolelta ja ken sitä yrittää, pitäköön kielen keskellä suuta: serkkuja ja pikkuserkkuja on joka pöydässä ja jokaisen pöydän päässä.

Opettajakokelaan uskottavuus on koetuksella erityisesti luokan tyttöoppilaiden silmissä.novellissa Transalatiivi .

Työpäivän jälkeen tuntui usein siltä, että tuli taas heiluttua luokan edessä kuin kerjäläinen, katusoittajan Keravan rautatieaseman alikulkutunnelissa. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei halua kuunnella, kukaan ei tervehdi. Vaikka kuinka vingutat haitaria ja huikkailet huomenta ja helouta, ohikulkijat eivät halua nähdä sinua eivätkä tietää sinusta mitään. Ja jos näkevät, haluavat nopeasti unohtaa.

 Koulumaailmassa ollaan myös novellissa Vieraalle planeetalle, jossa veneäläislähtöisen äidin hyväkäytöksinen Juri-poika yrittää sopeutua suomalaiseen koulumaailmaan. Äiti Larissa rakastaa taidetta ja haluaa tarjota pojalleenkin parhaita mahdollisia kokemuksia. Hän pistää pojan tanssikouluun ja pukee kauluspaitaan ja prässihousuihin, jollaisia luokkatoverit eivät käytä.

Rakkaus taiteisiin virtasi valkosoluina Larissan veressä. Ilman niitä ihminen väsyi, surkastui ja kuihtui surullisena pois kuin kastelematta unohdettu ruukkukasvi.

Novelleissa käsitellään vakavia aiheita huumorin välityksellä. Lapsen näkökulmasta kerrottuna tapahumat saavat lisää syvyyttä ja vielä koskettavamman sävyn. Ratsupoliisi King välittää tunnelmia erolapsen kokemuksista.  Poika oppii lukemaan jo viisivuotiaana istuessaan isän kanssa baarin tahmaisten pöytien ääressä lukemassa sarjakuvia ja Viisikkoja, Seuraa ja Mustanaamiota. Raamattuakin isä luettavaksi tarjoaa, mutta baarinpitäjä Ella kieltää moisen.

Ella oli perusdemari ja perusdemari suhtautuu Raamattuun kuin vävy hankalaan anoppiin: sietää hiljaa tarpeen tullen, mutta ei varmasti kutsu oma-aloitteisesti kylään. Niin isä sanoi.

Novelleissa on paljon reppanoita, jotka ovat jääneet asumaan tyhjentyviin syrjäkyliin ja pitävät yllä paikallista baarikulttuuria. Kirjailija on ilmiselvästi näiden usein hyväntahtoisten ihmisten puolella ja antaa tuomiota tai hyljeksintää harrastaville, itsensä paremmiksi kokeville ihmisille kyytiä. Lapsen maailmaan sijoittuvissa tarinoissa huumori melkein väistyy tragedian taakse, kuten niminovellissa Murretta on mukana hyppysellinen silloin tällöin ja se elävöittää sopivasti repliikkejä.

 Toivon todellakin, että novelleja aletaan taas arvostaa ja arvostella ja hankka enemmän kirjastoihin! Tämäkin kirja on tutustumisen arvoinen.

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja. Aviador,2025. - 144 sivua

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

 

Hatoko palaa kotikaupunkiinsa Kamakuraan ja alkaa hoitaa perimäänsä paperikauppaa.Hän on kasvanut isotätinsä hoivissa tietämättä, kuka on hänen äitinsä. Kaupan myötä hän on perinyt myös kylän kirjurin tehtävät. Jälkimmäinen työ vaatii taitoa ja eläytymiskykyä. Kyse ei ole pelkästään kalligrafiasta, vaan pitää myös osata muokata kirjeitä erilaisille henkilöille erilaisiin tarkoituksiin.  Puodista oli tullut kirjaimerkkien sekatavarakauppa, vaikka olikin ulkoisesti vain paperikauppa.

Oikeastaan Hatokon tarina kehittyy hänen saamiensa työtehtävien myötä. Hänellä on kaunaa kasvattajaansa kohtaan ja paljon selvittämättömiä asioita, mutta kirjurin tehtävien avulla hän paneutuu monen asiakkaan elämäntilanteisiin ja arkoihinkin asioihin. Japanilainen kulttuuri, sen tavat, maisemat, ruuat ja juomat luovat oivan kehyksen tarinalle, joka polveilee sopivan mutakaisesti edeten paljastamatta kuitenkaan liikaa. Naapurissa asuva rouva Barbara on tuttu jo Hatokon lapsuudesta ja on tämän elämän uusissa käänteissäkin tiiviisti mukana.

