Pirkko Saisio: Ilmestyskirja

Kirjan takakannen tekstistä poimin sanan lähtöselvitys. Sellaisena voi lukea Pirkko Saision hyvin henkilökohtaista kirjaa, jonka lähtökohtana on syöpädiagnoosi. En yleensä ole tarttunut kirjoihin, jotka kertovat sairauksista. Pirkko Saision nimi ja tuntemani kirjailijanura vaikuttivat ja aloittamisen jälkeen ei enää tarvinnut pohtia jatkanko.

Taivas on räikeänsininen. Kesä tuhlaa nyt muitakin värejään sellaisella raivolla, että pohjoisen ihminen hullaantuu ja samantien kauhistuu. / Missään ei kuolema ole niin läsnä kuin tällaisessa ylettömyydessä, joka jo muutaman viikon kuluttua väistämättä lakastuu, kuihtuu, lakkaa olemasta.  

Vaikka ihminen vanhenee ja elää yhä lähemmäs kuolemaa, äkillinen sairastuminen vie kerralla niin paljon itsestäänselvyyksiä, että ne tajuaa ihmeiksi. Näitä ihmeitä meille on selitetty lapsesta asti.

Nyt maapallo nykii eteenpäin, mutta kuu on ruostunut kiinni metallilankaan, niin että meitä pyydetään kuvittelemaan miten se pyörii.

Kuoleman mahdollisuuden edessä on tehtävä selviksi välit Jumalan ja ihmisten kanssa, pohdittava menneet opetukset ja tehtävä johtopäätökset

Hänkään (Valentina Tereskova, avaruuslentäjä) ei ilmeisesti havainnut ilmakehän ulkopuolella Jumalaa, ainakaan Neuvostoliiton aikaan, sillä hän kutsui uskontoa hölynpölyksi.

Yhdentekevyys on lopettanut juhlansa, tekee mieli syödä.

Kirjailijan mieléen tulee muistoja  lapsuudesta, työelämästä, mieleenjääneistä kohtaamisista ja ihmisistä.

Olen tässä katsellut sua, kirjailija,kun siinä puhut. Ja sanoisin, että jollakin tavalla sä tunnut olevan syntymähypnoosissa. Ton syvemmälle hypnoosiin sun ei ehkä kannattais pyrkiäkään, se vois olla terveydelle vaarallista.

Sairaalan tupakkapaikalla tapaavat kirjailija, alakuloinen ja pyörätuolinainen:

Tämä on osattomuuden ja surun juhla, tarjoilu juhlassa yletön.

Huonetoverille sairaalassa:

Vakuutan, että kun pohjakosketus on saavutettu, alkaa irtoripsi-ihminen nousta pintaan, yhdentekevyys katoaa, vähitellen tai ...olen sanomaisillani ilmestyksen omaisesti, mutta sanonkin yhtäkkiä, sanon: tosta vaan.

Muistot ovat illuusioita, yhteiset muistot monenkertaisia illuusioita.

Nimeään ja kansikuvaa myöten onnistunutta kirjaa en pysty juuri erittelemään muuten kuin Saision oman tekstin kautta. Siispä tyydynkin vain toteamaan, että se kannattaa lukea - sitä suuremmalla syyllä, jos oman lähtöselvityksen aika on lähellä.

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja. Siltala, 2026. - 229 sivua

Rosa Liksom : Talo - pastoraali

Rosa Liksom ei lukijaa mukaansa anele, vaan aloittaa heti omalla kielellään. Lukijalle tarjotaan kartta ja sanasto sekä kirjassa esiintyvien tunnettujen henkilöiden nimien selitykset.  Liksom osaa käyttää kieltä/murretta niin, että tekstiä on helppo seurata eikä sanasto minulle paljon uutta antanut.

Lukija viedään heti Aalen, ison talon halvalla saadun huutolaispojan pään sisään. Teinivuosiaan lähestyvä poika tutkailee omaa heräävää seksuaalisuuttaan ja miettii tuntemuksiaan talon Leila-tytärtä ja renkiä kohtaan. Aalen kanssa samanikäiselle talon pojalle asiat ovat selkeämpiä. Tämä, Piruksi nimetty, ilkuu ja kiusaa  huutolaispoikaa ja haluaa innokkaasti sotaan, jonne vanhempi veli, toinen kaksosista tuntuu jääneen. Ainoa saatavilla oleva ohjeistus tulee taloon tilatusta aviisista, jota käytetään myös Vanhamännän kihdin hoidossa kääreenä, sekä Raamatusta.

Kiesuksella oli eestä melkein auki retkottava kaapukläninki, parran kasuamista ei näkyny eikä rintakarvoja. Kiharainen, pitkä tukka hulmusi.Sen pläsi oli kolmion muotone niinko mullaki on. Mie kuvittelin sille somat pyöreät tissit kaavun alle, Leilan kovettuhneet nännikki.Piru istu minun vieressä ja mie viisasin kuaa sille.Piru syynäsi sitä visusti ja viskutteli minun korhvaan, että Kiesus on salvottu mies. Jäin miettihmään, onko Jahveki salvottu ko Signe on praatanu, että Vanhan Piplian Jahvessa ja Uuen Piplian Jumalassa on ilmaantuneena sekä isä, että äiti.

Eletään Lapin sotaa edeltävää kesää 1940-luvulla. Leila on mieleltään moneen kertaan järkyttynyt, hullujenhuoneellakin käynyt ja esittelee hetkittäin estottomasti looraansa pihapiirissä saaden Aalen ongelmiin kärsänsä kanssa. Taloon muuttanut renki pääsee Leilan suosioon, mutta töihin hänestä ei ole eikä sitä häneltä vaaditakaan. Aalen simissä renki näyttäytyy kaikinpuolin komeana ja kärsäkin reagoi. Vaikka ihmiset esiintyvät teoksessa usein ilman nimiä, kuten renki ja Vanhaemäntä, on kaikilla kotieläimillä ihmisten nimet. Alkuun ihmettelin Vappua ja Pekkaa uusina henkilöinä, kunnes oivalsin, kuinka tärkeitä eläimet ovat - etenkin Aalelle.  Myös Liksomin edellisessä teoksessa Väylä lehmät olivat sotaa pakenevalle tytölle tärkeitä.

Sairastetusta keuhkotaudista huolimatta Aale haluaa todistaa itsensä mieheksi etenkin rengin ja isäntäväen silmissä. Kerta toisensa jälkeen hänet kuitenkin sivuutetaan kaikessa muussa paitsi työtehtävissä - ohi mitääntekemättömän rengin ja Pirun.

Kata kaffet kolmelle, meille miehille, Isäntä sannoo ja tarkottaa sanat mulle, vaikka ei etes vilkase minun suunthaan. Se laskee Pirunki mieheksi. Se kirmasee.

Tekstissä vilahtelevat ruuat  ja juomat näyttäytyvät kuin ohimennen maisteltavaksi tai koettaviksi, kuten  kekäleitten päällä kypsynyt suolattu  lahna, joka on kääritty Rajaseuvun Sanomiin tai renki, jonka askelissa on runssaasti viinaa.

Tämä kirja päättyy siihen, mistä Väylä alkoi. Väylästä pidin kovasti, mutta tämä kirja ei koskettanut minua samalla tavalla. Liksomin vuolaana virtaava ja osuvasti kuvaileva kieli piti minut kuitenkin tiukasti kirjan äärellä ja nyt jälkikäteen kirjaan palatessani huomaan saavani siitä yhä enemmän irti. 

Kirjan loppu tarjoaa Aalelle tilaisuuden ja lukijalle monta yllätyskäännettä ja -paljastusta, joita olisin ehkä kaivannut jo aiemminkin. Herkällä kirjailijan vaistolla Liksom kuvaa nuoren pojan kasvua olemattomin eväin kohti aikuisuutta ja elämää. Onneksi matkalla tulee vastaan hyväntahtoisiakin opastajia, kuten oikeudenmukainen Vanhaemäntä tai välillä töissä käyvä maankiertäjä.

Se pruukaa sanoa herkäst, että hänen kantapäitten takana on tyhjää, samoten eessä. Ja että ihminen koostuu neljästä halusta: nälästä, janosta, naimisesta ja hunteeraamisesta.

Kirjan alaotsikko, pastoraali, jää minulle ehkä hieman arvoitukseksi. Varsinainen paimenidylli tämä ei ole, mutta rakkaudentunnetta ja miesten välistä kilpailua on riittämiin Aalen mielessä. Kääntyy se paikoin valitukseksikin lajin määritysten mukaan. Joka tapauksessa vastahankainenkin lukija vaikuttuu lopulta Aalen kokemusten ja ajatusten myötävaikutuksella.

Tiän, että pääsen päivien myötä täysilä elämän kyythiin takasin. Niin on käyny ennenki, ja silloin syänalassa on tillaa kaikele, mitä elämä tuopi tullessansa. 

Rosa Liksom : Talo - pastoraali. Like, 2026. - 261 sivua

Matti Lainema: Robert McClure -Läpi luoteisväylän - Hinnalla millä hyvänsä

 

Tartuin minulle outoon, nimessäänkin jo paljon määrittelemään pyrkivään kirjaan epäluuloisesti, lukupiirin ehdotuksen työntämänä. Otsikkoon kirjatut nimet täydentyvät vielä viimeisellä sarjanimekkeellä: Unohtumattomat arktiset löytöretket. Eikä mikään noista nimistäkään vetoa minuun. Ajattelin lukea puolensataa sivua.Vaan en malttanutkaan jättää kesken.

Vaikka tarina on nopeasti tarkistettavissa muista lähteistä, on kirjoittajan näkemys avartava. Kirja kertoo intohimosta löytää Tyynen valtameren ja Atlantin yhdistävä meritie Kanadan pohjoispuolelta. Laivan kapteeni on kunnianhimoinen britti Robert McClure, joka on valmis panemaan peliin itsensä - ja myös laivan miehistön saadakseen kapteenin arvon ja nimensä historiaan. Virallisesti Investigator -alus lähti etsimään Franklinin vuonna 1845 kadonnutta retkikuntaa tai tietoa sen kohtalosta. mutta alusta asti kapteenin kunnianhimo kävi selväksi: tärkeintä oli löytää Luoteisväylä.

Kirjan tapahtumia kerrotaan kolmen ihmisen näkökulmasta. Ääneen pääsee itserakas ja omatuntoaan venyttävä kapteeni McClure, mutta paljon enemmän ja syvemmin tapahtumista kertovat laivalääkäri Amstrong ja eskimokielen tulkiksi opiskellut Miertsching. Nämä herrat eivät oikein tule toimeen keskenään ja juuri tästä syystä tapahtumat nähdään laajemmin kunkin päästessä vuorollaan ääneen. Eniten hiertävät McCluren ja Amstrongin välit, sillä laivalääkäri näkee miesten heikkenemisen ja keripukin oireet, jotka johtuvat paitsi rankoista olosuhteistä, myös kapteenin päätöksestä jäädä odottamaan talveksi jäiden sulamista.Ruokavarat vähenevät eikä metsästys aina antanut toivottua saalista, vaan ruoka-annokset pienenevät. Kapteeni luottaa kuitenkin Sallimukseen ja tulkki Miertsching Jumalaan, eikä kyseessä ehkä ole sama palvontakohde. Odotellessa myös yritetään pitää yllä yhteishenkeä edellä purjehtineiden mallin mukaan:

Metsästyksen ohella harrastettiin erilaisia ulkopelejä. Miehistön hengen nostamiseksi perustettiin koulu.Myös musiikilla oli tärkeä rooli. ...Perustettiin myös oma sanomalehti, joka ilmestyi säännöllisesti...Laivan teatteri esitti monia näytelmiä ja miehistön iloksi upseerit esittivät naisrooleja.

Vuorottelevat kerrontajaksot perustuvat säilyneisiin päiväkirjamerkintöihin ja alkavat aina kertojannimellä ja lyhyellä oivalluksella tai luonnehdinnalla puheenvuorossa käsiteltävistä asioista. Kuten:

Laivalääkäri Amstrong:Eskimot eivät tunnusta  omistusoikeuttamme (vaan varastavat tulijoiden tavaroita, koska nämä ovat heidän maallaan)

Tulkki Miertsching : Tähdet tuikkivat auringon talon rei'istä / 

 Eläinten nahkat kiedotaan vartalon ympärille pehmenemään

Olihan tämä hurja kertomus selviämisestä tai ainakin melkein selviämisestä. Rankat olosuhteet kuvattiin niin hyvin, että lukija hytisi lämpimien peittojenkin alla ja tarjolla oleva ruoka maistui erityisen paljon paremmalta, kun oli lukenut laivan miehistön huonoista ruoka-annoksista (jopa raa'an lihan syönnistä) ja alituisesta nälästä. Olen vilpittömän iloinen tästä kirjavalinnasta ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin.