Ehkä kirjan lajityypiksi voisi sanoa feelgood- kirjallisuuden. Ainakin minulle tuli hyvä mieli kirjaa kuunnellessani, enkä kuitenkaan löytänyt mitään liian siirappista tarinasta.  Vaikka kuuntelukokemus oli hyvä, olisi sittenkin pitänyt tarttua paperikirjaan ja nähdä kartta ja kirjeiden tekstit, joita kirjassa on kuvana. Ihana kirja luettuna tai kuunneltuna. Ja kuinka ollakaan: Raisa Porrasmaan suomentama. Minulle hänen suomennoksensa on kirjan laadun tae.

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki. - Kirjapaja, 2025. Japaninkielinen alkuteos 2016.- Suom. Raisa Porrasmaa -Japaninkieliset kirjeet Kayatani Keiko. Kansi Venla Poskela.Lukija: Anna Saksman - 268 sivua. - 7 h 21 min

Tove Jansson: Taikatalvi

 

YLE:n muumilukumaratonin innostamana tartuin Taikatalveen. Yksi junamatka meni hauskasti keskellä talvista maisemaa hyisen kylmien tunnelmien äärellä. Samalla tutustuin sellaisiinkin muumihahmoihin, joita olin vain mukeissa nähnyt. Yksi tuttavuuksista oli uimahuoneessa talvehtiva Tuu-tikki, jonka esikuva on kaiketi ollut Tuulikki Pietilä, Tove Janssonin elämänkumppani. Häneltä lainattua lausetta olen toistellut jo aiemmin - viime aikoina yhä useammin:

Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Muumipeikkojen esi-isä oli hauska tavata, vaikkakin lyhyesti. Opin myös tietämään Pikku Myyn isosiskon Mymmelin. Hemuli jäi edelleen vähän arvoitukseksi, sillä hänestä ei kukaan tuntunut oikein pitävän - ei muumipeikko eikä Tuu-tikki. Kuitenkin hän oli reipas, aamuvarhain heräävä seikkailija, joka kyseli hiihtokaveria mukaansa. Ehkä hän oli liian itseriittoinen ja toimi vain omilla ehdoillaan.Jäärouva oli vaikuttava ilmestys kauniine kasvoineen ja katseineen, jotka melkein tappoivat oravan.

Lukupiirikeskustelut avasivat lisää muumimaailmaa. Ehkä näiden kirjojen vahvuus onkin juuri henkilöhahmoissa, jotka ovat eläneet (kaupallistakin!) elämää kirjojen ulkopuolella. Tavoilleni uskollisena aion perehtyä kuitenkin kirjoihin, ehkä maratonin tai sitten paperikirjojen avulla. Paljastaahan henkilöiden käytös eri tilanteissa paljon enemmän kuin mukikuva. Niin kävi Tuu-tikinkin kohdallakin.

Tove Jansson: Taikatalvi. - WSOY,1987.-7.p. - Alkuperäisteos Trollvinter 1957. -Suom. Laila Järvinen. -Tekijän kuvittama. - 131 sivua 

 

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Yhden kesäpäivän mittainen romaani Helsingistä ja muutamista ihmisistä siellä. Yksi saapuu sinne aamujunalla kirves repussaan, poissa tolaltaan. Vanha neiti on kuolemassa. Teologin omatutunto puhuttelee  häntä monessa käänteessä ja perheen elättäminen toisaalle.

Hän oli koettanut heittäytyä pitkäkseen ruodittuaan haluttomasti savusilakan ja syötyään velvollisuuspuuronsa pienimmän itkiessä lohdutonta pikkulapsen itkua ja molempien vanhempien lasten kerjätessä pääsyä ulos. (Teologi Laurila)

Poikakoulua käyvä lukiolainen kamppailee myös uusien kansallismielisten aatteiden ja omatuntonsa ristipaineissa.  Poikakoulun rehtori tarrautuu sääntöihin ja kuriin.

Hänen on säilytettävä arvovaltansa horjumattomana, muuten hän on kelvoton kasvattaja. Hänen on upotettava poikiinsa tahto totuuden ja velvollisuuden täyttämiseen vähin äänin. Hänen on kasvatettava heidän nuorekkaan pehmeisiin mieliinsä henkinen selkäranka.

 Luokkatietoinen työläinen etsii rakkautta ja toimeentuloa. Pieni poika pääsee  sairaalasta pitkään siellä oltuaan. Menestyvä liikemies ajattelee bisneksiään ja omia nautintojaan. Kirjailija tavoittelee luomisvirettä. Melkoista ihmiskirjoa Waltari pyörittää ensin erikseen näkökulmaa vaihdellen ja sitten kietoo vähitellen kohtaloita yhteen satunnaisiin ja suunniteltuihin tapaamisiin.