Matti Lainema: Robert McClure -Läpi luoteisväylän - Hinnalla millä hyvänsä - Exclusive Business Services, 2025. (Unohtumattomat arktiset löytöretket) karttoja, kuvia . - 248 sivua

Maritta Lintunen : Halla

 

Tässä on kerrassaan upea vahvojen, kulmikkaiden ja periksiantamattomien naisten kirja.  Kirjan tarina kulkee 1700-luvun alusta isovihan ajoista nykypäivään ja keskittyy Hallan talon ympärille. Taloon tullaan ja sieltä lähdetään, välillä se seisoo tyhjillään, mutta odottaa jo seuraavaa tulijaa. Ensimmäinen vahva nainen on nykymittapuun mukaan tyttönen, 14-vuotias Pieta, joka pakenee venäläisiä Hallan talon suojiin. Isäntä hoitaa hänet kuntoon. Pieta synnyttää hänelle lapsen, ja siitä alkaa suvun tarina.

Ja Pietalle syntyi Matleena / ja Matleenalle Simo. Ja Simolle syntyi Lyyti, Lyytille Matti. / Ja Matille  syntyi Maria, Marialle Johanna. Ja oli vuoden 1853 tammikuu, kun Johanna synnytti/ kaksoset: Eliinan, joka tuli ulos hänestä kovasti kirkuen ja / ensimmäisenä,/ ja Reetin, joka tuli hänestä ulos jalat edellä, vaiti, / sinervänä ja miltei hengetönnä. /

Tämä sukuselvitys, esikoisten ketju saa vielä jatkoa myöhemmin taloa asuttaneista. Tarinassa pääosan saavat Pietan lisäksi Eliina, Tuomikki ja Hilja, joka viimeisenä poistuu talosta pettyneenä poikansa Juhon uusiin suunnitelmiin perintömaiden käytöstä.Hilja pääsee ääneen useimmin, myös suvun aiempien naisten tarinoiden välissä. Vaikka kerronta liikkuu vuorotellen eri aikakausissa, eri ihmsten tarinoissa, pysyy kirja hyvin koossa. Yhtenä apuna em. täydentyvä ja toistuva sukuriimi, lisänä otsikointi ja selkeä kerronta. Naisten ja talon lisäksi metsä on tarianassa vahvasti mukana.

Kirjan miehet ovat fyysisesti voimakkaita, järkeviä tukipylväitä, kuten Hiljan pojan isä Hannes, josta Hilja ajattelee:

Hanneksen kautta asioista tulee ihmisen kokoisia. 

Maritta Lintusen kieli on voimakasta ja kielikuvat niin vahvoja, että Eliinan kaksoisveljen  kuvauksessa melkein aistii ruisleivän tuoksun, joka miestä houkuttaa kuolemaan asti. Toisella tapaa vesi nousee kielelle Hiljan valmistaman metsopaistin kuvauksessa.

hoviruokaa , toisteli Hanneskin hartaana, kun oli silmät ummessa nielaissut ensimmäiset palat voikylvyssä ja katajanmarjoissa kypsentämääni metson täkkälihaa, ja mutustanut lihan kupeessa kullertavan naurishaudikkaan, lusikallisen sileää perunavoita ja hipun kirpeää pihlajanmarjasosetta. Ne hetket vakuuttivat meidät siitä, että maa voi todellakin ruokkia ihmisen.

Hilja kantaa romaanin sanomaa selkeimmin lukijalle ja selventää samlla sitä myös itselleen. Vaikka kaupunkilaistunut poika tuntuu kaikkoavan yhä etäämmälle, pyrkii Hilja luomaan pojanpoikaan yhteyden.

Miten kaipasinkaan sitä mahdollisuutta, että olisin pitänyt kesällä Hallassa vierailevalle lapsenlapselleni "kukkakoulua" - samanlaista kuin Urho-isäni muinoin.

Romaanihenkilöiden ratkaisut elämänsä ohjailussa ovat erikoisia, eikä ketään heistä voi väittää pyhimyksekseksi tai edes toimivan aina moraalisesti oikein. Naisten vahvuus tulee kuitenkin voimakkaasti esille ja he seisovat omien ratkaisujensa takana.  Kaikki heistä ymmärtävät luonnon arvon elämää ylläpitävänä voimana.

Olen aina ajatellut, että ihmiset katoavat, mutta nämä jäävät: maa, vesi ja tuuli. Nyt on kuitenkin syntynyt sukupolvi, jolla on tekniikka ja tietämys siitä, kuinka alistaa kallio ja kahlita tuuli, kuinka suistaa radaltaan tähti ja muuttaa vesienkierto.

Todellakin suosittelen tätä paikoin vahvasti tunteisiinkin käyvää kirjaa ja toivon, että se palkinnoin nostetaan näkyväksi.

Maritta Lintunen : Halla. - WSOY, 2026. - Kannen alkuperäismaalaus Berndt Lindholm: Kesäilta/ valokuvaaja Daniel Nyblin. - 300 sivua

Tuire Krogerus: Kunnes valo palaa

 Kolmen naisen ja yhden keskenkasvuisen naisen romaani sijoittuu metsän keskelle rapistuvaan perintökartanoon ja "lasitaloon". Diana ja Bettina ovat äiti ja tytär, jotka ovat eläneet yhdessä, välillä riitaisinakin. Bettina on raivokkaan voimakastahtoinen ja eikä tytärtään yksin kasvattanut äiti tiedä kaikista kamppailuista, joita Bettina sisällään lapsena on käynyt. Samankaltaisessa ristiriidassa elää myös Bettinan tytär Venla, sillä kyläyhteisön kristilliset normit sanelevat käyttäytymismalli. Koulu noudattaa kirkon  oppeja eikä vaihoehtoja ole tai poikkeuksia hyväksytä. Lasitaloaan rakastava Bettinan ystävä Aino on taipuvainen myötäilemään enemmistön näkemyksiä, mutta kieltää samalla oman identiteettinsä. 

Bettinalla oli haaveita ja unelmia. Hän halusi ympäröidä itsensä kultivoituneilla yksilöillä; jotka joivat tanniinisia punaviinejä jalattomista chatoslaseista, joita sai ronskisti kolauttaa pöytään niitä särkemättä; jotka polttivat tupakkaa holkista katukahviloiden terasseilla ja keskustelivat intohimoisesti kyseenalaistaen taitavasti kaiken, jota pidettiin totena. Valitettavasti elämä ei toiminut niin. Siinä hän seisoskeli tyhjänpanttina.

Tapahtumat seuraavat vuoden kiertoa, kolmena vuotena ja palaavat katkelmina menneeseen. Alussa pohjustetaan tarinaa esittelemällä päähenkilöt ja heidän mielenmaisemansa. Kieli on runsasta, yllättäviä vertauksia vyöryy lukijalle niin paljon, että välillä jäin pohtimaan, mitä oikein sanottiin tai ihmettelemään uutta, kekseliästä sanontaa. 

Bettinan yksinäiset askeleet kuulostivat suudelmilta. Talven muisto hohkasi maaperästä. Bettinalle joka ikisen askelpainannan alle saattoi olla piilotettu loukku, jonka metalliset hampaat kiristyivät hänen nilkkansa ympärille, purisivat kiinni lihaan ja luuhun, kiroaisivat hänet ikuisesti jäämään.

tai: sateen parku, / tai: pakokauhu nousi poskionteloihin. /tai: Hänellä oli kohtu, jonne vauva mahtui asettua. Lasta ei saanut millään rahasummalla siirtymään lapsen isän mahaan. 

Kirjan teemaa tuodaan esiin niin Bettinan kuin Venlankin koulukokemusten kautta. Molemmat yriuttävät olla hyviä kristittyjä ja hakevat sitä kautta niin aikuisten kuin kaveripiirin hyväksyntää. Aino menee myötäilyssään vielä pidemmälle ja joutuu kieltämään seksuaalisen identiteettinsä. Bettinan kääntymys niin uskontoa kuin siihen liittyviä kyläyhteisön normeja vastaan jää hämäräksi, mutta Venlan näkemät möröt hän karkottaa äidin lempeydellä. Uskonnonvapaus ei toteudu koulussa eikä kirkon tarjoamia sukupuolinormeja kyläyhteisössä haluta rikkoa.

Mielsin tapahumat Itä-Suomeen, johonkin pikkukylään, vaikka niin kartano kuin lasitalo asuinpaikkana tuntuvat metsäisessä maisemassa oudoilta, samoin kuin vieraskieliset etunimet. Ympäristönkuvaus jääkin vähemmälle ja se toimii lähinnä henkilöiden tunteiden alustana. Henkilöt ovat toimijoita, sisäinen maisema jää lukijan arvailtavaksi. Bettinasta jäi ehkä turhankin riiviömäinen kuva. Kirjaa oli helppo lukea eikä tapahtumissa jääty vellomaan liian pitkään.Loppua lähestyttäessä kirjailija vie lukijan sellaiseen pyöritykseen, että kaikki ratkaisut näyttävät vuorollaan mahdollisilta. Lisää hämmennystä aiheuttaa Ainon sellistipoikaystävä, joka on kovasti myös Bettinan mieleen.

Sello suojeli häntä, oli luojan jatke, toi lohdun ja täytti hänet rehevällä vihreällä ja paksuilla punaisilla.

Moninaiset ainekset ja koristeellinen, yllättäviä metaforia ja ajatusloikkia sisältävä kieli veivät välillä huomion pois kirjan keskeisestä sanomasta, mutta erityisesti Venlan saamien ristiriitaisten viesten ja lapsen mielikuvituksen kautta sanoma selkenee. Venlaan verrattuina Diana ja Bettiinakin jäävät henkilökuviltaan ohuehkoiksi . 

"Minä lupaan olla kiltti tästä lähtien", Venla yritti.

Mutta ei hän edes tiennyt kaikkia sääntöjä ja käskyjä kunnolla. Raamattu oli kauhean pitkä kirja, sivut olivat ohuita, teksti pientä eikä sitä oikein yksinänsä edes ymmärtänyt, joten Venla ei pystyisi lupaustaan pitämään. Mustaa enkeliä ei pystynyt huijaamaan.

Tuire Krogerus: Kunnes valo palaa. Aviador, 2026. - Kansi ja taitto: Saara Hankama.- 255 sivua

Sara Stridsberg; Hyvästi Panic Beach

 

Tartuin Hannan käteen ja me vajosimme taas veteen niin että päämme lepäävät pohjassa ja kasvomme olivat pinnan alla, merenpohjasta katsottuna taivas oli pelkkiä prismoja ja irrallisia sirpaleita, jotka liikkuivat ja törmäilivät toisiinsa veden väreilyn tahdissa. Hetken kuluttua Hanna nousi istumaan ja  katsoi minua suolaisen veden läpi, myös hänen päänsä oli kuin korkeuksissa värisevä valonsädekimppu. Toivoin, että olisin voinut jäädä pinnan alle ikuisiksi ajoiksi, mutta kun keuhkoihin alkoi sattua, pomppasin ylös ja imin valoa ja aurinkoa sisääni.. Kesä tuntui loputtomalta, siinä maistui ijäisyys.

Kesät Panic Beachilla ovat juuri niin loputtomia ja tärkeitä kuin Sara Stridsberg edellä kuvaa Ninan ajatuksin. Nina kertoo sukunsa tarinaa sitä piinaavan alkoholismin kautta. Se ei ole helppoa luettavaa. Jo kerronna rakenne tekee lukemisen haastavaksi, sillä kirjassa on mittava määrä henkilöitä, joita kuvataan eri aikona. Avioliittoja solmitaa, erotaan ja löydetään uusia aviopuolisoja, syntyy sisarpuolia, joista tulee yhtä tärkeitä kuin vanhemmista. Muutamia ystäviäkin mainitaan.

Minä tulen perheestä, jossa mistään ei päästä yli.Me hajoamme riekaleiksi ja  kaadumme ja syyllistymme rikoksiin ja teemme itsemurhia, mutta mikään ei koskaan muutu, me raahaamme kaikkia perheeseemme kuuluneita perässämme kuin jättimäistä proomua matkalla tulevaisuuteen.

Yritin pysyä kertojan mukana, piirtelin sukupuuta ja ihmettelin arvostamani kirjailijan poukkoilevaa tyyliä, joka mielestäni toimi lukiemisen jarruna. Sitten oivalsin tämän olevan ehkä tarkoituksellista keskeisen aiheen, sukupolvelta toiseen periytyvän alkoholismin takia. Enkä tämän ihmetykseni takia ollut hetkeksikään aikonut jättää kirjaa kesken.Stridsberg osaa ottaa lukijansa mukaan.

Keskeiseksi henkilöksi nousee Matti, Ninan isä, joka perii mieltymyksen alkoholiin ja humalaan isältään Henryltä. Tämä esitellään juoppolalliksi jo kirjan ensisivuilla. Vaan eipä tiedä Henry ensimmäisen lapsensa isyydestä sitä, minkä Nina lukijoille paljastaa. Mattikin nai ensin Sirin, sitten Janen ja on molempien kanssa onnellinen ,muiden kanssa seurallinen, iloinen ja rakastava - kunnes ei enää ole muuta kuin vanha ja väsynyt. Uudet alut herättävät toivoa, joka vähitellen haihtuu.

Raskaus on erityistä aikaa, kaikki on yhä mahdollista silloin kun lapsi ei vielä tunne vanhempiaan.Kuvittelen, että lapsen syntymä muuttaa Matin eri ihmiseksi ja jotain siitä tarttuu myös minuun.

Suvun naisetkaan eivät ole täysin vapaita kirouksesta, mutta heille lankeaa kuitenkin useimmiten vastuunkantajan ja huolehtijan rooli, jota miehet välttelevät. Kirjassa kenenkään ei tarvitse kantaa huolta toimeentulosta vaan ainoasttaan itsensä ja läheistensä selviämisestä riippuvuuden kanssa.

Piittaamattomuus kotitöitä kohtaan kulkee kiertopokaalin lailla suvun naisten keskuudessa ja on viimeksi päätynyt minulle. eräänlaisena arvottomana perintönä. Joskus ajattelen, että piittaamattomuuteni johtuu vain surusta tai siitä, että joku unohti opettaa minulle tärkeimmän.

On täysin käsittämätöntä, miten Stridsberg pystyy vangitsemaan lukijan mielenkiinnon tällaisella romaanirakenteella ja tällä määrällä henkilöitä. Selvää on, että kirjoittajalla on selkeä käsitys siitä, kuka on kenenkin kanssa naimisissa ja milloin, vaikka lukija ei siinä asiassa pysykään oikein mukana. Kun päästää itsensä irti tarpeesta olla koko ajan tietoinen, missä mennään ja kuka rakastaa ketäkin milloinkin, pääsee mielestäni jyvälle pääasiasta: ikuisesta rakkauden tarpeesta ja siitä erityisestä tavasta kieltäytyä näkemästä murhetta ja pettymyksiä, jonka alkoholin tuoma unohdus tarjoaa. Ihmisen käytöksessä on monta omituista puolta ja Stridsberg osaa kertoa raastavan koskettavasti tämän suvun kautta alkoholismin peritymisestä ja sen vaikutuksista.

Funtuu kuin meihin olisi iskenyt jokin sairaus",Lykke sanoo, ja niinhän se on, he joutuvat samanlaisen kuumeisen levottomuuden valtaan joka kerta, kun he ovat erossa toisistaan, kumpikin on toiselle ainoa tehoava lääke, rakastelu parantaa heidät muutamaksi tunniksi, kunnes vointi alkaa taas heiketä ja levottomuus hiipii mieleen.(David ja Lykke)

Sara Stridsberg:Hyvästi Panic Beach. - Tammi, 2026. -Alkuperäisteos: Farväl till Panic Beach, 2024. - Suom. Outi Menna-  Keltainen kirjasto 567.  406 sivua

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

 Kirja antaa juuri sen mitä nimi lupaa - eikä ollenkaan sitä. 

Aliisa, Ada, Anni ja Alma ovat sisarukset, joita vanhemmat valmistelevat onnelliseen ja menestykkääseen elämään ja yrittävät siinä sivussa ehtiä itsekin nauttia elämästä - ainakin kesällä, lomalla, saaressa. Kirjan ensimmäinen osa esittelee perheen ja erityisesti teini-ikäisten Aliisan ja Adan lomanviettoa ja tyttöjen maailmaa.

Aliisa on kaunis ja lahjaksa ja itsekin ilmeisen tietoinen viehätysvoimastaan. Ada, jonka näkökulmasta tämä osio kerrotaan, on vilpittömän kateellinen vuotta vanhemmalle sisarelleen. 

Aliisa Amanda. Voittamaton Aliisa. Kuvankaunis Aliisa. Aliisa, jota kukaan ei voi vastustaa.

Hänen osakseen on tullut hoitaa perheen pienempiä, sillä Alma on tuona viimeisenä saarikesänä vasta vauva. Viimeiseksi saarikesä jää Adan valheen ja sitä seuranneen tapahtumavyöryn takia, vaikka kesän tarinassa on paljon muitakin vihjeitä ja jännitteitä aviorikoksesta raiskaukseen asti. Mukaan tulee myös muita saaren kesäasukkaita, erityisesti filosofian opettaja vaimoineen, Kurt Cobainin kuolema hallitsee nuorten ajatuselämää ja määrittää ajanjakson 1990-luvun puoliväliin.

Toisen osan näkökulmahenkilö on Anni, jonka päiväkirjamerkinnät ja ajatukset vievät tarinaa eteenpäin. Keskiössä on ihailtu ja kokenut, rohkea ystävä Susanna, joka ottaa itsellen vapauksia, joita ei anneta eikä varsinkaan suositella. Tässä osassa käy myös ilmeiseksi kauniin Aliisan mielisairaus ja koko perheen kesäinen idylli on kaukana takana päin. Kolmas osa vetää tyttöjen kohtaloita yhteen 24-vuotiaan Alman aikuistumisen kautta.

Kun kuuntelin kirjaa, en tajunnut ensin kirjan jakaantuvan näihin osiin, vaikka näkökulmien ja ajan vaihtuminen tuli äänikirjassakin varsin selväksi. Luultavasti kuitenkin minulta menee paljon ohi kuunnellessani ja niinpä palailen kiinnostavien kirjojen paperiversioihin. Niin nytkin, sillä tämä Aino Kiven esikoisteos teki minuun vaikutuksen kuvauksellaan siitä, miten lupaavan ja lahjakkaan ihmisen elämä voi sortua hetkessä ja miten yhden perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaa muuhun perheeseen, erityisesti sisaruksiin. Eräs heistä, Ada, kouluttautuu lääkäriksi.

Vähitellen me unohdimme Aliisan ja totuimme elämään, jonka kulkua hänen lomansa eivät rytmittäneet. Mutta Aliisa ei unohtanut meitä. Hän kulkee mukanai vaativampana kuin kumpikaan elossa olevista siskoistani

 Kiven kirjassa on toki paljon muutakin ja monet arvostelijat ja lukijat nostavat erityisesti tyttöjen murrosiän kuvauksen kirjan pääteemaksi. Mielestäni Kiven esikoiskirja on yhä kuuntelemisen ja lukemisen arvoinen, vaikka tuntuukin jääneen kirjaston hyllynlämmikkeeksi, kun tekijältä ei ole ilmestynyt uusia teoksia, jotka olisivat nostaneet hänet uudestaan julkisuuteen. Kirjailijan ura lienee jäänyt teatterityön  varjoon. Nyt minä kuitenkin odotan seuraavaa avausta, aihetta ja paneutumista. Innolla!

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. - Into 2016, 327 sivua. -Äänikirja Saga Egmont 2018, Lukija: Elisa Salo, Kesto.11 h 21 min

Raija Oranen :Keltainen

 Tänään en ole maalannut, vaan piirtänyt skitsejä kerittävistä lampaista, kyllä niistä lähti villoja - ja villoja sain minäkin, ei niin, että piirustukset olisivat paljon arvoisia, mutta opin niitä tehdessä näkemään.

Kirjan nimi ja tieto siitä, että se kertoo naistaiteilijasta, jota en juurikaan tuntenut, houkuttivat. Ympärille noussut kohu epäilytti. Päätin antaa mahdollisuuden, vaikka ensimmäiset viisikymmentä sivua eivät juuri vakuuttaneet. Jatkoin silti.

Oranen osaa kirjoittaa ja on jo monta biofiktiotakin tehnyt. Olen lukenut niistä vain yhden Gösta Serlachiuksesta kertovan Iso -romaanin. Samanlaisen epäröinnin saattelemana silloinkin aloitin. Kirjailija paahtaa uusien ihmisten maailmoihin kritiikeistä huolimatta. Onneksi. Lukijalle jää mahdollisuus lukea tai jättää lukematta, mutta totta kai julkisuus vaikuttaa.

Alkuunlähtö oli kankeaa. Nuoren tytön replikointi tuntui tarpeettoman rehvakkaalta, vaikka Anita Snellmannista hyvin itseriittoinen nainen kasvoikin. Snellman lähti kesken lukion kotoaan ja pääsi Helsingin taideakatemiaan. Opinnot jatkuivat Tukholmassa ja sieltä maailmanvalloitus vei Pariisiin aistimaan Euroopan taide-elämää. Pienenä jarruna tässä kirjassa mainitaan aviottoman tyttären Terellan syntyminen, mutta Anitan äitiäkin tyydyttävä avioliitto solmitaan - ei kuitenkaan lapsen isän kanssa. Snellman kulkee Orasen kirjan mukaan taide edellä. Miehiä parveilee tyylikkään ja tyylistään tietoisen taiteilijan ympärillä ja moni heistä päätyy taiteilijan korkilla ja meriheinällä täytetylle patjalle. Hän ei voinut gynekologisen leikkauksen jälkeen tulla raskaaksi ja se vapautti. Kolmea pidempää suhdetta kuvataan tarkemmin, mutta niidenkin aikana Snellman asettaa oman taiteensa etusijalle. Tytär kulkee äitinsä mukana, mutta joutuu olemaan pitkiä aikoja, viikkojakin, hoidossa mm. nunnaluostarissa.

Espanjaan ja myöhemmin Ibizalle päädyttyään Snellman löytää valon ja  oman taiteilijanidentiteettinsä.

Hän katsoi lintukauppiasta tarkasti, ja äkkiä liikahtaa. Hän vain näki ja ymmärsi. Miehen kauppaamat linnut oli suljettu kaltereiden taa. Ne olivat vankeja. Samalla tavalla mies itse oli suljettu tuoliinsa. Hän ei pääsisi siitä ilman apua mihinkään.

 Parasta kirjassa onkin mielestäni taiteilijan tarvitseman itsekkyyden tai itsenäisyyden kuvaus. Espanjan maisemat, alkukantainen asuminen, retket Pamplonan härkäjuoksun yleisöksi tai Barcelonaan saavat lukijankin hengästymään. Aurinko ja meri ovat kirjassa  vahvasti läsnä, mutta ennen kaikkea uimisen kuvaukset saivat minutkin tuntemaan meriveden kosketuksen. 

Kun hän antautui alastomana turkoosia ja sineä säkenöivän veden varaan, hänen olonsa huojentui, se elementti kantoi, ja mikä parasta, vesi yhdisti hänet maailmaan, katkaisi erillisyyden ja irrallisuuden aistimuksen. Meri antoi mielen olemassaololle, se yhdisti maan ja taivaan, avasi tien, teki tilan. Hän ui kauas kohti kohti ulappaa kiihkeään tahtiin, pyörähteli välillä kuperkeikkoja heittäen ja jatkoi taas, kääntyi kellumaan ja hengittämään ja suuntasi sitten laajaa kaarta tehden takaisin kohti rantaa. 

Oranen osaa kuvata ja kirjoittaa kaikille aisteille:

Kun Anitan kauniin kultaisiksi friteeratut boqueronit ja tuoksuvat vihannekset ja leipä tuotiin, Anita tilasi toisen lasillisen viiniä ja huomasi, että Paulin silmät viivähtivät hänen ruuassaan. - Maistuuko? Ole hyvä, syödään yhdessä, se sujuu oikein hyvin pelkillä sormilla, paitsi perunat, mutta me voimme käyttää haarukkaa vuorotellen. /Onko mitään kauniimpaa kuin sanoa toiselle: Syödään yhdessä?

Olen tyytyväinen lukemaani. Tiesin toki lukevani fiktiota, kirjailijan kirjoittamaa tekstiä, joka  pohjautuu taiteilija Anita Snellmanin elämänvaiheisiin. En halua paneutua lähdeviitteisiin tai niiden puutteisiin. Kirjaan on liitetty kuvia Snellmanin teoksista, joiden syntyä kirjan tekstissäkin kuvataan. Kahden taiteenlajin. kuvataiteen ja kirjallisuuden, yhteenliittymä toimii!

Käsi tunnisti pensselin, pensseli maalin paletilta, ja sitten keltainen alkoi vyöryä jäseniä pitkin, se nousi sielusta ja pulpahteli suoniin, se täytti hänen lihaksensa ja alkoi vuotaa kädestä pensselin varteen ja sen karvoihin, se tarttui nopein liikkein kankaan pinnalle, hän maalasi umpimähkään, käden varassa, ilman ohjeviivoja, siinähän kannu kukkineen oli suoraan hänen edessään.....