Tämä oli kirjakahvilakirja, johon tartuin kuin läksyyn, mutta aika mukavasti kerronta kannatteli. Vieroksuin täydellistä sirpaleisuutta, etsin ajalle tyypillisiä kirjallisia virtauksia, mutta viihdyin ja totesin taas Waltarin kyllä osaavan - niin juonenkehittelyn kuin vastakkaisten henkilöhahmojen luomisen. Olihan tässäkin kirjassa ihmisiä monesta eri ammatista ja yhteiskuntaluokasta, ikäkirjo lapsesta vanhukseen. Tiheä ladonta pikkuisen ahdisti - olisin halunnut edes lukujen ja näkökulmien väliin loppusivun tyhjäksi. 

Waltarin alkukauden teoksena tämä herätti suuria toiveita ja varmasti kelpasi tulenkantajien esikuvaksi juna-avauksineen ja kaupunkikuvauksineen - ja -kuvineen. Ensimmäinen ilmestymisvuosi 1936 ja uudestaan se on ilmestynyt vuonna 2008 Waltarin 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Taitavat nuo juhlakirjat koristaa  lukemattomina monen kirjaston varastohyllyjä, sillä ainakin oma kappaleeni vaikutti koskemattoman siistiltä. Aikansa Helsinki-kirja, vaikken ihan suurkaupungin sykettä nykypäivästä katsoen tavoitakaan.

Tunnet tämän kaupungin. Olet nähnyt sen talojen nousevan, joka päivä näet räjähdyslaukausten louhivan kalliota ja monet tornit ovat nousseet meren ja maan rajalle sinun aikanasi. Tunnet nämä kadut, nuo seinät kilpineen ja valokirjoituksineen ovat sinulle niin tutut, ette näe niitä enää ohikulkiessasi.

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki. WSOY, 2008. -1. p. 1936. kuvitettu valokuvin, - 177 sivua

 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä

 

Kolme novellia, runsaat sata sivua. Claire Keegan ei anna paljoa kerralla, mutta antaa laatua. Niin loppuun asti hiottuja olivat nämä novellit. Kuten ei Mozartin-kuuliakaan saa syödä montaa kerrallaan, ei pidä näitäkään kerralla hotkaista, vaikka mieli tekisi.

Niminovelli Aivan viime hetkellä kertoo työhönsä uppoavasta ja siitä lohtua ja unohdusta etsivästä Cathalista, jota eivät pomon kehotuksetkaan saa aurinkoiseen Dublinin kesäpäivään. Alussa jää hieman epäselväksi, odottaako Sabine-niminen nainen häntä vai ei. Samalla paljastuu miehen nuukuus, joka repeää vain sormusta ostettaessa.

Pitkä ja tuskallinen kuolema on kirjailijakuvaus. Naiskirjailija saapuu kahden viikon työrupeamalle taiteilijaresidenssiin, jossa Heinrich Böll on Kirjoittanut kirjaansa Päiväkirja vihreältä saarelta. Hän haluaa olla yksin ja nauttii jo etukäteen  omasta rauhasta. Sitä kuitenkin häiritsee pieni, vanha mies, joka tahtoo nähdä asumuksen.

Viimeinen novelli Antarktis on hurjin. Perheellinen nainen lähtee joululahjaostoksille toiseen kaupunkiin viikonlopuksi. Hän on päättänyt kokeilla, miltä tuntuisi rakastella toisen miehen kanssa ja sopiva mies ilmaantuu pubissa paikalle. Mies on puhelias ja keskustelut kulkevat menneistä kokemuksista helvettikuvitelmiin asti. Molemmat humaltuvat, mutta seuraavana aamuna nainen poistuu hotellihuoneeseensa. Vaan eipä novelli siihen vielä lopu.

Keskimmäisen novellin kuvaus oli kiehtovaa, mutta sen anti jäi itselleni hiukan käsittämättömäksi muuten. Täyttä, jännitteistä kerrontaa olivat kuitenkin kaikki kolme. Ehkä pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat antoivat minulle enemmän, kokonaisen maailman. Novellit olivat vain pieni pala elämää, vaikka olisivat lipsauttaneet sen suuntaa täysin. Laadukasta työtä, laadukas Kristiina Rikmanin suomennos. Enempää ei tarvnne kehua - Claire Keegan on maineensa ansainnut.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä. Tammi, 2025. -Alkuteos: So Late in the Day - Stories of Women And Men 2023. - Suom. Kristiina Rikman. - Keltainen kirjasto 561. - 108 sivua