Raija Oranen :Keltainen.- Otava, 2026. - 397 sivua

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

 

Tämä kirja on kirjoitettu farkkuliivit päällä, näppäimiä hakaten - - - ja ihan jumalattoman tosissaan, kertoo kirjailija esipuheessa. Viimeksi mainitun väitteen todistamiseen tarvitaan kyllä lisää novelleja musiikin maailmasta ja mielelläni niitä lukisin. Nämä tässä kirjassa osoittavat sellaista mielikuvituksen lentoa, joita en lähtökohtana olleista laulunsanoituksista ole huomannut ja monta kohtausta olen joutunut ääneen lukemaan halukkaille tai haluttomille kuulijoille, joita arvelen sanakäänteiden viihdyttävän.

Lähtökohtana kullekin novellille on joku laulu, ei välttämättä aina rokkibiisi, kuten nimi lupaa, mutta jo tuo sanoitus kertoo usein tarinan, jota novelli jatkaa - tai kääntää omaan suuntaansa. Lähtökohtana olevat laulut on painettu kirjaan ennen novellia, mikä oli minulle tarpeen, vaikka tuttuja lauluja mukana olikin. Lopussa laulut on lueteltu tekijätietojen kanssa: 16 biisitekstiä ja 16 novellia.

Rigor morkkis novellissa Jeesus nousee kuolleista istumaan, totisesti nousee - - - ja lähtee muina tyyppeinä kävelemään Pohjana on Juice Leskisen laulu, Jeesuksen mummu. Laulusta välittyy huolenpito niin maailmasta kuin lapsenlapsesta novellissa  enemmänkin keskitytään ihmettelyyn, vaikka pääsee muummukin kuvaan. Jos laulun sanoitus on priimaa, täytyy novellin mennä toisille apajille.

Inkeri-täti pääsee päärooliin novellissa, jossa sukulaisuussuhdetta käytetään hyväksi ja asia naamioidaan lahjan muotoon.

Oikeasta lahjasta ei neuvotella, se vastaanotetaan tai siitä kieltäydytään.Koska kyseessä oli kuitenkin lahjan irvikuva, siitä todellakin neuvoteltiin.

Inkeri yöpyy hotellissa ja antaa asuntonsa siskonpojan käyttöön, uskottelee reissaavansa lahjaksi saamallaan interrail-kortilla Keski-Euroopassa ostaa tuliaisen Tuomari Nurmion Herttua puhuu sanojen ohjaamana.

Uskotko yliluonnolliseen? -novellin riiuuaikeissa ollut nuori mies herää huonossa kunnossa pöydän kannen alta, eikä morsettamallakaan saa apua. Koska kuolemakaan ei korjaa, eikä minä-kertojan yliluonnollinen läsnäolo välity kenellekään ajatus lentää kiroamaan Agricolaa! 

Suurin harha-askel ihmiskunnan kehityksessä oli kirjoitus- ja lukutaidon syntyminen ja varsinkin minäkertojaan pohjautuvan kirjallisuuden keksiminen.  Ennen ihminen kykeni ajattelemaan ja vastaanottamaan mitä tahansa. Minunkin viestini olisi mennyt perille.

Eipä arvannut kaiketi J.Karjalainen näitä käänteitä tähtilampun alla telepatiasta laulaessaan!

Tiina Vaattovaaran Sunnuntaiaamu saa lisää väriä pullonkerääjän kokemuksista eri vuodenaikoina Turun kaduilla.

Juhannuksena ohitan takkinsa kanssa painivan miehen. Mies on sisukas ja jatkaa vääntämistä, vaikka takki on ahdistanut hänet nojaamaan Hämeenkadun Salen seinää vasten lähes vaakatasossa.

- Hyi, mies huudahtaa minulle. Äjäjeä aevaaae späijäe!

Koska puhun hyvin juoppoa, pysähdyn keskustelmaan. Hän tarvitsee kiskonta-apua, koska tiukahkon farkkutakin hihaan vängällä upotettu valtava viinapullo ei meinaa enää millään irrota juomaetäisyydelle.

Tästä novellista löytää kirjailijan alter egon ja pientä kritiikkiä toimeentulon lähteitä kohtaan, sillä pulloja keräämällä saa  paremmat tulot kuin runoilijana.

Mukaan on päässyt iskelmiäkin, kuten Brita Koivusen laulama tarina Saku Sammakosta. Multavarpaistaan pilkattu Matias Myyrä tukee hulivili Sakua, kunnes tajuaa,

että ketään ei kannata auttaa pohjalle, vaan vasta paluupompusta, kun autettavalla on itsellään taas tahto uuteen suuntaan.

Juhannusfestarit pohjautuu J.Karjalaisen lauluun Laura Häkkisen silmistä. Festarileiriytyminen tapahtuu lähes 80-vuotiaan Markon ohjeistuksen mukaan.

Teltan sijainti oli Markon päättämä, se seisoi kuulemma "juhla-alueen psykomagneettisen energiakentän navassa, sen omalakisessa ytimessä, jossa olisi voinut käytännössä viettää koko tapahtuman syömättä ja juomatta, jos haluaisi, mutta eihän kukaan tietenkään halua". Markun perustelut kuulostivat haihattelelulta, mutta toteutus oli konkreettista. Kun lähdimme kävelemään leirintäalueen läpi kohti festarialueen sisääntuloportteja, ymmärsin teltan sijainnin moniaistillisen nerokkuuden: vessat olivat lähellä, mutta kusi ei haissut.

Monesta novellista pidin, toisista oikein paljonkin. Joku jäi huonommin mieleen. Kaikenkaikkiaan on riemulla todettava oivaltava kekseliäisyys ja verbaalinen kyvykkyys, joka pääosin naurattaa, vaikka tausta joskus tummana heijastuu.  Taide synnyttää taidetta - tässäkin tapauksessa. Jo oivallus ryhtyä tekemään novelleja tunnettujen tekijöiden sanoituksista ihastuttaa .

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit. - WSOY, 2026. - 209 sivua

Anneli Kanto : Elämänlangalla - Kolmen sodan päiväkirja

 

Vaikka olen seurannut Anneli Kannon facebook-päivityksiä muutaman vuoden, antoi tämä kirja silti jotain uutta ja ennen kaikkea monipuolisen kuvan ihmisestä ja kirjailijasta. Kirjasto on sijoittanut kirjan kirjailijoiden muistelmien joukkoon, kuten otsikko ohjaakin. Kirjoittaja kertoo kuitenkin elämästään aihepiireittäin, jotka on kuitenkin järjestetty kuukausi kerrallan etenevän jatkumon muotoon kesäkuusta kesäkuuhun. Mielestäni tämä on viisas ratkaisu, sillä ovathan elämässä yleensä erilaiset teemat eri aikoina vahvemmin läsnä. Toki kirjassa seuraillaan myös tekijän ajankohtaisia tapahtumia, kuten Tukholman matkaa ennen-, siellä- ja jälkeen-tunnelmineen tai kissan kuolemaa sekä tietysti tekeillä olevia kirjallisia töitä, kuten Isoviha-oopperan librettoa ja romaaneista muokattujen näytelmäversioiden menestystä. Kaikenkaikkiaan kirja antaa tekijästään niin hengästyttävän monipuolisen ja kiireisen työteliään kuvan, että samanikäinen lukija ihmettelee, olisko itse koskaan moiseen pystynyt.

Löysin kirjasta tietysti myös itseäni koskettavia ajatuksia ja mietteitä, sillä ovathan tärkeimmät kiinnostuksen kohteeni samat kuin kirjoittajan. Etenkin lukemista ja kirjallisuutta koskevat oivallukset ja kommentit sekä järvessä uimisen ja kuvataiteen elvyttävä vaikutus on tullut itsellenikin todeksi. 

Mutta näkeekö lukija tekstin peilissä itsestään jotain, mitä ei ole aiemmin nähnyt? Toivon ja uskon niin, koska olen itsekin lukija. Joitakin kertoja kirjoja lukiessani olen melkein valaistumisenomaisesti tajunnut jotain omasta henkilöhistoriastani tai käyttäytymismallestani.

Kirjailin tapa kommentoida maailman tapahtumia ja kotimaan politiikkaa tuntuu kai läheiseltä siksi, että voin paljolti jakaa hänen mielipiteensä. Trump on saanut nimellään varustetun luvun toisen presidenttikautensa alkaessa, muutta sen jälkeen häntä kuvataan vähemmän imartelevilla nimityksillä tai vaikkapa Tikka Tuulispääksi. Taiteen rahoitus huolettaa ymmärrettävästi kirjailijaa, joka on päivittäin sen kanssa monipuolisesti tekemisissä joko tekijänä tai kuluttajana. Taiteen suosio on nähtävissä loppuunmyydyissä esityksissä ja esimerkiksi keskellä maaseutua sijaitsevan Serlachiuksen taidemuson täpötäydellä parkkipaikalla

Taide tuottaa. Se ei ole menoerä ja ylellisyyttä, johon meillä ei muka ole varaa.

Olen Anneli Kannon ikätoveri, kaikkialla liikaa olevien suurten ikäluokkien häntäpäätä ja pystyn jakamaan muistoja menneistä jouluista ja toivoa paremmaksi muuttuneista asenteista naisia kohtaan sekä toisaalta ihmetystä  somettajien maailmankuvaan. Silti minullekin hyvin tutun Runebergin runon Sotilaspoika olen oppinut tuntemaan vain isänmaallisena lauluna. Kanto avaa historiaa runon taustalta ja ravistaa siitä glorian. Kirjan alaotsikko viittaa taas tekeillä olevaan Isoviha-oopperaan sekä  sotiin Ukrainassa ja Gazassa.

Kauan eläneen ihmisen ympäriltä katoaa ystäviä eikä uusiin ole enää kovin helppoa tutustua. Välillä kirjailija tuntee koteloituvansa itseensä, kuten Franz Kafka, josta kertova tv-sarja kirjan käsittelemällä ajanjaksolla Suomessa esitettiin. Vanhat ystävät nousevat entistä tärkeämmiksi tukijoiksi yksineläjän taipaleella, vaikka uusiakin tuttavuuksia syntyy ja joskus ystävyyskin syvenee.

Ystävä, jonka olen tuntenut nuoresta asti, on ihmeellinen lahja. Vanhat ystävät ovat kallisarvoisia. Uusia ystäviäkin voi iäkkäänäkin saada ja on antoisaa ystävystyä itseään nuorempien kanssa, mutta vuosikymmeniä kestäneet ystävyydet on hankittu vuosikymmeniä sitten, eikä niitä ole jaossa enää.

Mielestäni kirjan rakenne on oivaltava ja lyhyitä lukuja ilman tarkkoja päiväyksiä oli helppo ahmaista. Otsikoidut ajatukset ja tuntemukset pääsivät mielestäni syvemmälle kuin päiväkirja merkinnät tapahtumista.  Kaikenkaikkiaan voi kirjan luettuaan yhtyä tekijän lausahdukseen etukäteen arveluttaneen reissun onnistuttua: 

Oli täysi mieli, kaikkea saanut, kylläinen.

Anneli Kanto : Elämänlangalla - Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. -459 sivua

Gaël Faye: Jakaranda

Kaihtelin tätä kirjaa, vaikka jo kansi houkutteli ja Antti Majanderin ylistävän arvion Helsingin Sanomista tavoitettuani tuntui melkein velvollisuudelta kirja lukea. Vaan miksi lukea Ruandan kansanmurhasta, kun maailman ja kotimaan tilanne muutenkin masentaa? Kirjan luettuani on pakko myöntää, että kannatti lukea. 

Ransakalainen Milan tapaa ikäisensä Clauden, joka on paennut Milanin äidin kotimaasta ja pojat asuvat hetken yhdessä. Kun Milanin vanhemmat eroavat, pääsee Milankin Ruandaan ja tapaa mummonsa. Selviää myös, että Claude on oikeastaan äidin veli, vaikka pojat ovat samanikäiset.

Yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa elämässäni, juureni aiheuttivat minulle päänvaivaa.  Kannoin sisälläni arvoitusta, joka haarautui ympäriinsä ja ruumiillistui tässä minulle vieraassa, pienikokoisessa naisessa kuin äkisti esille putkahtanut todistusaineisto.

 Äiti palaa ja jää Ranskaan, mutta Milanille Ruandasta tulee maa, johon hänen on pakko palata selvittämään, mistä oikein on kotoisin. 115-vuotiaan mummonsa äidin Rosalien tapaaminen ja tämän kasvattaman Stella-tytön myötä Ruandan todellisuus ja kansanmurhan jäljet vähitellen paljastuvat niin Milanille kuin lukijallekin. Clauden kanssa asuessaan  Milan tapaa myös Sartren, joka kerää ranskalaista kirjallisuutta menneisyyttään paljastamatta.

Turvatusta lapsuudesta keskelle jakautuneen kansan nykyisyyttä muuttaneen Milanin kautta kerrontaan tulee sävy, joka kertoo enemmän kuin uutiset tai dokumentti. Pojan kotona Ranskassa uutisten lukija varoitti Ruandan julmuuksista kertovista uutiskuvista ja kuitenkin äiti pippuroi tarmokkaasti perunamuusia ja isä kaatoi viiniä heti uutiskuvien häivyttyä.

Meillä herkkyys nieltiin kuin suullinen hiljaisuutta. Sain siitä hyvästä vatsapuruja.

Stellan äiti Eusebie on selvinnyt kansanmurhasta ja tekee tarmokkaasti töitä taatakseen tuleville sukupolville mahdollisuuden elää väkivallasta toipuvan ja kahtiajakautuneen kansan keskellä.

- Kuule, kansanmurhassa yli ymmärryksen ei käy väkivalta, vaan hengissä selvinneiden halu jatkaa elämää kaikesta huolimatta.

Stellalle tärkeää on puu, jonne Rosalie on sanonut kuolleiden henkien menevän. Stella viihtyy puussa, mitä hänen äitinsä ei ymmärrä.

- Tänä aamuna katsoin äitiä hänen etsiessään minua joka puolelta pihamaalta ja kadulta. Hän ei kertaakaan kohottanut katsettaan. Viime viikolla sama juttu. Hän näkee maailman vain omien silmiensä tasalta. Niin kuin tosi monet ihmiset. 

Vähään aikaan en ole lukenut mitään yhtä vaikuttavaa tai tärkeältä tuntuvaa. Olen jopa jättänyt kirjoja kesken, koska ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä. Tämä kirja palautti luottamuksen siihen, että kirjallisuudella on sanottavaa ja merkitystä. Luulen, että kirjailijan näkökulma Milanin kautta teki viestistä vaikuttavan. Se toi kauhun ja ongelmat lähemmäs kuin uutiset voivat välittää ja kouraisi syvältä. Tai ehkä tässä on kyse siitä, mistä Olli Jalonen puhui Vinhan kirjajuhlilla pari päivää sitten. Fiktion totuus tulee sisältä päin, lauseista, joihin se on rakennettu. Minua se puhuttelee enemmän kuin faktat, joihin tämäkin teos nojaa.

Gaël Faye: Jakaranda. Otava, 2026. Ranskankielinen alkuteos: Jacaranda 2024. - Suom. Einari Aaltonen. -Otavan kirjasto 328. - Kannen kuva: Riki Blanco. - 215 sivua

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla

 

Tässä on kirja suomalaisista Ruotsissa ja paluumuutosta takaisin Suomeen. Vaikka tarinaa kertovan päähenkilön nimi on Kimmo, on kyse autofiktiosta. Tarinat paremman toimeentulon perässä naapurimaahan 1970-luvulla muuttaneista suomalaisista ovat monelle tuttuja, mutta tämä kirja tuo siihen uuden näkökulman.  Nimen osoittelevaisuudesta huolimatta kirja kertoo pärjääjästä.

Kimmo  Saravuo on parikymppinen, kun hän houkuttelee tyttöystävänsä Sirkan lähtemään kanssaan Ruotsiin, jossa tällä asuu täti. Pelkän huhun ja uskalluksen varassa lähdetään, mutta työpaikka löytyy ensin tehtaalta ja lopulta Kimmo etenee linjaautonkuljettajasta heidän kouluttajakseen ja Volvolla palataan Suomeen yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin tyttöystävä on saanut kaksoset, joiden isäksi Kimmo ei koskaan kasva, vaikka elatusmaksuja pitkään maksaakin. Mukana on uusi valloitus, Mirja, kuuma seksipakkaus, jolla on jo ennestään lapsia. Parille syntyy poikakin ennen muuttoa Porin lähelle Ulvilaan, jonne aletaan rakentaa omakotitaloa.

Pärjääjän tarinana kirja poikkeaa muista maahanmuuttajien kertomuksesta. Kimmolla ei ole houkutusta alkoholin käyttöön, hän oppii kieln, työn ja toimintatavat nopeasti. Naiset ovat hänen heikko kohtansa ja isyys Sirkan synnyttämille kaksosille jää tunnustamisen varaan. Omatunto saa jatkuvasti kirjassa vinotekstillä muotoiltuja puheenvuoroja, joiden merkitystä tai roolia en vähään aikaan ymmärtänyt. Luin äänestä myös jälkiviisautta. Vasta kun omatunto vaikenee Mirjan kanssa käydyn raha-/sukulointiriidan takia, aloin ymmärtää tekijän tarkoitusta.

Tiesin, että saatoin loukata, mutta ihmiselle oli hyvä sanoa ulos ajatuksensa. Elin itsekeskeistä elämää, kiitos siitä omatunto. Älä vaan kommentoi tätä.

Vaan kommentoitavaa riittää etenkin Kimmon naisasioissa. Hän on mielestään moderni mies, joka ei tarvitse papin aamenta naissuhteilleen eikä muutenkaan kunnioita instituutioita. Myös bändikuvioissa pystyvä rumpali etenee omien pyrkimystensä viitoittamaa reittiä, vaikka joutuukin jättämään kaverinsa pulaan.

Lopulta päädyin  ajatellemaan, ettei hänellä mitään hätää ollut, kaikki  meikäläiset olivat tottuneet lähtemään, tulemaan ja olemaan yksin.

Nuori mies pitää taipumustaan toteuttaa aina ideansa luonteensa vaikeana osana.

Jos olen saanut idean, en jätä sitä vakan alle. Päästän sen ilmoille vapaana ja villinä, pelkäämättä seurauksia.

Suomeen muuton ja omakotitalon rakentamisen jälkeen materialistiminä katoaa vähitellen ja tilalle tulevat monet muut ideat ja kokeilut, vaikka entisetkin säilyvät.: soittaminen, politiikka, työsuojeluvaltuutetun asiat ja radiohommat. Jo yksikin näistä olisi riittänyt perheen laiminlyömiseen bussinkuljettajan työn ohella. Kumppanilla on sanomista usein - syystäkin. Puolueen jäsenkirjan Kimmo ottaa vasta ay-toiminnan myötä, vaikka olikin jo Palmen valtakunnassa kasvanut demariksi.

Kerronta on vauhdikasta ja sujuvaa. Lukija pidetään mukana Kimmon puuhissa yksityiskohtaisen kuvauksen ja repliikkien vuorottelulla. Vaikka sivumäärä on melko mittava, riittää tavallisessa arkielämäss käänteitä ja mutkia, jotka antavat jälkiviisaalle omatunnon äänelle kommentoutavaa. Kuitenkin jää tunne, ettei se ihan noin hienosti voi mennä kenenkään kohdalla, kuten autofiktioissa usein minusta tuntuu. Tässäkin olisin kaivannut enemmän pohdiskelua ja ajatusten erittelyä, mutta tarina eteni sellaisella vauhdilla, ettei moiseen jäänyt tilaa. Pidän kuitenkin kirjaa kasvukertomuksena, vaikka välillä päähenkilö tuntuukin seikkailevan menestyksestä toiseen, kun muut vain seuraavat sivusta. Luen sen myös kirjan ansioksi, sillä onhan tässä toisenlainen näkökulma Ruotsiin muuttaneisiin suomalaisiin, joita usein kuvataan pettyneinä luusereina. Tekijältä onkin julkaistu jo neljä aiempaa minulle tuntematonta kirjaa. Kaikenkaikkiaan kelpo ajankuvaus!

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla: eräs nuori mies päättää tulevaisuudestaan Momentum, 2025. - Kansi: Timo-Erkki Varpainen. - 398 sivua

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

 

Tämän kirjan etuliepeessä puhutaan kulttikirjailijasta ja toden totta huomaan minäkin lukeneeni yhden Wolffin kirjan aiemmin. Tämä tässä käsittelemäni kirja valikoitui luettavaksi jotenkin sattumalta, mutta alitajunta saattoi muistaa aiemman lukukokemuksen, Lihan aika .

Kaksi sisarusta, Peggy ja Jolly elävät syrjässä, nyrjähtäneellä paikkakunnalla, itsekin hyljeksittyinä ja halveksittuina. Paikkakunnalla joka puskassa lymyää pedofiilrjä ja pervoja ja paikkakunnalle mainetta niittänyt kirjailijakin on murhattu. Seudun rasistisuus ja väkivaltaisuus on hallitsevaa - ja kerronnan myötä huomaa sen olevan myös ilmeisen tarttuvaa. Mieleen tulee etsimättä jokin aika sitten lukemani Henna-Riikka Kuisman Maaperä.

Itse haluaisin sanoa, että kotiseutuni on kuin  pahaa unta, mutta pahaa unta joka on totta, ja kuten kaikki tietävät, siinä mikä on totta on jotain puhuttelevaa, sama se, millä tavalla jokin on totta. Jos viha on puhdasta. Jos kurjuus on todellista. Jos haavat vuotavat yhä verta. Tässä paikassa on jotakin synkkää ja pimeää, jotakin mikä virtaa syvällä ja mitä ei voi aistia, koska sen kätkee pinta, jonka läpi te ulkopuoliset ette näe.

Jolly kertoo tarinaa ja Peggy kokeilee kasvatti-isän hermoja ja rajojaan, kunnes käy juuri niin huonosti kuin ankara isä on ennustanut: tyttö raiskataan ja tuloksena on paljon murhetta, pelkoa ja raskaus. Siitä huolimatta sisaruksista juuri Peggy kokee luokkanousun. 

- Mutta sinä Peggy, joka osaat selvittää sen sotkun, sinä voit käyttää kerrontaa aseena Leifin ja ehkä koko maailman raivoa vastaan.

Ja juuri niin Peggy teki. Hän kertoi satuja, joita oli kuullut koulussa tai lukenut Dragon kirjoista, tai sitten hän vain sepitti tarinoita samalla kuin kertoi. Joskus hän antoi sijaisisän tehdä kertomuksista hienoja, muiden paikkakuntalaisten arvostamia asioita. Peggy kehitti sijaisisästä eräänlaisen sankarin, joka rakensi kotirouville pyöräteitä ja nuorille futiskenttiä, maalaissankarin, joka kävi ostoksilla osuuskaupassa ja tervehti aina vastaantulijoita, pysäytti tappajaetanoiden vyöryn maanrajaan viritetyllä piikkilangalla ja vaihtoi naapureiden tuulilaudat, kun ne kuivina kesinä halkeilivat.

Olen vielä nykyäänkin kiitollinen siitä, että Peggyn mieleen pulppusi tarinoita ja että hän jakoi ne kanssani. Ne antoivat meille rohkeutta ja toivoa myöhemmin, kun tapahtui se kaikki muu. On lupaavaa paitsi meidän myös koko ihmsikunnan kannalta, että sellaisia ajatuksia ja kertomuksia voi kummuta mieleen tällaisella seudulllla kuin meidän, aikana, jota leimaavat väkivalta, kuolema, kylmyys ja suvaitsemattomuus. Jos me kuuntelemme sisintämme, oman luontomme meihin luomaa kaikupohjaa, voimme lootuksenkukan lailla nousta mudasta melkein tahrattomina.

 Jolly jää vanhaan kotiinsa sijaisisän kuoltua  selviytymään kylän tarjoamin keinoin - ja syömään rasvaisia savuankeriaita. Sijaisäiti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jakaa oikeutta ja kuolemaantuomioita oman näkemyksensä mukaan. Maatilan yhteydessä toimiva romuttamo tarjoaa toimeentuloa ja kätkee myös ruumiit, joita ei haluta ulkopuolisille näyttää.Rikkinäisyys vetää puoleensa toisia rikkinäisiä ja maatilalle tulee kaksi chileläispakolaista, toinen entinen vanki ja toinen poliisi. 

Emme olleet koskaan kuulleet mitään vastaavaa emmekä tienneet, mitä piti sanoa, kun joku oli kertonut elämästään jotakin tällaista. Tai tiesimme sittenkin. Koska tarinassa oli tutulta tuntuvia elementtejä. Raudan haju, jonka tietää olevan veren haju. Sellainen kerrostuma. Toisen ihmisen kauhun kerrostuma, joka värähtelee samalla taajuudella kuin oma kauhun kerrostuma.

Wolfin kerronta ja kieli liikkuvat vaivatta ronskista herkkyyteen ja huumorista ahdistavaan murheeseen ja sisäiseen rikkinäisyyteen. Omalla tavallaan ja kielellään hän kertoo ihmisen hirmuteoista ja selviämisestä mahdottomiltakin tuntuvissa olosuhteissa  Huomaan nyt pomineeni tekstistä paljon tarinoihin ja niiden kerrontaan liittyviä sitaatteja, mikä ei anna oikeaa kuvaa kirjan kokonaisuudesta. Tekstissä kuvataan sijaisäidin raivopäisyyttä ja hulluutta ja nimitetään sijaisisän avuliasta työkaveria Jättikyrväksi. Ronskin kerronnan takaa pilkistävät haavat ja rikkinäisyys, jotka sinällään kerrottuna olisivat olleet lukijalle liian rankkaa. Vetävän juonenkuljetuksen lisäksi ehkä juuri tässä piilee kirjailijan taito. Palaan taatusti vielä vastakin Lina Wolffin teosten suomennoksiin.

Mutta miten ikinä juuret ja elämä ovat itse kutakin muovanneet, yksi on varmaa: ennen kuolemaa jokaisen pitäisi kirjoittaa tarinansa muistiin. Kertoa, ettei kaikki mennyt niin kuin oli tarkoitus mutta että tällainen minun elämästäni tuli.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme. -Otava, 2026. - Ruotsinkielinen alkuteos: Liken vi begravde, 2025. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. - Kansi Jenni Saari (Otavan kirjasto 329). - 229 sivua

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Tässäpä kirja,  joka kertoo miehen varjossa eläneen naisen elämäntarinan. Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta ei tiedetä juuri muuta kuin viidentoista lapsen nimet ja syntymäajat. Katja Ketun romaanissa tuo tuntematon nainen pääsee kertomaan omallla äänellään ja murteellaan elämästä historiaan jääneen miehensä kanssa.

Tuo oli aika paljon sanottu fiktiivisestä, vaikkakin faktoihin nojaavasta tarinasta. Niin vaivattoman tuntuisesti Katja Kettu on kuitenkin vetänyt Brita-Kajsan nahkat ja ajatusmaailman ylleen, että lukijakin pystyy katselemaan 1800-luvun elämää Pohjois-Ruotsissa vaatimattoman mutta omaa ja miehensä puolta pitävän rovastinnan silmin ja tuntemuksin. Murteen käyttö ei häiritse, vaan se on olennainen osa kerrontatapaa. Ei minua myöskään häirinnyt sukuelinten nimeäminen kerronnassa, sillä olivathan mulukut ja iloset vitut usein keskeisesti toimintaa ohjaavia. Kettu on taas tavoittanut sellaisen tuoreuden ja reippauden, joka tuntui edellisessä teoksessa vähän olleen hukassa.

Brita-Kajsan elämää seurataan lapsuudesta Laestadiuksen hautajaisiin. Luvut on otsikoitu vuosilukujen ja tapahtumapaikan mukaan. Brita-Kajsa  hoivaa miestään ja tämän siittämiä lapsia. Lisäksi hän tukee ja ymmärtää miehensä ajatuskulkuja, luottaa silloinkin, kun mies ei luottamusta ansaitse, pettää jopa ystävänsä ennemmin kuin miestään. Hän auttaa miestään tämän tieteellisessä työssä kasvavan lapsilaumankin keskellä. Mies ei tunnu Brita-Kajsan uhrauksia tai mielipiteitä arvostavan, vaan toimii itsenäisesti ja itsepäisesti, välillä synnintunnossaan rypien ja katuen, kunnes tulee suuri katumus ja hurmos, jota vaimo seuraa ja katsoo sivusta juurikaan mistään toimistaan kiitosta saamatta.

Pelkkää vahinkoa tuo älyn liiallinen rasitus rasitus kristillisyydelle. Kattokaapa tuotakin herraa tikkuparrassaan, vai pitäisikö sanoa että paskassa on se tikku, ei sentään!

Laestadiuksen kristillisyys kulki synnillisyyden ja anteeksiannon kautta eikä vaimon ollut helppo seurata seurakunnan toimia. Syntiä piti tehdä, jotta olisi jotain, mitä pyytää anteeksi. Brita-Kajsa näkee myös uuden opin perusteavanlaatuisen tasa-arvon puutteen.

Niin siinä Taivaan portteja alako varrota kovin ihmeellinen porukka, ko eihän net akat ainuastaan nainehet ja salavuoteessa maannehet, vaan ne nytte niin hurskaat ukot halusi heitä syntiin houkutelleita naaraita vihtoa. Se oli raakaa minusta. Ja julukinen tunnustus olisi naisen tehtävä.

Kun mies toivoo huomiota ja tunnustusta ranskalaisilta tiedemiehiltä tai piispalta, näkee Brita-Kajsa, kuinka pienenä ja joskus häiritsevänäkin tekijänä Karessuannon rovastia pidetään, mutta on siitä huolimatta valmis tukemaan miehen pyrkimyksiä ja seuraamaan tätä asemapaikasta ja pettymyksestä toiseen.

Olen aina inhonnut lähtöjä. Niissä törmäävät inhasti kaksi aikaa, kautta ja lähtiessä jättää ittestään osan menneeseen.

Viimeinen muutto Pajalaan on Lars Levin mielestä ylennys, mutta vaimo näkee lopun enteitä, vaikka tällöinkin vielä lapsi muljahtelee vatsanpeitteiden alla "hyvän hetken" seuraamuksena. Näitä pitkän liiton aikana koettuja nautintoja kirjailija kuvaa kauniisti, vaikka käyttääkin joskus "rumia" sanoja. Ehkä Brita-Kajsasta tekisi mieli käyttää kuvausta luonnonlapsi, mutta ennemminkin hän on tervejärkinen ja rakastava vaimo, jonka rinnalla mies vaikuttaa rääpälemäiseltä hörhöltä. Kirjaa voisi siis lukea myös naisen vahvuuden ja viisauden ylistyksenä.

Kirjan lukeminen oli mukaansatempaava kokemus ja elämys, josta en olisi halunnut jäädä paitsi. Kiitos kirjasta!

Katja Kettu: Brita-Kajsa. - Otava, 2026. - 322 sivua

Petter Sandelin: Osuma

 

Olen oppinut myös kuuntelemaan äänikirjoja, vaikka yhä miellän lukemisen omaksi tavakseni tutustua teoksiin. Kuunnellut kirjat ohitan helpommin. Ne eivät useinkaan jää mieleen tai vaikuta mitenkään. Harvemmin tulee tarvetta kertoa niistä mitenkään muille, saati hankkia kirja paperisena tarkemmin luettavaksi. Eivätkä ole sotakirjat ominta lajia luettavaksi. Tuntemattoman sotilaan lisäksi en ole tainnut montakaan sellaista lukea. Nyt tein poikkeuksen tässäkin ja se kannatti.

Petter Sandelinin Osuma oli kirja, joka poikkesi suuresta osasta muista kuuntelemistani äänikirjoista. Vaikka kirjasto oli sen sotaromaanien joukkoon lajitellut, antoi se paljon enemmän kuin taistelukuvauksia tai kertomuksia sankaruudesta.

Rintamalle lähtevät kuolemaan sellaiset kuin minä. En kuulu niihin jotka luulevat, että sodasta tulee seikkailu ja minusta sankari. Olen nähnyt vanhempien ikäluokkien harvenevan. Olen lukenut kaatuneiden listoja. He voivat kirjoittaa puheita isänmaasta ja Itä-Karjalassa saavutetuista voitoista, mutta he eivät voi lyhentää kaatuneiden listoja. Kuollut on kuollut.

Nuori kertoja sopeutuu jatkosodan vaatimuksiin, saa korsusta kuolleelta vapautuneen punkan ja sotaan sopeutuneita opastajia. Yksi heistä, Ståhl, nousee muita merkityksellisemmäksi. Hän ilmoittautuu aina ensimmäisenä, kun johonkin tehtävään pyydetään vapaaehtoisia. Sota on koko ajan läsnä.

Kun tulitus oli, ohi, me katsoimme toisiamme. Emme voineet käsittää, että olimme jääneet henkiin.

Pelko on niin ikään koko ajan läsnä rujona kaikenkattavana olotilana. Sen voittaa ja saa taka-alalle ainoastaan rakkaus. Rakkaus tuo  henkilöiden kasvukertomukseen uusia käänteitä - ja pelkoja. 

Mielestäni tämä kirja on sellainen sotaromaani, jota voi suositella myös lajia karttavalle. Ainakin itseeni se teki vaikutuksen koruttoman suoralla kerronnallaan. Kirjailija on syntynyt 1982, joten omia kokemuksia sodasta ei kerrata. Ehkä juuri se on  kirjan vahvuus: ei ole tarvetta näyttää sankaruutta. Vahva suositus!

Petter Sandelin: Osuma. S&S, 2024. Ruotsinkielinen alkuteos: Skott, 2024. Suom. Katriina Huttunen. . Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää. -130 sivua. Kesto 3 h. 

Kristiina Wallin: Laituri

 

Taiteilijapariskunta - kuvataiteilija Hanna ja runoilija Einar - valmistautuu luopumaan rakkaasta talostaan meren rannalla. Heillä ei ole lapsia, eikä talosta huolehtiminen ole enää mahdollista, sillä molempien voimat ovat vähentyneet. Hanna on jo käynyt katsomassa asuntoa kaupungista. Einar on kadottanut sanansakin, mutta Hanna maalaa vielä itsensä väsyksiin motiivinaan retrospektiivinen näyttely.

Einar väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä hitaammin, yhä pidempiä päiviä.

 Hanna uikin usein, muutttuu osaksi vettä, maalaa vettä ja kaloja, näkee kuolleen äitinsä laiturin alla puhaltelemassa ilmakuplia ja sulautuu mereen hänkin.

Huoneisiin maalattu meri, painavat siveltimenjäljet. Ruumiiseeni maalattu meri, veden kohina luissa ja kudoksissa. Aaltojen liike sukupolvien ylitse, yhteisen muistin läpi.

Vaikka Hanna tuntuu olevan kertojana pääroolissa, pääsee Einarkin välillä ääneen. Hän näkee maailman ja Hannan hieman toisin, vaikka muistot ovatkin paljolti yhteisiä. Hannan äiti Sonja tuli kuin äidiksi Einarillekin, joka luki tälle runojaan.

Einar on aina lukenut runojaan ääneen, kuunnellut itsekin niiden rytmiä ja hengitystä. Hän on etsinyt sanojen eliöllisyyttä ja olentomaisuutta. / Tai kirjoittamisen tuntoisuutta, Einar ajattelee nyt, ajatusten yhteyttä ruumiilliseen.

Kirja tempaisi minut mukaansa heti ensisivuilta. Imin sanoja ja lauseita ja tunsin ne heti omikseni, vaikken olisi itse pystynyt niitä kirjailijan tavoin järjestämään. Hannan uimiskuvaukset tulivat iholle ja kaunis, pelottava ja samalla turvallinen loppu jäi mieleen. 

Säännöstelin lukemistani viiteenkymmeneen sivuun kerralla ja luin kirjaa yöllä, jolloin häiriöitä ei ole. Annoin itselleni luvan merkitä post-it-lapuilla koskettavia kohtia ja niitä tuli paljon. Ainakin osan vielä tähänkin kirjaan.

Tässä muutamia tekstistä irroittamani poimintoja, itselleni tärkeitä, muitakin ehkä koskettavia :

Luopumisesta:

En jaksa enää kitkeä kuin heinän sieltä ja toisen täältä. /Ei puutarhasta luopuminen silti helppoa ole. Ei mikään luopuminen ole. Ei rajaaminen eikä keskittäminen, kun tahtoisin täyttyä ääriä myöten.

Einar sanoi aamulla, että kirjoittamisen lopettaminen oli kuin enne: ensimmäinen osanen siinä irti päästämisten ketjussa, jonka mittaa emme vielä tunne.

Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?

Vanhetessa on ollut pakko opetella sitäkin. Kohtuutta.

Kirjoittamisesta:

Nyt kun Einar on lopettanut kirjoittamisen, hän ajattelee kieltä pakonomaisesti. Hän kaipaa tietokoneen näytöllä kulkevia kirjaimia ja ajatuksen kiteytymistä näppäimistöllä. Jos ajattelu tapahtuu pelkästään puheessa, siitä tulee helpommin itseään kiertävä kehä: sen keskeneräisyys jatkuu jatkumistaan. Kirjoitus sen sijaan tihenee kerroksiksi, jotka täsmentyessään ja tarkentuessaan avartuvat eivätkä määrity umpeen. Sen keskipisteessä on ihmeellinen paradoksi: kieli tiivistyy, mutta merkitys laajenee. 

Keltakantisessa muistikirjassa hän (Einar) kirjoittaa, että musiikki, matematiikka ja runous avaavat ulottuvuuksia, jotka laajenevat täsmällisen muotonsa ylitse kohti ääretöntä.....Niiden kontroloitu tarkkuus sisältää suurimman mahdollisen vapauden irrottaessaan meidät arkiajattelusta.

Taiteesta:

Kun maalaan, muistan oman muistini ylitse./   On sukupolvimuisti./   Arpeutuminen ja ilon ruumismuisti.

Omakuva on aina enemmän kuin yksi, ei yksikön ensimmäinen persoona, vaan monikko.

Tähän poimimani helmet todistavat mielestäni runoilijan ja ihmisen ylivertaisuuden tekoälyyn verrattuna. Ihmisellä on muisti, jonka kerroksista irtoaa tunnekokemuksia aistien rinnalle. Tämän kaiken Kristiina Wallin on järjestänyt kirjaan kokonaisuudeksi, helposti luettavaksi ja nautittavaksi. Pidän hänen näennäisen yksinkertaisesta tavastaan kirjoittaa ja tarjota sitten yllättäen kiteytyksiä, jotka johtavat uuteen.  Myös kirjan aiheet koskettivat minua ja koskettavat epäilemättä monia muitakin. Kaikki eivät vain sitä ehkä vielä tiedä. 

Kristiina Wallin on tunnustettu runoilija, joka vasta viime vuosina on tarjonnut lukijoille pitkää prosaa. Ensimmäinen romaani Vaikeampaa on olla näkemärtä unia ilmestyi 2021. Tekisi mieli pohtia ja kysellä, liittyykö siirtymä ikääntymiseen, vaikka runoteoskin on välillä ilmestynyt.  Otan kuitenkin Wallinin kirjat joka tapauksessa ilolla vastaan. Vahva lukuelämys! Suosittelen.

Kristiina Wallin: Laituri. S&S, 2026. 285 sivua 

Leena Krohn: Näköisyys

Lapsuudestaan asti herkästi palellut Horkka saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Itseriittoinen ja tunnettu taiteilijakollega Lysander antaa hänen maalata  tilausmuotokuvia, joita ei itse lomansa aikana ehdi/halua maalata. Jo ensimmäinen malli 101-vuotias isoäiti, entinen näyttelijä, joka haluaa tulla ikuistetuksi alastomana antaa vihjeen siitä, että vaatimaton ja kohtelias taiteilija saa  erikoisia malleja ja toimeksiantoja, jotka vuorottelevat. On kirjailija, palkkamurhaaja, tekoäly ja unettoman unen herra. Outoja olentoja riittää myös päivien muihin käänteisiin, kuten entinen bingoemäntä , joka pitää surkeaa kuppilaa Lysanderin ateljeen lähellä.

Miten tuo väritön, puolikuollut naishahmo Horkkaa kiehtoikaan! Hänen tappionsa, hänen elämäninhonsa imi Horkkaa puoleensa, houkutteli kuin katkera lupaus. Siitäpä juuri Horkka aikoi tehdä kuvan, ei Lysanderin ehdotuksesta vaan omasta valinnastaan.

Vaikka Horkka ei ole saavuttanut taiteilijana sellaista asemaa kuin kollegansa, hän on lapsesta asti halunnut nähdä ja ymmärtää maailmaa juuri piirtämällä.

Kerran kesälomalla matkalla maalle nuori Horkka oli katsonut auton ikkunasta ohikiitäviä puita ja yrittänyt ehtiä nähdä jokaisen erikseen. Ja Horkka halusi sanoa jokaiselle puulle: "Näen sinut! Ja sinut! Ja sinut" Niin kuin puilla olisi samnalainen tarve kuin ihmisillä tulla nähdyksi.

Influensserin muotokuvan maalaaminen osoittautuu hankalaksi, sillä hänen persoonansa on vahvasti sidoksissa tuotteisiin, joita hän myy ja mainostaa ja joihin hänen oma persoonansa kätkeytyy. Niinpä Horkka aloittaa taustasta.

Hän oli jo ottanut esiin violetin vahapastellin - kai kynsien värin vuoksi - ja tummentanut sen pitkällä sivulla influensserin taustan. Toistaiseksi henkilövetoisen itsepromoottorin kohdalla oli vain ihmisen muotoinen aukko, joka odotti täyttymistään.

Henkilöiden kavalkaadi ja heistä tekeillä olevat muotokuvat paljastavat Horkalle ja samalla kirjan lukijoille elämästä ja maailmasta paljon enemmän kuin kukaan haluaa tietää tai nähdä. 101-vuotiaan isoäidin pohdinnat vanhuudesta ja elämän kululusta saavat yleipätevää merkitystä:

Vanhuus on elämän ankarin testi, toisille lyhyt, joillakin se jatkuu ja jatkuu kuten minulla. Mutta kaikki hylätään. Nuorena ihminen kuvittelee, että nuoruus on jotain hänelle kuuluvaa. Mutta se on valeasu siinä kuin vanhuuskin. Nuoruutta ei halunnut riisua, vanhuuden haluaisi. Lapsena tiesin, että en ollut lapsi. Nyt tiedän, että en ole vanhus. Olen sama kuin olin silloin, minä itse.

Unettoman unen herra määrittelee olemassaoloa näin:

Harhoista syvin on uni elämästä, uni itsestä, uni maailmasta. Kas, se unohtuu eikä enää koskaan palaa, kun sen päättää uneton uni, kun ajan nielee ajaton, kun ääretön voittaa lyhyen yön.

Minua hävettää tavattomasti tunnustaa, että tämä oli ensimmäinen teos jonka luin Leena Krohnilta. Hänhän on kansainvälisestikin arvostettu, käännetyimpiä ja monesti palkittu kirjailija, kuten kustantaja takasivulla todistaa. Monesti olen kirjastossa pyöritellyt hänen kirjojaan käsissäni; ajatellut, että pitäisi, mutta jokin vaikeuden pelko on pidätellyt. Tästä kirjasta viehätyin kovasti. Nythän minulla on kirjailjan mittava tuotanto koskemattomana ja luulen kyllä viihtyväni hänen kirjojensa parissa jatkossakin. 

Leena Krohn: Näköisyys.  Teos, 2026. - 157 sivua

 

Milla Härmä : Loma

 

Kiertelin ja kaartelin monen ylistämää kotimaista esikoiskirjaa. En uskaltanut tarttua romaaniin, koska en tuntenut kuuluvani kohderyhmään. Romaani kertoo lapsiperheestä, joka lähtee viikon lomalle johonkin itäeurooppalaiseen kaupunkiin, lähellä merta. Ehkä jossain kohdassa kirjaa mainitaankin Puola, vaikka kaikkia erisnimiä kirjailija käyttää säästeliäästi. Se antoi minullekin samaistumismahdollisuuden. Kertojan aviopuolisoa puhutellaan mieheksi ja keskusteluosioissa lasten kanssa isäksi. Lapset ovat yksitoistavuotias, kahdeksanvuotias ja viisivuotias. 

En aluksi osannut hahmottaa lasten sukupuolta, vaan eläydyin omiin muitoihini perheeni vuosikymmenten takaisilta Keski-Euroopan matkoilta. Toki aika oli toinen eikä matkustaja turhautunut tai saanut apuja puhelimen sovelluksita, mutta pettymykset palasivat yhtä aitoina mieleen kuin silloin ne koin. Hellemekot paljastivat kirjan kahden nuoremman lapsen sukupuolen toiseksi kuin omien lapsieni, mutta viihdyin kirjan äärellä ja tunnistin turhautumisen ja väsymyksen, kun asiat eivät suju niin kuin lomalla pitäisi ja sääkin pettää.

Minä maksan, ollaan nyt mukavasti, sanon, sillä on loma ja haluan, että meillä on ihanaa. He katoavat karkkihyllylle, yksitoistavuotias valitsee tikkarin jota uitetaan  poksuvassa jauheessa, viisivuotias ja yksitoistavuotias tikkarin, joihin voi viheltää.

Tuntuu siltä, että päivien tekemiset ja lasten tekemisistä huolehtiminen on  on pääosin kertojan vastuulla:

 Anteeksi, että olen äiti. Anteeksi, että yritän huolehtia, että homma pysyisi jotenkin  kasassa...

Oikeasti tämä äitikin kaipaa lopulta omaa aikaa mukaan ottamansa Hyryn Uunin kanssa, kutta kirjan lukeminen etenee hitaammin kuin uuninteko tuossa teoksessa. Lomailun oheen ripautellaan opettavaisia museokäyntejä, mutta maailmansodan aikainen museo osoittautuu painajaiseski, jota on vaikea selittääö lapsille.

Mikä sinulla kesti, sanoo yksitoistavuotias, söin teidän ruokia, sanon. Sinä olet ihan kuin mummo, hän sanoo. Miten niin, kysyn, no että kaikki pitää syödä jos on ostanut. Enkä ole, sanon ja nauran, sillä tiedän että hän on oikeassa. Myös mies nauraa, ja silloin sisälläni kuohahtaa.

Vanhemmat pelaavat kyllä samassa joukkueessa, mutta nainen kantaa vastuuta enemmän kuin mies, joka seuraa tyytyväisenä taka-alalla, kulkee mukana osallistumatta, vonkaa seksiä, (jota nainen välttelee) ja haluaa juoksulenkeille. Tekisi mieli sanoa kertojalle, että mies on valinnut paremman strategian, vaikka hän on vain valinnut sen helpomman. Helppohan minunkin on täältä vuosikymmenten päästä huudella. Tästä perhe-elämän puurosta, jota ei turisteille suositella, syntyy kuitenkin kaiketenkin se musta huumori, jota kustantaja takakannessa mainostaa. Minulle tämä oli totisinta totta yhä. Harvoihin kirjoihin samaistun näin, mutta lukusuosituksen uskallan silti jakaa. Hyvin kirjoitettu kirja onnen tavoittelusta ja kuvitelmien ylläpitämisestä.

Milla Härmä : Loma. WSOY, 2026. - 309 sivua

Alia Trabucco Zeran: Puhdas

 Tämä kirja kiinnosti minua, koska yleensä  Latinalaisen Amerikan kirjailijat tuovat näkyviin jotain sellaista, jota en itse tiedä tai näe ja heidän kerrontatapansa on minulle uusi ja tuore.   Kirjailijakin on Chilestä, joten hahmotan kirjan maantieteen sen maan mukaan.

Kirjan näkökulma on näkymättömän ihmisen, Estela Garcian, joka on äitinsä vastustuksesta muuttanut etelästä hyväosaisen perheen palvelukseen pohjoiseen Santiagoon.  Perheeseen syntyy tyttö, Julia, pian kotiapulaisen palkkaamisen jälkeen. Estelan tehtävänä on huolehtia tytöstä ja kaikesta muustakin taloudenhoidossa. Äiti menee pian töihin ja mies on koko ajan kiireinen. Aluksi huonosti, sittemmin liikaa syövää lasta kasvatetaan oppikirjojen mukaan ja kaksivuotiaana hänen on aika sosiaalistua ja mennä päiväkotiin. Tyttö ei halua.

Ajattelin lasta, hänen kynsiään, äkillisen aikuismaista elettä, tanakoita ja laiskoja käsiä, jotka olivat aina valmiina ujuttautumaan suuhun, tuhoutumaan hampaiden välissä. Minä en ole koskaan pureskellut kynsiäni, eikä ole äitinikään, Luulen, että sitä varten tarvittaisiin joutilaat kädet.

Isä päättää opettaa vettä inhoavan tytön uimaan ja menetelmä on raju: tyttö kannetaan yhä syvemmälle uima-altaseen, kunnes hän oppii liikehtimään ja pysyy pinnalla. Estela neuvottelee tytön kanssa ja saa tämän tottelemaan lahjomalla tv-ohjelmilla tai videopeliajalla. Tyttö ei ole helppo lapsi, ei varsinkaan palvelijalle.

Tytön ilme näyttää yhtäkkiä siltä kuin hän olisi kahdeksankymmenen. Eikä tuo tyttöä vanhenisi ikinä, koska hänen kasvonsa, hänen lapsenkasvonsa sisälsivät jo kaikki hänen tulevatkin kasvonsa.Välillä mietin, että hän kuoli juuri siksi. Hänellä ei ollut iulmeitä tulevaisuuden varalle.

Jo alussa annetaan vihjeitä siihen, että koko tämä romaani on eräänlainen puolustuspuhe. Lapsi on kuollut ja kotiapulaista syytetään tapahtuneesta. Tällä kertomuksella hän haluaa todistaa syyttömyyttään. 

Olen jo sanonut teille, että tällä tarinalla on monta alkua. Se alkoi sinä päivänä, kun saavuin ja joka päivä, kun en lähtenyt talosta.

Tuntemukseni kirja lukiessani vaihtelivat. Löysin mielestäni kirjasta oivalluksia ja kuvaavia ilmaisuja ja palvelustyttö kertojana toi räikeän luokkaeron ja epätasa-arvon ilmeiseksi. Puolustuspuheen sävy ei ollut nöyristelevä, vaan pikemminkin syyttävä tai ainakin paljastava. Palvelija näkee isäntäväkensä salaisuudet ja tuntee käytöksen röyhkeyden ja kylmyyden. Mielenkiintoni ei herpaantunut, enkä missään vaiheessa ajatellut jättäväni kirjaa kesken. Joku kuitenkin hämmensi ja häiritsi. Ehkä se oli täydellisen mustavalkoinen asetelma: isäntäväki oli kertojan mielestä paha ja syypää kaikkeen, myös lapsensa kuolemaan. Kertoja oli tehnyt vain yhden virheen: tullut taloon palvelijaksi ja samalla näkymättömäksi ympäristölleen. Ehkä puolustuspuheen muoto edellyttää tätä.

Luultavasti luen myös seuraavan Trabucco Zeranin suomennoksen, jos sellainen ilmestyy. Tämä kirja oli mielestäni lupaus, mutta vielä enemmän Booker-ehdokkaanakin olleelta kirjailijalta odotin.

Alia Trabucco Zeran: Puhdas. Tammi, 2026. -Espanjankielinen alkuteos: Limpia, 2022. - Suom. Emmi Ketonen. (Keltainen kirjasto, 562). - 241 sivua

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken

 

 "Kerro minulle kaikki. Haluan kuulla kaiken. Älä jätä mitään kertomatta."

Tämä on kirja, jonka parissa olen viihtynyt, kuten myös Stroutin aiempien teosten. Vaikka kirja on itsenäinen teos, on kirjailija ottanut mukaan melkein kaikki aiemmista teoksista muistamani henkilöt. He asuvat Mainessa Crosbyn kupungissa ja ovat jo vanhoja, Olive Kitteridge jopa yli 90 vuotta. He ovat rakastaneet ja eronneet, puolisoita on kuollut, lapsuus ja työtehtävät ovat vaatineet paljon. Vaan yhä he elävät siellä koronanjälkeistä aikaa ja minusta tuntuu kuin keskustelisin heidän kanssaan, kun luen kirjaa. Tapahtumat etenevät hitaasti, mutta pinnan alta purskahtelevat tunteet vaikuttavat minuunkin. 

Mukana on rankan lapsuuden elänyt kirjailija Lucy Barton, joka elää entisen miehensä Williamin kanssa. Hän käy säännöllisesti tapaamassa Olivea, ja eri-ikäiset naiset kertovat toisilleen tarinoita, joista parhaat Olive kertoo edelleen vanhalle ystävälleen. Lucy tapaa ihmisiä, keskustelee ja tarkkailee, mutta pysyttelee kuitenkin omassa yksinäisyydessään, koska:

Lucy kääntyi katsomaan häntä ja sanoi levollisemmin: "Minä pärjään hyvin yksinäisenä. Se on minun osani."

Lucy käy kävelyllä Bob Burgessin kanssa, joka on naimisissa Margaretin, papin kanssa. Bob ja hänen veljensä Jim esiintyivät kirjassa Burgessin pojat. Molemmat ovat lakimiehiä, Bob heistä inhimillisempi, Jim menestyneempi. Tässä kirjassa Jimiä koetellaan, mutta Bob on tukena. Hän ottaa myös huolekseen yksinäisen miehen puolustamisen. Mies on elänyt pitkään äitinsä kanssa, joka on nyt kuollut. Poikaa epäillään murhasta, mutta Bob huolehtii puolustuskyvyttömästä. Lucy kutsuu häntä synninsyöjäksi.

Mutta sitä sinä teet. Alkaen Jimistä, sinä olet syönyt hänen syntinsä - tietämättäsi luonnollisesti - ja - juuri sitä sinä teet. Otat kantaaksesi kaikkien synnit."

Välillä Bob tuntee kuitenkin olonsa hyljätyksi vaimonsa rinnalla. Hän polttaa salaa Lucyn seurassa ollessaan ja hätkähtää kuullessaan tämän kertovan narsistin luonteenpiirteistä.Sopivatko ne Margaretiin?

He voivat olla hurmaavia.He välittävät vain itsestään.He auttavat muita vain näyttääkseen itse hyvältä.Jos heitä arvostelee, he kääntävät sen sinua vastaan...

Vaikka Bobin tunteet ja elämä ovatkin tässä kirjassa keskeisiä, on tarinassa monta kertojaa, monta elämän ja maailman tarkkailijaa. He ovat kaikki erilaisia ja valmiita auttamaan toisiaan kuuntelemalla ja tulemalla avuksi, jos toinen sitä tarvitsi. Kaikki ovat myös jollain tavalla yksinäisiä myös aviopuolison kanssa eläessään. Kaikki ovat myös vanhoja.

Silti oli ihmeteltävä, millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

En mielestäni ole järin ihastunut amerikkalaisuuteen ilmiönä ja hiukan karsastan U.S.A:ssa asuvia kirjailijoitakin. Silti muutamista  on tullut suosikkejani. Stroutin ohella Paul Auster ja John Irwing mm. Politiikkaa en kirjoista hae enkä usein löydäkään, mutta Strout on kommentoinut aiemminkin nykymenoa jonkin sivuhenkilön kautta. Nyt näin:

Kun Bob ajatteli maansa nykytilaa, hän kuvitteli jättimäisen traktorin, joka jyristi pitkin valtatietä ja jonka renkaat irtosivat yksi toisensa jälkeen.

Tapahtumat tuntuvat tulevan kirjan sivuille kuin salaa. Lukija ei pelästy, vaan seuraa jatkoa ja niitä kokevien henkilöiden toimia pystymättä keskeyttämään. Arvasin, että oloni tuntuu tyhjältä, kun saan kirjan luettua. Tyhjältä se tuntuu siksi, että joudun eroamaan tutuiksi käyneistä henkilöistä, heidän ajatuksistaan ja keskusteluistaan. Kirjailija on syntynyt 1956 ja hänen henkilönsä ovat ikääntyneet samaa tahtia kirjailijan itsensä kanssa. Toivoisin kuitenkin vielä saavani viettää muutaman hetken edes muutaman kanssa.

Olive oli hiljaa pitkään. Sitten hän sanoi mietteissään: "Kyllä maailma on mennyt kummalliseksi. Vuosikaudet minä ajattelin: kaipaan tätä kun olen kuollut. Mutta kun maailma nyt on mikä on, ajattelen että helkkarin hyvä, kun kuolen." Hän istui hetken hiljaa ja katsoi eteensä tuulilasin läpi. "Mutta jään kyllä kaipaamaan sitä.", hän sanoi.

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken. - Tammi, 2026. - Englanninkielinen alkuteos: Tell Me Everything, 2024. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto 563) 332 sivua

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV

 Enpä malttanut jättää neljättäkään osaa Solvej Ballen septologiasta lainaamatta ja lukematta. Kun ihmettelen, mikä minua vaivaa, kun aina lankean Tara Selterin mukana elämään marraskuun 18. päivää, huomaan muidenkin viihtyvän näiden Ballen kirjojen seurassa. Helsingin Sanomissa Arla Kanerva ylisti kahta ensimmäistä suomennettua osaa pari vuotta sitten ja nyt Vesa Rantama vertaa kirjasarjaa Marcel Proustin klassikkoon, vaikka toteaakin teosten olevan tyylillisesti varsin erilaisia: 

Kysymys ajasta ja sen kulumisesta on sekä Proustin että Ballen mammuttiromaanien ytimessä ja kestonsa myötä ne saavat aiheesta irti kierroksia, joita suppeammat opukset eivät kerta kaikkiaan tavoita

Tässä kirjassa marraskuisen päivän eläjien määrä kasvaa koko ajan ja he elävät yhteisössä, Bremenissä hylätyssä talossa. Sinne saapuu yhä uusia kohtalotovereita. Tietoa onkin levitetty julisteilla eri puolilla Eurooppaa ja talosta muodostuu omavarainen keskus päivään eksyneille. Lopulta heitä on nelisenkymmentä.  Jotkut tulevat vain käymään, toiset viihtyvät pidempään.

Huone täyttyi liikkeestä: aika kului kertomuksissamme, marraskuun kahdeksannestatoista päivästä muodostuvissa virroissa, kiiruhdimme päivien läpi, ja ennen pitkää oli ilta, ja siinä me istuimme, yhdeksän ihmistä takkahuoneessa, meidän äänemme ja lauseemme, kaikki mitä oli tapahtunut, kaikki yksinäiset alut ja kohtaamiset.

Meidät on yhdistänyt ajan arvaamattomuus, tai niin me ajattelemme, me olemme pudonneet maailmasta, jokainen on pudonnut erikseen mutta kokenut saman huimauksen. Meitä yhdistävät yksinäiset vaelluksemme marraskuun kahdeksannessatoista päivässä. Ja kohtaamisemme. Se, ettemme enää ole yksin. Kaikki se, mitä meidän ei tarvitse selittää.

Jotkut viihtyvätkin tässä päivässä. Sonia ja Peter ovat tavanneet päivän loppupuolella yökerhossa ja viettäneet yötä samassa sängyssä rakastelemassa. He voivat kokea tuon ihastumisen ja rakastumisen yhä uudestaan. Kunnes haluavat jotain enemmän. 

Niin sitä oppii tyytymään vähään, Sonia sanoi ja vilkaisi Peteriä. .  Sonia nyhti puusta lehden, taittoi sen ja haisteli murtumakohtaa. Peter ei sanonut mitään.  Toivottavasti heillä ei ole ongelmia, tässä talossa tarvitaan kaikki mahdollinen rakkaus. Siis jos haluamme säilyttää uskon rakkauteen.

Päivässä on sellaisiakin piirteitä, jotka antavat lupauksen tilanteen muuttumisesta ja sitten vetävät sen takaisin. Puiden siemenet voivat itää ja kukat tulevat nupuille, mutta eivät aukea tai tuota hedelmiä Kellariin pari naista perustaa ompelimon, sillä talon ruokavarastot on pian syöty. Henry liittyy huonekalujen huoltojoukkoihin, mutta haluaa suorittaa ruuanetsinnän yksin.

Hänestä tuntuu että me elämme suojatussa maailmassa, mutta torin vihanneskauppiaiden luona, ylijäämätuotteiden varastossa, maahantuojien pikku toimistoissa, valtavia maito- ja jugurttimääriä säilövissä kylmiöissä voi kokea yhteyden toiseen maailmaan. Silloin hänestä tuntuu että hän hyväksyy tappionsa. Ehkä juuri siksi hän haluaa tehdä sen yksin. Neuvotella menetetyn maailman kanssa.

Neuvotteluja töiden hoitamisesta ja työvuoroista tarvitaan yhteisössä elämiseen. Vaikka sama päivä alkaakin aina, tarvitaan mittausyksiköitä ajan mittaamiseen lyhyempinä pätkinä kuin aina karttuvana päivien lukumääränä. Päivään jämähtämisen voi nähdä myös helpotuksena.

Meidän ei tarvitse päteä, suorittaa, pitää puoliamme, kiihdyttää tahtia, päästä maaliin. Meiltä ei puutu mitään, meidän ei tarvitse kilpailla toisiamme vastaan työpaikoista, arvostuksesta tai paremmasta palkasta. Meidän ei tarvitse osoittaa statustamme tai rikkauttamme autoilla ja asunnoilla, vempaimilla ja hyvännäköisillä vaatteilla, sillä kaikki voivat saada saman. Jos haluavat.

En enää kiellä itseäni tarttumasta Ballen sarjan viidenteen osaan. Tiedän tekeväni sen kuitenkin .  Miksipä en sitä lukisi, koska Balle osaa viedä lukijan outoon maisemaan, josta haluaa tietää enemmän. 

Haluan lopuksi vielä tallentaa tähän yhden kirjasta löydetyn näkökulman kirjoittamiseen:

Ehkä kirjoitan juuri siksi. Ehkä se on minun tapani olla yksin. Ehkä paperi on minun oveni pois kuhinasta. Tapa suunnistaa toisiinsa sotkeutuvien ajatusten ja  äänien joukossa. Kun istun yksin paperin ja kynän kanssa, tiedän että on vain Taran käsi paperilla, pehmeä liike, että kerään käteeni äänet ja liikkeet, ajatukset ja selitykset, kaiken minkä jaamme, että meitä on monta, että olemme yhteisö, erikoinen seurue, ja silti: minun käteni yksinkertaisessa liikkeessä, kaikki mikä on tihkunut lauseisiini, käteeni, ja kirjoitan itseni kapealle polulle, lause lauseelta, liikun eteenpäin, hiivin ihan hiljaa. Yksin.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV. -Kosmos 2026. -Tanskankielinen alkuteos: Om udregning af rumfang., 2022. Suom Sanna Manninen. - 174 sivua